Veijareista II: Näkijä

Mikä on se Espanja, johon tämä ensimmäinen pícaro ilmestyy katsomaan maailmaa rävähtämättömin silmin? Ernesto Porras Collantes korostaa, että Espanjassa eli myytti tai myyttejä, jotka liittyivät vereen, perimään, uskontoon ja kunniaan (honra). Espanjasta oli karkotettu ja tai käännytetty muslimit ja juutalaiset. Espanjan yhtenäisyys oli uskonnollista yhtenäisyyttä ja se johti korostamaan syntyperää, ”veren puhtautta”, ”uskonnollista puhtautta”. Pärjätäkseen tässä maailmassa ihmisellä piti olla hyvä syntyperä ja elää honran vaatimalla tavalla.

Talouskriisi oli johtanut kuitenkin jopa aatelisten rappioon. Honra ei ollut sitä mitä ihminen on sydämessään, vaan sitä miltä ihminen vaikutti. Honra ei ollut riippuvainen vain omasta toiminnasta tai asenteesta; siinä oli kyse muiden mielipiteestä, siitä miltä ihminen vaikuttaa, minkälaisen mielikuvan synnyttää. Honra on kunniallisuutta, siveyttä, hyvää mainetta. Jos sen menetti, menetti mahdollisuuksia toimia. Tällainen maailma oli petkuttamisen, petoksen maailma. Kaikki petkuttivat synnyttääkseen tietynlaisen kuvan itsestään. Tekopyhyyden maaperä ja kasvualusta.

Pícaro ilmestyy tähän maailmaan matkustaakseen sen läpi, kulkeakseen kaikkien yhteiskuntakerrosten sisällä ja nähdäkseen kaiken tämän.

El Lazarillo de Tormes (anonyymin kirjoittajan teoksen päähenkilö, veijareiden esikuva) huijaa ja petkuttaa, käyttää naamioita. Mikä hänet sitten erottaa muista petkuttajista ja tekopyhistä? Tietoisuus. Hän on tietoinen naamioista ja niiden tehtävästä. Tietoisuus merkitsee sitä, että Lazarillo petkuttaa, muttei petkuta itseään. Tämä on merkittävä ero.

Veijari on siis näkijä. Hän näkee valheiden läpi. Hän kokee asioita, oppii asioita, siis kehittyy. Vaikkei jalostuisi, tulisi pyhimykseksi, hän tulee tietoisemmaksi ja välttää itsensä petkuttamisen. Hänen suhde itseensä on siis toisenlainen: hän ei elä valheessa.

Tämä tietoisuus ja selvänäköisyys on mahdollista, koska pícaro elää yhteiskunnan reunalla, hän ulkopuolinen eikä osallistu teatteriin koko sydämellään.

Tällä totuudellisuudella on syvät juuret keskiajan ja renessanssin kansankulttuurissa, naurukulttuurissa. Ainakin jos on Mihail Bahtiniin uskominen. Bahtin kirjoittaa iloisesta totuudesta Rabelais´ta ja naurukulttuuria käsittelevässä teoksessaan.

Veijareista I: Viekkauden arkeologiaa

Mikä on veijari? Sana on käännös espanjan sanasta pícaro? Feminiinimuoto sanasta on picara, veijarinna. Adjektiivi pícaro Ahti Hytösen ja Jyrki K.Talvitien sanakirjan mukaan 1.konnamaista, roistomaista 2.halpaa, alhaista, katalaa 3.ilkeää, pahansuopaa, pahanilkistä, häijyä 4.viekasta, ovelaa, kavalaa. Substantiivi pícaro merkitsee veijaria, konnaa, lurjusta.

Laroussen espanja-espanja-sanakirja kertoo, että pícaro sanotaan henkilöstä, joka petkuttaa taitavasti ja viekkaasti oman edun saamiseksi ja joka yleensä herättää sympatiaa. Laroussen sanakirja muistuttaa myös, että sanalla on eroottisia konnotaatioita; pícaro on kevyesti eroottinen. Epäilemättä joitakin kulttuurieroja on nähtävissä sanakirjan tekijöiden painotuksissa.

Millaiseen ”sanaperheeseen” pícaro kuuluu? Ensinnäkin espanjassa on sana picardía, joka on veijarin laatuun viittava sana, se tarkoittaa tapaa toimia petollisesti. Tähänkin sanaan liittyy mahdollisesti eroottisia ulottuvuuksia, sillä picardía on myös naisten yöasu, johon kuuluu hyvin lyhyt leninki ja housut. On myös verbi picardear, pahojen tai huonojen tapojen harjoittaminen, jolle tahtoisin antaa tässä käännöksen veijaaminen.

Tärkeä sana, johon pícara liittyy kiinteästi, on adjektiivi picaresco/picaresca, jota näkee usein termissä novela picaresca (veijariromaani).

Mikä on sanan etymologia eli mikä on sanan alkuperä? En ole alan asiantuntija, mutta aavistan ja arvaan, että sana juontuu verbistä picar. Sanalla on äärimmäisen paljon merkityksiä. Se tarkoittaa pistämistä. Mehiläinen pistää. Mutta se tarkoittaa myös pistelyä. Se tarkoittaa myös pienimistä. Kun espanjalainen tekee jauhelihaa, hän käyttäisi toiminnastaan sanaa picar. Kun lintu nokkii ruokaa, se on myös picar. Kun espanjalaiset menevät syömään tapaksia (tapas), siitä voi voi myös sanoa picar algo eli se tarkoittaa pientä syömistä (vaikkei se olisikaan niin pientä). Eli väittäisin, että sanan alkuperässä on pieneen, pikkuiseen, mutta satuttavaan liittyvä merkitys. Sanotaan myös, että picar on tarkoittanut alempiarvoisten töiden harjoittamista ja se tuntuu loogiselta, kun ajattelemme veijarin asemaa ja roolia maailmassa.

Novela picaresca – veijariromaani tai pikareskiromaani– on espanjalainen keksintö, perinne, jonka voi sanoa alkaneen 1500-luvulla. Mutta tietenkin veijariromaanilla oli myös edeltäjiä, myös kaukaisia. Keisari Neron aikaisen Petroniuksen Satyricon on yksi kuuluisimpia edeltäjiä. Teoksesta on suomennettu katkelma Trimalkion pidot. Vähän myöhemmin, toisella vuosisadalla, elänyt roomalainen retorikko ja kirjailija Lucius Apuleius julkaisi teoksen Kultainen aasi, jossa on paljon veijariromaanin piirteitä.

Millainen sitten on päähenkilö, pícaro eli veijari? Veijari on alhaista syntyperää. Hänen vanhemmillaan ei ollut sitä, mistä käytettiin sanaa honra, kunnia, maine, arvonanto. Honra ei ollut pelkästään tiettyä kunnioitettavuutta, vaan myös koodisto, normisto, jota vaadittiin, ja veijari elää tämän koodiston ulkopuolella tai ainakin sen reunalla. Veijari on huijari, petturi, varas, lurjus, mutta tämä kielteinen, musta puoli ei ole ainoa. Veijari on ambivalentti, kaksinainen hahmo; hän herättää sympatiaa ja hänen ulkopuolisuutensa on suurta vapautta yhteiskunnan kahleista, honran vaatimien normien kahleista ja siksi hän myös näkee muita selvemmin.

Veijariromaanien veijari on fiktiivinen hahmo, mutta sillä oli oma historiallinen, todellinen tausta. 1500-luvun Espanjassa kärsittiin valtavista taloudellisista ongelmista, ja kaduilla ja toreilla kulki omaisuutensa menettäneitä aatelisia, sotilaita, lakimiehiä ja erilaisia lääkäreitä tai lääkitsijöitä, näyttelijäseurueita. Tämän värikkään seurueen joukossa alkoi kehittyä uudenlaisia vapauden muotoja, picardíaa, veijariutta, joka oli irti sekä kauppiaiden että aatelisten elämäntavasta ja noiden elämäntapojen vaatimasta moraalista.

Mutta vaikka tuossa maailmassa syntyi ja eli todellisia veijareita, on pícaron hahmossa mukana ei niin todellisia, sanotaan vaikka legendaarisia puolia. Veijarin hahmossa yhdistyy myyttisiä hahmoja ja myyttisten hahmojen piirteitä.

Yksi hahmo, johon veijaria voisi verrata, on trickster. Ensimmäisen kerran trickster-termiä käytti tietyistä mytologisista hahmoista amerikkalainen etnologi ja arkeologi Daniel G.Brinton vuonna 1885. Trickster on erilaisissa folklore-perinteissä ja mytologioissa ilmenevä hahmo, henki, jumala tai eläin, joka toimii säädettyjen normien ja tapojen vastaisesti.

Vaikka trickstereitä on monien kulttuurien myyteissä, erityisesti antropologit ovat tutkineet Amerikan intiaanien trickster-hahmoja, kuten Pohjois-Amerikan intiaaniheimojen Kojootti-hahmoa. Trickster on kaaoottinen, epäloogisesti toimiva, kaikkien säädösten vastaisesti toimiva, mutta jollakin tavalla rangaistuksen ulkopuolelle jäävä, koska trickster on koskematon. Miksi koskematon? Trickster on kosketuksessa ylimaalliseen, jumalaiseen, pyhään.

Trickster voi olla narri, opettaja, kriitikko, välittäjä jumalien ja ihmisten välillä. Jotkut tutkijat kuten Francot Ballinger korostavat, että tricksteriä ei voi verrata eurooppalaiseen veijari-hahmoon, koska veijari on syntynyt ja toimii paljon moralistisemman perinteen sisällä.
Espanjalainen kulttuuri niin kuin eurooppalainen kulttuuri yleensä on ollut loogista, rationaalista ja ennen kaikkea moralistista; trickster on sille vieras, vaikka näistäkin hahmoista on esimerkkejä, mm. muinaiskandiaavisessa mytologiassa, mainittakoon esim. Lokin hahmo.
Espanjalla oli kuitenkin kosketus arabikulttuuriin, myös sufismiin, joka eli ja kukoisti Espanjassakin.

Sufistien kirjallisuudessa ja tarinoissa oli klassinen hahmo, Nasreddin, arabiksi juha, joka satiiristen tarinoiden päähenkilö. Nasreddin on selvä trickster: epälooginen, mutta terävä, absurdi, kaaottinen ja aina valmis puhumaan epämiellyttäviä totuuksia myös tyranneille.

III Johdanto puheen ongelmaan: Näkymättömän puhe

Gayatri Chakravorty Spivac, intialainen ajattelija, kuuluisan postkolonianisten esseen, Can the Subaltern Speak, kirjoittaja, nostaa esiin puheen ongelman ja hiljaisuuden välttämättömyyden. Voiko alainen, alamainen, puhua? Vaikka hän fyysisesti olisi puhekykyinen, hänellä ei ole mahdollisuutta puhua tai tulla kuulluksi. Ironia – jos siitä voi puhua – on siinä, että jos alamainen puhuisi, hän heti lakkaisi olemasta sellainen. Alamainen – nainen tai kolonialisoidun alueen asukkaat – ovat määritelmällisesti ilman kykyä puheeseen.

Spivac piti Hanoverissa vuonna 2000 luennon, jossa totesi: ”Meidän täytyy oppia työskentelemään yhdessä hiljaisuudessa.” Mistä hän puhuu? Miksei hän puhu alamaisten puolesta? Siksi, että tämä puhuminen heidän puolestaan on heidän ajamista uuteen hiljaisuuteen. Kun puhumme heidän puolesta, emme kuuntele heitä. Olisi opittava puhumaan heidän kanssaan, ei heistä tai heidän puolestaan. Siksi Spivac käyttää sanaa ”yhdessä”. Tällainen hiljaisuus ja yhteistyö mahdollistaisivat ”sanomattoman” ilmaantumisen, ”näkymättömän kuulemisen”. Olisi oltava hiljaa, jotta voisi kuulla – kuulla myös puheessa olevan hiljaisuuden.

Näkymätön ei ole aina alamainen, siis marginalisoitu yksilö, hullu tai nainen, sillä puhe –hiljaisuuden puute – marginalisoi, tekee näkymättömiksi ja kuulumattomiksi myös teemoja, ongelmia, näkökulmia. ”Ymmärtäminen” on aina luokittelemista, vastaavuuden etsimistä, yhdenmukaistamista. Yhdenmukaistaa ja luokitella voi vain osan, marginaaliin jää aina jotain. Tästä syystä yhteinen työ hiljaisuudessa merkitsee ymmärtämättömyyttä, ehkä jopa yksinäisyyttä. Muumioituneiden merkitysten sijalle tulevat yllätykset, jostain ilmaantuu outous. Vieraat kielet alkavat kaikua sanoissa.

Puhe estää näkymättömän kuulemisen. Siksi meidän täytyy luopua oikeudestamme, etuoikeudestamme puhua; on oltava hiljaa. Mutta hiljaisuus ei ole vain ehto todelliselle puheelle, todelliselle keskustelemiselle ja kuulemiselle; se on saavutus, päämäärä. Puhe, joka provosoi kommunikoimattomuuden on runoutta; se pyrkii kohti hiljaisuutta. Kieli tähtää hiljaisuuteen. Siksi kieli tarvitsee runoutta, joka palauttaa sille sen alkuperäisen tehtävän.

Epäajanmukainen huomautus jaloudesta

(Baltasar Gracián)

Haluan tehdän huomautuksen ylevämielisyydestä. Kreikkalaiset käyttivät siitä sanaa megalopsychia, roomalaiset sanaa magnanimitas. Etymologisesti kreikan ja latinankielisten sanojen merkitys on ihmisen suuntautumista suuria asioita kohti; se on taipumusta ylevään, suureen, jaloon. Huomautukseni ei ole silti vain filologinen tai historiallinen, vaikka aluksi on tehtävä lyhyt käsitteen historiaan liittyvä huomio, jotta voimme sijoittaa sanan kontekstiin, siis käsitettä koskevan keskustelun sisään.

Tuomas Akvinolainen pyrki yhdistämään Aristoteleen filosofian ja kristinuskon. Hänen ajatuksensa hyveistä poikkesivat silti antiikin ajattelijan näkemyksistä. Tuomas Akvinolainen väitti, ettei ylevämielisyys ole hyve. Hänellä oli syynsä sanoa näin. Ensimmäinen tärkeä syy on se, että hyve on määritelmällisesti kohtuullisuutta, mutta tämä mielenlaatu pyrkii pikemminkin äärimmäisyyteen, kohtuuttomuuten, ylimenevään. Toinen Tuomaksen huomio on se, että yleensä hyve ei ole ristiriidassa, vastakkaisessa, suhteessa toisiin hyveisiin, mutta magnanimitas on vastakkainen vaatimattomuuden hyveeseen nähden.

Aristoteles ei pitänyt jaloutta vain yhtenä hyveenä, vaan ”hyveiden kruununa”. Myös Seneca piti sitä kaikkein kauneimpana hyveenä. Muinaisessa Kreikassa ja vanhassa Roomassa ylevämielisyys, joka oli samastettavissa anteliaisuuteen, oli siis erityisen arvostettu. Näin voi sanoa ilman liioittelua. Arvostuksen jäänteet säilyivät uudelle ajalle. Baltasar Gracían julkaisi vuonna 1647 teoksen Oráculo manual y arte de prudencia (Maallisen viisauden käsikirja 1994, suom. Annikki Suni), jossa tekijä samastaa ylevämielisyyden (magnanimidad) ja anteliaisuuden (generosidad) aforismissa nro 128, Alteza de ánimo.

Ylevämielisyydestä tuli myöhemmin epäilyttävä, koska se ei ollut vaatimattomuutta vaativan moraalin mukainen. Vaikka tämä hyve joutui epäilyn, jopa herjauksen, kohteeksi, ovat silti toiset ajattelijat, mm. Nietzsche, puhuneet siitä kauniisti.

Huomautukseni ei ole historiallinen eikä filologinen, pikemminkin epäajanmukainen. Meidän aikamme vierastaa sanoja ylevämielinen ja jalo. Ehkä meidän hyveemme eivät enää ole myöskään kristillisiä, ehkä emme enää muista mitä on vaatimattomuus. Emme ole silti palanneet Kreikkaan. Siinä olemme tehneet viisaasti. Emme sinne osaisi palatakaan. Eikä se olisi toivottavaa.

Olemme kyvyttömiä puhumaan jaloudesta. Jean Genet puhui siitä vielä, mutta väkivaltaisesti, vanhoja yleviä ja jaloja arvoja loaten, omaa arvojen uudelleenarviointia harjoittaen. Nykyisin hyveitä ovat ahkeruus ja joustavuus, siis sopeutuvaisuus. Niiden tuoman hyvän elämän nimi on menestys. Ylevämielisyys ei ole vain hassua, se on haitallista meidän aikanamme.

Ahkeruuden ja joustavuuden ylistämisen lisäksi puhutaan kauniita, humanistisia, sanoja. Näitä sanoja tiputetaan päällemme kaikkialla. Samalla kun ihmistä orjuutetaan ja hän orjuuttaa itseään, hän saa kuunnella ja uskoa humanistista saarnaa. Monien humanistisen saarnan kyseenalaisten piirteiden yksi epäilyttävimmistä puolista on utopistinen, perustelematon lupaus: meille annetaan inhimillinen maailma, kun vaan tehdään oikeita lakeja, inhimillisyyden takaavia järjestelyjä. Joskus se tietenkin vaatii ihmisten uudelleenkouluttamista, heidän kotouttamistaan, integroimistaan, mutta lopulta kaikki järjestyy.

Todellisuudessa mitään takeita ei ole. Laki ei takaa mitään. Vain ihmisten aktiivisuus, heidän hyveellisyytensä, synnyttää jotain. Siksi olisi arvioitava uudelleen jalouden (megalopsychia, magnanimitas) merkitys. Jos joku sanoo minulle jotain merkityksellistä, arvokasta, totuudellista, sanat – niiden kuuleminen – vaatii minulta, kuulijalta yhtä paljon kuin sanojalta. Sanat vaativat minulta keskittymistä, pysähtymistä kuuntelemaan. Tällainen kuunteleminen ei ole mahdollista ilman jonkinlaista jaloutta, hyvettä. Niin kuin sanominen vaatii rohkeutta ja anteliaisuutta, niin myös kuunteleminen vaatii...

Inspiraation lähteet

(Ramón Gómez de la Serna)




Inspiraation lähteet eivät ole aina oikeita filosofeja. Eivät näiden muistiinpanojen eikä myöskään ”oikeiden” filosofien pääteoksien. Joskus inspiroi joku kirjailija tai taiteilija, joskus joku villi lause kadulta, toisinaan pilvi joka liikkuu hitaasti kukkulan yli.

Yksi tulevista aiheista on tyhjäksitekemisen taito. Inspiraation on antanut espanjalaisen Ramón Gómez de la Sernan lyhyt teksti: ”Oh, si llega la imposibilidad de deshacer.” (Oi, jos tulee mahdottomaksi tehdä tekemättömäksi.)

Villi, hauska ja monta kertaa absurdi Ramón on ampunut monta nopeaa nuolta. Niiden nappaaminen on valaissut monta maisemaa niin kuin salama valaisee.

II Johdanto puheen ongelmaan: Job

Minua kiinnostaa puheen (ja vaikenemisen) ongelma. Se minua on aina kiinnostanut Jobin kirjassa. Minä en pohdi Jobin kärsivällisyyttä tai kärsimättömyyttä, vaan hänen vaikenemistaan, hänen puhumistaan. Jobin kirja on komedia, joka dramatisoi eteemme puheiden ja vastausten, kysymysten ja hiljaisuuksien näyttämön.

Job on hiljaa, vaikka hänen vaimonsa pyytää häntä kiroamaan Jumalan. Hän on hiljaa niin kauan, kun uskoo mihin on aina uskonut: Jumalan oikeudenmukaisuuteen. Lopulta hän avaa suunsa, ei huuda kirousta; hän huutaa kysymyksen taivaaseen, ja taivas on hiljaa. Jumala on hiljaa, mutta Jobin “ystävät” puhuvat sitäkin enemmän; he ovat varmoja, että Job on syyllinen, sillä heidän perintönsä on usko ”oikeudenmukaiseen Jumalaan”, joka rankaisee kärsimyksellä vain vääryyttä tehneitä.

Myös Job puhuu, mutta ystävät eivät kuuntele. Lopulta puhuu myös ystävistä nuorin, joka nuoruutensa takia on vaiennut, mutta joutuu lopulta avaamaan suunsa, puhumaan vaikka hänen asemansa ei ole samanlainen. Tämän sekä Jobia että hänen ystäviään arvostelevan puheen jälkeen puhuu Jumala.

Jumala ei vastaa Jobin kysymykseen, vaan alkaa esittelemään erilaisia eläimiä, omia ihmeellisiä luomuksiaan. Job vaikenee lopulta, kumartaa syvään ja lakkaa esittämästä kysymyksiään. Tämä suututti hirvittävästi Jungia, joka ihmetteli Jumalan vastauksen tolkuttomuutta ja epäloogisuutta. Eläimet ovat vastaus; ne ovat kuin zenbuddhalaisen munkin kepinisku päähän. Ehkä lopulta Jumalan vastaus on ainoa mahdollinen, koska Jobin kysymys on väärä.

Tärkeä kohta kirjan lopussa on se, missä Jobin puheet ja kysymykset lakkaavat. Hän sanoo: “Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni…” Vaikka tämä kohta on paljon siteerattu, niin se on huonosti kuultu. Job on vain kuullut Jumalasta; hän on perinyt perimätiedon, perinyt uskon, ei todella omakohtaisesti kokenut. Omakohtaisen, eletyn kokemuksen myötä vanhat uskomukset ja kriisin myötä syntyneet kysymykset katoavat: ne olivat väärää uskoa ja vääriä kysymyksiä. Nyt hän on valmis sanomaan: “… minä kysyn, opeta sinä minua.”

Kukko Asklepiokselle

Asklepios, lääkintätaudin jumala

(Tulevia teemoja ovat mm. Sokrates, puheen ongelma ja ”palveluksen tekeminen”, siis terapia. Ks. Edellinen muistiinpano.)

Filosofit ja tutkijat ovat pohtineet loputtomasti Sokrateen viimeisiä sanoja Platonin Faidoksessa. Sokrates sanoo: ”Kriton, olemme Asklepiokselle kukon velkaa. Uhratkaa se hänelle, älkää unohtako.”

Asklepiokselle, lääkintätaidon jumalalle, oli tapana uhrata kukko kiitokseksi. Siinä mielessä sanat eivät ole arvoitukselliset. Mutta mistä Sokrates oli parantunut? Monet ovat tulkinneet, että Sokrates koki elämän sairaudeksi, josta kuolema, kuoleman tuova myrkky – lääke –parantaa. Näin ajatteli myös Nietzsche, joka nimitti elämän pettäjää, Sokratesta, rotanpyytäjäksi.

Täytyi odottaa, kunnes Georges Dumézil (1898-1989), ranskalainen filologi ja historioitsija, tuli tulkitsemaan sanat toisin, melkein päinvastoin. Dumézil tulkitsee Sokrateen pyynnön syväksi kiitollisuudeksi filosofiaa kohtaan; hän ajattelee, että Sokrates koki filosofian parantaneen hänet todellisesta sairaudesta, puheen sairaudesta eli yleisistä mielipiteistä, ennakkoluuloista, valheellisista sanoista.

Mitä muuta me sairastamme kuin vääristynyttä puhetta, valheellisia itsestään selvyyksiä, petollisia todisteita, yleisiä... niin yleisiä mielipiteitä? Voisimmeko vielä kiittää filosofiaa parannuksesta?