Ilman kohtaloa

Otsikon inspiraation lähteenä teos nimeltä Kohtalottomuus. Tekijä on unkarilainen kirjailija Imre Kertesz, joka sai Nobelin 2002. Kirja kertoo 15-vuotiaasta pojasta, joka lähetetään Auschwitziin, myöhemmin Bűchenwaldiin ja Zeitziin. Nuoren miehenalun Euroopan kiertue leiriltä leirille.

Aiheeni ei ole kohtalo, vaan kohtalottomuus, vapaus. Vapauden teema... Jos minua joku kiinnostaa kun luen filosofiaa, kirjoitan, tutkin asioita, se on vapaus. Ei vapaus annettuna, lahjoitettuna, automaattisena, ei edes vapaus kamppailun avulla saavutettuna, vaan vapaus kamppailuna. Meille tapahtuu jotain, jotain kaatuu päälle, mutta kysymme, onko sen pakko olla kohtalomme. Onko sen oltava kohtalomme, kaiken tuon joka meille kohtalona, välttämättömyytenä tarjotaan.

Ongelma tai vaikeus on se, että meille annetaan ymmärtää – tehdään selväksi – että kaikki on välttämätöntä tai ”itsestään selvää”. Tästä syystä vapaus syntyy vain kapinasta ja kyseenalaistamisesta... Ja vaikka filosofia onkin niin turhaa yleellisyyttä, mihin suurimmalla osalla ei ole varaa, ajattelu on tästä syystä hedelmällistä; se auttaa olemaan vapaa, edes vähän vapaampi... Tässä vain toistan itseäni....

Vapaus on lannistumattomuutta, kieltäytymistä uskomasta johonkin ”olemukseen” tai ”identiteettiin”; vapaus perustuu kykyyn vastustaa identiteettejä. Tästä ei seuraa tarkasti ottaen se, ettei meillä olisi identiteettiä; me emme vain kykene identifoimaan itseämme. Meidän suhde itseemme ei ole identiteettisuhde; suhdetta määrittelee ero, ei samuus.

Meidän on saavutettava kohtalottomuus ja se saavutetaan eron kautta. Ero tai erot meissä itsessämme, meidän oma tuntemattomuutemme synnyttää ehtymättömyyden, tyhjentymättömyyden. Jos joku tai jokin haluaa meidät omistaa, tehdä omakseen, alistaa omiin tarkoituksiinsa, se ei voi kokonaan onnistua, jos meissä on ehtymättömyys, mahdollisuuksien paljous. Meidän varustus dominointia vastaan on siis meissä itsessämme, meidän ehtymättömyydessä. Me olemme enemmän kuin miltä näyttää – tämä on suurin mysteeri.

Ehtymättömyydestä katsomme toisin ja toisaalle. Me kaikki kasvamme yhteiskunnassa, joka määrittelee tiedon rajat, ja tieto määrittelee, säätelee yhteiskunnan luonteen, mahdollisuudet yhteiskunnassa. En usko, että omaa sukupolveani ja sen horisonttia olisi määritellyt marxilaisuus tms. vaan esimerkiksi tietty epäpoliittisuus, myös poliittisten asioiden epäpolitisoituminen, yhteiskunnallisten ja eettisten kysymysten ”tieteellistäminen”, muuttaminen sosiaalityön, psykologian ja lääketieteen ongelmiksi. Kapina, kyseenalaistaminen, ei kohdistu, voi kohdistua, vain johonkin yksittäiseen väittämään, ”tieteelliseen faktaan”, vaan se hyökkää tätä epäpoliittista tendessiä vastaan.

Mutta tämä hyökkäys ja kapina ei saa enää politisoimisen muotoja niin kuin aikaisemmin – tai ainakaan samanlaisia muotoja. Kyse on pikemminkin oman itsensä ja oman elämänsä näkemisestä politiikan ja myös kehittämisen kenttänä. Kapinallinen ei näe itseään enää olemuksena, jonka mahdollisuudet on tieteellisen diskurssin määrittelemät.

Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatzin ( 1929) sankari, Frans Biberkopf, oppii viimein, monen mutkan jälkeen: ”Minä en nyt enää huuda niin kuin ennen: kohtalo, kohtalo. Sitä ei pidä palvoa kohtalona, sitä pitää katsoa, pitää tarttua siihen ja tuhota se.”

Tämä olisi meidänkin opittava: olla palvomatta sitä kohtalona.

Oikeudelliset käytännöt ja filosofia

Filosofia kehittyi Kreikassa oikeuskäytäntöjen muuttumisen myötä. Homeroksen aikana riitajuttu käsiteltiin sillä tavalla, että sotilas haastoi toisen kiistapuolen, sotilaan, eräänlaiseen peliin. Katsottiin, kumpi uskaltaa vannoa jumalien edessä, että on sanonut tai tehnyt jollakin tavalla. Ei ollut todistajia tai mitään kyselymenettelyä, jonka tarkoitus olisi todistaa, kumpi on oikeassa. ”Oikeusjuttu” oli vain peli, riidan rituaalinen muoto. Myöhemmin ilmaantui todistaja, kuka tahansa – vaatimatonkin, jopa orja – joka oli nähnyt ja kuullut jotain ja häntä kuultiin. Vähitelleen alkoi oikeudellisen käytännön ”rationalisoituminen”: haluttiin selvittää totuus, etsiä todisteita. Tällaisessa ympäristössä alkoi Kreikassa kehittyä historiankirjoitus, maantieteellinen tiedonkeruu, tiede ja filosofia.

Oikeuteen tuli erilaisia tapauksia, joissa joku väitti, että hänen ”oikeuksiaan on loukattu” ja hän vaati rangaistusta, kostoa. Jotkut primitiiset oikeuden muodot ovat selviä merkkejä siitä, että oikeus oli säänneltyä, tiettyjä sääntöjä seuraavia kostotoimenpiteitä. Tämä halu tai tarve kostaa ei ole vain vietti, joka saa villejä ja raakoja ilmaisuja, vaan se on osa ajattelua. Niinpä ei ole yllättävää, että esisokraattinen Anaximandro puhuu epäoikeudenmukaisuudesta ja sen maksamisesta ensimmäisessä tunnetussa filosofisessa tekstissä ja ensimmäisessä proosatekstissä (n. 550 ea). Teksti puhuu tulemisesta, muutoksesta, ajallisuudesta ja siitä, miten ihmiset maksavat aiheuttamansa surut ja epäoikeudenmukaisuudet. Monien kommentaarien mukaan kaikki on Anaximandrolle epäoikeudenmukaisuutta, kaikki muutos on epäoikeudenmukaisuutta. Kaikki mikä on irronnut alusta, alkuperästä (arjé) on tuomittu tekemään epäoikeudenmukaisuutta.

Filosofian yksi alkuperäisiä, omaperäisiä kysymyksiä, oli kysyä: Mitä on oikeus? (dikea) Mutta nimenomaan kysyessään tätä kysymystä, yrittäessään muotoilla tätä kysymystä ja ymmärtää tätä ongelmaa filosofia lähti eri tielle kuin oikeus, etääntyi siitä. Näin esimerkiksi voidaan tulkita Anaximandroa, esisokraattista ajattelijaa. Taustalla oleva kysymys, filosofian ehkä syvin kysymys on: Onko olemassaololla merkitystä tai mieltä? Tämän kysymyksen kautta ui mukaan ajatus oikeudesta ja oikeuttamisesta, mutta myöhemmin, erityisesti kristillisen ajattelun myötä alkaa filosofinen ajattelu muistuttaa oikeudenkäyntiä: aletaan syyttämään. Kuka on syytetyn penkillä? Itse olemassaolo, elämä.

Vaikka oikeudellisen prosessi ja filosofia kehittyivät yhtäaikaa, oikeuslaitos kehittyi hitaammin. Keskiaikaisten oikeudenkäyntien (jotka olivat sota- ja ryöstöretkien jatke tarkoituksena kerätä lisää omaisuutta ja aseita, jotta voisi harjoittaa lisää väkivaltaa) seuraaminen, tapausten tarkastelu on absurdin maailmanhistorian lukemista. Kun myöhemmin keskiajalla (1100-luvulla) otettiin käyttöön muitakin kuin ”kokeita”, alettiin kysyä, kysellä, kuulustella, mallia ei otettu filosofeilta, vaan kirkolta, jolla oli kokemusta sielujen valvomisesta, tarkkailemisesta ja hallitsemisesta. Kyselyä tarkoittava latinan kielen sana oli inquisitio. Ennen kuulustelua, kyselyä, ei oikeudessa puhuttu syyllisyydestä eikä tehtyä tekoa liitetty syntiin. Puhuttiin rikkomuksesta ja vahingosta, joka (kun valtiollinen oikeuslaitos kehittyi) ymmärrettiin myös kuninkaan, lain, vallan vahingoittamiseksi. Kyselyn myötä vahinkoa aletaan tulkita moraalisesti, jopa uskontosävytteisesti.

”Oikeudenkäyntien”, järjestettyjen sotien tai kilpailujen, peruskäsitteet olivat syyttäminen ja puolustaminen. Nämä käsitteet, niiden paino, siirtyivät kuitenkin varsinaisten riitajuttujen ulkopuolelle: retoriikkaan ja sitä kautta politiikkaan, epäsuorasti myös filosofiaan. Retoriikka ja politiikkaa ovat sodan jatkamista toisessa muodossa. Yksi klassisen retoriikan luokittelema puhegenre, laji, on genus iudiciaele, ”juridinen laji”, jonka tehtävä on esittää tuomarin edessä syytöksiä tai puolustuksia. Tämän lajin kaksi napaa ovat nimenomaan syyttäminen ja puolustaminen. Retoorikot, oraattorit tai puhujat elättivät itseään usein kirjoittamalla koko juridisia tai poliittisia puheita.

Näiden retoris-juridisten termien osuus on suuri mielikuvassa ihmisestä. Tästä on todiste niiden suuri rooli apologioista kehittyneissä elämäkerroissa, retorisissa enemmän tai vähemmän satiirisissa kirjoituksissa, myöhäisantiikin tunnustuksissa, ns. sofistisissa romaaneissa jne. Nämä kategoriat määrittelevät miten ihminen käsitetään – yleensä hyvin yksinkertaisesti positiivisesti tai negatiivisesti, mutta jotain vielä ”kohtalokkaampaa” on tässä mielikuvassa: ihmisessä ei ole muutosta, muutoksen mahdollisuutta, kehkeytymistä.

Kun ihmiskuva kehittyy, monimutkaistuu ja ihminen löytää ns. ”sisäisen ihmisen” (niin kun Augustinus Tunnustuksissa) syytös ei kohdistu enää välttämättä toisiin ihmisiin ja maailmaan, vaan myös omaan itseen. Ainoa puolustus Jumalan edessä on katumus.

Sokrateen apologia, puolustuspuhe, on luonteeltaan hyvin vähän puolustava: Sokrates ei puolustaudu ja tässä hänen käyttäytymisensä muistuttaa Jeesuksen käyttäytymistä. Mutta vaikka Sokrates on niin pyhitetty sankari filosofiassa, ei hänen esimerkkiään ole seurattu, vaan oikeudellisen ajattelun tai tarkemmin oikeudellisen retoriikan sekä siihen liittyvien mielikuvien on annettu vaikuttaa ajatteluun.

Kun ajattelun ytimessä on syytös tai puolustus, mukana on enemmän retoriikkaa kuin totuuden sanomista, enemmän paatosta kuin iloa. Siksi ajattelen, että filosofin pitäisi olla se orja, joka todistaa, koska on nähnyt tai kuullut – ei siis syyttäjä, puolustaja tai tuomari.

Vielä enemmän haluaisin, että filosofia pääsisi oikeussalista, yrittäisi luoda paikkoja, jotka eivät jäljittele oikeussaleja. Niin kuin yhteiskunta ja kaikki asiat voidaan medikalisoida, voidaan kaikki paikat tehdä oikeussaleiksi. Tätä kehitystä vastaan sanoisin: antakaamme kahvilan olla kahvila, edes kerran.

Mikä on kahvila? Mitä on kahvilafilosofia? Ajattelen, että kahvila on ollut monien ajatusten syntypaikka, koska se on enemmän tai vähemmän tasa-arvoisten, sattumanvaraisten, yllättävien ja joskus epätodennäköisten kohtaamisten paikka. Paikka, jossa ei ole niin jyrkkiä hierarkisia rajoja ihmisten välillä.

Dostojevski ja kosnost

F. Dostojevskin Lempeä luonne kertoo miehestä, joka valvoo kuolleen vaimonsa vierellä ja käy läpi elämäänsä, suhdettaan nuoreen vaimoon. Itseään jalona pitänyt, mutta kyyninen, tyrannimainen panttilainaaja, ottaa nuoren vaimon toivoen tulevansa ymmärretyksi ja rakastetuksi. Hän haluaa kompensaation kaikista vääryyksistä, joita hän on kokenut. Jollain tasolla, ulkoisesti, nainen alistuu, mutta sisällään säilyttää itsenäisyyden eikä muutu tai muokkaudu miehensä toivomalla tavalla. Miehen ajatus ystävyydestä on kieronlainen: hän uskoo, että ystävä pitää kouluttaa ja voittaa.

Nainen sairastuu, ja kun mies suutelee hänen jalkojaan ja tunnustaa rakkautensa vannoen alistuvansa naisen tahtoon, nainen joutuu lopulliseen kriisiin, toivottomuuteen: hän ei halua alistua eikä alistaa. Mies vain palvoo naista, on nyt aikaisemman vastakohta, alamainen. Nainen tekee itsemurhan hyppäämällä ikkunasta. Kun miehen sisäinen monologi lopulta pääsee kulminaatiopisteeseen, hän tajuaa totuuden: nainen on kuollut hänen omistushalun ja tyrannimaisuuden takia.

Lempeä luonne on 50-sivuinen, liian unohdettu mestariteos, joka paljastaa toimintaan kyvyttömän uneksijan vaarallisuuden, koska hänestä tulee tyranni, omistushalun ruumiillistuma, joka tahtoo muokata toisen mielensä mukaiseksi, ei anna hänelle tilaa hengittää, vapautta olla, tulla sellaiseksi kuin haluaa, elää omaan elämäänsä.

Kertomus päättyy rajuihin, epätoivoisiin sanoihin: ”Oi, sokea voima! Oi luonto! Ihminen on yksin maan päällä. Onko maassa yhtään elävää ihmistä? huusi venäläinen sankari. Minä huudan samoin, vaikka minä en ole sankari eikä kukaan vastaa huutooni. Sanotaan että aurinko antaa elämän maan päälle. Aurinko nousee ja – katso sitä, eikö se ole kuollut? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla on kuolleita. Ihmiset ovat yksin – ja hiljaisuus heidän ympärillään – tämä on maa! Ihmiset, rakastakaa toisianne – kuka sanoi näin? Kenen käsky se oli? Heiluri tikittää kovasti, sydämettömästi. Kello kaksi yöllä. Hänen pienet kenkänsä seisovat pienen vuoteen äärellä niin kuin odottamassa häntä. Ei, vakavasti puhuen, kun he vievät hänet aamulla, mitä minusta tulee?”

Se minkä tässä olen kääntänyt englannista ”sokeaksi voimaksi”, on alkuperäisessä tekstissä sana ”kosnost”. Eri englanninkielisissä käännöksissä sana on käännetty ”lamaannukseksi”, ”liikkumattomuudeksi”, ”välinpitämättömyydeksi”. Ludmila Koehler (Pittsburgin yliopistosta) kommentoi termin käyttöä Dostojevskilla ja toteaa, että se liittyy usein välinpitämättömiin, tunteettomiin ”luonnonlakeihin”, tietynlaiseen kohtalokkuuteen maailmassa ja sen järjestyksessä. Dostojevski vastustaa sellaista materialistista ja mekanistista maailmankatsomusta, joka opettaa vain ”kosnostia”. Hän sanoo, että todellinen filosofia olisi liikkumattomuuden (kosnost) tuhoamista.

Niin kuin varmaan arvaatte, Dostojevski liitti kosnostin tuhoamisen kuolemattomuuteen ja Jumalaan. Sanoisin, että tässä Dostojevski tekee oman perinteensä ja vakaumuksensa mukaisen tulkinnan löydöstään, joka on ”kosnostin kauheus”. Kosnost täytyy tuhota, todellinen filosofia tuhoaa ”kosnostin”, Dostojevski sanoo. Sanoissa tiettyä aggressiivisuutta.

Voisimmeko aloittaa liikkumattomuuden tuhoamisen, tulla oikealla, filosofisella tavalla tuhoisiksi? Vai olemmeko liian lamaantuneita?

Kiirastorstai

Kiirastorstaina (1.4) vietetään pyhää ja filosofiakahvilaa ei siis pidetä. Aihe (filosofia ja oikeudelliset käytännöt) olisi kyllä tavallaan sopinut ajankohtaan.

Tiistaina tapaamme vielä 30.3. Aiheena Dostojevski ja kosnost.

Pluralismi

Olisi naurettavaa olla jotain muuta kuin pluralisti. Nähdä moninaisuus ja kokea se, uskoa siihen –siinä periaate. (Paras filosofinen ja humoristinen huomautus asiasta: Jumalat ovat kuolleet, mutta he kuolivat nauruun, kun kuulivat että on vain yksi Jumala.)

Pluralismi merkitsee sellaista käsitystä, että jokin muodostuu useista aineksista. Termiä käytetään erilaisissa yhteyksissä: puhutaan kulttuuripluralismista kun viitataan alakulttuureihin jne. Filosofiassa käsitettä käytetään mm. ontologisessa keskustelussa eli se liittyy käsitykseen, että todellisuus muodostuu erilaisista, useista aineksista.

Oman käsitykseni mukaan pluralismi ei ole mikä tahansa ”kanta”, ”näkemys asioiden luonteesta”, vaan se on tapa ajatella – filosofinen tapa ajatella – joka luo erityisen vision maailmasta. Mikä tahansa sana, teko tai ilmiö on monimerkityksinen. Ei ole vain yhtä voimaa, vaan voimien moneus. Ei ole vastakohtia, vaan aste-eroja. Kaikki tämä on olennaista pluralismille.

On monia ajattelutapoja, joita vastaan pluralismi toimii ”vastalääkkeenä”. Esimerkiksi dualistinen ajattelutapa, jonka vaikutuksia ei olla vielä riittävästi tuhottu... Kun ajattelemme dualistisesti, erotamme vastakohdat, vastakkaiset voimat toisistaan, eristämme ne toisistaan. Kun voimat on eristetty toisistaan ja ne eivät voi yhdistyä, asettua kontaktiin, kamppailuun keskenään, estämme näitä voimia toimimasta. Pluralismi johtaa agonismiin ja sitä kautta hedelmällisempään asenteeseen.

Antagonismi on vastakkainasettelua, toisen pitämistä vihollisena. Agonismi (sana tulee kreikan sanasta agon, kamppailu) ei pidä toista vihollisena, vaan vastustajana – ei ole kyse kamppailusta jotakin vastaan, vaan jonkun kanssa. Viimeisinä vuosina agonismista on muodostunut poliittisen ajattelun muoto. Mm. Chanton Mouffe on kommentoinut pluralismin ja agonismin tärkeydestä demokratialle. Tällä poliittisella filosofialla on useita eri lähteitä, mm. Hannah Arendt, joka korosti, että yhteisö yhteiskunta on pluraalinen ja se ilmenee siinä, että ihmisen maailma on ”in between”, ”välissä”. Maailma on se, joka on välissämme ja meitä yhdistää tai erottaa.

En ajattele, että poliittisen perusta on sota, vaan se on myös ystävyys, ts. yhteisö, ryhmä. Nämä ajatukset asetetaan usein vastakkain, mutta ne eivät poissulje toisiaan. Agonismi ja ystävyys ovat yhtäaikaa. Ystävät ovat ryhmä, yhteisö, joka voi yhdessä asettua vastarintaan, siis agonistiseen suhteeseen jonkun kanssa.

Sanotaan, ettei nykyisin ole ”poliittista ystävyyttä”; sen väitetään olevan pelkästään privaattiin maailmaan kuuluvaa. Mutta ystävyys ei ole koskaan, myöskään antiikissa, ollut pelkästään yksityistä tai julkista; se on niiden välissä ja liikkuu molemmissa sfääreissä. Ystävyys löytyy kodin ulkopuolelta, perheen ulkopuolelta, kadulta ja toreilta, siis julkisesta, yhteisestä maailmasta, ei privaatista. Silti se voi olla intiimiä, ilman ns. ”poliittisia ulottuvuuksia”.

Kun maailma, ihmisen maailma, on välissä, se merkitsee, että moninaisuus on jotakin, joka välittyy; se liikkuu välillämme. Minusta siirtyy toiseen jotain ja toisesta minuun. Tämä merkitsee, että moninaisuus merkitsee mahdollisuuksia. Minua ei olla sidottu lopullisesti, ikuisiksi ajoiksi, yhteen annettuun hahmoon, olemukseen tai identiteettiin, vaan minä voin olla monenlaisia asioita: minä olen moninaisuus. Tähän viittasi – näin uskon – Walt Whitman, kun hän kirjoitti: ”Olenko ristiriitainen? Mitä sitten, vaikka olen ristiriitainen? Minä olen moninaisuus.”

Voimme keskustella pluralismista, agonismista, ystävyydestä... Kysymys, jonka heitän ilmaan: Mikä lisäisi moninaisuutta ja mitkä dogmit ja käytännöt sitä vähentävät?

Pahuus

Lähden liikkeelle yksinkertaisesta muotoilusta. Pahuus on toisen rajoittamista, estämistä, pienentämistä, tuhoamista. Ihmisen onni on olla monta eri asiaa; hänellä on monenlaisia mahdollisuuksia. Jos niitä mahdollisuuksia rajoittaa, estää, se on pahuutta.

Voiko ihminen olla parempi? Suunnilleen näin kysyttiin Michel Foucault´lta. Hän vastasi, ettei tiedä, voiko olla parempi, mutta täytyy voida olla onnellisempi. Vaikka Foucault puhui vähän onnellisuudesta, hän kehitti melkein salassa onnellisuuden etiikkaa. Mutta yhteiskunta ei siedä onnellisuutta. Se tai tuo henkilö tai ryhmä ei saa olla onnellisia. Ei se mitään, jos he vähän nauttivat, siitä he kyllä saavat rangaistuksen, kivun ja säryn. Nuoruus menee ohi. Mutta jos vielä vanhanakin nauttii, jos homoseksuaali on onnellinen tai jotain vastaavaa... Sitä ei siedetä.

Tämä kysymys onnellisuudesta ja toisaalta mahdollisuuksien vähentämisestä johtaa minut häiritsevään ajatukseen. Yhteiskunta on jollakin perusteellisella tavalla paha. En ole taipuvainen ajattelemaan, että valta on sinänsä paha – tämän olen toistanut monta kertaa. Mutta tässä oudossa, kaunaisessa, kierossa tavassa haluta estää onnellisuus on pahuutta.

Ajatus on silläkin tavalla häiritsevä, että pahuus ei ilmaannukaan eteemme hirviömäisinä yksilöinä, huikeina ja värikkäinä demoneina, Pimeyden Ruhtinaana tai Transsilvanian kalpeana ja kiehtovana kreivinä. Pahuus on kasvotonta, harmaata niin kuin totesi Hannah Arendt.

1900-luku opetti meille läksyjä tästä harmaudesta. Keskitysleireillä siirryttiin hygieenisempiin menetelmiin sen jälkeen, kun Heinrich Himmler oli ollut läsnä joukkoteloituksessa Minskissä elokuussa 1941 ja hänen uniformulleen räiskähti aivoja. Hän muuttui harmaaksi, ja hänen avustajansa täytyi syöksyä apuun, jottei mies kaatuisi.

Hygienia ja leirien työntekijöiden henkinen rauha kiinnostivat Himmleriä, mutta erityisen mielenkiinnon ja pohdinnan aihe oli rodunjalostus. Himmler oli kiitollinen kokemuksistaan kanafarmarina, koska tässä työssä hän totesi oppineensa jalostuksen alkeet.

Käytännöllinen kysymys, joka pahuuden olemassaolosta ja toteamisesta seuraa, on seuraava: Miten voisimme vähentää pahuutta maailmasta? Siinä ei auta syyllisen etsiminen, rankaiseminen – nämä keinot, jotka niin hyvin hallitsemme. Voisimme yrittää tappaa Himmlerin tapaisen, jos eteemme tulisi. Mutta ennen kaikkea olisi hyvä olla antamasta tilaa himmlereille. Pahuutta vähennetään, kun lisätään hyvää. Sitä lisätään lisäämällä onnellisuuden mahdollisuuksia, tilaa onnellisuudelle.

Minun lapsellinen toiveeni on siis, että lisäisimme rauhan kulttuuria, loisimme rauhan ja dialogin kulttuuria väkivallan kulttuurin tilalle. Olen epäileväinen, mutta epäily ei ole sama asia kuin toivottomuus. Ihminen epäilee, koska hänellä on toivoa. On vain kysyttävä, mistä toiveista on syytä pitää kiinni. Jotkut toiveet – myös onnellisuudesta – voivat olla vaarallisia. Meidän halutaan toivovan, meidän tiedetään toivovan ja sitä voi käyttää hyväksi. René Char puhui sodan jälkeen yhä elävästä fasismin vaarasta ja totesi, että sen Troyan hevonen on sana onnellisuus.

Char ei silti olisi ikinä luopunut sanasta toivo, joka oli hänelle vastarinnan synonyymi. Mutta onko meillä toivoa, jos emme näe pahuutta, kun se naamioituu harmaata seinää vasten? Näemmekö sitä, kun se hiipii luoksemme sanoen lupaavansa onnea? Eikö se lupaa meille luvatonta nautintoa, koska nautimme toisten estämisestä, toisten onnen särkemisestä?

Kun pohdimme pahuuden ongelmaa, se ei ole sama ongelma kuin se oli teologeille. Teologit ovat ihmetelleet kärsimystä ja pahuutta, koska lähtökohtaisesti Jumala on hyvä ja kaikkivaltias ja siitä seuraa tämä hämmentynyt kysymys: Miksi Jumala sitten sallii kärsimyksen, miksi pahuuden? Minulle pahuuden ongelma on toinen; se ei koske sen alkuperää eikä olemusta, vaan taistelua. Miten paljon voi sallia itselleni olla paha taistellessani pahuutta vastaan?

Kun puhumme pahuudesta ja hyvyydestä, puhumme olennaisesta asiasta: moraalista. Millaisen moraalin haluamme? Millaista moraalia vaadimme? Oma näkemykseni on nykyisin, että vain anteliaisuudella on tulevaisuutta. Sillä on myös pitkä menneisyys: ihminen on auttanut apuatarvitsevaa, suojellut ja varjellut haavoittuvaa, pientä. Hyvyys on anteliaisuutta: se antaa jotain lisää, rikastaa, tekee mahdolliseksi, mutta myös suojelee, auttaa.

Millaiset ovat siis pahuuden kasvot? Kasvot eivät ilmaise mitään; ne ovat täysin neutraalit. Kasvojen neutraalisuus on täydellistä. Kasvot ovat tyhjyys ja kuilu. Kun katsomme niitä, tajuamme, että niihin siirtyy jotain ympäristöstä niin kuin ne olisivat pimeydestä tuotu peili. Niihin siirtyy mitä meissä on, mitä me siihen ammumme, ja samalla ne heijastavat takaisin maailmaan saman energian, meistä lähteneen säteen.

Miten lukea filosofeja?

Kun yrittää ymmärtää lukemaansa, on hyvä lukea kaikki mahdollinen, kokonaan ja
yrittää ymmärtää ongelma ideoiden ja käsitteiden ”takana” tai niiden sisällä. Pitäisi olla redusoimatta ajattelua. On monenlaisia perusvirheitä, tapoja redusoida, vähentää ja tiivistää: 1. Luodaan teoria tai systeemi, vaikka sitä ei olisi. 2. Monimutkainen, vivahteikas, rikas ajattelu redusoidaan muutamaksi abstraktiksi käsitteeksi tai vielä surkeammassa tapauksessa iskulauseiksi.

Kun lukee filosofista tekstiä, on syytä miettiä, mihin filosofiaa voisi käyttää, miten sen saisi vielä toimimaan. Ilmaisu ei ole sattumanvarainen. Monta kertaa tuntuu, että filosofia on turhaa; se ei anna meille mitään. Jälleen kerran voi sanoa, että vika voi olla sekä filosofiassa että meissä. Tällä kertaa kiinnitän huomiota meihin, siihen mitä me voimme tehdä.

Kun luen Bahtinia tai Herakleitosta, viimeinen tavoite ei ole ajatella samoja asioita kuin Bahtin ja Herakleitos; se olisi toistamista, Bahtinin ja Herakleitoksen puheen jatkuvaa virtaa päässäni. Tarkoitus tai tavoite on oppia ajattelemaan samalla tavalla, yhtä hullusti tai villisti tai vapaasti. Tätä ei opi imitoimalla, vaan käyttämällä heidän ajatuksiaan, heidän lauseitaan, kokeilemalla niitä, viemällä ne toiseen ympäristöön, maisemaan, kontekstiin. Tämä merkitsee – merkitsisi – sitä, ettei heitä lueta auktoriteetteina, mestareina, totuuden haltijoina, vaan inspiraation lähteinä. Vain näin testautuu kunkin ajattelijan ajankohtaisuus.

Lukeminen on dialogia, joka muuttuu historian kuluessa. Meidän kysymyksemme eivät ole samat kuin Platonin. Platon ajattelisi tänään toisin, toimisi toisin, kysyisi eri tavalla. Meidän Platon on eri kuin keskiaikaisten ajattelijoiden Platon. Sen pitäisi olla toinen.

Nämä ovat yleisiä huomioita filosofien lukemisesta. Haluaisin kiinnittää huomiota yhteen yksityiskohtaan: hitauteen. On hyvä lukea hitaasti. On hyvä edetä hitaasti, palata taaksepäin, lukea jotain muuta ja palata sitten uudestaan tekstiin. On hyvä tehdä hitaasta lukemisesta harjoitus, tähdätä siihen, että luetusta ei tule vain lisä meidän sitaattikokoelmaamme, lisävarustus oppineisuuden osoittamista varten.

Hitaan lukemisen tarkoitus ei ole pelkästään perusteellisempi sisäistäminen, vaan pitkä, välillä tuskallinen, harjoitus itsensä kanssa. Parhaimmillaan lukeminen opettaa meitä eli muuttaa meitä, antaa meille kokemuksen, jonka kautta meidän ethos, olemisen tapa, muuttuu.

Esimerkiksi Hannah Arendtin kirjan Between Past and Future johdantoluku, The Gap between Past and Future on teksti, jonka lukeminen – hidas lukeminen – opettaa monia asioita ei pelkästään sisältönsä, vaan myös kirjoittajan tyylin, asenteen ansiosta. Arendt asettaa itselleen ja maailmalle kysymyksen ajattelun paikasta nykyajassa, toisen maailmansodan jälkeisessä, todellisuudessa. Hän pohtii vapauden, poliittisen ja vastarinnan merkitystä ja luonnetta. Kysymyksiä, jotka vieläkin synnyttävät eräänlaista resonanssiaa meidän sisällä.

Toinen teksti, jota en vain aina lue uudelleen, vaan pidän koko ajan edessäni on René Charin johdantoruno teokseen Le poeme pulvérisé, tarkemmin sanottuna ensimmäinen, salamankaltainen ensimmäinen lause: ”Miten elää ilman tuntematonta edessämme?” (Comment vivre sans inconnu devant soi?) Tämän lauseen märehtiminen on kaikkein filosofinta mitä voin tehdä ja samalla tämä prosessi – märehtivä lukeminen, itsensä edessä pitäminen – opettaa lukemaan.