Ei-duaalisuus

(Descartes)

Espanjalainen nykyfilosofi Mónica Cavallé ajattelee intialaisen, sanskriitinkielisen käsitteen – advaita – kautta, tekee siitä itselleen polun, mahdollisuuden ajatella toisin. A-dvaita merkitsee ei-duaalisuutta. Käyttäessään tätä käsitettä hän ylittää ja ohittaa aikamme filosofiaa rajoittavan fenomenologisen tradition. Fenomenologiassa tietoisuus on aina – tai ainakin yleensä - tietoisuutta jostakin, ja tiedostava subjekti on ajatteleva tai vastaanottava subjekti.

Itämainen metafysiikka lähtee olemisesta, joka on ontologisesti ennen jakoa subjektiin ja objektiin: tässä tietoisuus ei ole tietoisuutta jostakin, vaan se on puhdasta tietoisuutta. Näin se ylittää olennaisen dualismin: jaon subjektiin ja objektiin.

Länsimainen ajattelu on perustunut ja perustaa kaiken dualismeille: sielu-ruumis, materiaalinen-spirituaalinen, todellinen-ideaalinen ja niin edelleen. Ajattelu etenee loputtomasti aina uusia jaotteluja tarpeen tullen tehden. Länsimaissakin on yritetty päästä tästä eroon – ainakin Nietzschestä lähtien. On yritetty osoittaa, että vastakohdat eivät ole ehdottomia; on enemmän aste-eroja kuin vastakkaisuuksia.

Advaita ei todellisuudessa lähde rationaalisesta kritiikistä; se ei ole rationaalinen, tavanomaisessa mielessä järjen avulla ymmärrettävissä oleva käsite – jos voi edes puhua käsitteestä. Kyse on jostakin, josta ei voi puhua. Advaita on kokemuksellinen, intuition kautta tavoitettavissa oleva.

Mónica Cavallé tutkii intialaisen ajattelun ja joidenkin länsimaisten ajattelijoiden, erityisesti Martin Heideggerin sukulaisuutta. Hän tutkii samalla filosofian rajoja, panee ajattelun menemään omalle rajalleen ja ylittämään duaalisuuteen ja myös ”rationalisuuteen” liittyvät rajoitukset. Uppoutumatta enempää mystiikkaan ja pohtimatta enempää intialaisen ja länsimaisen ajattelun välisiä suhteita haluan esittää seuraavan kysymyksen: Missä määrin olisi mahdollista ajatella ei-duaalisesti?

Oma kokemukseni on, että jo duaalisuuden, vastakkaisuuksiin uskomisen, asettaminen kyseenalaiseksi – sen epäileminen – vapauttaa uusiin mahdollisuuksiin, auttaa näkemään toisin. Kun emme katso vastakkaisuuksia, näemme aste-eroja; ajattelumme kykenee herkempään nyanssien tajuun. Vaikeus on siinä, että vastakkaisuudet on muodostuneet ehdottomiksi: ne ovat juurtuneita kategorioita meissä. Ymmärrän, että intialaisten intuitio ja Heideggerin meditatiivinen, ei laskelmoiva, ajattelu ovat tärkeitä. Juurtuneiden kategorioiden muuttaminen kelluviksi, vähemmän itsestään selviksi, vaatii silti toisinaan kirurgisia toimenpiteitä: historiallista ajattelua.

Ajattelun historian avulla voimme uudelleenproblematisoida. Ajattelun historia on problematisointien historiaa. Ainakin jos seuraamme Michel Foucault´n lähtökohtia. Kun 1600-luvulla tehtiin kartesiolaista jaottelu subjektin ja objektin välille, pidätettiin ja poltettiin ennätysmäärä noitia. Kun Uusi Järki, luontoa hallitsemaan tullut rationaalisuus, kehittyi, ongelmaksi tuli varmuus.

René Descartes kysyi ennen kaikkea, mistä voi olla varma ja mistä löytää pohjan varmuudelle. Jotta luonnosta voi tulla kohde – tietämisen ja hyväksikäytön kohde, siitä oli tultava erillinen, järjestä ja hengestä erillinen. Järjetön, kaaoottinen, hullu oli karkotettava ja eristettävä, joissakin tapauksissa poltettava. Järjen ja tiedon vuosisata, varmuuden etsimisen vuosisata, oli noitavainojen ja eristämisen vuosisata. Varmuudesta maksettiin hinta.

Mistä voisi alkaa nousta toisenlaista ajattelua, mahdollisesti ei-duaalista ajattelua? Sieltä missä jotkut eivät enää halua maksaa tätä hintaa varmuudesta. Mistä tällainen kapinallinen tahto nousee? Ennen kaikkea: Miten tahto voi löytää omalle olemassaololleen paikan ja innostuksen, jos se ei huomaa omaa vapauttaan? Joskus oma vapaus huomataan, siihen kiinnitetään huomiota, kun tajutaan, ettei asiat ole aina ole olleet näin eivätkä siis välttämättömät kategoriat olekaan ikuisia, niin välttämättömiä kuin sanottiin...

Intialaista filosofiaa Euroopassa (extra)

Lukiessani minulle vieraita tekstejä, jotka kommentoivat joogaan ja intialaiseen filosofiaan liittyviä artikkeleita ja kommentaareja olen hämmästellyt erityisesti egon käsitteen käyttöä. Näissä teksteissä toistuu väittämä: ego pitää häivyttää. Ego on latinaa ja tarkoittaa minää. Kuitenkin näissä samoissa teksteissä siteerataan ajattelijoita ja opettajia, jotka korostavat ”oman itsensä”, ”todellisen itsensä” löytämisen merkitystä. Olen tietämättömänä epäillyt, että johtunee minun tietämättömyydestäni, kun olen ajatellut tähän liittyvän ristiriidan.

Sanskriitinkieliset tekstit eivät tietenkään käytä latinaista termiä ego tai egoismi. Näihin viittaava sana on ahamkara. Aham on minä tai itse ja kara on sana, joka tarkoittaa tekemistä tai luotua asiaa. Ahamkara ei siis ole ego, vaan ”minä tekee”. Kyse ei ole yksinkertaisesti itsekkyydestä, vaan vanhat hindutekstit käyttävät termiä tilasta, jossa ihminen on ”itsellinen”; hän on tilassa, missä hän erottaa itsensä muista ja on siksi myös illuusion tilassa. Miksi se on illuusion tila? Koska hindufilosofia ajattelee, että kaikki on yhtä.

Ahamkara on illuusio ja kiinnittymistä ”väärään itseen”, ei todelliseen, jumalaiseen itseen. Siksi ahamkaran hävittäminen ei ole ristiriidassa todellisen itsen löytämisen kanssa.

Eurooppalainen käännös on epätarkka, mutta se väistämättä on myös tyypillisen eurooppalaista omimista ja sulauttamista omaan ajattelutapaan, johon on vaikuttanut kristillinen itsekkyyttä, siis egoismia, vastustava moraali. Ahamkara ei ole moraalinen, pelkästään moraalinen termi. Se on tieto-opillinen käsite; kyseessä on tila, joka estää pääsyn totuuteen, korkeampaan totuuteen. Ahamkara on myös intialaiseen metafysiikkaan liittyvä sana; hindulaisessa ja tantristisessa ajattelussa maailma on ykseyttä, josta tämä illuusio, harha, ahamkara, meidät erottaa. Termillä on moraalifilosofiset seuraukset.

Eri intialaiset opettajat ovat puhuneet erisävyisesti ahamkarasta ja sen vaarallisuudesta. Monet sanovat, että ahamkara täytyy ”tuhota” tai ”tappaa” – muuten ei voi olla henkistä kehitystä. Ahamkara on henkinen tila, joka johtaa usein vääriin tai pahoihin tekoihin, myös siihen eurooppalaisten pelkäämään itsekkyyteen.

Sana ahamkara on siis hyvin tärkeä intialaisessa ajattelussa. Eikä samaa sanaa ole meidän kielissämme. Olemme halukkaita hävittämään egon tai egoismin, mutta emme todellisuudessa halua luopua ahamkarasta, itsellisyydestämme, erillisyydestämme.

Jos länsimainen haluaa ymmärtää käsitteen, sitä voisi verrata synnin käsitteeseen. Teologit puhuvat synnistä ”erona Jumalasta”; se merkitsee sitä, että ihminen erottaa itsensä Jumalasta, etääntyy Hänestä, poistaa Jumalan keskeisyyden. Synnin seurauksena Jumala ei ole keskus. Ahamkara on jotain samantapaista; se erottaa yhteydestä ja ykseydestä.

Monien tulkitsijoiden mukaan – mm. Mónica Cavallé – intialainen ajattelu erottaa selvästi eräänlaisen ”todellisen” minän, jumalaisen olevan ihmisessä ja erillisen minän, egon (pinnallisen minän), joka ei ole se mitä olento todella on, vaan mitä kuvittelee olevansa (määritellessään itsensä sekä rajoittaessaan itsensä samastuessaan rajallisiin asioihin). Tässä mielessä ”ego” on tässä ajattelussa sekä harha että kärsimystä aiheuttava tekijä, mutta se ei sinänsä samastu egoismiin. Cavallén tekstit ”vedanta advaitasta”, ei-duaalisesta opista, on suositeltavia: ne ovat sekä selkeitä, syvällisiä että oppineita.

Intialaisen filofian vaatimukset ovat kovat. On vaikea sanoa, millainen olisi se tila, mihin pääsemme, jos onnistumme hävittämään ahamkaran ja siksi on vaikea sanoa, haluammeko todella tehdä sen. En tiedä, onko ahamkara todellinen ongelma. En ota siihen kantaa. Kaikki saavat tehdä mitä haluavat ja muuttaa itseään omalla tavallaan, tehdä itselleen omat lääkkeensä. Näin minulle määrää minun moraalini.

Haluan vain todeta, että on olemassa vastenmielistä länsimaalaista eklektismiä. Eklektismi on valikoimista; otetaan sieltä ja otetaan täältä mikä sopii, ei katsota mitä tämä tai tuo valittu sana tai oppi todella merkitsee. Valitseminen, itselleen sopivan valitseminen, on hyvä asia, mutta eklektismi johtaa lainattujen ajatusten vääristymiseen ja köyhtymiseen.

Eurooppalaiset, varkaat ja vääristelijät, varokaa itseänne ja itsekkyyttänne, kun varastatte. Ajattelemalla olevamme egon vankeja, egoisteja, ajattelemme samalla tavalla, niin kuin aina ja olemme vaarassa vahvistaa mentaalista lukkoa, joka estää meitä. Minulle sanoi kerran (yli 20 vuotta sitten) intialainen joogi: ”The secret of the human mind is that we are what we think we are.” Tätä pidän tutkimisen arvoisena, tätä olen yrittänyt ajatella...