https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
Mikä on
todellinen ongelma? Se on ongelma, joka pysyy, vaikka keksisimme ratkaisun tai
ratkaisuja. Ehkä vain vapaus on ongelma; se liittyy kaikkiin kysymyksiimme.
Vaikka tuntisimme ratkaisseemme vapauden ongelman, saavuttaneemme vapauden,
joudumme kysymään, miten käyttää vapautta. Kun ihmiset kysyvät tällaista, he
joutuvat eettisen ongelman eteen.
Etiikka
tulee sanasta ethos, joka merkitsi
tapaa. Usein se ymmärretään käyttäytymisen piirteiksi, luonteeksi. Siksi hyveet
(Arêtê) –
oikeudenmukaisuus tai kohtuullisuus – voidaan käsittää piirteiksi tai
taipumuksiksi. Ethos oli
kreikkalaisille – niin Foucault totesi – vapauden konkreettinen ilmaisu: käytös
ja olemisen tapa, joka oli näkyvä. Se ilmeni kaikessa, vaatetuksessa ja siinä
miten reagoi johonkin tilanteeseen. Ethos
oli jotain, jonka kautta he problematisoivat vapautensa.
Etiikka ei
siis merkinnyt ”moraalia”, tiettyjen sääntöjen ja lakien noudattamista, vaan
oman vapautensa ajateltua käyttöä. Eettinen ongelma oli tämä: Miten luoda ethos, miten kehittää ethosta? Tämä kysymys on kulkeutunut
monia polkuja pitkin myös meille. Niin sanotun hyve-etiikan kehittäjät ja
ajattelijat ovat olleet oikeassa ainakin siinä, että hyveiden kautta päästään
ajattelemaan konkreettisia ongelmia; se on tapa välttää sääntöperusteisen
moraalifilosofian teoreettisuus.
Mutta
osaammeko ajatella ethosta, kun
hahmotamme sen luonteeksi ja hyveet piirteiksi? Tässä on psykologisoimisen
vaara. Psykologia voi kuvata piirteitä ja luonteita. Se toteaa, millainen joku
on, mutta se ei mahdollista kysymystä, mitä hän voisi olla. On kyse siitä, että
ihmistä määrittelee muu kuin hänen toimintansa – hänen kykynsä ja mahdollisuutensa
tehdä jotain muuta, siis vapaus. Ethos
on itsensä vapaa käyttö, tavan synnyttämä olemisen tapa, ei synnynnäinen luonne
tai sattuman synnyttämiä piirteitä. Pitäisikö hyve siis määritellä ennen
kaikkea kyvyksi?
Kiinnittäessä
huomiota siihen, että ethos on tapa
(modaliteetti, manner, manera)
voisimme saada esiin jotain muutakin tästä kuuluisasta hyveestä. Kyse ei ole
siitä mitä tekee, vaan miten tekee. Hyveellinen on erinomainen, tekee tai
toimii erinomaisesti. Arêtê tarkoitti alunperin erinomaisuutta. Emme ole silti
halukkaita sanomaan erinomaista jalkapalloilijaa hyveelliseksi siksi, että hän
pelaa hyvin jalkapalloa. Joskus olisi sanottu suorastaan päinvastoin.
Shakespearen aikana jalkapallo oli vielä ”saastainen tapa”. Edellytys sille,
että sanomme jotain erinomaisuutta hyveellisyydeksi on se, että päämäärä on
erityinen, ei esimerkiksi voitto jalkapallossa.
Aikanaan
etiikan päämäärä oli hyvä elämä, onnellisuus. Johdonmukaisesti ajateltiin, että
hyveet johtivat onnellisuuteen. Hyveet olivat määritelmällisesti jotain, joka
takaa onnellisuuden. Me tietysti näemme tässä rakastettavaa naiiviutta, mutta
kysymys ethoksen ja onnellisuuden
yhteydestä on mielenkiintoinen. Ehkä meidän ei tarvitse ajatella, että hyve
johtaa onnellisuuteen ja voimme ajatella, että hyve on onnellisuus, hyvä elämä,
mutta silloin meillä on uusi onnellisuuden käsite. Silloin olisi tietenkin mahdotonta
samastaa jalkapallon suomaa nautintoa onnellisuuteen – ja tämähän on joidenkin
mielestä silkkaa typeryyttä...
Pyrkimys
luoda ja kehittää itselleen ethos
merkitsi sitä, että ihminen pyrki johonkin jalouteen, suuruuteen,
erinomaisuuteen. Tämä merkitsi monia asioita, esimerkiksi tietynlaisen
kriiteeristön käyttöä jalon ja epäjalon erottamiseksi. Se merkisi myös sitä,
että ihminen ei anna jonkun toisen vaikuttaa itseensä millä tahansa tavalla.
Ennen kaikkea se vaati sitä, että ihminen voi vaikuttaa itseensä. Tämä itseensä
vaikuttaminen oli etiikkaa, eettistä ajattelua. Etiikka ei ollut siis
teoreettista ajattelua, vaan askeesia.
Ethos on todellinen
ongelma, sillä se kytkeytyy moneen muuhun kysymykseen: vapauteen,
onnellisuuteen, hyveeseen. Se on todellinen ongelma, sillä se pysyy. Ethos on ajallinen; se on prosessi, ei
pysyvä tila ja siksi olemme aina uudestaan, joka hetki, ongelman edessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti