Luin uudestaan kirjan, joka nytkin, 15 vuotta myöhemmin, panee minut kosketuksiin oman pimeän puoleni kanssa ja synnyttää voimakkaan, nimeämättömän tunteen, pakottaa katsomaan kaaokseen. Suuri harmi, ettei kirjaa ole käännetty suomeksi.
Pierre Klossowskin kirja Nietzsche ja noidankehä (Nietzsche et le cercle vicieux) on monella tavalla poikkeuksellinen filosofinen teos. Tekijä ei ollut filosofi. Hän sanoi, ettei ole kirjailija, taiteilija eikä filosofi, vaan monomaanikko. Kirja on poikkeuksellinen myös siksi, että se on erittäin hieno filosofinen teos, arvokas jo pelkästään simulakrumin käsitteen ansiosta.
Kirjan Nietzsche näyttäytyy käsittämättömän kärsimyksen kantajana ja selvästi hulluna, mutta Klossowskin filosofia ja psykologia ei esineellistä eikä normalisoi Nietzscheä, poista ajattelun voimaa ja merkitystä sen takia, että ajattelija oli hullu.
Teos etenee pisteeseen, joka on raja, kynnys, missä psykologia ja filosofia ovat yhtä ja edessämme on kysymys affekteista, ajatuksesta, merkeistä, ilmaisusta, suhteesta itseemme ja suhteesta toiseen. Klossowski ja hänen Nietzschensä - deliroiva ja euforinen Nietzsche - opettavat, että viesti, sana, teos ei ole kaikille: se on niille, jotka jollain tavalla pystyvät saamaan tartunnan tunteesta, joka synnyttää ajatuksen. Viesti ei ole niille, jotka ”ymmärtävät”, vaan niille, jotka osaavat vastata, resonoida, siis kaikua – tai aikaansaada kaiun.
Klossowski oli outo herra. Mies opiskeli teologiaa, mutta menetti pappiskutsumuksensa. Myöhemmin hän kirjoitti ”pornografisia” romaaneja, jotka todellisuudessa ovat teologisia ja filosofisia tutkielmia. Minulla on salaisuutena pidetty kytkös tähän sieluun. Hän kutsui meksikolaista Juan García Poncea ”veljekseen”, Juan puolestaan minua ”rikostoverikseen”. Sekä Pierre että minä olimme kirjeenvaihdossa García Poncen kanssa.
Jonain päivänä minun on puhuttava Don Juanista... rikottava hiljaisuus.
