Auguste Comte, yksi positivismin isä
Tämä on filosofiakahvilan aiheena Torre del Marissa 12.syyskuuta, paikka Con Corazónmari, C/El Copo, klo 11.00
Tiede tutkii todellisuutta. Jo tämä lause ilmaisee, mitä todellisuus on
tieteessä: se on tutkimuksen kohde. Itse todellisuuden käsite ei tunnu yleensä
vaikealta tai ongelmalliselta. Sillä tarkoitetaan sitä mitä on. Ei ole
erityisen vaikea hahmottaa mitä todellisuus on tieteessä, vaikka olemassaolosta ei olisikaan yksimielistä
määritelmää. Tiede tutkii ilmiöitä, joita esiintyy maailmassa. Lähtökohta on
yleensä empiristinen. Tieteessä korostuu reaalimaailman havainnot ja kokeet.
Tiede tutkii todellisuutta, yrittää selvittää ilmiöitä ja niiden välisiä
suhteita. Siksi ongelma on usein metodia, menetelmää, koskeva. Menetelmäänsä
epäilevä tutkija ei tee mitää muuta kuin omaa työtään tarkoituksenaan päästä
parempiin tai tarkempiin tuloksiin. Tästä ei seuraa ongelmia suhteessa
todellisuuteen, ainakaan yleensä.
Todellisuus ei ole ongelmallinen käsite, mutta tieteen suhde todellisuuteen
voi olla ongelmallinen. Se voi kehittyä vaikeaksi. Se kehittyy vaikeaksi tutkimuksessa. Ottakaamme brutaaleja ja
yksinkertaisia esimerkkejä – ei ilkeyden, vaan helppouden takia.
Jos tutkija on kunnon positivisti ja ajattelee, että todellista tietoa on
vain tieteellinen tieto, hän ei vahingoita metodin merkittävyyden periaatetta,
vaan kaventaa edessään olevaa todellisuutta. Onpa sanottu, että positivismin
ahkera pyrkimys hylätä metafysiikka johtaa jopa ilmiöiden syiden unohtamiseen. 1800-luvun
positivistit kuvasivat metafysiikan nimenomaan sellaiseksi pohdinnaksi, joka
etsi ilmiöiden taustalla olevaa todellisuutta. Äärimmäisyyteen menevä
positivisti pitäytyy ilmiöissä ja faktoissa; häntä ei enää kiinnosta
”todellisuus”, joka haiskahtaa liian metafyysiseltä.
Positivismiin ja samansukuisiin suuntauksiin (ja niissä syntyviin
tutkimustilanteisiin) liittyy toinen esimerkki: reduktionismi. Taustalla on
ajatus, että kokonaisuus on palautettavissa eli redusoitavissa osiinsa.
Tieto-opillisesti ilmaistuna: redusointi on välttämätöntä ja riittävää
tietynlaisten tietämiseen liittyvien ongelmien ratkaisemissa. Esimerkiksi
mielenliikkeet voidaan palauttaa kemiallisiksi tapahtumiksi. Tällaisen
reduktion ei tarvitse olla ongelmallista ja se voi olla hyödyllistä. Voi olla,
että todellisuus – vaikka se olisi vain ilmiöitä ilman takana olevaa
todellisuutta – kuitenkin kärsii
tässä operaatiossa. Todellisuus tieteessä on tutkimuksen kohde ja muuttuessaan
kohteeksi sille tapahtuu asioita.
Varomattomasti voisimme epäillä, että tutkimus tekee tutkimuskohteen ja se siitä syystä olisi keinotekoinen –
kohteena ei olisi luonnollinen luokka tai luonnollinen laji (natural kind). Hiukkasfysiikan kvarkit
on varmaankin luonnollinen luokka. Se että tutkimuksen kohteelle tapahtuu
asioita, ei merkitse konstruktivismia. Se merkitsee, että jokin maailmassa,
todellisuudessa, muodostuu objektiksi, tutkimuksen kohteeksi ja samalla osa
todellisuudesta ei enää ole samalla tavalla relevanttia. Hilary Putnam esimerkiksi sanoo, että omena
ei ole luonnollinen luokka fysiikassa, mutta biologiassa sen sijaan on. Vaikka
jokin objekti on kompleksinen ja se ei ole relevantti fysiikalle, siitä ei
seuraa, ettei se olisi ”todellinen”. Toinen kysymys on, seuraako tästä, että
sellaiset universaalit kuin omenuus (applehood)
ovat todellisia niin kuin Putnam väittää. Olennaista ei ole kuitenkaan nyt
alleviivata tällaisiin väittelyihin liittyviä kysymyksiä. Olennaista on huomata,
että kohteelle tapahtuu jotain muuttuessaan kohteeksi eikä tieteellinen menetelmä
ota sitä mitenkään huomioon; menetelmän käyttäjälle tämä muutos on
tiedostamatonta, jotakin ajattelun ulkopuolelle jäävää.
Pahimmillaan tämä ongelma on silloin, kun luonnollisen luokan asema
sellaisena on epäilyttävä. Tutkija pitää tutkittavaa kohdetta luonnollisena
luokkana eikä huomaa, ettei se sitä ole tai ei ole sitä kokonaan. Monet ovat
kirjoittaneet esimerkiksi sairauksien luonteesta, niiden diagnosoimisen
vaikeudesta ja osanneet epäillä. Sairauksiin voi liittyä kategorioita, joita
vastaa jokin todellisuudessa – jokin luonnollinen luokka. Diagnoosia tehdessä
käytetään kuitenkin kategorioita, jotka ovat konstruktioita.
Lääketieteen hämäryydestä pääsee tietysti eroon toteamalla, ettei siitä
pitänyt puhua, koska se ei ole tiede. Tämä poissulkeminen ei silti muuta oikean
tiedemiehen realismia täysin ongelmattomaksi. Mitä on realismi? Sitä että
ajattelee: On olemassa mielestä riippumaton todellisuus, jolla on oma, meidän
käsitteistämme riippumaton rakenne. Yleensä tämä kääntyy tutkijan toiminnassa
ideaksi faktoista, jotka ovat valmiina tuolla ulkona ja ovat siellä riippumatta
siitä miten kuvaamme maailmaa. Tämä on vielä suhteellisen ongelmaton väite,
vaikka totuuden nimissä on sanottava, että tämä positivistienkin jakama käsitys
on metafyysinen väite. Realistinen
todellisuuskäsitys ja idea faktoista kiinnittyy yleensä myös epistemologiseen
ajatukseen siitä, että voimme saada tietoa näistä faktoista ja sitä kautta
päästä käsiksi todellisuuden sisäsyntyiseen rakenteeseen.
En siis sano mitään metodista enkä puhu siitä, ovatko tutkimuksen tulokset
oikeita tai virheellisiä. Kysymykseni on, mitä todellisuus on tieteessä.
Kysymyksen voi muotoilla toisinkin: Mitä todellisuus on tieteelle? Vastaukseni
– jo alussa annettu: tutkimuksen kohde. Muodostuessaan tutkimuksen kohteeksi
tutkijan ja todellisuuden välinen suhde voi muuttua vaikeaksi, jopa
ongelmalliseksi. Tämä ei ole arvostelua. On hedelmällistä, että suhde on
vaikea. Olen vakuuttunut modernin kokeellisen tieteen saavutuksista ja
ansioista. Se ei silti tarkoita, ettei tieteen ”todellisuudessa” olisi mukana
aimo annos metafysiikkaa ja olettamuksia – jotakin jota ei ajatella
tutkittaessa maailmaa...
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
