Lichtenbergin siemenet

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 27.2. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Vanhat ketkulit, uudet kujeet: lehdistö ja televisio

Georg Christoph Lichtenberg (1742-1799) oli saksalainen fyysikko, joka vuosikymmenien ajan kirjoitti muistikirjoja (hän käytti itse niistä anglofiili kun oli englanninkielistä termiä waste books, suomentajan ehdotus on ”töherryskirjoja”). Ne julkaistiin postuumisti. Jotkut antoivat jo kauan sitten hänelle arvoa, muun muassa Kant, Goethe, Schopenhauer, Nietzche ja Freud, mutta hänen arvonsa ja maineensa on vain kasvanut. Häntä luetaan ennen kaikkea kirjailijana, mutta hänen muistiinpanonsa ovat monta kertaa filosofisesti mielenkiintoisia.

Lichtenbergin katkelmista (joita myöhemmin on ehkä kyseenalaisesti nimitetty aforismeiksi) löytyy teräviä havaintoja ihmisistä: ”Korkein aste, jonne keskinkertainen henki voi kohota, jos omaa kokemusta, on lahja löytää heikkouksia ihmisistä, jotka ovat häntä arvokkaampia.” Löytyy myös wittgensteinilaista mielikuvitusta: “Jos enkeli joskus puhuisi filosofiastaan, monet lauseet kuulostaisivat uskoakseni samalta kuin kaksi kertaa kaksi on kolmetoista.” Uskoakseni tässä katkelmassa on koko Wittgensteinin myöhäistuotannon siemen. Jos filosofian pilkkaaminen on filosofoimista, Lichtenberg oli filosofi: ”Jo kauan olen ajatellut, että filosofia lopulta syö itsensä. Metafysiikka on jo osittain tehnyt näin.”

Jo näiden katkelmien perusteella voi sanoa, että Lichtenberg oli filosofi. On jopa täysin perusteltua sanoa, että hän oli edellä aikaansa. Metafysiikan tuhoaminen – tai hylkääminen – tuli monille paljon myöhemmin. Myös elämisen taidon opettajana hän poikkesi aikansa moralisteista. Yksi siteeratuimpia katkelmia on Lichtenbergin kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva, jossa sanoo, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden, hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut nautinnollisia hetkiä elämässä.

Tässä on kaksi mielenkiintoista asiaa. Hän tekee jovialisuudesta ja keveydestä hyveitä, kun yleensä sellaisista käytetään paljon juhlallisempia tai ylevämpiä sanoja. Toinen mielenkiintoinen asia on se, että tätä neuvoa, opastusta, hän ei anna saarnan muodossa. Hän vain muistuttaa itseään.

Minua kiinnostaa Lichtenbergin filosofoinnissa hänen genre, laji: fragmentti. Se tekee hänen filosofiastaan epäsystemaattista, tekisi mieli sanoa systeeminvastaista. Siinäkin hän oli edellä aikaansa, Nietzschen edeltäjä. Katkelmien epäsystemaattisuus, eräänlainen keskeneräisyys, tekee havainnoista ja oivalluksista siemeniä: ne jäävät lukijaan kehittymään ja synnyttämään asioita päinvastoin kuin systeemit, joiden sisään lukija joutuu pääsemättä ulos hengittämään.

Katkelmat olivat salaisia, itselle kirjoitettuja. Schopenhaueria mukaillen voi sanoa, että Lichtenberg ajatteli omasta puolestaan ja itseään varten. Tämä teki hänestä todellisen filosofin. Hän muutti itseään, ei muita. Eikä hän opettanut muille muiden filosofiaa. Lichtenberg valloitti itsenäisyyttä. Hänelle todellinen kuningas oli itsensä kuningas.

Olisiko mahdollista oppia jotain? Lichtenberg jätti kesken kaikki kirjahankkeensa, muun muassa fysiikan kirjan, joka olisi muodostunut vain kysymyksistä: tarkoitus oli lisätä levottomuutta, ei varmuutta. Osaisimmeko me myös kiinnittää huomiota pieniin asioihin niin kuin teki tämä herra? Osaisimmeko asettua ikkunan eteen ja tehdä havaintoja? Osaisimmeko nauraa? 

On täysin mahdollista, että minä imartelen itseäni tehdessäni Lichtenbergistä suuren filosofin, sillä hän kirjoitti: ”Kirja on peili; jos apina katsoo siihen, kuva ei voi olla apostolin. Meillä ei ole sanoja puhua viisaudesta tyhmän kanssa. Se on jo viisas, joka ymmärtää viisasta.”

Nyt kuitenkin siis tiedätte, kenen mukaan yksi kuun kraatereista on nimetty. Kierkegaard sanoi Lichtenbergistä: ”Kiitos tälle äänelle erämaassa.” Kiitos tosiaan.
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Itsenäisyys

(Frederic Leighton: Antigone)

Mitä on itsenäisyys, riippumattomuus? Se ei merkitse, ettei ihmisellä olisi siteitä, tarkemmin sanoen yhteyksiä. Itsenäinen kulkee samalla tavalla muiden joukossa, hengittää samaa ilmaa, voi olla että käy kaupassakin – ei siis välttämättä ole oman ruokansa tuottaja. Itsenäisyys ei tarkoita irrallisuutta, vaan tietynlaista suhdetta omaan itseensä.

Sana autonomia sanoo paljon. Se tulee sanoista auto, itse ja nomos, sääntö tai laki. Se merkitsee itsemääräämisoikeutta, riippumattomuutta siinä merkityksessä, että joku on oman itsensä laki ja sääntö. Autonomia on sitä, ettei olemisen tapaa määrittele ulkopuolinen laki. Klassinen esimerkki on Sofokleen Antigone, josta käytetään näytelmässä sanaa autonomos,  autonominen. Antigone kapinoi Theban hallitsijan, Kreonin, käskyä ja lakia vastaan halutessaan haudata veljensä: hän seuraa siis omaa, moraalista lakiaan.  

Filosofien joukossa Immanuel Kant on esimerkki ajattelijasta, joka antoi autonomialle erityisen merkityksen. Se mitä hän sanoo kirjoituksessaan Mitä on valistus antaa sellaisen kuvan, että autonomia on nimenomaan suhde omaan itseen; se on sellainen suhde, joka sallii meidän käyttää omaa järkeämme ja toimia oman moraalimme pohjalta. Laiskuus ja pelko estävät meitä antamasta itsellemme lupaa, valtuuksia tähän.

Lähtökohtani ei ole erityisen teoreettinen. Minua kiinnostaa se mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut viimeisten vuosikymmenien aikana – se miten autonomiasta on tullut vaatimus ja lähtökohta monien instituutioiden, käytäntöjen, arvostelulle. Naiset ovat vaatineet itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta. Toiset ryhmät ovat vaatineet, etteivät muut määrittelisi, miten he saavat elää. Monta kertaa tällaisten vaatimusten sisältönä on, että ihmistä kohdeltaisiin itsenäisenä. Kun nostetaan esiin kysymys autonomiasta, kyse mistään teoreettisesta ongelmasta, vaan etiikasta ja konkreettisista ongelmista. Autonomia ei ole vain jotain, johon pystytään tai ei pystytä; vaatimus pitää sisällään ajatuksen, että myös toista pidetään itsenäisenä.

Autonomian vaatimus saa aina vastaansa vastustajan, heteronomian, pyrkimyksen lisätä valtaansa. Heteronomia merkitsee riippuvuutta toisen säätämästä laista. Koska autonomia merkitsee mahdollisuutta elää oman lakinsa mukaisesti ja sitä koskeva vaatimus esitetään kamppailussa, painiottelussa, vastustajan kanssa, eettinen kysymys on samalla poliittinen. Mukana on väistämättä mukana pohdinta siitä, miten ja missä pääsee osallistumaan itseä koskevien päätösten tai lakien tekemiseen.

Me emme elä ilman autonomiaa vain alisteisessa asemassa, suhteessa johonkin hierarkiassa meitä korkeampaan. Myös prinssi tai ministeri voi olla riippuvainen alemassa asemassa olevasta. Hän tietenkin tarvitsee työntekijöitään, palvelijoitaan tai alamaisiaan tekemään asioita, mutta hän voi olla riippuvainen näkymättömällä ja vahingollisella tavalla. Esimerkki tästä on imartelu. Alamainen imartelee prinssiään, jotta saisi tämän hyväntahtoisuuden ja anteliaisuuden osakseen. Prinssi, joka ei kestä totuutta ja suostuu tulemaan imarrelluksi, tulee riippuvaiseksi tästä imartelusta, valheesta tehden itsestään huomaamattaan myös erittäin haavoittuvaisen: imartelijan antama väärä kuva saattaa särkyä.

Autonomia merkitsee siis suhdetta itseensä itsenäisenä ja suhdetta toiseen itsenäisenä. Se syntyy, herää eloon, vain kamppailussa – myös itsensä kanssa. Niin kuin Jussi Kotkavirta sanoo Kantin valistustekstiä kommentoivassa kirjoituksessaan: ”Ihminen asettuu vastustamaan jotain itsessään.”

Jos tahtoo olla autonominen, ei voi olla tahdoton. Täytyy tahtoa ja tietää mitä tahtoo. Tahdotonta ohjaa joku muu. Jos joku on autonominen, se merkitsee, että hän rakentaa elämäänsä. Tässä elämälle annetussa rakenteessa – tai koheesiossa – ilmenee tekojen ja tahtomisen yhteys, oman tahtonsa aktiivinen suuntaaminen. Työ, jonka joutuu tekemään itsensä kanssa, vaatii ajattelua, itsetutkiskelua. Itsetutkiskelun tarkoitus ei kuitenkaan ole välttämättä vain kysyä, mitä tahtoo. On syytä kysyä, mikä on tarpeellista ja onko se välttämätöntä mitä on tarpeellisena, välttämättömänä, pidetty.

Kantia seuraten voisi (siis) sanoa, että tietty kriittinen asenne, pyrkimys luoda kuva tai idea tiedosta ja sen rajoista, on tärkeää autonomialle. Itsenäisyys ei silti merkitse, ettei koskaan, missään tapauksessa, noudattaisi toisten laatimaa lakia. Lain noudattaminen – tai totteleminen – vain perustuu eri asiaan. Se lähtee autonomiasta; se ei ole sokeaa tottelemista. Tämä on pysyvä haaste sille, joka laatii lain, antaa määräyksen tai ohjaa toimimaan jollakin tavalla. Hänen täytyy perustella, selittää, vakuuttaa; hänen ohjeensa on koko ajan, pysyvästi kyseenalaistettu, epäluotettu, kun ihminen on autonominen.

Antigone seisoo pysyvästi edessämme toisenlaisena esimerkkinä. Hän on lainrikkoja, rikollinen, koska ei noudata Kreonin ja kaupungin lakia, vaan seuraa omaa periaatetettaan, on omalakinen. Autonomiassa on tämä vaara: se saattaa joutua ristiriitaan vallan kanssa. Se saattaa näyttää, ettei oikeus ole oikeudenmukainen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila