Blanchot ja tuomari

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 18. syyskuuta. Aika: klo 11.00. Paikka: Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22

Algerian sota (1954-1962) oli kamala sota. Molemmat osapuolet – Ranska ja algerialainen itsenäisyysliike – syyllistyivät julmuuksiin, kidutuksiin, rikoksiin. Tässä mielessä sota ei poikennut monista muista sodista. Sillä oli erityinen merkitys Ranskalle: se menetti siirtomaaherruutensa, kadotti entisen mahtinsa. Sodalla oli myös erityisiä poliittisia seurauksia Ranskassa. Charles de Gaulle nousi sodan ansiosta ensin pääministeriksi (1958) ja sitten presidentiksi (1959).

Joukko ranskalaisia intellektuelleja julkaisi 6. syyskuuta 1960 manifestin Déclaration sur le droit à l'insoumission dans la guerre d’Algérie (tunnetaan myös nimellä Manifeste des 121). Monien arvelujen mukaan sen pääkirjoittajat olivat Maurice Blanchot ja Dionys Mascolo. Allekirjoittajien joukossa oli mm. Robert Antelme, Pierre Boulez, André Breton, Marquerite Duras ja Louis-René des Forêts. Myöhemmin tarkistetun manifestin allekirjoitti enemmän kuin 121 intellektuellia; uusien joukossa oli mm. Jean Wahl, Tristan Tzara ja François Châtelet. 

Manifesti julkaistiin tilanteessa, jossa kasvava määrä ranskalaisia joutui ajojahdin, pidätysten ja vankilarangaistusten kohteeksi, koska kieltäytyivät osallistumasta sotaan. Teksti joutui voimallisen sensuurin kohteeksi heti julkaisemisen jälkeen, ja muutamat lehdet (Le Figaro etunenässä) kääntyivät allekirjoittajia vastaan. Monet allekirjoittajista menettivät työpaikkansa.

Blanchot joutui oikeuteen vastaamaan syytöksiin tottelemattomuuteen ja aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä.  Jo lähtökohtainen idea, että joku voisi tulla tuomituksi manifestin takia, oli joillekin liikaa. Presidentti De Gaulle lausahti: ”Ei Voltairea pistetä vankilaan.” Huomautus oli tahallisesti tai tahattomasti ironinen, sillä Voltaire tuomittiin vankilaan.

Tuomari kysyi, kuka oli vastuussa tekstistä – tarkoittaen kuka tai ketkä sen olivat laatineet manifestin. Blanchot vastasi, mutta hän kieltäytyi näkemästä asioita samalla tavalla kuin tuomari. Hän sanoi, että tekstin kirjoitti joukko yksilöitä, joilla kaikilla oli omakohtainen ja kollektiivinen vastuu tekstin ja siinä tehdyn vetoomuksen edessä. Blanchot'n mukaan mahdotonta jakaa vastuuta mitaten yksilöiden osallisuutta ja sen astetta. Pyrkimys jakaa vastuuosia tarkoituksena pistää vastuulliset järjestykseen oli hänen mukaansa erheellistä, koska silloin ollaan tunnistamatta kaikkien kollektiivisesti tehtyjen kirjoitusten totuus, jonka voi muotoilla näin: ”Kaikilla on oma osansa ja kaikilla on se kokonaan.” Blanchot jatkoi tuomarille:

”Kaikki mitä yritätte pistää minut sanomaan olisi tätä väittämää, kaikkien kollektiivisten tekstien merkitystä vastaan ja olisi siksi valhetta.”

Tuomari ei osannut irtaantua omasta lähtökohdastaan, jatkoi samaa peliä, vaikka väsyneempänä. Blanchot myönsi olevansa täysin vastuussa tekstistä siitä lähtien, kun hän allekirjoitti sen. ”Se ei merkitse vain sitä, että olen samaa mieltä tekstin kanssa, vaan myös, että sulaudun sen kanssa; olen tämä teksti. Kaikki allekirjoittajat samastuvat tekstiin...”

Manifesti on mielenkiintoinen sinänsä. Se ei puhuu enemmän oikeudesta kuin velvollisuudesta, koska se irtisanoutuu tavanomaisesta moraalisesta ajattelusta. Siinä puhutaan velvollisuudesta puuttua tilanteeseen, mutta puuttuminen ei ole ihmisten neuvomista; heidän on itse tehtävä päätöksensä vakavien ongelmien edessä. Neuvomisen sijasta puuttuminen on pyytämistä -  niiltä, jotka tuomitsevat, pyydetään, etteivät he antaisi itsensä jäädä kiinni sanojen ja arvojen monimielisyyteen.

Yhtä mielenkiintoinen kuin teksti on sen herättämät reaktiot ja levottomuus ovat yhtä mielenkiintoisia. Vuosia aikaisemmin Blanchot kritisoi tapaa, jolla Ranska teki armeijasta poliittisen välineen. Hän arvosteli myös De Gaullen auktoriteettia, hänen tekemistä kansakunnan isähahmoksi. Manifestin jälkeen, oikeudessa, hän kieltäytyi pelaamasta tuomarin peliä.

Blanchot on minulle esimerkki. Ajattelijat tekevät vastarintaa. Rauhallisesti, pää pystyssä, loputtoman kärsivällisenä. He todistavat olemassaolollaan, että peli ei ole pelattu – ja että pelin voi hylätä.

Oikeudenkäynti peruttiin salaperäisesti, ilman selityksiä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Solidaarisuus

Jan Patočka

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 11. syyskuuta. Aika: klo 11.00. Paikka: Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22

Kamala sana: me. Kun poliitikko ei halua puhua omasta puolestaan, vastata kysymykseen, ottaa vastuuta, hän sanoo: me. Toisaalla toiset ihmiset luovat tyrannian muotoja sanan avulla. Me-henki, joskus niin tarpeellinen, muodostuu pakottamiseksi - meihin kuuluvien asettamiseksi paikalleen. Toiset – ne jotka eivät kuulu meihin – heitetään ulos, pakotetaan rajalle. Heidän annetaan hukkua.

Silti on niin, ettei me ole aina ehdoton, ikuinen ja fanaattisuutta ruokkiva. Se ei synny tai kehkeydy aina valmiista vastauksista, yhteisestä ja jaetusta arvomaailmasta, vaan kysymyksestä, mahdollisesti hyvinkin kriittisestä kysymyksestä. Joskus sanasta kuulee muutakin kuin kansalliskiihkoa; siinä ilmaistaan solidaarisuutta.

Mitä on solidaarisuus? Se on yhteenkuuluvuutta, kykyä yhteisvastuuseen, toimintaa kokonaisuuden hyväksi. Sana solidaarisuus alkuperä on roomalaisessa oikeudessa, termissä obligatio in solidum; se liittyi siis tietynlaiseen, kaikkia velvoittavaan lainajärjestelyyn. Sana solidum tulee latinan sanasta solidus, josta johtuu monien nykykielten kiinteää, yhtenäistä, lujaa tarkoittava sana.

Aina riitaisat, kyräilevät, omiaan puolustavat kohoavat oman pienen, sulkeutuneen, maailmansa yläpuolelle ja näkevät olevansa samassa veneessä toisten kanssa. Espanjalaiset – ja monet muutkin – löysivät solidaarisuutta itsestään ja veljistään ja sisaristaan, kun öljytankkeri Prestige haaksiriikkoontui.

Jan Patočka (1907-1977), prahalainen filosofi, piti maanalaista seminaaria. Se oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Termi ilmaantuu Patočkan kriittiseen Heidegger-luentaan. Heideggerin Dasein, ihmisen olemassaolon tapa, oli aina jo lähtökohtaisesti olemista yhdessä (toisten kanssa). Patočkan kriittisyys johtuu siitä, ettei Heidegger hänen mukaansa kykene näkemään tämän yhdessä olemisen poliittista aspektia. Tsekkifilosofin kuvaama kokemus oli (hänen voimallisesti fenomenologisesta koulutuksestaan huolimatta) kollektiivinen ja historiallinen kokemus. Oleminen on olemista yhdessä toisten kanssa – ja tämä on poliittisen yhteisön konstituoitumista.

Patočka puhuu merkityksen etsinnästä. Sen etsiminen lähtee liikkeelle siitä, että joku tai jotkut ovat kadottaneet merkityksen. Merkityksen kadottaminen on häiriö, murtuma, yhteisessä ja jaetussa pohjassa – siinä mikä on ollut tai minkä on kuviteltu olevan kiinteää ja lujaa (solidus). Jotain on ravisteltu, hämmennetty, järkytetty. Tämän pohjattoman pohjan, murtuneen pohjan kokemuksen kautta voi kuitenkin syntyä erityinen yhteisön muoto, jotakin jolle Patočka antaa nimen järkytettyjen solidaarisuus. Jotain joka syntyy vainon alla. Jotakin joka eletetään epävarmuudessa.

Patočkan idea saa pohtimaan, voiko todella olla yhteisöllisyyden, myös solidaarisuuden, muotoja, jotka eivät ole sidottu valmiisiin, lujiin vastauksiin, hyväksyttyihin arvoihin, velkatakuujärjestelyihin, olemassaolevaan järjestykseen. Ehkä on mahdollinen toinen me, kysymyksen jälkeinen...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvila 2019 syksy

Filosofiakahvila alkaa Torre del Marissa 11.syyskuuta ja Fuengirolassa 3.lokakuuta. Eli keskiviikkoisin Torre del Marissa klo 11.00 ja torstaisin Fuengirolassa klo 16.00.

Torre del Marin paikka:Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22
Fuengirolan paikka: La Carihuela Chica, Rafaelin aukiolla

Aiheita:
1.Kairos, uusi alku 

2.Mistä puhumme kun puhumme kritiikistä 

3.Filosofia ja politiikka 

4.Tarvitaanko uutta uskontokritiikkiä? 

5.Espanjalaista mystiikkaa 

6.Diagnoosi ja askeesi 

7.Kritiikki tekniikkana 

8.Totuudessa eläminen, valheessa eläminen 

9.Kriittinen etäisyys ja oma itse

10.Ilmastonmuutos ja ajattelu 
11. Kun hylkäsimme itsemme

Lisäksi Torre del Marissa on jo syyskuussa aiheet:

1.Solidaarisuus 

2.Blanchot ja tuomari 

3.Maailmankuvia ja kainalosauvoja 

Jos tarvetta ilmenee, voidaan Fuengirolassa käynnistää myös toinen (tiistain) ryhmä.

Luvassa (marraskuussa tai joulukuun alussa) puistofilosofiaatapahtumat!

pasifarm@yahoo.es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tulevista puistotapahtumista

Tarkoitukseni on järjestää tulevana syksynä kaksi tilaisuutta nauttia puistofilosofiasta, todennäköisesti marraskuun puolen välin jälkeen. (Ajankohdat valmistuvat myöhemmin - ja koska tilaisuudet järjestetään puistoissa, on olemassa perumisvaraus, jos sataa.)

Toinen puistofilosofiatapahtuma järjestetään Fuengirolassa. Paikka on (todennäköisesti) Parque Yacimiento Romano. Fuengirolassa aihe on Hämmennyksen filosofia, epävarmuuden etiikka.

Toinen tapahtuma järjestetään Vélez-Málagassa. Paikka on Parque María Zambrano. Aihe on Ruumis, sielu ja kone.

Molemmissa tapahtumissa alustus on noin tunnin mittainen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ei enää juhlia

Juhlat pitäisi ottaa joskus filosofiakahvilan aiheeksi. Juhla on tietenkin ollut sosiologien ja antropologien kiinnostuksen kohteena, mutta harvat filosofit ovat tarttuneet aiheeseen vakavasti. Enemmän kuin filosofinen tulkinta juhlasta minua kiinnostaisi tehdä filosofoinnista juhlivaa.

Juhlat ovat silti päättyneet ja hyvä niin. Ei enää juhlia! On käveltävä mäki ylös, on istuttava alas ja palattava itseensä, työskenneltävä kurinalaisesti...

Filosofiakahvila aloittaa Torre del Marissa 11. syyskuuta, Fuengirolassa lokakuun ensimmäisellä viikolla. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Terveisiä Espanjasta

Terveisiä Espanjasta! Myöhässä tuleva kiitos Kumpulan filosofiakahvittelijoille (3.8.)! Niin kuin sanottu kapinallisuus liittyy tulevan syksyn pääaiheeseen, kriittiseen ajatteluun (tai kriittiseen asenteeseen).

Erityiskiitos Jantusille, kahvilapaikan isännille. Vieraanvaraisuus ja sielun kauneus ei ole kokonaan kadonnut maailmasta. Se antaa toivoa. Toinen erityiskiitos Ellenille tuomastaan lehtileikkeestä ja autokyydistä.

Täällä Espanjassa on aika kuuma. Saa nähdä miten pääsen työvireeseen. Varsinkin kun tulevana viikonloppuna on kyläjuhlat...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Philip Rothin kapinallinen vanhus

(Tämä on filosofiakahvilan aihe Helsingissä 3.elokuuta. Ks. alempaa yksityiskohdat.)

Philip Rothin The Human Stain (Ihmisen tahra) piirtää kuvaa 71-vuotiaasta miehestä uuden elämän ja kuoleman kynnyksellä. Klassisten kielten professori joutuu eroamaan typerien syytösten takia. Hänen vaimonsa kuolee äkillisesti, professorin mielestä näiden syytösten seurauksena. Coleman Silk ryhtyy suhteeseen yli puolet itseään nuoremman lukutaidottoman siivoojan kanssa. Uudessa tilanteessa hän kysyy uusia kysymyksiä, ohjaa itseään uudella tavalla, on valmis suhtautumaan eri tavalla lapsiinsa ja ympäröivään keskiluokkaiseen kulttuuriin, ahdasmieliseen yliopistomaailmaan. Hän puhuu itselleen:

”Oli aika antaa myöten ja ottaa johtotähdeksi yksinkertainen himo. Aika jättää heidän syytteensä ja syytöksensä ja tuomionsa omaan arvoonsa. Opettele elämään, hän komensi itseään, ennen kuin kuolet, opettele elämään piittaamatta heidän raivostuttavan, vastenmielisen, typerän moitteensa tuomiovallasta.”

Katkelma on mielenkiintoinen, vaikkemme tuntisikaan miehen professorin tarinaa (lukija ei sitä tässä vaiheessa tunne puoliksikaan). Hän tekee irtioton ympäristössä, jossa hän neljänkymmenen vuoden ajan on uinut kuin kala vedessä. Mies on ohjannut itseään ja hallinnut ympäröivää todellisuutta sopeutuen – joku sanoisi rationaalisesti. Nyt oman itsen ja oman elämän ohjaamisen johtotähdeksi tulee himo. Tällainen irtiotto ja oman itsensä toisenlainen ohjaaminen ei ole mahdollista, jos ei suhtaudu toisella tavalla ihmisiin, heidän syytöksiinsä ja tuomioihinsa. Professori Coleman Silkistä on tullut kriitikko; hän on oman kulttuurinsa kriitikko ja se ilmenee konkreettisella tavalla: hän kieltää kulttuurissa vallitsevien käsitysten vaikutusvallan.

Katkelma on mielenkiintoinen myös toisella tavalla. Voidakseen ohjata itseään uudella tavalla hän sanoo  itselleen:  ”Opettele elämään.” Antisthenekseltä, Sokrateen oppilaalta, kysyttiin ennen hänen kuolemaansa, mitä hän on oppinut filosofiasta. Hän vastasi: ”Olen oppinut keskustelemaan itseni kanssa.” Vastaus saattaa olla pettymys monelle, mutta keskusteleminen itsensä kanssa oli äärimmäisen tärkeää; se oli itsensä harjoittamista, itsensä kehittämistä.

Professori oppii siis – vaikka kuinka alkeellisella tavalla – filosofoimaan, harjoittamaan itseään. Meidän näkökulmasta tämä oppimiskokemus on erityisen mielenkiintoinen, koska se näyttäytyy edellytyksenä kapinalle.

Silkin puheessa itselleen on läsnä kuolema. ”Opettele elämään... ennen kuin kuolet.” Klassisten tekstien tuntija kokee nyt eksistentiaalisella tasolla, mitä merkitsi vanha viisaus, omasta kuolevaisuudesta muistuttaminen. Puheessa on idullaan jopa melete thanatou, kuoleman mietiskeleminen – itsensä ajatteleminen kuolevaksi.

Tuskin Antisthenes tai kukaan muukaan kreikkalainen olisi hyväksynyt herra Silkin uutta johtotähteä, himoa. Mutta Antisthenes olisi varmaan kohdistanut kritiikin samaan suuntaan, ympäröivän kulttuurin tuomitsevuuteen ja ahtauteen. Myös hän teki töitä irtaantuakseen yleisestä mielipiteestä, aivan niin kuin  hänen opettajansa Sokrates.

Jos kohotamme itsemme yläpuolelle ja katsomme ylhäältä käsin, näemme Rothin tekstin olevan muutakin kuin puhetta kapinallisesta vanhuksesta. Teksti on itsessään kapinaa. Rothin teksti irtaantuu kliseisestä käsityksestä nuorista ja vanhoista. Nuorten oletetaan olevan kapinallisia – ja heidän kapinallisuuttaan halveksitaan kaikin mahdollisin sanakääntein. Vanhuksen oletetaan olevan jotain muuta. Mikään ei häiritse niin kuin se, ettei joku käyttäydy odotusten mukaisesti.

Vaikka professori Silk ottaa varomattomasti johtotähdeksi himon, hän voi olla esimerkki ajattelijalle. Hän näyttää oman hiljaisen kapinansa avulla, että ahtaassakin yhteisössä on liikkumatilaa, kun ottaa sen tilan.  Me voimme rakentaa elämäämme, jos vain nousemme ja ryhdymme tekoihin. Ajattelu tarvitsee kapinallista, koska kapinallinen näyttää, että maailmassa tai tilanteessa on jotain sietämätöntä. Kapinallinen antaa kritiikille tehtävän ja suunnan. Itsestään selvänä pidetyt käsitykset lihallistuvat, tulevat todeksi tavassa elää. Kun kriittinen ajattelu muuttaa näitä käsityksiä, me emme muuta vain ideoita ja uskomuksia, vaan elämäntapaamme, tapaamme kokea maailma.

Filosofiakahvila vierailee Suomessa!

Aihe: Philip Rothin kapinallinen vanhus 

Aika:  lauantaina 3. elokuuta klo 14.00

Paikka: Kymintie 51 (Kumpula, Helsinki) – Jantuset (Martti, Kirsti)

Jos haluatte juoda viiniä, tuokaa mukananne!

(Ohje: Rautatientorilta lähtee useita busseja Lahdentielle, mm. 75 ja suurin osa 700-lukuisista busseista. Jääkää pois Sumatrantien pysäkillä, Kumpulan kampuksen jälkeen. Kävelkää Lahdentien yli ja menkää Intiankadulle, sieltä löydätte perille.)

Linkki karttaan:

https://www.google.es/maps/place/Kymintie+51,+00560+Helsinki,+Finlandia/@60.2094265,24.9582811,15.67z/data=!4m5!3m4!1s0x469209a2464e0edf:0x1e50a7d000ab0b8b!8m2!3d60.2090795!4d24.9620189?hl=es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila