Puistonpenkki ja muita yhteisiä asioita

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 3.11./4.11./5.11.

Politiikka määritellään joskus yhteisten asioiden hoitamiseksi. Toisinaan tätä määritelmään arvostellaan, koska todellinen kohtaamamme politiikkaa ei aina vaikuta siltä. Minua ei nyt kiinnosta politiikan määritelmä, vaan se, miten voisimme ymmärtää ”yhteiset asiat” ja kysymys siitä, millaisia seurauksia ymmärryksellämme tai sen puutteella voi olla.

Puistonpenkki on yhteinen. Joskus sattuu, että joku vandalisoi puistonpenkkiä, maalaa siihen symboleja. Jos joku ehdottaa, että jotain asiaa tai esinettä pidettäisiin yhteisenä, toiset vastustavat vedoten puistonpenkkitapaukseen: ”Kaikki yhteinen tärvellään.” Yhteisyyden vastustaminen ei pysähdy tähän. Monessa yhteiskunnassa on perustuslain ja muun lainsäädännön sekä erilaisten käytäntöjen avulla vakiinnutettu määritykset siitä, mikä on yhteistä ja mikä ei. Usein tämä ilmenee institutionalisoitumisena. Käytännössä se merkitsee myös sitä, että valtio monolisoi joitakin tehtäviä, esimerkiksi kansalaisten turvallisuuden takaamisen.

Tähän enemmän tai vähemmän vakiintuneeseen käytäntöön, jonka sisällä on hiljainen ajatus yhteisyydestä, liittyy jako julkiseen ja yksityiseen. Esimerkiksi julkisen terveydenhoidon järjestäminen merkitsee, että asia ajatellaan yhteiseksi asiaksi.  Jotkut haluavat muuttaa näitä vakiintuneita käytäntöjä. Yksi tapa vähentää asioiden yhteisyyttä on yksityistäminen. Jos ja kun yksityistetään, ajatus on toinen.

Sana ”julkinen” on kärsinyt inflaation. Se ei merkitse yhteisten asioiden hoitoa tai viranomaisten työtä; se on olemista esillä mediassa. Silloinkin kun julkinen keskustelu on yhteiskunnan ongelmia koskevaa, se voi olla vääristävää - puhetta joka vie pois todellisista tuskan aiheista.

 Jokin asia voi olla yhteinen, ns. sosiaalinen, mutta käytäntö heikentää ajatusta siitä, että asiaa voisi käsitellä poliittisella kentällä. Medikalisaatio on yksi esimerkki. Mistä tahansa yhteiskunnallisesta ilmiöstä tai arkisesta asiasta tulee terveydenhuollon alaa.  Sitä ei tarvitse enää ajatella eikä sille etsitä toisenlaisia, esimerkiksi poliittisia, vastauksia.  Lääketieteellinen diagnoosi ja lääkintä riittävät.

Nämä ilmiöt, jotka hämärtävät yhteisen asian merkitystä, tuovat todellisuudessa esiin yhteisyyden unohdetun tai laiminlyödyn puolen. Asia ei ole yhteinen, ellei siitä sellaista tehdä. Vuosien ajan naisiin kohdistuva väkivalta oli yksityinen asia. Kun ihmiset kertoivat kokemuksistaan, niistä tuli jaettuja, yhteisiä. Näihin kokemuksiin liittyvä ajattelu, kysyminen, teki aiheesta kulttuuria ja yhteiskuntaa koskevan. Seuraukset eivät olleet enää yksinomaan terveydenhoidon alaa.

Vaikka naisiin kohdistuva väkivalta nähtiin perheasiana perhe oli silti yhteiskunnallinen yksikkö, jopa puolueiden (esim. kansallissosialistinen puolue) mobilisoima vallankäytön väline. Jos pahoinpidelty nainen pakeni miestään Francon Espanjassa, poliisi palautti hänet kotiin. Hän saattoi saada myös rikossyytteen. Tietynlainen käytös kriminalisoidaan ja/tai medikalisoidaan. Nämä molemmat strategiat palvelevat omalta osaltaan pyrkimystä rajoittaa yhteisyyden yhteisyyttä. Asia voi olla yhteinen, mutta joku sanoo: ”Tämä asia ei kuulu sinulle, koska olet rikollinen.”

Naisten asema ja ympäristökysymykset, esimerkiksi ilmastonmuutos, ovat esimerkki suurista muutoksista yhteisten asioiden kentässä. Aivan uudenlaiset asiat ovat tulleet yhteiseksi huolen aiheiksi, vaikka kaikki eivät niitä koe yhteisiksi ja vastustavat näiden aiheiden pitämistä esillä. Jotkut kriminalisoidut ja medikalisoidut käyttäytymisen muodot kuten homoseksuaalisuus ovat vapautuneet kokemusten jakamisen ja kyseenalaistamisen ansiosta.

Näemme, että yhteisyyden ensimmäinen edellytys on kommunikointi, enemmän tai vähemmän julkinen keskustelu. Toinen edellytys on ajattelu. Jonkun on osattava kysyä, miten meidän tulisi vastata tähän tai tuohon tilanteeseen tai vaikeuteen. Jotta olisi yhteisiä asioita eikä yhteisyyden merkitys hämärtyisi, tulisi huolehtia keskustelusta ja ajattelusta. Pitäisi tehdä selkeä erottelu politisoinnin ja politikoinnin välillä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Omilla aivoilla

 

Kant

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 27.10./28.10./29.10.

Omilla aivoilla ajatteleminen on yhä vaikeaa ja mahdollisesti tärkeää.

Selbstdenken, omilla aivoilla ajatteleminen (thinking for oneself/pensar por sí mismo), oli Immanuel Kantin mukaan valistuksen ydin. Kant toteaa artikkelinsa Mitä on suunnistautuminen ajattelussa alaviitteessä (7), että Selbstdenken tarkoittaa tukeutumista omaan järkeen ja se merkitsee sitä, että kysyy aina itseltä silloin kun pitäisi hyväksyä jokin käsitys, onko se hyväksyttävissä. Hän kirjoittaa: ”Onko siis mahdollista, että teen siitä perusteesta, jonka nojalla jotakin hyväksyn, tai siitä säännöstä, joka hyväksymästäni käsityksestä johtuu, järkeni käytön yleisen periaatteen.”

Kantin abstrakti ja formaalinen muotoilu ei tuo esiin koko kuvaa siitä, mitä omilla aivoilla ajatteleminen hänen aikanaan ja myöhemmin oli. Voisi olla hyödyllistä opiskella yksityiskohtaisemmin ja monenlaisten esimerkkien kautta, millaisia muotoja omilla aivoilla ajatteleminen on saanut ja millaisia mahdollisesti hedelmällisiä kysymyksiä ja taktiikoita ihmiset ovat kehittäneet.

Kant toteaa kirjoituksessaan Mitä on valistus, että ihminen itse aiheuttaa alaikäisyyden tilan.  Kriittinen ajattelu on työtä, jonka tarkoitus on päästä tästä tilasta. Tämä merkitsee, että ajatellessaan ihminen asettuu itseään vastaan. Kun ihminen asettuu itseään vastaan, ajattelu on mukana muokkaamassa omaa itseä, ja oma itse rakentuu näyttämöksi.  

Omilla aivoilla ajattelemisen vaikeus ei ole vain siinä, että me olemme helposti ohjailtavissa. Vaikeus on oman itsen näyttämöllisyydessä. Näyttämö pysyy vain hetken. Tällainen oma itse on hauras, koska kukaan ei kestä jatkuvaa draamaa. Silloin ihminen pommittaa itseään jatkuvilla koetinkivikysymyksillä. Hän astuu itsensä vierelle ja katsoo itseään kokonaisuutena. Tämä vaatii ponnistusta ja kuntoa.

On mahdollisesti tärkeää, että ihminen yhä ajattelee omilla aivoillaan. Vieläkin on pelejä ja käytäntöjä, joissa ihminen voi menettää itsenäisyytensä. Papit tai yhteisö eivät määrää elämän yksityiskohdista samalla tavalla kuin aikaisemmin, ainakaan kaikkialla. Silti meihin vaikutetaan etäisyyden päästä ja pehmeästi.

Mainokset ja markkinointi ovat esimerkki siitä, miten me pidämme helppona oman päämme pitämistä. Luulemme, että torjunta riittää. Kuvittelemme, ettei meihin vaikuteta, jos päätämme olla ostamatta mainostettua tuotetta. Kyse ei ole vain viestistä, joka sanoo: ”Osta minut.” Mainokset synnyttävät mielikuvia. Niissä on sisäänkirjoitettuna maailmankatsomus, idea siitä mitä meidän tulee haluta ja rakastaa. Vaikka me emme ostaisi tuotetaa, meihin saattaa iskostua syyllisyys siitä, ettemme ole mainostetun kuvan mukaisia. Tämä on syy, miksi olen pitänyt vastamainoksia oivaltavana kritiikin ja vastarinnan muotona.  

Idea omilla aivoilla ajattelemisen tärkeydestä on yksinkertainen. Oppineisuus ei riitä. Täytyy ajatella. Kirja ei saa olla vain sitä varten, että tietäisimme enemmän tai vielä vähemmän työkalu oppineisuuden esittämistä varten. Kirjasta pitää tehdä itselleen provokaatiota, yllyke ajattelemiseen.

Ainakin vielä kuvittelen, että omilla aivoilla ajatteleminen on tärkeää, koska se vaikuttaa elämäämme. Voi olla, ettei ajatukseni muuta maailman järjestystä, mutta se vaikuttaa lähellä - omassa itsessä, omassa kehossa...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yksinkertaisuus

 

Lichtenberg

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

1.Keep it simple, stupid

Georg Christoph Lichtenbergillä on muistikirjoissaan (hän käytti niistä englanninkielistä sanaa Waste Book) seuraavanlainen katkelma:

"Kuka minä olen? Mitä minun tulee tehdä? Mitä voin uskoa ja toivoa? Tässä on kaikki filosofiassa. Olisi toivottavaa voida yksinkertaistaa näin lisää asioita, pitäisi ainakin kysyä itseltään - alusta lähtien - voisiko näin luonnostella kaiken mitä aikoo kehitellä kirjoituksessa."

Jokainen voi tunnistaa näissä kysymyksissä Lichtenbergin aikalaisen, Immanuel Kantin, läsnäolon. Kysymykset ovat lähes samat kuin ne, jotka Immanuel Kant esittää Puhtaan järjen kritiikin lopussa filosofian peruskysymyksinä:

1.Mitä voin tietää?

2.Mitä minun tulee tehdä?

3.Mitä voin toivoa?

Kantin kysymykset ovat sinänsä huomionarvoisia, koska niiden muotoilu (ensimmäisen ja kolmannen kysymyksen) oli eräänlainen vallankumous ajattelussa; ne suuntasivat katseen aivan uusiin asioihin. Lichtenbergin huomio on mielenkiintoinen toisesta syystä. Hän puhuu yksinkertaistamisen hyödyllisyydestä. 

Vaikka (joidenkin) filosofien tekstejä pidetään vaikeina, yksinkertaistaminen on tärkeä osa filosofoimisen taitoa. En tiedä, kuinka moni filosofi myöntää tämän. Myös heidän työssään on syytä noudattaa vanhaa kunnon KISS-periaatetta: Keep it simple, stupid. Muotoilun alkuperää ei tunneta, mutta jo munkkifilosofi Vilhelm Ockhamilainen (1285-1349) käytti säästeliäisyyden periaatetta, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa Occamin partaveitseksi. Idea on, että ilmiöitä selittävien tekijöiden tulee olla mahdollisimman vähäinen. Selittävistä teorioista tulisi valita yksinkertaisin. Ei tarvitse olla tiedemies havaitakseen, että tämä on käytännössä hyvä nyrkkisääntö.

Yksinkertaistamisen taito on vaikea myös siksi, että siihen päästään vasta monimutkaisuuden viidakon läpi. Se on vaikeaa, koska se vaatii myös tasapainoaistia; on huomattava varoa liiallista yksinkertaistamista.

 

2.Esimerkki

 

Positiivista yksinkertaistamista voi olla esimerkiksi yksinkertaisen esimerkin käyttö. Ludwig Wittgenstein loi kielipelin käsitteen tuodakseen esiin sen, että kieli kytkeytyy toimintaan ja elämänmuotoon. Hän antoi esimerkin rakentajan kielestä. A rakentaa rakennusta kivistä. B on apumies, joka on oppinut joukon sanoja kuten kuutio, pylväs jne. Kun A huutaa sanan, B tuo kiven.

 

Huonoa yksinkertaistamista on ns. redusoiminen. Maailma on kompleksinen ja ihmiselämä voi saa monia muotoja. Jos ajattelee pelkästään ekonomisesta näkökulmasta, esimerkiksi pankkiirina, maailma näyttäytyy vaaroina ja mahdollisuuksina liiketoimille. Jopa ihmissuhteita arvioidaan panoksen ja hyödyn näkökulmasta. Tällainen yksinkertaistus köyhdyttää ajattelua ja elämää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajattelijan varjo

 

Diderot

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Plaza Pedro Cuevas (ent.Rafaelin aukio).

Koronasäädökset voivat aiheuttaa rajoituksia osallistumiseen 

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 13.10./14.10./15.10.

Narri on kuninkaan varjo. Mutta kuka tai mikä on ajattelijan varjo? Emme löydä sitä seuraamalla ajattelijaa ja hänen  liikkeitään. Pelkkä katse ei tuo esiin varjoa. Tällaisten kysymysten - monesti huonojen tai turhien - kautta tulee esiin metodologinen ongelma. En ratkaise tässä ongelmaa. Esitän vain arvauksen. Arvaukseni on, että on yksi teksti, jonka kautta voisimme lähestyä ajattelijan varjoa tai ainakin testata, onko kysymys hyvä tai pitäisikö se muotoilla uudestaan.

 

Teksti, joka saattaisi olla hedelmällinen, on Denis Diderot´n Rameaun veljenpoika. Kirja on lukemisen arvoinen ja sitä voisi tutkailla muutenkin. Ideani on, että sen avulla voisi luoda näkökulman kysymykseen ajattelijan varjosta. Kirja dramatisoi ajattelijan ja hänen narrimaisen varjonsa suhteen. 

 

Oppineet tietävät, että Rameaun veljenpojassa on läsnä filosofian historian varjoihin jäänyt hahmo Diogenes Sinopelainen. Nimi mainitaan teoksessa laskujeni mukaan kaksi kertaa. Se on silti yhdellä ja toisella tavalla koko ajan läsnä oudon, hävyttömän, lurjusmaisen ja jalon Rameaun veljenpojan hahmossa. Teoksen lopussa Diogenestä puolustaa erityisesti Minä (Diderot). Rameaun veljenpoika on hyvin epäileväinen.

 

Kirja on dialogi kahden ihmisen välillä. Toinen on Minä (filosofi, enemmän tai vähemmän Diderot itse) ja toinen on Hän (Rameaun veljenpoika, ilveilevä antifilosofi). On suhteellisen helppo nähdä, että Diderot luo ilkeän ironista valaistusta myös omaan hahmoonsa ja samalla koko filosofien laumaan.

 

Rameaun veljenpojan suorat puheet ja ilveily ovat provokaatiota, jotka muodostavat haasteen ajattelulle. Ne ovat filosofian pilkkaa ja siksi erityisellä tavalla filosofisia. Kun Minä (Diderot) sanoo jotain, jossa on sekä logiikkaa ja filosofista asennetta, Hän vastaa:

 

"En käsitä juuri mitään siitä mitä siinä minulle puhelette. Nähtävästi se on filosofíaa; ja sanonpa teille etukäteen, että semmoiseen en sekaannu."

 

Tiedän, että olisi kohtalaisen helppoa ryhtyä akateemiseksi ja oppineeksi. Olisi helppoa puhua Rameaun veljenpojan syntyhistorian kontekstista, kyynikkokoulukunnan vaikutuksista Ranskan valistukseen, Diogeneksen roolista Diderot´n ajattelussa ja elämässä jne. Asetan itselleni tämän teoreettisen kysymyksen kautta kuitenkin aivan toisenlaisen tehtävän. Kyse ei ole enää metodologisesta ongelmasta. Tehtävänä on valinta. 

 

Jos haluaa lähestyä kysymystä ajattelijan varjosta ja epäilee, että varjo on läsnä Rameaun veljenpojassa ja hänen hävyttömyydessään, se vaatii muutakin kuin kommentointia: täytyy asettua varjon eteen. On katsottava eteenpäin ja siedettävä edessään ajattelun raja, sen takana oleva ulkopuoli. On ehkä jopa omaksuttava jotain tuosta ajattelijan varjosta, ruumiillistettava itsessään jotain sen laadusta. Ehkä silloin filosofoiminen ei ole enää kommentointia, vaan toimintaa.

 

Kun omaksuu jotain tästä häilyvästä ja hävyttömästä hahmosta, tietää tehneensä jotain vaarallista. Onko olemassa esimerkkejä kuninkaasta, joka olisi omaksunut jotain narrista? Kuningas Lear. Ehkä tulevaisuuden ajattelija, joka on on asettunut varjonsa eteen, on niin kuin Lear ja juoksee sekavana ja alastomana nummella. Riski on otettava.

  https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Avauksia

 

Epiktetos

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Koronasäädökset voivat aiheuttaa rajoituksia osallistumiseen 

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 6.10./7.10./8.10.

”Se mikä ei ole tullut häiritsemään, ei ansaitse huomiotamme.” – René Char    

Olen aina ajatellut, että filosofiakahvilan alustukset ovat vain avauksia. Puheeni ja muistiinpanoni eivät ole systeemin rakennuspalikoita, ne eivät ole vastauksia suuriin filosofisiin kysymyksiin eikä niistä löydä merkittivävää metodologista etsintää. Ne ovat vain avauksia. Sana ”vain” ei ole pelkästään vaatimattomuutta.

Jos haluan alustusteni olevan avauksia, otan kunnianhimoisen tehtävän harteilleni. Sana tuntuu viittaavan siihen, että jotain aloitetaan. Se tuntuu lupaavan jotain uutta. Jos näyttämölle tulee uusi hahmo, hän pyrkii keskeyttämään jo käynnissä olevan keskustelun. Tehkäämme ajatuskoe. Joku haluaa keskeyttää käynnissä olevan, jatkuvan keskustelun. Kun katsomme, mitä maailmassa tapahtuu, tällainen keskeytys ja huomion kiinnittäminen muualle on yleensä mahdollista sensaation avulla. Mutta sensaatio ei tee avauksia tahtomassani mielessä. Uutuus, johon alustukseni tähtäävät, ovat uusi näkökulma tai uusi kysymys.

Koska minun pitää keskeyttää jotain, minulle ei riitä logiikka eikä metodi. Minulla täytyy olla taktiikka. Samantapaisen, mutta paljon suuremman vaikeuden edessä olivat Kreikan kyynikot. Kristen Kennedyn artikkeli Cynic Rhetoric: The Ethics and Tactics of Resistance korostaa, että monesti epämääräisessä tai maanpakolaisen asemassa ollut kyynikko joutui turvautumaan toisenolaiseen taktiikkaan kuin tavallinen kansalainen. Kyynikko keskeytti konsensushenkisen ja sivistyneen julkisen tilanteen skandaalimaisella käyttäytymisellä. Toinen taktiikka oli diatribe, joka oli kansanomainen puheiden muoto, eräänlainen antiikin saarnagenre. Klassinen esimerkki diatribesta on Epiktetoksen Keskusteluja (Diatribai).

Kaikkein kunnianhimoisinta ja sankarillisinta avauksien teossa on se, että avauksen jälkeen maailman pitäisi olla avoin, ainakin vähän enemmän. Andrei Bitovin Puškinin talossa todetaan, että romaani on opettanut: Suurin paha meille on elää valmiissa, selitetyssä maailmassa. Avaukseni yrittävät tehdä siis samaa kuin romaani.  Ne varoittavat siitä mikä on pahinta. Lisäksi ne yrittävät parantaa maailman. Jos maailma on valmis, siitä puuttuu liikkuvuus ja keskeneräisyys, joka sille täytyy palauttaa.

Avaus pyrkii siis olemaan ajattelua, toisin sanoen etäisyyden ottoa. Kyynikon, maanpakolaisen, kriittisessä puheessa oli mukana kutsumus, jota Kennedy kuvaa ilmaisulla ”leave home”, kodin jättäminen. Tuttu muuttuu vieraaksi. Lähellä olevaa katsotaan kauempaa.

Avauksien teossa on mukana siis aggressiivisia, sotaisia piirteitä. Täytyy muistaa, että taktiikka on sotilaallinen termi ja merkitsee taistelutaitoa. Keskeyttävän ja häiritsevän puheen ei kuitenkaan ole tarkoitus lyödä toista maihin eikä ylipäätään kohdella häntä vihollisena. Avaus avaa tilan, jossa uudet kysymykset, uusi kyseenalaistaminen, on mahdollista.

Kysyminen on avauksen sydän. Lähtökohta ei ole valmis vastaus. Lähtökohta on, ettei mikään ole lopullista, ehdotonta eikä itsestään selvää. Ajatus on yksinkertainen, mutta sen lihallistaminen voi olla vaikeaa. Avaus voi olla vaikea ja häiritsevä kuulijalle, mutta se vaatii myös tekijältä. Se vaatii heittäytymistä avoimelle pelikentälle. Avautuva tila on kaikkien, jotka tahtovat osallistua, ei vain aloittajan, alustuksen pitäjän. Filosofiakahvilan pitäjä ei ole opettaja, poliisi, lääkäri eikä tuomari. Hän  vain potkaisee pallon kentälle. Se joka ottaa pallon vastaan saa itse päättää, pelaako samassa joukkueessa vai ei...  

P.S.  En todellisuudessa tiedä, onko minulla mitään sanottavaa. Minulla on kuitenkin tahto osallistua seikkailuun... 

  https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

                                                                    

Filosofiakahvila syksy 2021

Filosofiakahvila 6.10./7.10./8.10. Hinta 6 euroa/krt

Filosofiakahvila alkaa lokakuussa! Jos suunnitelmat eivät muutu, aloitamme sekä Fuengirolassa että Torre del Marissa. Myös viime talvelta tutut zoom-tapaamiset käynnistyvät.

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa de Juan de Antiguo, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio (Plaza San Rafael/nyk. Plaza Pedro Cuevas).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

aiheet:

1.Avauksia      

6.10./7.10./8.10.                                          

2.Ajattelijan varjo     

13.10./14.10./15.10.                                       

3.Yksinkertaisuus     

20.10./21.10./22.10.

4.Omilla aivoilla        

27.10./28.10./29.10.                              

5.Puistonpenkki ja muita yhteisiä asioita        

3.11./4.11./5.11.                                                

6.Täydellisyys              

10.11./11.11./12.11. 

7.Itsekunnioitus           

17.11./18.11./19.11.

8.Vaaran käsite             

24.11./25.11./26.11.                                      

9.Deleuze ja rakkaus     

1.12./2.12./3.12.                                    

10.Vastaus                        

8.12./9.12./10.12. 

11. Wittgensteinin sota    

15.12./16.12./17.12.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onko filosofia terapeuttista?

Darío Sztajnszrajber

Minulla on monta syytä olla kysymättä, onko filosofia terapeuttista niin kuin jotkut ovat tahtoneet sen olevan. Filosofia häiritsee ja voi jopa aiheuttaa ahdistusta, koska se on kyseenalaistamista. Sillä saattaa silti olla terapeuttisia vaikutuksia.

Se voi olla terapeuttista, koska se voi olla vapauttavaa. Kyseenalaistaminen on vapauden ehto; emme näe välttämättömänä kaikkea mitä sellaiseksi on väitetty. 

Kun ideaalit, suuret ja tekopyhät arvot kaatuvat filosofoimisen myötä, ihminen voi paradoksaalisesti tavoittaa jotain arvokasta. Tällaisesta kokemuksesta puhuu mm. argentiinalainen filosofi Darío Sztajnszrajber. Hän sanoo jossain, että kun ei enää uskonut Onnellisuuteen, saattoi olla onnellinen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila