Bashōn sisäiset polut

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 15.3. ja 16.3. ja 17.3.

Filosofian professori ja kävelijä Frédérik Gros julkaisi vuonna 2009 kirjan Marcher, une philosophie. Teos on hieno, mutta tekijä sanoo jotain epäilyttävää. Hän  väittää, että käveleminen on jalan pistämistä toisen eteen, jotain yksinkertaista. Onko käveleminen vain jalan pistämistä toisen eteen? Onko se yksinkertaista?

Käveleminen voi olla vaikeaa aikuisellekin esimerkiksi onnettomuuden tai aivoinfarktin seurauksena.  Ihminen, joka opettelee kävelemään uudestaan, saattaa myös huomata, ettei hän koskaan osannut kävellä. Toinen syy, miksi käveleminen ei aina ole helppoa tai yksinkertaista: Joskus ihmiset antavat kävelemiselle niin suuren merkityksen ja vaativat siltä niin paljon, ettei se ole enää helppoa. Bashō Matsuo (1644-1694) teki kävelemisestä elämäntavan ja ainoan tavan kirjoittaa. Hänelle polut olivat sisäisiä polkuja ja hänen viimeisen kävelyretken  pituus oli 2400 km.

Bashō oli runoilija, haiku-runojen kirjoittaja. Haiku on hiukan epätarkka tai –korrekti termi, silla se syntyi vasta 1900-luvulla. Oikeampi termi olisi hokku no haikai. Runojen lisäksi hän kirjoitti runoa ja proosaa yhdistäviä matkapäiväkirjoja, joista tunnetuin on Oku no Hosomichi, joka olisi suomeksi Sisäinen polku. Filosofian historiaan, ympäristöetiikkaan ja estetiikkaan erikoistunut professori Thomas Heyd korostaa, että uutuus ei ollut Bashōn matkojen syvä merkitys. Japanilainen runoilija vieraili historiallisista tai esteettisistä syistä tunnetuissa paikoissa. Heyd vertaa Bashōa kävelijänä shamaaniin. Polku on sisäinen. Käveleminen on keskittymistä polkuun.

Ulkoinen maailma, muutos taivaalla tai kukka ovat välittömiä runon siemeniä. Kävelemisellä on siis oma estetiikkansa Bashōn matkalla. Kävelijä etsii runoa. Kävelemisen estetiikalla on Bashōn tapauksessa kuitenkin laajempi, kosmisempi ja spirituaalisempi merkitys. Nousu vuorelle, kylmyyden ja väsymyksen kohtaaminen, on testi. Liikkeessä kävelijä jäljittelee kosmoksen jatkuvaa liikettä.

Bashōn retket ja hänen niille antama merkitys voi tuntua liian suurelta ja vaikealta. Vaikka luovuttaisimme jo ennen lähtöä, Bashō voi opettaa meille jotain, avata meille silmät. Käveleminen on tai voi olla harjoitus; voimme opetella keskittymistä käsillä olevaan hetkeen. Samalla se voi olla nautintoa. Voimme opetella nauttimaan muutoksista taivaalla tai kukista polun varrella. Kun appelsiinipuut kukkivat, me voimme saada aavistuksen hennosta, ohikiitävästä, jostain hyvin japanilaisesta kauneudesta.

Kosketus kaukaisen ajan tai vieraan kulttuurin ajatteluun voi olla hedelmällistä. Se ei tarkoita, että me voisimme siirtyä toiseen aikaan tai kuin taikaiskusta muuttua esimerkiksi japanilaisiksi. Kosketus vieraaseen mahdollistaa uuden näkökulman. Voimme katsoa itseämme ja omaa maailmaamme etäisyyden päästä. Jo esisokraattinen Parmenides sanoi, että ajatteleminen on etäisyyden ottamista (itseensä). Vain niin luodaan uusia latuja.

Oliko Gros väärässä, kun sanoi, että käveleminen on jalan pistämistä toisen eteen, jotain yksinkertaista? Frédérik Gros liittää kävelemisen erityiseen vapauteen ja vapautumiseen. Hän sanoo, että olla joku on typerä fiktio, jokapäiväinen ja kahlitseva velvollisuus. Gros kävelee ja etsii kävelemisen kautta vapautta identiteetistä. Se mitä hän tavoittelee on melkein kuin buddhalaisten takertumattomuus. Käveleminen ei tarkkaan ottaen ole hänellekään pelkästään jalan pistämistä toisen eteen.

Kevään loppuohjelma:

1.Bashōn sisäiset polut

2.Muisti ja muutos                                                    

3.Jos mieli ei olekaan omenakori...                      

4. Estetiikka ja elämä         

5. Journalismin kritiikki

6. Kirsikkapuisto              

7.Razzle Dazzle

8.Timon Ateenalainen

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

 

Kävelemisestä

Filosofiakahvilaa EI OLE kiirastorstaina 29.3. Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 27.3. klo 13.30. PAIKKA: Ravintola Kukon saunan terassi, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Puigdemont/Cifuentes/Urdangarin etc...

Frédérik Gros, filosofi ja kävelijä, epäilee, että olla joku on typerä fiktio, joka painaa hartioitamme. Olla joku saattaa olla kahlitseva velvollisuus. Siksi hän kävelee ja etsii kävelemisen vapautta. Suunnilleen noin Gros sanoo vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Marcher, une philosophie.

Käveleminen on jalan pistämistä toisen eteen, jotain yksinkertaista. Se voi kohottaa mielialaa tai se voi väsyttää. Jostain syystä se on tärkeää ajattelulle, todennäköisesti ihan fysiologisista syistä. Kävelemisellä ja ajattelemisella on toisenlainenkin side, historiallinen yhteys. Monet ajattelijat ovat tarvinneet kävelyä: Nietzsche, Thoreau, jopa Kant. Voidaan mennä pidemmälle, toiselle polulle ja kysyä, pitäisikö filosofian pistää kävelemään.

Kun Jack Kerouack haaveili vallankumouksesta, hänellä oli siitä aika erikoinen visio: Hän näki ihmisiä kiipeämässä vuorelle. Kurja ja korruptoitunut sivilisaatio hylätään kävellessä. Erikoinen visio, mutta ei ainutlaatuinen. Tälläkin visiolla on historia, maanalainen perinne. Rousseaun mukaan todellinen ajatteleminen ja luominen tehdään kävellessä. Hän ei hylännyt vain kirjoituspöytää, vaan myös kaupungin, tekopyhyyden ja kohteliaisuudet. Hän oli valistuksen koira, Diogenes. Paluu luontoon merkitsi hänelle kävelemistä; ne edellyttivät toisiaan.

Kaikki eivät silti kritisoi sivilisaatiota paeten sitä tai poistuen muualle; he muuntavat sitä käyttäytyen toisin. André Breton  ehdotti dadaistien inspiroimana käytäntöä, jolle annettiin nimi déambulation, harhailu. Harhailu, eksyminen, johtaa sekä sattumanvaraisiin kohtaamisiin että kaupungin oman logiikan – sen kapitalistisen logiikan – kumoutumiseen. Italialainen arkkitehti Francesco Careri kirjoitti sekä surrealistien että situationistit (marxilainen ja avantgardistinen ryhmittymä Ranskassa) kävelykäytännöistä teoksessaan Walkscapes, Käveleminen esteettisenä käytäntönä.

Käveleminen ja ajatteleminen ovat siis syvässä yhteydessä, niillä on pitkä yhteinen historia ja harhaileminen on varmaan varteenotettava vaihtoehto, jos halutaan tehdä surrealistista filosofiaa. Minun oma tyylini on lähes täydellinen ideattomuus. Voin silti tehdä silti kolme hypoteettista arvausta kävelemisen merkityksestä tänään.

1.Käveleminen tekee meistä kartanpiirtäjiä.

Se mitä teemme vaikuttaa meihin; se esimerkiksi totuttaa meidät johonkin, orientoi ajatuksemme tiettyyn suuntaan. Käveleminen tekee meistä enemmän kartanpiirtäjiä kuin selittelijöitä. Kartta voi olla merkittävä työväline ajattelussa, sillä joskus ajatteleminen on suunnistautumista ja taktiikan kehittämistä.

2.Käveleminen esteettisenä kokemuksena palauttaa aistit, koko kehon, ajatteluun.

Ruumiillisuus ei lakkauta käsitteiden merkityksellisyyttä, mutta pyyhkii meistä ikuiselta tuntuneen dualistisen jaon kehoon ja mieleen, ruumiiseen ja sieluun.

3. Käveleminen tekee meidät kevyemmiksi, koska ei tarvitse enää olla sama ja aina samassa paikassa.

Kun tahdomme jotain, emme tahdo aina ja koko ajan asioita ja esineitä, vaan laatua, esimerkiksi keveyttä. On todellakin mahdollista, että sitä varten on hylättävä velvollisuuksia, esimerkiksi velvollisuus olla joku.

P.S:

Ajatelkaa mitä mahdollisuuksia kävelemiseen sisältyy. Jos kävelee yksin, se on irtaantumista määrätystä rytmistä, oman rytminsä sovittamisesta toisen rytmiin; siis askel pois kurin maailmasta, askel kohti omapäisyyttä. Jos kävelee yksin, voi tehdä sen hiljaisuudessa. Silloin se voi olla myös hengitysharjoitus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila