Subjektivaatio

 

Seneca

Filosofiakahvila 25.11./26.11./27.11. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Subjekti on tuttu sana lauseenjäsennyksestä. Filosofiassa se olio, tekojensa tekijä, jolla on subjektiivisia kokemuksia – ja on suhteessa objekteihin, yrittää esimerkiksi tuntea objektin (olio on esimerkiksi tietämisen subjekti, ei vain tekojensa vastuullinen eettinen subjekti). Monet mm. Nietzschen ja Freudin ajatukset ovat johtaneet varsinkin ns. mannermaisen filosofian kyseenlaistamaan subjektin autonomisuuden ja ykseyden.

Kyseenalaistaminen on johtanut myös kysymykseen, miten subjekti rakentuu, muodostuu, konstituoituu. Tähän liittyy subjektivaation käsite, joka ainakin filosofiassa tarkoittaa prosessia, jonka kautta tullaan subjektiksi ja subjekti luo itselleen kokemuksen itsestään. Ensimmäinen vaikeus syntyy siitä, että näitä prosesseja on erilaisia. Yksilö konstituoituu subjektiksi prosesseissa, joissa ulkopuolinen katse, puhe, määrittely, käytäntö, tekee hänestä objektin. Hän kuitenkin vaikuttaa – tai voi vaikuttaa – itse itseensä; hän voi tulla subjektiksi vaikuttamalla itseensä erilaisten tekniikoiden avulla.

Jos subjekti ei ole annettu ja jos on olemassa subjektivaatioprosseja, kysymys itsensä tuntemisesta näyttäyttyy toisenlaisessa valossa. Itse, joka yritetään tuntea, ei ole valmiina olemassa eikä se ole muuttumaton. Tieto-opillisesti tilanne on paradoksaalinen. Ei voi tuntea sellaista, joka ei ole olemassa ja muuttuvan kohteen tunteminen on vähintäänkin vaikeaa.

Kysymys itseymmärryksestä ei silti katoa. Näyttää pikemminkin siltä, että itsensä tunteminen on osa prosessia, joka tekee subjektin. Itseymmärrys omalta osaltaan luo ymmärryksen kohteen. Jos vertaamme eri aikakausien tapoja ymmärtää itsensä tunteminen – ja tapoja harjoittaa sitä – huomaamme, että niillä on hyvin erilaisia vaikutuksia. Stoalainen itsetutkiskelija pyrki vahvistamaan itseään, varustamaan itseään tuleviin koetuksiin. Kristitty munkki, joka tutki itseään, päätyi katumukseen ja katumusharjoituksiin, myös itsensä kieltämiseen.

Jos seuraamme tämän näkökulman synnyttämää kysymystä, joudumme oudolle polulle. Eksymme historiaan tutkimaan erilaisia subjektivaation tapoja, mutta emme tietenkään automaattisesti löydä mitään oikeaa tapaa, vain tapojen kirjon. Joudumme toteamaan, että meidän täytyy tavalla tai toisella tulla kriittisiksi ja valikoiviksi.

Kun itse tai sielu, joka täytyy tuntea, on annettu, päämäärä on löytää jotain ominaisuuksia, tehdä kuva ja antaa määritelmä. Jos ajattelemme itseä subjektivaation tuloksena, päämäärä ei ehkä ole sama.  New Yorkin yliopiston professori Dimitrios Lais kirjoittaa: ”Subjektin ei tarvitse tietää, miten muodostaa itsestään kuva. Subjektin pitää voida problematioida oma muodostumisena (formation). Kyky itsekritiikkin mahdollistaa liikkumisen oman subjektiviteettinsa rajojen ulkopuolelle.”

Laisin huomio sisältää kolme tärkeää kohtaa. 1) Päämäärä ei ole kuva omasta itsestä. 2) Problematisointi kohdistuu subjektin muodostumiseen. 3) Problematioinnin avulla ihminen tulee kyvykkääksi itsekritiikkiin ja pystyy liikkumaan omien rajojensa ulkopuolelle.

Kun Seneca opasti ystäväänsä Luciliusta, hän suoraan ja epäsuoraan kehotti tarkastelemaan, miten Lucilius oli kasvatettu. Senecaa voi pitää pahana tai ensimmäisenä psykologina; hän kehotti olemaan kriittinen vanhempiaan kohtaan. Hänen näkemyksenä oli, että ihmisen pitää oppia pois oppiakseen. Tietenkin subjektivaatio, subjektin muodostuminen, toteutuu muuallakin kuin lapsuuden kodissa, mutta jostain on aloitettava...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila