Erikoinen otsikko, jossa saattaa olla yhteys aikaisempaan aiheeseen, fragmentaariseen filosofiaan, sellaiseen ajatteluun, joka irtisanoituun systeemeistä tai ainakin suljetuista systeemeistä. Mutta vaeltajan ajattelu on muutakin, enemmän: se on sitä, ettei pysähdy mihinkään, ei mihinkään käsitteeseen, systeemiin, edes ihmiseen, vaan jatkaa matkaa, etsii uusia polkuja, uusia kysymyksiä. Se on uusien horisonttien tavoittelua. Missä tällaisia vaeltavia ajattelijoita on? Eikö kaikki nimetä johonkin virkaan, eikö kaikki asetu paikalleen, enemmän tai vähemmän oikealle paikalle?
Friedrich Nietzsche esimerkki ”vaeltajasta”. Hänellä on tekstikin ”Vaeltajan mietteitä”... Vaeltaja on hänelle ajattelija, joka ei luo ”kotia”; koti on vankila, pysyvä paikka, josta pitää lähteä, jotta voisi muuttua, nähdä eri perspektiivistä, keksiä uusia mahdollisuuksia. Vaeltaminen, liikkuminen, on jollain tavalla edellytys sille, että on vapaa. Vapaa liian pysyviksi muodostuvista tavoista, sillä tavat, rutiinit, kahlitsevat ajatusta, ajattelemista.
Vaeltaja on outo ja luokittelematon. Sellaisena hänet on usein nähty vuosisatojen ajan. Vanhassa kirjallisuudessa, esim. Homeroksella, ”vaeltaja” on salaperäinen, hahmo jonka luonnetta ei voi heti tietää. Vaeltaja voi näyttää kerjäläiseltä, mutta olla silti jumala. Ja tämä ”myyttinen” hahmo on pohjana, perustana antiikin vaeltaville filosofeille, jotka kuuluivat eri koulukuntiin, mm. kyynikkoihin.
Selvääkin selvempää, että vaeltajan ajattelu on harhaanjohtava otsikko; pitäisi puhua vaeltajien ajatteluista, monikossa. Mutta jokin yhteinen piirre on tuotavissa esiin: se ettei ajattelu pysähdy, etsiä kotia, varmaa maaperää, vaan päinvastoin etsii muutosta, epävarmuutta, uutta maastoa. Olemme paljon puhuneet epäilyn merkityksestä. Mutta vaeltaminen ei ole vain epäilyä, vaan myös kokeilunhalua.
Inhimillistä, liian inhimillistä aforismi numero 638 piirtää esiin kuvaa vaeltajasta. N. puhuu vaeltajasta, joka ei voi tuntea maata muuta kuin vaeltajana, ei matkustajana joka menee kohti lopullista päämäärää, koska sellaista ei ole. Hän, siis vaeltaja, haluaa tarkkailla, pitää silmänsä auki kaikelle mitä maailmassa tapahtuu ja siksi hän ei pysähdy katsomaan pelkkiä yksittäisiä asioita; hänessä itsessään on jotain vaeltavaa, jotain joka nauttii muutoksesta ja siirtymisestä. Vaeltaja on monesti yksin eikä hänen elämänsä ole helppoa. Hän on öiseen aikaan kaupungin porteilla eikä pääse sisään. Kärsii kylmästä ja kuuntelee susien ulvontaa.
Teksti on kaunis. Nietzsche kirjoittaa: ”Yö laskeutuu kuin toinen autiomaa autiomaan päälle, ja hänen sydämensä väsyy vaeltamiseen.” Mutta kun aamu tulee, ja kaupungin portit aukeavat, ei hän saa rauhaa tai tyydytystä, vaan löytää ihmisten kasvoista taas toisen, uuden autiomaan. Siis toinen väsymys väsymyksen päälle. Mutta Nietzsche tavallaan lupaa, että vaeltajan vaellus palkitaan tai kivuille saa korvauksen, sillä toisissa maastoissa, toisessa paikassa, toisessa maassa vaeltaja saavuttaa ehkä ekstaattisen tilan.
Tässä tekstissä on monia huomion arvoisia kohtia. Vaeltaja katselee, seuraa asioita, joita maailmassa tapahtuu; hän ei siis ajattele ikuisuuden näkökulmasta, vaan hän nykyisyyden perspektiivistä ja nykyisyyttä. Ei ole lopullista päämäärää. Vaeltajan elämässä on jotain keskeneräistä, epälopullista. Monesti me kärsimme siitä, että asiat ovat kesken, mutta todellisuudessa, ehkä tai ainakin joissakin tapauksissa juuri keskeneräisyys, epälopullisuus tekee elämästä elämää, elävää elämää.
Kiinnitän tällä kertaa huomion ”lopullisiin päämääriin”. Muista teemoista puhutaan toisissa yhteyksissä. Ihminen luo projekteja, sisällyttää elämään paljon suunnitelmia, työtä. Kaikki tällainen toiminta on ”tulevaisuussuuntautunutta”, se on päämäärään pyrkimystä, nykyisen hetken alistamista päämäärän toteuttamiselle. Ja silti ihmisessä on – tästä ovat jotkut ajattelijat puhuneet – tarve nyt-hetkeen, kokemiseen, jossa ei ole projekteja. Tällainen tarve on spirituaalinen tarve. Sitä ei silti tyydytä vain uskonnot, siis uskonnolliset kokemukset, vaan myös taide, musiikki, myös muut nautinnot.
Voisi kysyä, epäillä, eikö tällainen ulottuvuus ole liian unohdettu. Ja eikö se ole tarpeellinen? Eikö ihminen tarvitse enää kuin projekteja, päämääriä?
Peruskysymys, joka nousee esiin ajatellessa, katsoessa tällaista vaeltavan ajattelijan hahmoa: Mikä auttaisi meitä pääsemään eroon ”lopullisista päämääristä”?
tiistai 30. kesäkuuta 2009
torstai 4. kesäkuuta 2009
Voiko elämä olla taideteos?
Ajatus, jonka Michel Foucault esitti: Elämästä voi tehdä taideteoksen. Hän viittaa mm. antiikin ajattelijoihin, mutta myös joihinkin moderneihin hahmoihin, taiteilijoihin, jotka ovat tehneet taidetta myös elämästään, muokanneet itseään taiteellisesti. Tämän ajatuksen taustalla on se, että itseä (soi, self, sí mismo) pidetään ei-annettuna, jonakin jonka keksimme, luomme.
Tämä paljastaa tai selittää, miksi ajatus elämästä taideteoksena oli niin tärkeä Foucaul´lle. Hän halusi irrottaa ihmisen olemassaolon ”tieteestä”, joka määrittelee ”ihmisluonnon”, vangitsee olemisen määriteltävissä oleviin asioihin, pakottaa johonkin normiin, malliin.
Foucault halusi, että elämä ei olisi vain tiedon kohde, vaan jotakin esteettistä, jotakin jossa luovuudella on sijaa. Foucault totesi, että taide ja elämä ovat irtaantuneet toisistaan, ja lamppua voidaan pitää taiteena, miksei siis elämästä voitaisi tehdä taideteosta. Tätä vastaan on argumentoitu, että lamppu on esine, elämä ei – siinä ero. Vasta-argumentti ei toimi, sillä se perustuu alkeelliseen, harhaanjohtavaan käsitykseen, että taideteos on esine. Sanoisin – enkä ole ainoa – että taideteoksella, vaikka sillä olisi esineellinen luonne, esineellinen ilmentymä, on pikemmnkin tapahtuma kuin esine.
Omasta lähtökohdastani korostaisin, että ajatus elämästä taideteoksena on monella tavalla väärinymmärretty (ei pelkästään esine-argumentin takia). Se nähdään vaaralliseksi ”estetismiksi”, ts. esteettisten arvojen korostukseksi jne. Mutta siihen liittyvä estetismi on aivan erityislaatuista. Yleensä kaikessa eettisessä toiminnassa on monia analysoitavia puolia. Modernin filosofian tärkeä tutkimuksen kohde on ollut eettinen subjekti, ts. subjekti, toimija, joka jollakin tavalla vastuussa toiminnastaan. Millä tavalla vastuussa? Missä tapauksissa vastuussa? Etc. Monenlaisia kysymyksiä.
Eettinen subjekti tekee erilaisia toimia, alistaa itsensä velvollisuuksiin, muokkaa itseään tullakseen eettiseksi subjektiksi, omien tekojensa vastuulliseksi subjektiksi. On eroja ei ”moraalien” välillä mm. siksi, että on erilaisia tapoja ”alistua”, asettaa itselleen erilaisia sääntöjä tai velvollisuuksia. Voin ”alistua” esim. siksi, että katson sen Jumalan määräykseksi tai universaaliksi laiksi. Voin alistua myös siksi, että valitsen periaatteet itselleni muokatakseni elämästäni kauniin, ylevän tai elegantin, ts. ”alistun” esteettisistä syistä. Tällaisessa estetismissä ei ole niin paljon vaaraa kuin hyviä puolia, sillä se välttää moraalin vaarallisen puolen, nimittäin fasismin.
Moraali kaikille, vaatimus että kaikkien pitää elää jollain yhdellä tavalla, on normalisointia ja fasismia, johtaa monenlaisiin vaaroihin, koska ihminen joka on erilainen, on vaarassa joutua vainon, väkivaltaisen pakottamisen jne. uhriksi.
Tärkeä kysymys, joka tästä ”elämä taideteoksena” –ajatuksesta nousee esiin, on: Miten taiteen ja elämän välisiä suhteita voisi lähentää? Tämä oli oman graduni aihe. Kysyin melkein lapsellista sävyä tavoitellen: Miten taide voisi auttaa meitä? Ensinnäkin: Se on mahdollista vain jos teemme jotain, ryhdymme toimiin, emme vain odota jotain tulevaa vallankumousta. Pitää tehdä taiteesta harjoitus, askeesin muoto, harjoitus itsensä muokkaamisen työssä, itsensä kehittämisessä.
Mikä hyöty tällä ajatuksella elämästä taideteoksena? Mikä ilo elämälle? Mm. se, että elämä, sen rakentaminen, näyttäytyy paljon rikkaampana mahdollisuutena kuin yleensä, sillä yleensä meille tarjotaan erilaisia malleja (joihin voi sisältyä erilaisia ”kehittämisen” puolia, esim. uusliberalistit jotka puhuvat niin kuin elämästä pitäisi tehdä yritys). Toiseksi tätä mallia ei anneta ulkopuolelta; ihminen tekee itse itsestään taideteoksen, valitsee itse tiensä.
Kysyisin uudestaan lopuksi: Voiko elämästä taideteoksen? Ja vastaisin toisella kysymyksellä: Onko elämä muussa tapauksessa elämisen arvoinen?
Tämä paljastaa tai selittää, miksi ajatus elämästä taideteoksena oli niin tärkeä Foucaul´lle. Hän halusi irrottaa ihmisen olemassaolon ”tieteestä”, joka määrittelee ”ihmisluonnon”, vangitsee olemisen määriteltävissä oleviin asioihin, pakottaa johonkin normiin, malliin.
Foucault halusi, että elämä ei olisi vain tiedon kohde, vaan jotakin esteettistä, jotakin jossa luovuudella on sijaa. Foucault totesi, että taide ja elämä ovat irtaantuneet toisistaan, ja lamppua voidaan pitää taiteena, miksei siis elämästä voitaisi tehdä taideteosta. Tätä vastaan on argumentoitu, että lamppu on esine, elämä ei – siinä ero. Vasta-argumentti ei toimi, sillä se perustuu alkeelliseen, harhaanjohtavaan käsitykseen, että taideteos on esine. Sanoisin – enkä ole ainoa – että taideteoksella, vaikka sillä olisi esineellinen luonne, esineellinen ilmentymä, on pikemmnkin tapahtuma kuin esine.
Omasta lähtökohdastani korostaisin, että ajatus elämästä taideteoksena on monella tavalla väärinymmärretty (ei pelkästään esine-argumentin takia). Se nähdään vaaralliseksi ”estetismiksi”, ts. esteettisten arvojen korostukseksi jne. Mutta siihen liittyvä estetismi on aivan erityislaatuista. Yleensä kaikessa eettisessä toiminnassa on monia analysoitavia puolia. Modernin filosofian tärkeä tutkimuksen kohde on ollut eettinen subjekti, ts. subjekti, toimija, joka jollakin tavalla vastuussa toiminnastaan. Millä tavalla vastuussa? Missä tapauksissa vastuussa? Etc. Monenlaisia kysymyksiä.
Eettinen subjekti tekee erilaisia toimia, alistaa itsensä velvollisuuksiin, muokkaa itseään tullakseen eettiseksi subjektiksi, omien tekojensa vastuulliseksi subjektiksi. On eroja ei ”moraalien” välillä mm. siksi, että on erilaisia tapoja ”alistua”, asettaa itselleen erilaisia sääntöjä tai velvollisuuksia. Voin ”alistua” esim. siksi, että katson sen Jumalan määräykseksi tai universaaliksi laiksi. Voin alistua myös siksi, että valitsen periaatteet itselleni muokatakseni elämästäni kauniin, ylevän tai elegantin, ts. ”alistun” esteettisistä syistä. Tällaisessa estetismissä ei ole niin paljon vaaraa kuin hyviä puolia, sillä se välttää moraalin vaarallisen puolen, nimittäin fasismin.
Moraali kaikille, vaatimus että kaikkien pitää elää jollain yhdellä tavalla, on normalisointia ja fasismia, johtaa monenlaisiin vaaroihin, koska ihminen joka on erilainen, on vaarassa joutua vainon, väkivaltaisen pakottamisen jne. uhriksi.
Tärkeä kysymys, joka tästä ”elämä taideteoksena” –ajatuksesta nousee esiin, on: Miten taiteen ja elämän välisiä suhteita voisi lähentää? Tämä oli oman graduni aihe. Kysyin melkein lapsellista sävyä tavoitellen: Miten taide voisi auttaa meitä? Ensinnäkin: Se on mahdollista vain jos teemme jotain, ryhdymme toimiin, emme vain odota jotain tulevaa vallankumousta. Pitää tehdä taiteesta harjoitus, askeesin muoto, harjoitus itsensä muokkaamisen työssä, itsensä kehittämisessä.
Mikä hyöty tällä ajatuksella elämästä taideteoksena? Mikä ilo elämälle? Mm. se, että elämä, sen rakentaminen, näyttäytyy paljon rikkaampana mahdollisuutena kuin yleensä, sillä yleensä meille tarjotaan erilaisia malleja (joihin voi sisältyä erilaisia ”kehittämisen” puolia, esim. uusliberalistit jotka puhuvat niin kuin elämästä pitäisi tehdä yritys). Toiseksi tätä mallia ei anneta ulkopuolelta; ihminen tekee itse itsestään taideteoksen, valitsee itse tiensä.
Kysyisin uudestaan lopuksi: Voiko elämästä taideteoksen? Ja vastaisin toisella kysymyksellä: Onko elämä muussa tapauksessa elämisen arvoinen?
keskiviikko 27. toukokuuta 2009
Hybris
Kreikan sana hybris tarkoittaa suoranaista väkivaltaa tai väkivaltaisuutta, liiallisuutta, äärimmäisyyteen menemistä. Se oli sana, jota käytettiin yleisesti ja se oli käsitteenä mm. heidän lakikokoelmissaan. Aristoteles käytti sanaa puhuessaan tragediasta ja tragedian sankareista, jotka kapinoivat ylimielisesti jumalia vastaan ja tuhotuvat. Hybris on ylpeyttä, liiallista ylpeyttä.
Mitä tekemistä hybriksellä sitten on filosofian kanssa, paitsi että Aristoteles puhui siitä? Filosofia on ollut yritystä opastaa ihmisiä elämään oikein tai ainakin muistuttaa siitä, että on tärkeää yrittää etsiä oikeanlainen elämäntapa ja tärkeä muistutus kreikkalaisille oli se, ettei ole syytä olla liian ylpeä; on hyvä pysyä kohtuullisuudessa jne. Toisin sanoen hybris on se vaara, josta varotetaan tai varoitettiin.
Ensimmäinen kysymys: Pystyykö filosofia tähän? Jos pystyy edes teoriassa, niin mitä filosofialta silloin vaaditaan? Filosofialta vaaditaan, ettei se ole abstraktia puhetta, vaan kritiikkiä: tapojen, ajatustapojen kritiikkiä, totuudellista puhetta, joka saattaa joskus jopa loukata. Se loukkaa ylpeyttä, liiallista ylpeyttä. Kun kyynikot puhuivat, heidän tarkoituksensa ei ollut opettaa jotain tiettyä totuutta, vaan loukata kuulijaa, heidän ylpeyttään. Diogenes sanoi Aleksanteri Suurelle, ettei hän ole todellinen kuningas, koska pelkää.
Monta kertaa joutuu todistamaan, että johtajat, poliitikot, hallitukset ovat hybriksen vallassa. Heitä pitää varoittaa hybriksen vaarasta vieläkin, ei vain 2000 vuotta sitten. Tämä on yksi teema. Hybris, politiikka ja filosofia.
Mutta olen huomannut, surukseni, että hybris ei ole vain poliitikkojen etuoikeus, pelkästään heidän paheensa. Hybriksen vallassa ovat nykyisin myös monet yritykset, jotkut kansalaisjärjestöt, tiedotusvälineet jne. Ketkä kaikki? Ja millaisiin vaaroihin joudumme, kun hybris levittäytyy?
En sano, että ylpeys on huono asia. Ylpeyden dynamiikka liittyy häpeään; se on sen kääntöpuoli; se on voitettu häpeä. Olisiko sattumaa, että homoseksuaalien liikehdinnän mottona on ilmaisu ”gay pride”. Häpeään tuomitut, leimatut, nostavat päänsä ja oppivat muuttamaan häpeän, olemaan ylpeitä. Tällainen on pelkästään kaunista. Ylpeys ei ole huono asia; joillakin on siihen hyvä syy. On syytä olla ylpeä saavutuksista ja omista kyvyistä jne.
Hybris on muuta kuin tällainen ylpeys. Se on väkivaltaa, sellaista ylpeyttä, joka sokaisee. Ihminen luulee silloin liikoja itsestään, luulee olevansa voittamaton, luulee olevansa kuolematon tai luulee olevansa kaikkivaltias. Hän etenee polkien muut alleen. Hän ei kuuntele. Hän ei ole sokea, vaan myös kuuro. Tästä tullaan sellaisen ylpeyttä loukkaavan kysymyksen eteen: Emmekö itse ole koskaan olleet hybriksen vallassa?
Mitä tekemistä hybriksellä sitten on filosofian kanssa, paitsi että Aristoteles puhui siitä? Filosofia on ollut yritystä opastaa ihmisiä elämään oikein tai ainakin muistuttaa siitä, että on tärkeää yrittää etsiä oikeanlainen elämäntapa ja tärkeä muistutus kreikkalaisille oli se, ettei ole syytä olla liian ylpeä; on hyvä pysyä kohtuullisuudessa jne. Toisin sanoen hybris on se vaara, josta varotetaan tai varoitettiin.
Ensimmäinen kysymys: Pystyykö filosofia tähän? Jos pystyy edes teoriassa, niin mitä filosofialta silloin vaaditaan? Filosofialta vaaditaan, ettei se ole abstraktia puhetta, vaan kritiikkiä: tapojen, ajatustapojen kritiikkiä, totuudellista puhetta, joka saattaa joskus jopa loukata. Se loukkaa ylpeyttä, liiallista ylpeyttä. Kun kyynikot puhuivat, heidän tarkoituksensa ei ollut opettaa jotain tiettyä totuutta, vaan loukata kuulijaa, heidän ylpeyttään. Diogenes sanoi Aleksanteri Suurelle, ettei hän ole todellinen kuningas, koska pelkää.
Monta kertaa joutuu todistamaan, että johtajat, poliitikot, hallitukset ovat hybriksen vallassa. Heitä pitää varoittaa hybriksen vaarasta vieläkin, ei vain 2000 vuotta sitten. Tämä on yksi teema. Hybris, politiikka ja filosofia.
Mutta olen huomannut, surukseni, että hybris ei ole vain poliitikkojen etuoikeus, pelkästään heidän paheensa. Hybriksen vallassa ovat nykyisin myös monet yritykset, jotkut kansalaisjärjestöt, tiedotusvälineet jne. Ketkä kaikki? Ja millaisiin vaaroihin joudumme, kun hybris levittäytyy?
En sano, että ylpeys on huono asia. Ylpeyden dynamiikka liittyy häpeään; se on sen kääntöpuoli; se on voitettu häpeä. Olisiko sattumaa, että homoseksuaalien liikehdinnän mottona on ilmaisu ”gay pride”. Häpeään tuomitut, leimatut, nostavat päänsä ja oppivat muuttamaan häpeän, olemaan ylpeitä. Tällainen on pelkästään kaunista. Ylpeys ei ole huono asia; joillakin on siihen hyvä syy. On syytä olla ylpeä saavutuksista ja omista kyvyistä jne.
Hybris on muuta kuin tällainen ylpeys. Se on väkivaltaa, sellaista ylpeyttä, joka sokaisee. Ihminen luulee silloin liikoja itsestään, luulee olevansa voittamaton, luulee olevansa kuolematon tai luulee olevansa kaikkivaltias. Hän etenee polkien muut alleen. Hän ei kuuntele. Hän ei ole sokea, vaan myös kuuro. Tästä tullaan sellaisen ylpeyttä loukkaavan kysymyksen eteen: Emmekö itse ole koskaan olleet hybriksen vallassa?
torstai 21. toukokuuta 2009
Kyyninen filosofia
Filosofia voi olla kyynistä, vaikkei se olisi kyynikkojen filosofiaa. Yleensä ajatellaan, automaattisesti, että kyynisyys on jotain huonoa, jopa sairasta, vähintäänkin kielteistä. Se voi silti on sankaruuden muoto, rohkeutta konventionaalisten ajattelutapojen edessä.
Kyynikot, kreikkalainen koulukunta, olivat ennen kaikkea lakien, tapojen ja tottumusten arvostelijoita. He eivät kirjoittaneet filosofiaa, pitäneet abstrakteja puheita tai luentoja. He saattoivat jopa puhua paljon, mutta puhe sai pikemminkin saarnan muodon. Saarnaamistakin enemmän he harjoittivat eräänlaista performancea; he filosofoivat, toivat filosofian esiin skandaalimaisen käyttäytymisen kautta. Tämä skandaalimainen käyttäytyminen oli heidän tapansa sanoa totuus, harjoittaa parrhesiaa. Parrhesia, kaiken sanominen, retoriikan vihollinen, oli tapa yhdistää sana ja teko, viisaus ja elämä.
Päämäärä ei koskaan ollut parhaiten argumentoitu väittämä, viisauskokoelma tai filosofinen kirjoitus, vaan ”elämä”, elämäntapa, tietynlainen ethos, olemisen tapa. Tätä kyynikkojen olemisen tapaa määrittele maksimaalinen itsenäisyys, vapaus. Heidän yksinkertainen näkemys oli se, että ihmiset ovat usein orjia, vaikkeivat he sitä olisikaan yhteiskunnallisen asemansa puolesta.
Kun joku ajan ajattelijatähti väitti, että kaikki on liikkumatonta, liike on harhaa, Diogenes tyytyi nousemaan ylös ja lähti pois, liikutti itseään. Kyynikkojen filosofia ilmeni teoissa ja se sai rohkeita muotoja. Legendaarisin esimerkki on Aleksanteri Suuren ja Diogeneen kohtaaminen.
Samanlaista performance-filosofiaa ei sittemmin ole nähty. Tai ainakaan ”esiintyjiä” ei ole sanottu filosofeiksi. Stand up –koomikko Lenny Bruce voisi olla poikkeus säännöstä. Häntä on jo sanottu filosofiksi; on sanottu, että hän teki räävittömyydestä filosofian.
Taiteilijoissa, heidän boheemissa elämäntavassaan voi nähdä merkkejä kyynikkojen ”hulluudesta”. Mutta on myös muita jälkiä: merkkejä ja kyynisyyden purkauksia, jotka ovat jääneet ajattelun historiaan. Ajattelen esimerkiksi ranskalaisia maksiimien ja aforismien kirjoittajia 1600- ja 1700-luvulla, myös markiisi de Sadea, joka tunnetaan pornografisena kirjailijana, mutta jonka tuotannossa on filosofiaa, kyynistä filosofiaa.
Kiltti kysyy: ”Miten jaksaisimme paremmin?” Kyynikko vastaa: ”Tämä kysymys todistaa, että sinut on alistettu ja pakotettu esittämään tällainen kysymys ja keksimään keinoja jaksaa.” Kyynikon voima on tässä. Hänen ei tarvitse jaksaa eikä esittää tuollaista kysymystä, koska hän kieltäytyy tästä pelistä.
Kyynisyys on epäileväisyyttä, skeptisyyttä, mutta enemmänkin: siinä on mukana hyökkäystä, taistelua, taistelutahtoa, vastarintaa.
Stefan Einhorn, ruotsalainen lääkäri, on kirjoittanut kirjan Aidosti kiltti, jossa puhuu kiltteydestä älykkyytenä, mutta aidosta kiltteydestä, ei alistumisesta. Mutta samalla tavalla pitäisi puhua aidosta ja positiivisesta ”kyynisyydestä”, ei siitä, joka ilmenee katkeruutena ja kaunaisuutena.
Onko meillä jotain opittavaa kyynikoilta vai onko se pelkästään vahingollista? Olisiko se hedelmällistä? Harjoittaen vähään kyynisyyttä ehdotan, että kyynisyys voisi olla hyödyksi ja avuksi, koska siinä on mukana energiaa.
Kyynikot, kreikkalainen koulukunta, olivat ennen kaikkea lakien, tapojen ja tottumusten arvostelijoita. He eivät kirjoittaneet filosofiaa, pitäneet abstrakteja puheita tai luentoja. He saattoivat jopa puhua paljon, mutta puhe sai pikemminkin saarnan muodon. Saarnaamistakin enemmän he harjoittivat eräänlaista performancea; he filosofoivat, toivat filosofian esiin skandaalimaisen käyttäytymisen kautta. Tämä skandaalimainen käyttäytyminen oli heidän tapansa sanoa totuus, harjoittaa parrhesiaa. Parrhesia, kaiken sanominen, retoriikan vihollinen, oli tapa yhdistää sana ja teko, viisaus ja elämä.
Päämäärä ei koskaan ollut parhaiten argumentoitu väittämä, viisauskokoelma tai filosofinen kirjoitus, vaan ”elämä”, elämäntapa, tietynlainen ethos, olemisen tapa. Tätä kyynikkojen olemisen tapaa määrittele maksimaalinen itsenäisyys, vapaus. Heidän yksinkertainen näkemys oli se, että ihmiset ovat usein orjia, vaikkeivat he sitä olisikaan yhteiskunnallisen asemansa puolesta.
Kun joku ajan ajattelijatähti väitti, että kaikki on liikkumatonta, liike on harhaa, Diogenes tyytyi nousemaan ylös ja lähti pois, liikutti itseään. Kyynikkojen filosofia ilmeni teoissa ja se sai rohkeita muotoja. Legendaarisin esimerkki on Aleksanteri Suuren ja Diogeneen kohtaaminen.
Samanlaista performance-filosofiaa ei sittemmin ole nähty. Tai ainakaan ”esiintyjiä” ei ole sanottu filosofeiksi. Stand up –koomikko Lenny Bruce voisi olla poikkeus säännöstä. Häntä on jo sanottu filosofiksi; on sanottu, että hän teki räävittömyydestä filosofian.
Taiteilijoissa, heidän boheemissa elämäntavassaan voi nähdä merkkejä kyynikkojen ”hulluudesta”. Mutta on myös muita jälkiä: merkkejä ja kyynisyyden purkauksia, jotka ovat jääneet ajattelun historiaan. Ajattelen esimerkiksi ranskalaisia maksiimien ja aforismien kirjoittajia 1600- ja 1700-luvulla, myös markiisi de Sadea, joka tunnetaan pornografisena kirjailijana, mutta jonka tuotannossa on filosofiaa, kyynistä filosofiaa.
Kiltti kysyy: ”Miten jaksaisimme paremmin?” Kyynikko vastaa: ”Tämä kysymys todistaa, että sinut on alistettu ja pakotettu esittämään tällainen kysymys ja keksimään keinoja jaksaa.” Kyynikon voima on tässä. Hänen ei tarvitse jaksaa eikä esittää tuollaista kysymystä, koska hän kieltäytyy tästä pelistä.
Kyynisyys on epäileväisyyttä, skeptisyyttä, mutta enemmänkin: siinä on mukana hyökkäystä, taistelua, taistelutahtoa, vastarintaa.
Stefan Einhorn, ruotsalainen lääkäri, on kirjoittanut kirjan Aidosti kiltti, jossa puhuu kiltteydestä älykkyytenä, mutta aidosta kiltteydestä, ei alistumisesta. Mutta samalla tavalla pitäisi puhua aidosta ja positiivisesta ”kyynisyydestä”, ei siitä, joka ilmenee katkeruutena ja kaunaisuutena.
Onko meillä jotain opittavaa kyynikoilta vai onko se pelkästään vahingollista? Olisiko se hedelmällistä? Harjoittaen vähään kyynisyyttä ehdotan, että kyynisyys voisi olla hyödyksi ja avuksi, koska siinä on mukana energiaa.
maanantai 18. toukokuuta 2009
Huolehtikaa itsestänne
Ystävän kuoleman johdosta minun täytyy muistuttaa jostakin sekä itseäni että muita... Antiikin maailmassa tärkein eettinen periaate oli itsestä huolehtiminen (kreikaksi epimeleia heautou ja latinaksi cura sui). Kristinsusko on tämän periaatteen päälle sylkenyt, väittänyt sen olevan itserakkautta. Kuitenkin elämä on pyhää, ja sen halventaminen on halpamaisinta mitä on. Siis huolehtikaa itsestänne, vain siten voitte ja jaksatte huolehtia toisista. Varjelkaa itseänne tuhoisilta voimilta, rauhoittukaa, keskittykää olennaiseen ja viljelkää hyviä siemeniä.
perjantai 15. toukokuuta 2009
Fragmentaarinen filosofia
Filosofia on monta kertaa pyrkinyt muodostumaan systeemiksi. On filosofeja, jotka ovat olleet suuria systeeminrakentajia. Mainittakoon Immanuel Kant, Hegel, miksei Marx. Kyllä, kaikki saksalaisia. Ei silti liioitella ja sanota, että saksalaiset niitä syteeminrakentajia. He nyt ylipäätään ovat aika keskeisessä asemassa länsimaisessa filosofiassa. Siksi heissä on enemmän systeeminrakentajiakin.
Fragmentit, katkelmat, voivat olla ristiriidassa keskenään ilman mitään ongelmaa, ongelmitta. Katkelmat eivät katso toisiinsa. Kokonainen, yhtenäinen esitys on mennyt palasiksi, osien väliset yhteydet ovat katkenneet. Mutta seuraus on se, että teksti, katkelma, repeytyy irti systeemistä, jatkumosta; siitä tulee oma saarekkeensa. Ja se alkaa paradoksaalisesti suhtautumaan erityisen aktiivisesti ei muihin osiin, vaan ulkopuoleen, ulkopuoliseen maailmaan. Metaforisesti: kyse on saaristosta. Saaret ovat maata, joilla ei ole yhteyttä, fyysistä kosketusta ”toiseen maahan”; sitä ympäröi meri. Saaria yhdistää yksi asia: ulkopuoli, meri.
Tähän fragmentin erityisen aktiiviseen puoleen viittaa mm. runoilija Octavio Paz.
Mutta fragmentissa, katkelmassa, on muutakin. Kun se hajottaa yhtenäisen, loogisuuteen pyrkivän esityksen, usein se rikkoo myös samalla perinteellisen käsitteellisen, abstraktin käsittelytavan, perinteellisen rationaalisuuden. Fragmentti pyrkii tavoittamaan jotakin välitöntä, jotakin nopean intuition avulla tavoitettavaa: viittaan esim. sellaisiin fragmentteihin kuin ovat haikurunot tai joidenkin länsimaistenkin runoilijoiden, vaikka esim. Pazin katkelmat tai proosarunot.
Fragmentilla on erityinen suhde lukijaan ja vastaanottajaan. Jokin pitkä esitys (luento tai argumentoivasti etenevä väitöskirja tai filosofinen artikkeli) pyrkii vakuuttamaan lukijan, vie lukijan johonkin maailmaan niin kuin romaani eli pitkäksi aikaa; se vangitsee johonkin, sitoo johonkin. Pitkä tai pikemminkin yhtenäinen esitys on siis jollakin tavalla autoritaarinen. Fragmentti voi joskus olla salaperäinen, hämärä... ja se (siis hämäryys) voi olla despotismin muoto (niin kuin muistan joidenkin todenneenkin), mutta fragmentilla on iso etu yhtenäiseen esitykseen nähden: se ei vangitse, vaan antaa lukijalle, vastaanottajalle tilaa: tilaa hengittää, tilaa ajatella, tilaa kokeilla itse, tilaa kysyä. Katkelmassa on siis ei-autoritaarinen puoli, puoli joka on kieltäytymistä auktoriteetin roolista. Tämä on merkittävä asia filosofian kannalta. Fragmentaarinen filosofia on filosofiaa, joka ei pyri muodostumaan ideologiaksi tai dogmiksi, vaan päinvastoin tähtää niistä ulos.
Mainitsen, että fragmentaarista filosofiaa ovat harjoittaneet mm. Nietzsche, Georg Cristoph Lichtenberg (molemmat saksalaisia), Maurice Blanchot (ranskalainen kirjailija), Antonio Porchia (argentiinalainen, italialaissyntyinen)... He ovat helposti tunnistettavia fragmentaarisen filosofian harjoittajia, koska he ovat kirjoittaneet fragmentteja, katkelmia, joissakin tapauksissa myös aforismeja. Mutta myös yntenäisempien esitysten tekijät tai näennäisesti yhtenäistempien esitysten tekijät kuten M.Foucault tunnustaa kirjoittavansa fragmentteja; hän sanoi kirjojensa olevan omaelämäkerrallisia katkelmia.
Tiivistäen: on systeeminvastaisuus tai avoimen systeemin luominen, aktiivisen suhteen luominen ulkopuoliseen maailmaan, toisenlaisen logiikan etsintä ja avoimen ja vapaan suhteen luominen vastaanottajaan.
Monia kysymyksiä on jo ilmassa. Ovatko systeemit vaarallisia? Millaista voisi olla fragmentin tavoittama toisenlainen logiikka? Voisiko filosofeja arvioida ja analysoida sillä perusteella minkälaisen suhteen he luovat kuulijaan tai lukijaan?
Fragmentit, katkelmat, voivat olla ristiriidassa keskenään ilman mitään ongelmaa, ongelmitta. Katkelmat eivät katso toisiinsa. Kokonainen, yhtenäinen esitys on mennyt palasiksi, osien väliset yhteydet ovat katkenneet. Mutta seuraus on se, että teksti, katkelma, repeytyy irti systeemistä, jatkumosta; siitä tulee oma saarekkeensa. Ja se alkaa paradoksaalisesti suhtautumaan erityisen aktiivisesti ei muihin osiin, vaan ulkopuoleen, ulkopuoliseen maailmaan. Metaforisesti: kyse on saaristosta. Saaret ovat maata, joilla ei ole yhteyttä, fyysistä kosketusta ”toiseen maahan”; sitä ympäröi meri. Saaria yhdistää yksi asia: ulkopuoli, meri.
Tähän fragmentin erityisen aktiiviseen puoleen viittaa mm. runoilija Octavio Paz.
Mutta fragmentissa, katkelmassa, on muutakin. Kun se hajottaa yhtenäisen, loogisuuteen pyrkivän esityksen, usein se rikkoo myös samalla perinteellisen käsitteellisen, abstraktin käsittelytavan, perinteellisen rationaalisuuden. Fragmentti pyrkii tavoittamaan jotakin välitöntä, jotakin nopean intuition avulla tavoitettavaa: viittaan esim. sellaisiin fragmentteihin kuin ovat haikurunot tai joidenkin länsimaistenkin runoilijoiden, vaikka esim. Pazin katkelmat tai proosarunot.
Fragmentilla on erityinen suhde lukijaan ja vastaanottajaan. Jokin pitkä esitys (luento tai argumentoivasti etenevä väitöskirja tai filosofinen artikkeli) pyrkii vakuuttamaan lukijan, vie lukijan johonkin maailmaan niin kuin romaani eli pitkäksi aikaa; se vangitsee johonkin, sitoo johonkin. Pitkä tai pikemminkin yhtenäinen esitys on siis jollakin tavalla autoritaarinen. Fragmentti voi joskus olla salaperäinen, hämärä... ja se (siis hämäryys) voi olla despotismin muoto (niin kuin muistan joidenkin todenneenkin), mutta fragmentilla on iso etu yhtenäiseen esitykseen nähden: se ei vangitse, vaan antaa lukijalle, vastaanottajalle tilaa: tilaa hengittää, tilaa ajatella, tilaa kokeilla itse, tilaa kysyä. Katkelmassa on siis ei-autoritaarinen puoli, puoli joka on kieltäytymistä auktoriteetin roolista. Tämä on merkittävä asia filosofian kannalta. Fragmentaarinen filosofia on filosofiaa, joka ei pyri muodostumaan ideologiaksi tai dogmiksi, vaan päinvastoin tähtää niistä ulos.
Mainitsen, että fragmentaarista filosofiaa ovat harjoittaneet mm. Nietzsche, Georg Cristoph Lichtenberg (molemmat saksalaisia), Maurice Blanchot (ranskalainen kirjailija), Antonio Porchia (argentiinalainen, italialaissyntyinen)... He ovat helposti tunnistettavia fragmentaarisen filosofian harjoittajia, koska he ovat kirjoittaneet fragmentteja, katkelmia, joissakin tapauksissa myös aforismeja. Mutta myös yntenäisempien esitysten tekijät tai näennäisesti yhtenäistempien esitysten tekijät kuten M.Foucault tunnustaa kirjoittavansa fragmentteja; hän sanoi kirjojensa olevan omaelämäkerrallisia katkelmia.
Tiivistäen: on systeeminvastaisuus tai avoimen systeemin luominen, aktiivisen suhteen luominen ulkopuoliseen maailmaan, toisenlaisen logiikan etsintä ja avoimen ja vapaan suhteen luominen vastaanottajaan.
Monia kysymyksiä on jo ilmassa. Ovatko systeemit vaarallisia? Millaista voisi olla fragmentin tavoittama toisenlainen logiikka? Voisiko filosofeja arvioida ja analysoida sillä perusteella minkälaisen suhteen he luovat kuulijaan tai lukijaan?
torstai 7. toukokuuta 2009
Syyskauden aiheet Fuengirolassa
1.Alkusanat: filosofian päätepysäkki
2.Arvot ja arvonanto
3.Lapsuus
4.Autoaffektio
5.Ajatteleminen, tunteminen ja elämäkerta
6.Essee oppimisen mallina
7.Muutos, yllätys, kysymys
8.Kiinalaista ajattelua
9.Herakleitos ja Laotse
10.Ei enää ajattelua
2.Arvot ja arvonanto
3.Lapsuus
4.Autoaffektio
5.Ajatteleminen, tunteminen ja elämäkerta
6.Essee oppimisen mallina
7.Muutos, yllätys, kysymys
8.Kiinalaista ajattelua
9.Herakleitos ja Laotse
10.Ei enää ajattelua
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
