Epäilijät ja kieltäjät

 Caravaggio: Narkissos

Filosofiakahvila 4.11./5.11./6.11. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ovidius (44eaa-17/18) oli roomalainen runoilija, joka omalla tavallaan asetti kyseenalaiseksi koko kreikkalaisroomalaisen kulttuurin pylvään, itsensä tuntemisen. Kaikki tuntevat tarinan Narkissoksesta Muodonmuutoksista. Ennustaja Teiresiakselta kysyttiin, elääkö Narkissos vanhaksi. Viisas vastasi: “Jos ei opi tuntemaan itseään.”

Kaunis nuorukainen Narkissos kumartui juomaan vettä, katsoi omaa peilikuvaansa vedessä ja jäi sitä ihailemaan, pysähtyi paikalleen, nääntyi, muuttui kukaksi. Hän oppi tuntemaan itsensä ja kuoli. Hän jäi kuvansa vangiksi ja nääntyi. Narkissos oppi siis  tuntemaan itsensä ja se oli hänen kohtalonsa.

Voimme tietysti vastustaa tarinan opetusta, sanoa ettei Narkissos oppinut tuntemaan itseään todella; hän vain näki kuvajaisensa. Voimme myös mennä pidemmälle, olla radikaalimpia: Itsensä tunteminen merkitsee sitä, että ihmiselle tulee kuva itsestään ja hän jää sen vangiksi, se kuihduttaa hänet. Vaikka emme veisi tulkintaa pitkälle, tarina kysyy, mitä itsensä tunteminen merkitsee. Sama kysymys on esitetty myöhemminkin, mutta se tuntuu kysyvän eri asiaa.

Vuosisatoja myöhemmin Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti runossaan Sprüche (Hamburger Ausgabe in 14 Bänden): “Tunne itsesi!/Mitä se tarkoittaa?/Merkitseekö se: ole itsesi! Vai ehkä: älä ole!” Tässä kysymyksessä itsetuntemus on jo saanut erilaisia merkityksiä, jotka leimasivat Goethen aikaa ja kulttuuria; itsetuntemus liittyy ainakin potentiaalisesti erilaiseen individualismiin, ajatukseen omana itsenä olemisesta.

Samassa tekstissä, lopussa, todetaan, että neuvon noudattaminen merkitsisi samaa kuin että menisit naamiastansseihin ja heti alkajaisiksi sinulta riisuttaisiin naamio. Vaikka antiikin maailma tunsi hyvin naamiot ja niillä oli suuri merkitys, Goethen ajan naamiaistanssit olivat sosiaalinen tapahtuma, jota antiikissa ei tunnettu. Itsetuntemus ja itsenä oleminen on tässä sosiaalisen elämän roolien riisumista ja sillä voi olla konfliktiivisia seurauksia. Mitään tällaista ei teemaan tietääkseni liittynyt antiikin maailmassa.

René Descartes (1596-1650) oli systemaattinen epäilijä. Sillä oli omat omituiset vaikutukset itsetuntemuskysymykseen. Vaikka Descartes tunnetaan rationalismin isänä, epäily, järkevyyden ehto, oli jotain syvästi kristillistä: Descartes käytti termiä Genius malignus, mahtava paha henki, ihmistä harhaanjohtavasta olennosta. Tällainen ajatus petkuttavasta demonista oli riivannut vuosisatojen ajan eurooppalaisia sieluja.

Rationalismi (niin kuin myös empirismi) merkitsi sitä, että tietoon pyrkivä ihminen luopuu auktoriteeteistä, myös kirjoista. Tietoon pyrkivän täytyy nojautua itseensä, omaan järkeensä (rationalismissa). Tämä nojautuminen itseensä muuttaa itsetuntemuksen ja tiedon suhteita. Ainakin joissakin tapauksissa maailman tunteminen oli antiikissa itsensä tuntemista. Kristinuskossa järki pyrki selvittämään tekstiin piiloutuneen totuuden. Tämä malli oli mukana myös yrityksessä tuntea itsensä. Voi sanoa, että Descartes ja rationalismi oli irtaantumista hermeneutiikasta, vaikka petkuttava demoni asuikin tässä ajattelussa.

Epäillä voi muutakin ja toisella tavalla kuin petkuttavaa demonia pelkäävä kristitty tai Descartes. Voimme kysyä, mitä itsensä tunteminen merkitsee ja mihin se tähtää niin kuin Goethe omalla tavallaan kysyi. Kun yritämme tuntea itsemme, luomme itsestämme kuvaa. Vaikka emme rakastuisi kuvaan niin kuin Narkissos, saatamme jäädä siihen kiinni, tulla sen vangeiksi. Olen kirjoittanut (ehkä ainakin tietynlaista itsetuntemusta vastaan): “Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut kuin miekkaan. Jos rakastat pysyvää ja sitä minkä tahdot pysyvän, pysyt, kuolet.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kristinusko ja hermeneutiikka

Klemens Aleksandrialainen

Filosofiakahvila 28.10./29.10./30.10. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Hermeneutiikka alkoi viimeistään 1900-luvulla tarkoittaa erilaista asiaa filosofiassa ja ns. humanistisissa tieteissä. Alunperin se oli kuitenkin oppi erityisesti Raamatun tulkinnasta. Kristinusko on kirjauskonto. Täytyy uskoa totuus, jonka Raamattu paljastaa. Jotta näin voi tehdä, jonkun täytyy pystyä sanomaan, mitä se paljastaa, mikä siinä ilmestyy (latinan sana revelatio merkitsi etymologisesti hunnun poistamista joltakin). Uskon velvollisuuden lisäksi täytyy löytää oma itsensä. Näiden kahden periaatteen välillä on ollut yhteys. Jotta voi omat ajatuksensa laadun oikein tulkita ja arvioida, täytyy ymmärtää uskon oppi.  Toki tekstiin liittyvä hermeneutiikka ja oman itsen tulkinta ovat joskus olleet myös jännitteisessä suhteessa.

Kristinusko teki välirikkoa antiikin maailman kanssa, mutta jatkoi monia perinteitä (tosin muuttaen niitä). Varsinkin varhaisissa luostareissa itsetuntemus liittyi kahteen käytäntöön: itsetutkiskeluun ja tunnustukseen. Munkin itsetutkiskelu oli erilaista kuin esimerkiksi stoalaisilla. Seneca tutki itseään kuin juristi tai tarkastaja; hän katsoi, oliko toiminut tuntemiensa periaatteiden mukaan ja yritti siten muistuttaa itseään tulevaisuuden varalta. Munkkien itsetutkiskelu oli itsenanalyysiä.

Itsetuntemus oli kristinuskon myötä hermeneutiikkaa. Oman itsen tuntemisesta tuli hermeneutiikkaa, koska tuntemisen kohde nähtiin annettuna; se haluttiin analysoida, ymmärtää samalla tavalla kuin teksti. Se ei ollut niinkään muokkauksen kuin tulkinnan kohde. Itsetutkiskelija etsi itsestään merkkejä ja yritti selvittää erilaisten ajatusten alkuperän, joka oli aina epäilyttävä. Voidaan sanoa, että oman itsen tulkinta on hermeneutiikkaa sanan alkuperäisessä mielessä ts. jonkin kätketyn, salaisen kaivamista esiin.

Oman itsensä tunteminen alkoi liittyä kiinteästi tunnustukseen. Tunnustus puolestaan oli sidoksissa  spirituaaliseen ohjaukseen. Munkki ei tunnustanut itselleen, vaan toiselle, ohjaajalle. Oman itsen tuntemiseen liittyi ajatus itsestä ja omasta tahdosta luopumisesta. Toinen, jolle tunnustettiin, oli auktoriteetti. Tämä muutti selvästi itsetuntemuksen funktiota. Jos Seneca tai joku muu antiikin sankari pyrki varmistamaan itsenäisyyden, mielenrauhan tai oikean toiminnan, kristityn tavoite oli toinen: hän teki itsestään tottelevaa, nöyrää.

Tällä muutoksella on ollut kauskantoiset seuraukset. Itsetuntemus ei enää takaa ihmisen autonomisuutta tai onnellisuutta. Itsetuntemus ei ole ihmisen omien pyrkimysten tai onnellisuuden tae. Tieto, jonka saan itsestäni, ei pysy minulla. Joku muu, ohjaaja,  saa sen ja voi käyttää sitä. Kyse ei ole siitä, että hän voisi käyttää sitä minua vastaan. Hän voi käyttää sitä kuitenkin minun ohjaamiseen.

Kristinusko on loputon aarreaitta. Me vain kuvittelemme tuntevamme sen. Kristinuskossa on ollut muualle meneviä ajatuksia ja käytäntöjä. Kirkkoisä Klemens Aleksadrialainen (n.150-n.250) kysyi, mikä on tärkeää tuntea itsensä. Vastaus oli tämä: Kun oppii tuntemaan itsensä, tunnistaa Jumalan itsessään ja pystyy lähentymään Häntä, tulemaan enemmän samankaltaiseksi. Jumalaisuuden tunnistaminen itsessään muistuttaa antiikin perinteestä, erityisesti Platonista.

Toinen kirkkoisä Origenes (185-254) puolusti itsetuntemuksen pyrkimystä todeten, että ihminen lankeaa syntiin, jos ei tunne itseään. Tällainen oikeutus olisi ollut hyvin vieras Sokrateelle tai stoalaisille. Origines kuitenkin kuvaa pyrkimystä tuntea omat affektinsa – ovatko ne hyviä vai pahoja ja onko sielu kaukana päämäärästään, pystyykö hillitsemään vihan tunnettaan jne. Tämä kuvaus muistuttaa hyvin paljon stoalaisten itsetutkiskelua. Vaikka kristityt – Paavali etunenässä – teki pesäeroa filosofiaan, antiikin perinteeseen, kristinusko myös omalla tavallaan jatkoi perinnettä.

Myöhemmin, keskiajalla löydämme kristinuskon sisältä toisenlaisia poikkeuksia. Beguinas oli naisten ”vääräoppinen” yhteisö. Yksi kuuluisin edustaja oli ranskalainen mystikko Marguarite Porote (jonka inkvisitio poltti vuonna 1310) etsi täydellistä köyhyyttä, jonka tavoittanut ei enää etsi toisesta mitään, ei yritä esimerkiksi saada mitään, hyötyä tms. ”Jos tunnette oman ei-minkään...”, hän kirjoitti. Oman itsen, sielun, ei-mikään, tyhjyys, on paikka, jonka kautta Jumala tai Jumalan tahto voi toimia. Samantapaisia ajatuksia egottomuudesta, tyhjyydestä, voi löytää toiselta inkvisiition tutkimalta, Mestari Eckhartilta (1260-1327 tai 1328). Nämä pyrkimykset ja ajatukset merkitsevät muutosta itsetuntemuksen suunnassa: tarkoitus on tuntea tyhjyys, ei tutkia luonnetta tai syntistä sielua...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kyynikkojen itsetuntemus

 

Filosofiakahvila 14.10./15.10./16.10. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Itsensä tunteminen Diogeneellä ja muilla kyynisen koulukunnan edustajilla on oma, mielenkiintoinen lukunsa. Kyynikko testaa, koettelee itseään: menee kylmään, sateeseen, helteeseen ja katsoo, kestääkö. Idea oli saada selville, onko itsestä kyynikkojen elämäntapaan, onko tarpeeksi kova.  Itsetuntemus merkitsi sitä, että tietää, mihin kykenee.

Jos Epiktetoksen kuvaukseen kyynisestä koulukunnasta on luottaminen (on monia syitä, miksi emme voi siihen luottaa), itsetuntemus oli koulukunnan edustajille myös jatkuvaa itsensä valvomista, tarkkailua. Hän valvoo omia ajatuksiaan, käsityksiään. Tietenkin tämä kuvaus pätee ainakin Epiktetoksen ja muihin stoalaisiin, mutta tässä on jo myöhempien, kristittyjen ja modernien itsetuntemus, joka sai usein tällaisen muodon: se oli itsensä tarkkailemista, omien ajatusten valvomista.

Kyynikko, esimerkiksi Diogenes, taisteli ihmiskuntaa vastaan ja ihmiskunnan puolesta. Hänellä oli missio. Itsetuntemus oli edellytys, ehto, tällaiselle työlle. Ihminen on hyödyllinen, hän voi auttaa, jos tuntee itsensä ja hallitsee itsensä, on suvereeni, ei ole kenenkään orja eikä myöskään omien intohimojensa.

Vuosisatojen ajan kyynikkojen koulukuntaa arvosteltiin ja sitä vastaan kampanjoitiin. Kulttuurin ja oppineisuuden puolustaja Julianus (331-363), joka oli Rooman keisari vuosina 361-363, kirjoitti kyynikkoja vastaan ainakin kaksi puhetta. Hän yritti silti ymmärtää arvostelun kohdetta ja totesi, että kyynikkojen perustana on kaksi periaatetta. 1. Tunne itsesi. 2. Parakharaxon to nomisma (uudelleenarvioi valuuttasi, väärennä rahasi).

Ensimmäinen, sokraattinen periaate, oli kaikkien antiikin koulukuntien ja kulttuurin yhteinen. Toinen periaate liittyi erityisesti legendaariseen Diogenekseen. Se oli muotoilu, joka muistuttaa Nietzschen ajatusta kaikkien arvojen uudelleenarvioisesta.  Monien tulkintojen mukaan nomisma, valuutta, on myös nomos, laki, tottumus.

Julianus kysyy näiden periaatteiden suhdetta: Pitääkö uudelleenarvioida valuutta tunteakseen itsensä vai täytyykö tuntea itsensä voidakseen uudelleenarvioida valuutan? Julianus kallistuu ajatukseen, että ensin täytyy tuntea itsensä. Tällä kallistumisella on seuraus. Jos täytyy tuntea itsensä voidakseen arvioida arvot uudestaan, kyseenalaistaakseen lait tai tavat, tämä merkitsee, että filososoiminen (ainakin kyynikon filosofoiminen) edellyttää itsetuntemusta.

Epiktetoksen ja Julianuksen kautta päädymme samaan kysymykseen tai väitteeseen itsetuntemuksen ja filosofoimisen, filosofin tehtävän, yhteydestä, niiden välttämättämästä kytköksestä.

Monta kertaa seurataan Sokratesta ja ajatellaan – tai ainakin sanotaan – filosofian päämäärän olevan itsetuntemus. Julianuksen kallistuminen ajattelemaan, että itsetuntemus on ehto mahdollistaa toisenlaisen näkökulman. Diogeneen ja muiden kyynikkojen filosofía oli taistelua ihmiskunnan puolesta ja sitä vastaan; se oli enemmän kuin työtä oman itsensä kanssa – ja työ oman itsensä kanssa oli työtä koko ihmiskunnan hyväksi. Itsetuntemus on välttämätöntä, jotta tietää, voiko tehdä tätä työtä. Lisäksi voi ajatella, että kaikki – ainakin potentiaalisesti – voivat hyötyä Diogeneen itsetuntemuksesta.

Filosofoimisen ja itsetuntemuksen kytkös ei silti ole aina selvä eikä se ole aina samanlainen. Kaikki filosofit eivät halua muuttaa rahan arvoa, muuttaa tapoja tai arvoja, epäile kulttuuria. Kyynikot olivat erikoistapaus, jota vastustettiin antiikissa ja myöhemmin kyyninen koulukuntaa on enemmän tai vähemmän marginalisoitu. Vaikka kyseessä on vain erikoistapaus, sen äärimmäisyys auttaa näkemään jotain, tuomaan esiin jotain…

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsetuntemus antiikissa

 Platon

Filosofiakahvila 14.10./15.10./16.10. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Voisi sanoa yleistäen, että antiikin maailmassa itsetuntemus oli tavoiteltava asia, koska ajateltiin, että se mahdollistaa varovaisuuden (prhonesis). Oman sielunsa tunteminen auttoi erottamaan tärkeän vähemmän tärkeästä. Tämä merkitsee, että itsensä tunteminen liitettiin osaksi elämisen taitoa (tekhne biou); sillä oli eettinen merkitys.

Se mikä helposti unohdetaan – koska itsetuntemuksen vaatimus on eri muodoissa jatkanut elämäänsä läpi vuosisatojen – on se, että itsensä tuntemiseen liittyi toinen, sitä tärkeämpi periaate: epimeleia heautou, itsestä huolehtiminen. Antiikin maailmassa, vuosisatojen ajan, itsestä huolehtiminen motivoi itsensä tuntemiseen. Näin melkein aina, vaikka eri ajattelijoiden ja kouluntien välillä oli erilaisia käsityksiä miten huolehditaan ja mikä tarkalleen ottaen on huolehtimisen ja tuntemisen kohde.

Vaatimus itsetuntemuksesta sai merkityksensä tämän laajemman periaatteen sisällä tai sen kautta. Itsetuntemus ei ollut itseisarvo eikä esimerkiksi pelkästään terapeuttinen työkalu; se liittyi ihmisen eettiseen olemiseen. Itsestä huolehtiminen merkitsi vuosisatojen ajan sitä, että ihminen kehitti itseään, rakensi itselleen olemisen tapaa, ethosta.

Platonille se, mistä huolehditaan ja mikä yritettän tuntea, on sielu. Meidän tulee kuitenkin olla varovaisia tulkinnoissamme. Sielu ei ollut Platonin teksteissä substanssi, olio; se oli jotakin, joka toimii, se oli toimintaa.  Tämä korostui myöhemmin, esimerkiksi stoalaisille, kun puhe sielusta oli vähäisempää: oma itse oli Minä, joka toimii.

Puhuminen Minästä tai jopa sielusta saattaa johtaa meidät harhaan, koska myöhemmät ajat ovat ymmärtäneet tämän toisin. Meillä on viimeistään romantiikasta asti ollut pakkomielteenä olla oma itse, olla persoonallisia. Kun antiikin maailmassa yritettiin oppia tuntemaan oma itse, he usein etsivät jotain yhteistä. Monet antiikin ajattelijoista sanoivat, että kaikilla ihmisillä on järki, he ovat rationaalisia olentoja. Itsensä opiskelijan tuli löytää tämä rationaalisuus, tehdä siitä periaate, kultivoida sitä. Monet Marcus Aureliuksen harjoitukset tähtäsivät yksilöllisyyden haihtumiseen, ei siihen, että hänestä, itsensä harjoittajasta, tulisi persoonallisuus.

Itsensä tunteminen oli jo aikojen alussa monimerkityksinen; tuntemisen kohde oli vaihteleva – se oli sitä jopa yhdelle ja samalle ajattelijalle, esimerkiksi Platonille.  Alkibiadesissa (kaikki tutkijat eivät pidä sitä Platonin kirjoittamana) itsetuntemuksen kohde on psykhe, sielu (joka on eri asia kuin persoonallisuus tai luonne). Itsetuntemus syntyy siitä, kun sielu kontemploi, katsoo itseään. Lakhesissa kohde on bios, olemassaolo, elämisen tapa. Itsetuntemus ei ollut tässä tapauksessa kontemploimista; se oli koe, testi, harjoitus.

Askeesi ja itsensä tunteminen liittyivät antiikin maailmassa yhteen muissakin koulukunnissa. Kun opettaja yritti saada oppilaan tuntemaan itsensä, kyse ei ollut siitä, että hän “löytäisi itsensä”, määrittelisi identiteettinsä, vaan mahdollisten puutteiden ja vikojen tunnistamisesta, myöntämisestä, jotta voisi aloittaa parannustyön.

Antiikin perinne on hajonnut tai kadonnut monella tavalla. Antiikin Kreikassa tiedon kohde, kosmos (maailma) ei ollut erilainen kuin itse tiedon kohteena, Kosmoksen tunteminen oli itsensä tuntemista. Jotkut oppineet ovat sanoneet, että tämä muuttui viimeistään Descartesin myötä. Tiedon kohde ei ollut enää kosmos, vaan universumi, ja tietävä subjekti oli siitä erillinen.

Kristinuskon myötä itsensä tuntemiseen liittynyt toinen periaate (itsestä huolehtiminen) katosi, ainakin osittain ja tuli jopa tuomituksi.  Psykologian ruokkima itsetuntemus ei varmasti tähtää ”persoonattomaan minään”. Mielenkiintoista on, että antiikin aikana rakennettu tavoite itsetuntemuksesta on kuitenkin saanut niin elimellisen osan kulttuuristamme...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila