Ihmettely, hämmennys, rauha

(Hannah Arendt)

Filosofia alkaa ihmettelystä, se johtaa hämmennykseen ja tähtää rauhaan.

Hannah Arendt puhuu vanhasta rakkaudestaan, Martin Heideggerista, puhuen ihmettelystä. Näkemättä ihmettelyn merkitystä Heideggerille ei voi tietää, kuka hän oli. Heidegger tosiaan puhui ”ihmettelystä yksinkertaisten asioiden edessä” samalla tavalla kuin siitä puhui Platon. Ihmettelyssä on ajattelun alku ja filosofian sitoutuminen mysteeriin. Ihmettely on avoimuutta sille, joka pakenee selityksiä ja luokituksia. Ihmettely on itsensä hämmentämistä, sillä se on luopumista varmuudesta ja valmiista käsityksistä.

Hämmennyksen ja neuvottomuuden ei tarvitse merkitä kielteistä asiaa. Varmana ja tietäen meidän ei tarvitsisi ajatella eikä keksiä mitään. Ajattelu ja luominen tapahtuvat epävarmuudessa, joka on sekä tuskallista että nautinnollista. Hämmennys ei siis merkitse välttämättä rauhattomuutta, mielenrauhan menettämistä, vaan mahdollisuutta.

Mielenrauha ei vaadi varmaa tietoa, jonkun asian tietämistä ennalta. Se vaatii enemmän: kuoleman edessä olemista. Hämmennyksen keskelläkin tiedämme varmasti, että kuolemme. Tämä tuo rauhan. Ei siksi, että ajatus pääsemisestä pois olisi lohduttava. Se antaa rauhan, koska se pakottaa tekemään kaiken mahdollisen, kaiken tärkeän.

Kuoleman edessä tietää mikä on tärkeää. Kuoleman edessä ollaan eläviä, pakotettuja kysymään mitä olemme tekemässä. Levottomuutta ei aiheuta se, ettei voi enää uskoa maailmasta luomaansa kuvaan eikä liikkumattoman ajatusrakennelman puute. Filosofian paradoksi on siinä, ettei rauhaa tuo vastaus, vaan kysymys.

Jos voi kysyä, maailma avautuu eteemme keskeneräisenä. Sietämätöntä on liikkumattomuus, maailman kivettyminen. Ihmettely palauttaa maailman muuttuvuuden ja johtaa neuvottomuuteen, koska valmiit kaavat eivät enää päde, mutta tähtää rauhaan, koska se on taistelua sietämätöntä vastaan.

Ajatteleminen ei ole maailman tekemistä siedettäväksi, vaan siedetyn ihmettelemistä, sietämättömän näkemistä, jotta jokin voisi muuttua. Kun kivettynyt voi jälleen muuttua, voimme jälleen hengittää, olla rauhassa.

Kun Arendt puhuu Heideggerin ihmettelystä, hän huomauttaa Heideggerin tehneen lisäyksen Platonin huomioihin; saksalaiselle ajattelijalle ihmettelystä tuli positio, paikka. Tämä ihmettelyn paikka, ajattelijan paikka tuo rauhan: se on ”rauhallisuuden paikka”. Rauhallisuuden paikka on yksinäinen. Siinä ihminen on onnistunut irtaantumaan ihmisten maailmasta – mielipiteistä, huhuista, odotuksista. Totuudet tulevat omiksi. On vain omia totuuksia.

Ystävyyskin on mahdollista ja sekin tuo rauhan, jos se ei ole pakottamista yhteisiin totuuksiin, vaan inspiroitumista ja menemistä omalle tielleen, omaan totuuteen.

René Char kirjoittaa Hypnoksen lehdissä siitä, miten hänen vastarintakumppaninsa jättävät ennakkoluulonsa ja harhansa, tulevat vahvoiksi, mutta myös kevyemmiksi, myös vakuuttuneemmiksi, varmasti rauhallisemmiksi, kun ”tietyssä pisteessä omaksuttujen ajatusten merkitykset muuttuvat suhteellisiksi”. Metsissä, irtaantuneina tavallisista huolista, kuoleman edessä, he löytävät rauhan.

Serenitas eli mielenrauha

Roland Barthes sanoi, että mielenrauha on tärkein tunne. Hän sanoo saman kuin monet muutkin ajattelijat. Samalla tavalla ovat puhuneet antiikin Kreikan filosofit ja myös monet itämaiset ajattelijat. Ymmärtääkseni Barthesin huomion taustalla on hänen kiinnostuksensa buddhalaisuuteen, erityisesti zen-buddhalaisuuteen.

Kun monet ovat puhuneet ja kautta aikojen samalla tavalla, pyrkineet samaan rauhaan, mielenrauhaan, tasapainoon, niin aina tulee joku, joka sanoo: ”Miljoonat eivät voi olla väärässä.” Kokemus opettaa silti, että miljoonat voivat olla väärässä. Tuhansien vuosien ajan voidaan tukeutua täysin virheellisiin käsityksiin ja vääristyneisiin arvoihin.

Olen itse vuosien ajan vältellyt mielenrauhan saamista, tehnyt itsestäni levotonta, kiihdyttänyt itseäni, koska minulla on ollut tunne, että rauha jättäisi minut paikalleni, kivettäisi. Kivet ovat rauhallisia, eivät ihmiset, ajattelin. Stoalaiset, jotka mielenrauhaa etsivät, vaikuttivat minusta kylmiltä. Seneca –itsekin stoalainen – vitsaili stoalaisten olevan pyöreitä kuin kurpitsat.

Serenitas, mielenrauha, merkitsee rauhaa, tasapainoa, tyyneyttä, harmoniaa, tietynlaista onnellisuutta. Lopultakin tuntuu siltä, että se voisi olla arvo, tavoiteltava tila, jos se ei merkitse kuolemaa.

Enemmän kuin filosofeilta olen oppinut runoilijoilta ja taiteilijoilta, että tyyneys, rauha, harmonia, eivät ole kivettyneisyyttä – niiden ei tarvitse merkitä kivettymistä, tunteiden nukahtamista. Serenitas on runossa ja maalauksessa yleensä jännittynyt tila, jännittynyt rauha ja se on syntynyt kompositiosta, eri elementtien yhdistämisestä. Serenitas on enemmän kompositio kuin raukea valahtaminen tyyneen uneen.

Sitten kun opimme tahtomaan mielenrauhaa, harmoniaa, olemme taas uuden kysymyksen edessä: Miten se saavutetaan? Tätä kysymystä seuraa toinen, vähemmän yleinen, konkreettisempi kysymys: Mikä meitä häiritsee? Toisin sanoen kysymme, mikä tekee levottomaksi, mikä estää löytämästä tasapainoa? Pelko, tietenkin. Sen olemme todenneet monta kertaa. Mutta pelon voima kasvaa, sen levottomaksi tekevä vaikutus kasvaa omien tekojemme, omien sanojemme seurauksena. Me lisäämme hysteriaamme sanomalla itsellemme huolestuttavia asioita. Olkaamme siis huolellisia. Kuunnelkaamme miten puhumme itsellemme.

Lopuksi haluan kertoa tarinan, jossa mielen järkkyminen, mielenrauha, filosofia, ystävyys ja meidän oma historiamme ovat kaikki läsnä. Tarina kahdesta filosofista ja yhdestä kirkon miehestä. Louis Althusser sekosi ja kuristi vaimonsa hengiltä vuonna 1980. Ollessaan mielisairaalassa hänen luonaan vieraili vakituisesti hänen hyvä ystävänsä teologi, isä Stanislas Breton. Ja hänen luokseen tuli myös toinen filosofi, Michel Foucault. Althusser on dokumentoinut kirjeisiinsä erikoisen tapaamisen kolmikon välillä ja hän muistelee innoissaan keskustelua, joka syntyi Foucault´n ja luostarissa eläneen miehen välillä.

He keskustelevat ystävyydestä. Foucault puhuu siitä, miten kirkko on suhtautunut epäluuloisesti ystävyyteen, puhunut vain siitä mistä teologit käyttävät nimitystä agape, kristillinen rakkaus. Isä Breton myöntää tämän, kertoo kokemuksistaan. Althusser toteaa kummallisessa, ehkä mielenvikaisessa kirjeessä, jossa hän puhuttelee molempia henkilöitä, että Foucault on saavuttanut tasapainon, mielenrauhan, selvinnyt itsemurhakriiseistään ja saavuttanut mielenrauhan ystävyyden, ei kristillisen rakkauden ansiosta.

Tässä erikoisissa olosuhteissa tapahtuneessa epätodennäköisessä kohtaamisessa keskusteltiin jostakin olennaisesta, syvästä ongelmasta ja syvistä kerrostumista länsimaisessa kulttuurissa. Vastakkain asettuivat kaksi eri tietä: teologia ja filosofia, usko ja ystävyys. Mutta epäilemättä molempien teiden päämääränä on harmonia, tasapaino, mielenrauha, jonkinlainen pelastus, vaikka nämä asiat ymmärrettäisiinkin hyvin eri tavalla teologiassa ja filosofiassa.