Ymmärtämisestä ja väärinymmärtämisestä

Kuva: Julia Welp

Filosofiakahvila on keskustelua. Pidän lyhyen alustuksen valikoituneesta aiheesta ja tarkoitus on  käynnistää keskustelu. Puheeni on siis tosiaan alustus, ei esitelmä eikä luento. Kohtaamme monta kertaa tilanteen, jossa emme ymmärrä toisen keskustelijan puheita tai ymmärrämme sen väärin. Yleensä pieni kysymys auttaa eteenpäin. Väärinkäsityksestä päästään. Mutta toisinaan keskustelu liikkuu syvissä vesissä, ja syvyys tekee myös väärinymmärtämisestä syvää.

Eniten yllätyn, kun minut ymmärretään päinvastoin. Hyvin tavallista on, että siteeraan jotain ajattelijaa käyttäen sitä esimerkkinä tai jopa eräänlaisena historiallisena todisteena, ja ihmiset luulevat, että allekirjoitan ajattelijan sanat.

Syvä väärinymmärtäminen ja syvä ymmärtämättömyys vaatii enemmän kuin tarkennuksia. Keskustelu kulkee ja polveilee. Väärinkäsitykset jäävät usein korjaamatta. Kaikkia asioita ei ehditä selventää.

Väärinymmärtämistä ja ymmärtämättömyyttä ei tarvitse pelätä, vaikka seuraukset voivat olla joskus vakavia. Yritän parhaani, että pahimmat väärinkäsitykset vältettäisiin. En tahdo silti antaa käsitystä, että väärinymmärtäminen olisi pahinta mitä voi tapahtua. Ainakin itse olen järkyttynyt ja kärsinyt, kun jossain vaiheessa todella ymmärrän mitä toinen sanoo. Sellaisella hetkellä en vain ajattele, että täytyy palata alkuun, selvittää x ja y. Sellaisella hetkellä tunnen itseni täysin neuvottomaksi. En tiedä mitä tehdä. Jatkan ilman toivoa. Mitä kohti jatkan? Kohti ajattelua... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Viimeinen kiusaus

(René Char)

René Charin kirjoitti: ”Otin asioilta illuusion, jonka ne tuottavat suojellakseen itsensä meiltä ja jätin niille sen osan jonka ne suovat meille.” Lause on runosta Suzerain kokoelmassa Le poeme pulvérisé.

Michel Foucault siteerasi näitä sanoja Hulluuden historian johdannossa. Hän sanoi, että tämä on totuuden määritelmä. Missä mielessä Char antaa totuuden määritelmän? Millainen totuuden määritelmä tämä on?

Asiat tuottavat illuusion suojellakseen itsensä meiltä. Miksi niiden pitää suojella itseään meiltä? Koska sillä tavalla ne ovat alttiita meidän katseillemme, meidän väkivaltaiselle tahdolle panna asiat järjestykseen.

Äkkiseltään vaikuttaa, että runon puhuja vapauttaa meidät tekemään asioille väkivaltaa, altistaa asiat, tekee niistä paljaita ja haavoittuvia. Mutta hän jättää asioille sen minkä ne suovat meille. Väkivaltaista lausetta seuraa lempeä lause. ”Jättää asioille” on vastakkainen sanalle ”retirai” (ottaa pois). Tästä syystä David Michael Levin toteaa, että lauseen voi lukea niinkin, että Char kamppailee siinä toisenlaisen, syvemmän totuuden merkityksen puolesta: runoilija vastustaa kiusausta määrätä asioille omat valmiit tulkinnat – kiusausta liimata tulkinnat niiden päälle.

Totuus – tai ”metodi” – johon lause viittaa, on siis tällainen: Meidän täytyy todellisuudessa tehdä väkivaltaa itsellemme päästäksemme totuuteen. Minua kiinnostaa tässä muukin kuin mahdollisuus tärkeään ja hillittyyn totuuteen, tärkeään ja hillittyyn asenteeseen. Minua kiinnostaa Levinin käyttämä sana ”tempation”, kiusaus. Ensimmäinen ja viimeinen kiusaus, jokapäiväinen kiusaus, jonka kanssa elämme on tulkitseminen.

Havaitsemme totutulla tavalla, tulkitsemme valmiin kaavan mukaisesti. Kiusauksiin on helppo langeta. Siksi työ on työlästä. Laiskuus vaivaa. Kyse ei ole pelkästä pidättäytymisestä. Emme vain  pidättäydy tulkitsemasta, vaan herkistymme kuulemaan ja näkemään toisin, epätotutulla tavalla niin että asioille jää se minkä ne suovat. Me siis teemme väkivaltaisen eleen, jotta asioiden tuottama illuusio, meidän vankilamme, repeää auki, mutta pidättäydymme väkivallasta emmekä riistä asioilta niiden suomaa puolta eli emme peitä sitä tulkintojemme alle.

Kun puhumme toisen ihmisen kanssa, me ponnistelemme tuskaisesti ymmärtääksemme ja tullaksemme ymmärretyksi – siksi tulkitsemme, asetamme toisen sanat jo tiedetyn sisään, omiin laatikoihinsa. Näin ymmärtäminen estää uuden ilmaantumisen: voimme ”ymmärtää” vain vanhaa, jo tiedettyä.

Jos Charin sanat voi ymmärtää totuuden määritelmäksi, totuus ei määrity pelkästään ”oikeellisuudeksi” ja se vaatii erityistä asennetta, aktiivisuutta suhteessa itseemme, ponnistusta. Tämä ponnistus on erilainen kuin ymmärtäjän ja tulkitsijan ponnistus; ihminen ponnistelee vastustaakseen kiusausta.

Näissä sanoissa ei totuus ehkä ole enää proposition ominaisuus niin kuin länsimainen filosofia on tottunut näkemään. Ehkä se on jo jotain mistä se on henkisemmille ”tien” etsijöille: se on etsijän ominaisuus, jotain joka ruumiillistuu ihmisessä.

Jätän kysymyksen totuudesta avoimeksi. Tahdon huomauttaa, että tässä esitetyt huomiot ovat luonnostelmia. Jos haluamme todella keksiä jotain, jollakin tavalla viisastua, on syytä jokaisen omassa elämässään testata luonnosteltuja ideoita, katsoa miten pitkälle ne kantavat ja millaisia merkityksiä ne elämään tuovat...

Hämäryys

Hämäryys, jota sanoisin huonoksi hämäryydeksi, on despotismin, mielivallan, sukulainen, sen varmistaja elleivät ne ole sama asia. Tämä idea ei ole uusi.
Edmund Burke (1729-1797), joka liitti hämäryyden ylevyyteen (sublime), puhui myös despotismin ja hämäryyden yhteydestä. Hämärän avulla synnytetään kauhua tai pelkoa, jonka avulla voi tyrannisoida ihmisiä. Hän viittaa myös uskontojen käyttämään hämäryyteen ja kirjoittaa: ”Almost all the heathen temples were dark.”

Jean Paul Marat (1743-1793) puolestaan näki hämäryydessä eräänlaisen suojan, surkean ja surullisen suojan tyrannian alla. Hän kirjoitti: “...miekka on kohotettu kaikkia päitä vastaan, ja valtio tuo esiin kauhun ja teurastuksen kohtauksia... kaikki ovat tietoisia, että turvallisuus riippuu omasta hämäryydestä. Jokainen salaa pelkonsa, toiveensa, halunsa; voihkinaa, valitusta, näkemystä ei enää kuulla, melankolinen hiljaisuus vallitsee...” (Onhan tässä siteerauksessani nähtävissä tiettyä ironisuutta, koska Marat, vallankumouksellinen ja giljotiinin ahkera puolustaja, oli vuonna 1792 ns. ”valvontakomission” perustaja.)

Mutta minä haluan puhua hyvästä hämäryydestä, puolustaa hämäryyttä. On hämäryyttä, jota ei ole tarkoitettu pelkovaikutuksen synnyttämiseksi, vaan sanojen tai ihmisen vetämiseksi pois ”ymmärtämisen” hyökkäyksiltä, määrittelyjen väkivaltaisuudelta. Toivon sanovani tämän selkeästi: Se mitä niin rakastavasti sanotaan ymmärtämiseksi, estää usein ihmisten kohtaamisen, koska ymmärtämisen jälkeen ei tarvitse enää kuunnella eikä tutkia, vaan voi tyytyä omaan ”luokitteluunsa”. Määritelmät rajoittavat meidät tiedettyyn ja estävät siksi meidän vapauttamme tutkia tuntematonta.

Hyvä hämäryys suojelee. Se ei suojele vain tyrannialta, vaan se suojelee jotakin meissä: meidän tyhjentymättömyyttämme. Se säilyttää tuntemattomuuden, jolle kuulumme. On olemassa läheisyyttä, jonka vaara on siinä, että meihin tartutaan ja meitä pidetään kiinni, pyritää tekemään omaisuudeksi, omaksi. Ymmärtäminen ja määritteleminen ovat tällaisia väkivaltaisia operaatioita, jotka pitävät meitä kiinni, tekevät meistä toisen omia.

Olen puolustanut selkeyttä kahdella tavalla. Selkeys on puheen suoruutta, koristelemattomuutta, retoriikan vastaisuutta. Se on myös ongelman nostamista esiin. Nyt puolustan siis myös hämäryyttä, mutta en siksi, että haluaisin luoda itselleni paradoksaalisen miehen maineen; haluan eroon utopioista.

On olemassa huvittavia utopioita ”harmonisesta kommunikaatiosta”, ”yhteisymmärryksen rauhasta” ja ”konsensuksesta”. On olemassa läheisyyttä, lähestymistä, jolla ei ole tekemistä intiimiyden tai kohtaamisen kanssa; se on sellaista läheisyyttä, jossa on kyse toisen tietämisestä, tuntemisesta, tuttuudesta. Haluttavampaa saattaa olla sellainen etäisyys ihmisten välillä, että ihmiseen ei voi tarttua tai omistaa. Ehkä silloin ihmiset voivat myös jakaa jotain.

Kun keskustelemme, toisella on oikeus pyytää selvennystä sanoihin. Tämä oikeus ei kumoa toisen oikeutta hämäryyteen, omaan tyhjentymättömyyteensä. Pyytäessään selvennystä ihminen ei pyri yksinkertaisesti väkivaltaiseen omimiseen, ymmärtämiseen, vaan hän osallistuu etsintään, jakaa jotain puhujan kanssa.

Nyt on lupa kysyä, pyytää selvennystä, vaatia puheenvuoroa...