Miten meitä hallitaan? Mikä on hallitsemisen päämäärä?
Hallitsemisen päämäärä ei ole koskaan pelkästään se, että on hallittavissa, kontrolloitavissa.
Halutaan tuottaa jotain, halutaan tehdä meistä tietynlaisia: joustavia,
itseohjautuvia, tuottavia. Ihanneyksilö on sellainen, joka samastuu yrityksen
päämääriin. Tämän päämäärän saavuttamiseksi ihmisen ajatuksia ja tunteita
pyritään kontrolloimaan. Kyse ei kuitenkaan ole ylhäältä tulevasta
väkivaltaisesta manipuloinnista tai aivopesusta. Ihmisen tekee sen itse.
Samastumisen tekee itse.
En puhu nyt hallitsemisen keinoista, vaan päämäärästä,
samastuvasta yksilöstä. Oletetaan, että yritykseen tai johonkin hankkeeseen
samastuva ihminen ”antaa enemmän”, koska hän on voimakkaasti, myös
tunnetasolla, sitoutunut, omistautunut. Onko näin? Kun ihminen samastuu ryhmään
tai yritykseen, hän ei aseta enää kysymyksiä uusista päämääristä tai uusista
keinoista.
Voi olla hyvä, jopa ”tuottava” asia, ettei samastu täysin
ryhmän päämääriin. Näin pystyy pitämään etäisyyttä asioihin ja siksi
ajattelemaan toisesta näkökulmasta. Samastuminen merkitsee ryhmän
käyttäytymismallien omaksumista, omien mahdollisuuksiensa kaventamista. Kun
samastuu, ryhmästä tulee laki.
Kysymys samastumisesta liittyy laajempaan hallitsemisen
tapaa koskevaan kysymykseen integroitumisesta. Ihmiset pyritään integroimaan
kokonaisuuksiin ja heidät nähdään ja arvotetaan osana kokonaisuuksia. Ihminen
liitetään kokonaisuuksiin: perheeseen, työpaikkaan, asuinmaahan ja hänellä on
arvoa vain näiden kokonaisuuksien osana, ei omana singulaarisuutenaan. Tämä
integroiminen on eri aikoina ja eri kulttuureissa erilaista sekä eriasteista.
Jos tämä prosessi on erityisen intensiivistä, ihmisen mahdollisuuksia ja
todellisuudessa yhteisön voimavarojakin kavennetaan huomattavasti.
On puhuttava sanasta ”me”. Kun ”me” muuttuu pysyväksi ja
se on olemassa jo ennalta, ennen kysymystä ja ennen kamppailua, meillä on olemassa
valmiit arvot ja normit, joiden kautta arvostelemme, arvotamme ja
luokittelemme. Tämä merkitsee, ettemme kulje mihinkään uusiin suuntiin. On
kysyttävä, missä määrin ”me” voisi olla jotain väliaikaista ja myös
kokeellista. Tarkoitan, että ”me” ei olisi jotain annettua, vaan jotain mitä
teemme tietämättä ennakolta mikä on lopputulos.
Amerikkalaiset sosiologit ovat ahkerasti kuvanneet
yhteisöjä, esimerkiksi työväen luokkaan kuuluvien gettoja, joista lähteminen on
usein vaikeaa, koska yhteisö vaatii ja odottaa ”solidaarisuutta”. Tällainen
”solidaarisuus” on julmuutta. Samastuminen, joka usein nähdään yhteisön
voimavarana, yhdistävänä voimana, voi olla sulkeutumista muurien taakse suojaan.
Ulkopuolesta tulee uhka. Sisällä, sisäpuolella, oleva joutuu valvonnan alle;
kukaan ei saa karata, olla ulkopuolinen.
Filosofiakahvilat huhtikuussa
2.4/4.4/ 3.4
Samastumisen vaara9.4/11.4/10.4 Mitä me puhumme toisista?
16.4/18.4/17.4 Viimeinen kiusaus
23.4/25.4/24.4 Kysyminen, yhteisyys ja jakaminen
30.4/2.5/1.5 Erakon katoaminen
