Jos puhumme totuudesta ja sen paikasta maailmassamme,
olisi puhuttava yhdestä länsimaalaisen maailman olennaisimmasta hahmosta,
Faustista. Meillä on tämä tarina miehestä, tietäjästä, joka on surullinen ja
turhaantunut. Tieto ei riitä, mikään ei riitä. Siksi hän myy sielunsa
paholaiselle. Palkaksi hän saa kaiken mahdollisen tiedon, joissakin versioissa
myös kauniin naisen rakkauden ja maallisen nautinnon.
Tarinan alkuperää ei tunneta. On mahdollista ja
todennäköistä, että sillä on monta alkuperää: Prometheus-myytti, mahdollisesti
Simon Magusin elämä, Teofiluksen legenda, 1400-luvulla elänyt Johann Fust
(Gutenbergin kollega ja liikekumppani) ja tietenkin tohtori Johann Georg Faust,
saksalainen renessanssihahmo, taikuri ja alkemisti.
Tiedetään, että legenda oli suosittu aihe jo 1500-luvulla
erilaisissa kansan teatteri- ja nukketeatteriesityksissä. Niissä naurettiin
sekä Faustin (tai Faustuksen) että paholaisen, Mefistoteleen hahmoille.
Useimmiten Faust joutuu helvettiin, mutta joskus hänet pelasti katumus.
Kansanomaisesta, nauravasta, käsittelystä mentiin kohti yhä synkempiä tai
kristillisempiä tulkintoja ja tietyssä mielessä tämä vakavuus on ymmärrettävää.
Legendassa on klassisia piirteitä; se on tarina ihmisestä, joka ylittää omat
rajansa, ei kunnioita rajoja ja siksi lankeaa.
Kirjallisuuden historiassa on monia klassikoiksi
muodostuneita tulkintoja aiheesta: Shakespearen aikalaisen, Christopher Marlowen
draama, Goethen monumentaalinen Faustus, Thomas Mannin Tohtori Faustus.
Legendan jäljet ovat selvät myös Mihail Bulgakovin romaanissa Mestari ja
Margarita (joka on oudosti käännetty suomeksi Saatana saapuu Moskovaan).
Vaikka Faustin kristillinen tulkitseminen on vähentynyt,
hahmo on yhä elävä ja inspiroiva; ei tarvitse kuin ajatella Thomas Mannin
suurta romaania tai lukemattomia elokuvia, joita aiheesta on tehty. Nykyisin
korostuu enemmän se, että Faust on tiedemies (paitsi Mannilla) ja sen
ajankohtaisuus, puhuttelevuus on enemmän tässä halussa ja tahdossa tietoon kuin
sielunsa myymisessä paholaiselle.
Minun lyhyt, luonnosteleva ja heitonomainen huomautukseni
lähtee tästä kysymyksestä: Miksi Faust on surullinen? Faust on turhaantunut ja
siksi surullinen. Mikään tieto ei riitä, ei edes se rajaton tieto, mihin
hänellä on pääsy, kun on myynyt sielunsa.
Faustissa on alullaan usein toistettu tarina hullusta
tiedemiehestä. Esimerkkejä on paljon: Frankenstein tai maailmojen tuhoamisesta
uneksiva Doctor Strangelove jne. Jos katsoo alkuun, katsoo läheltä tuota
hahmoa, yrittää vaistota ja tuntea sen surun, asiat alkavat näyttäytyä
toisenlaisina. Tämä on olennaista: tieto ei riitä, ei vaikka menisi
äärimmäisyyksiin. Tieto on riittämätön suhde totuuteen. Siksi me olemme
nälkäisiä, loputtomasti. Kyse ei ole loputtomasta uteliaisuudesta eikä edes
tieteen pimeästä – tai ”likaisesta” - alkuperästä, halusta hallita luontoa.
Faustin suru paljastaa enemmän: me emme voi tietää
totuutta...
Näin kauniin ”huomautuksen” pitäisi jatkua; se kaipaa
jatkoa, tiedän. Mutta tällä hetkellä sanomani on tämä. Se on nämä kolme
pistettä.
...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti