Aiheena Tampereella 9.6. Viitasaarella 15.6. Helsingissä 22.6.
Hellenistisellä kaudella ja Rooman valtakunnan
ajalla filosofit ja lääkärit kirjoittivat kasoittain tutkielmia vihasta. Viha (ira) oli äkillinen kohtaus,
väkivaltainen vimma, raivo, joka otti
ihmisen valtaansa. Se ei ollut kenen tahansa vihaa ja vimmastusta, vaan jonkun
sellaisen, joka oli vihastuksen kohteen yläpuolella, kykeneväinen
hyväksikäyttämään toista, käyttämään ylivaltaa hänen ylitseen: miehen vihaa
vaimoaan tai lapsiaan kohtaan, herran vihaa orjaansa kohtaan. Jos kenraalin
vihasta puhuttiin ja sitä pidettiin ongelmallisena, se ei
ollut vihaa vihollista kohtaan, vaan omia joukkoja kohtaan. Tällainen viha,
kontrolloimaton vimmastus, oli tietenkin ongelmallinen maailmassa, jossa
tavoitteena oli itsensä hallitseminen – ja jossa itsensä hallitseminen oli myös
toista hallitsevan ensimmäinen tehtävä.
Kysymys nousi keskeiseksi siksikin, että
valtasysteemit muuttuivat, ja valta-asema muodostui työksi, virkatehtäväksi.
Aiheeseen liittyvä filosofointi yritti siis määritellä, millainen vallankäyttö
oli legitiimiä ja millainen taas väärinkäyttöä, ylilyöntiä. Vihan voi kytkeä
toiseen paheeseen tai heikkouteen, joka kiinnittyi samaan problematiikkaan,
mutta toisella puolella, alempana olevan, asemaltaan heikomman puolella:
imarteluun. Se oli alemmassa asemassa olevan yritystä saada etua tai jopa
valtaa.
Olisi mielenkiintoista verrata tätä
kysymyksenasettelua ja vihaa koskevaa keskustelua myöhempään puheeseen
hallitsemisen taidosta, hallitsemisen edellytyksistä. Esimerkiksi Machiavelli problematisoi vihan,
mutta ei enää hallitsijan, johtajan, vihaa; hänestä ongelma oli se että kansa
alkaa vihata ruhtinasta tai prinssiä. Silloin ruhtinas oli epäonnistunut. Oli
hyvä, jos ihmiset pelkäsivät, mutta se ei saanut muodostua vihaksi. Myöskään
Francis Baconin tekstissä Of Sedition and
Troubles vaarallinen asia ei ole prinssin viha, vaan massojen,
kansankerrosten, kapinahenki (sedition). Uuden ajan ajattelun – tekisi mieli
sanoa baconilaisen ajattelun – keskeinen ”uudistus” oli idea ihmisten
mielipiteiden ohjauksesta ja niiden hyväksikäytöstä. Kapinahenkeä pyrittiin
tietenkin hillitsemään, mutta sitä
voitiin myös hyväksikäyttää.
Koska ajat ovat muuttuneet, ongelma ei ole enää
hallitsijan raivo, vaan psykologian historiassa lapsen raivo tai sosiologiassa
köyhän viha, halu kumota valta. Tämä on tietenkin kauhean yksinkertaistavasti
sanottu, mutta tarkoitukseni ei ole polemisoida eikä suututtaa, vaan dramatisoida
muutos ajattelussa.
Teen nämä silmäykset menneisyyteen ja muutoksiin
voidakseni tehdä reiän verhoon – voidakseni luoda kurkistusreiän, näkökulman. Luonnosmainen väitteeni on, että kun vihaa ollaan
problematisoitu, se on kytkeytynyt valtasuhteisiin. Pitäisi tietenkin tutkia
tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin. Jos ajattelemme jotain yksinkertaisia
esimerkkejä, mahdollisimman arkipäiväisiä, voimme ehkää lukea vihaa merkkinä, oireena. Aviomies on vihainen
vaimolleen, lyö häntä. Tai joku on vihainen itselleen, koska epäonnistuu
jossain. Ehkä vihassa on mukana fantasia: Ihminen haluaa
kontrolloida, omistaa, normittaa ja normalisoida. Viha olisi seurausta
fantasian särkymisestä ja se on samalla yritystä palauttaa haluttu asiantila,
haluttu järjestys.
Kun viljelemme vihaa ja täytämme maailmaa sillä,
tiedämme mitä teemme, osaamme itsemme selittää jopa paremmin kuin silloin kun
rakastamme. Mutta niin kuin aikaisemmin olen todennut, emme aina tiedä
millaisia vaikutuksia sillä on mitä teemme: emme näe oman myrkkymme tappavuutta
emmekä levittäytymistä.
Jokainen voi tulla vihassaan autuaaksi. Siltä
välillä vaikuttaa. Silti viha lannistaa. Sitä yritän välttää. Sanoin toisessa
yhteydessä: ”Varmasti puheeni sisältää
myös jotain kovempaa, ankarampaa, ehdottomampaa - varsinkin itselleni
kohdistettua: Älä lannistu! Sillä suurin vaara tässä käskyjen ja vihan
maailmassa on lannistuminen, toivon menettäminen.”
Jotta en lannistuisi, nostan esiin hahmoja,
esimerkkejä, jotka ovat jotain muuta kuin jokapäiväinen katkeruus. Ajattelen Léon
Brunschvigia (1869-1944). Hän oli
idealistinen filosofi – ei idealisti vain siinä mielessä kuin miten se
ymmärretään filosofian traditiossa, vaan myös siksi, että hän uskoi ja luotti
yhteiskuntaan, jonka muodostavat tietoiset, omatunnolla varustetut ihmiset.
Mutta monet vähemmät naiivit hämmentyivät ja hämääntyivät enemmän natsien edessä. Brunschvig sanoi selvästi ja
olennaiseen tarttuen: natsismi kasaa myyttejä, jotka kylvävät väkivaltaa ja
rikoksia.
Ajattelen, ettei filosofian välttämättä tarvitse
kiinnittyä ikuisuuskysymyksiin. Filosofia voi myös kysyä: ”Mitä meille
tapahtuu?” Tänään siis kysyn, mitä meille tapahtuu, jos tajuamme, että toiseen
kohdistuvan vihan juuret ovat ajattelumme ytimessä? Mitä meille tapahtuu, jos
sisäistämme toisen meihin kohdistaman vihan, vihaamme itseämme?
(Bill Hicks)
P.S.
It's only a choice. No
effort, no work, no job, no savings of money. Just a simple choice, right now,
between fear and love. – Bill Hicks
Mitä elämä tuo,
se tulkoon minun
luo.
Virheen
mahdollisuus ihmisyydelle sisällön suo
Me ollaan samaa
tuhkaa,
samaa kevyttä
ilmaa.
Joten rauha nyt,
tää maailma on
vihaan kyllästynyt – Haloo Helsinki (Tää maailma on vihaan kyllästynyt)
Filosofiakahvila Suomessa:
Tampere 9.kesäkuuta klo 18.00. Paikka: (Kulttuuriosuuskunta Trelmu ) O'Hara's Freehouse, Hämeenpuisto 17
Viitasaari 15.kesäkuuta klo 18.00. Paikka: CAFÉ HETKI, Keskitie 3
Helsinki 22.kesäkuuta klo 14.00. Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
