(Jacques-Louis David: Sokrateen kuolema)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
Kun Sokrates puolustautui ateenalaisten syytöksiä
vastaan, hän sanoi, yksinkertaistetusti: ”Te huolehditte omaisuuksistanne, te
huolehditte maineestanne, mutta ette huolehdi itsestänne.” Tässä oli hänen
filosofoimisensa motiivi; hän halusi näyttää, miten huonosti ihmiset elivät.
Olennainen periaate, josta filosofi muistutti, oli itsestä huolehtiminen (Epimeleia
heautou, latinaksi Cura sui). Tämä oli todellisuudessa
periaate, joka kytkeytyi toiseen, myöhemmin paremmin muistettuun mottoon:
”Tunne itsesi.”
Periaate ei merkinnyt omaan napaan tuijottamista. Kreikkalaiset
ajattelivat, että ihmisen on huolehdittava itsestään, jotta voi huolehtia
toisesta. He näkivät ja kokivat: Jos haluaa hallita toista, ohjata toista, on
ensin ja samaan aikaan hallittava, ohjattava itseään. Itsestä huolehtiminen oli
filosofian, henkisen elämän, ydin satojen vuosien ajan. Esimerkiksi Epiktetos,
joka eli ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla, antaa sille selvän ilmaisun.
Itsestä huolehtiminen on sekä etuoikeus (ihmisen vapautta) ja velvollisuus.
Kyse ei ollut epämääräisestä, ihmisten päiden yllä leijuvasta ideasta;
se oli käytäntöä, erilaisten tekniikoiden soveltamista, jatkuvaa huomiota
vaativaa työskentelyä. Yritys huolehtia itsestään ei ollut yksinäistä. Ihminen
tarvitsi toista, toisen apua. Henkiset harjoitukset olivat usein sosiaalisia.
Voidaan sanoa, että tämä pyrkimys jopa synnytti erityisenlaisia suhteita
ihmisten välillä ja toi erityistä vakavuutta, myös läheisyyttä,
ystävyyssuhteisiin. Se toi suhteisiin myös liikkuvuutta, jähmettyneiden
asetelmien rikkoontumista,
vastavuoroisuutta. Opettaja auttoi oppilasta, mutta oppilas saattoi vuorollaan
auttaa opettajaa.
Monesta paikasta voi lukea ja kuulla, että antiikin filosofien,
esimerkiksi Sokrateen, tavoittelema viisaus oli käytännöllistä; tavoitteena oli
know how, savoir faire. Mutta mitä tässä käytännöllisessä
viisaudessa osattiin tehdä, mihin taidon saavuttaminen tähtäsi? Vastaus:
itsestä huolehtimiseen. Sen tarkoitus oli itsenäisyys, riippumattomuus;
ihminen, varsinkaan filosofi, ei tahtonut olla kenenkään tai minkään
kontrolloima. Onnellisuus (eudaimonia) oli sitä, että hallitsi
itseään. Huolehtiminen, viisaus, vapaus ja onnellisuus kytkeytyivät yhteen,
muodostivat henkisyyden perustan, ja henkisyys merkitsi itsensä kehittämistä ja
toisen auttamista itsensä muokkaamisessa.
Mitä oli sofia, viisaus, jota filosofit joskus
halusivat rakastaa? François Châtelet muistuttaa, että se oli
tietynlaista puhetta. Aristoteles käytti sanaa sofia platonisista keskustelusta, puheesta, joka liittyi yksilöiden
tai ryhmien käytökseen, siihen miten he ohjaavat itseään (conduit). Kyse oli puheesta, sanoista, jotka kysyivät kysymyksiä
oikeudenmukaisuudesta tai nautinnosta. Viisaudella oli kaksi ulottuvuutta:
teoreettinen ja käytännöllinen. Tämä merkitsi Châtelet´n mukaan sitä,
että viisaus oli sekä tapa ajatella että tapa toimia – tapa yhdistää ajatus ja
käytös.
Viisaus
tietynlaisena puheen lajina ja tietynlaisena tapana ohjata itseään pitää siis
sisällään idean siitä, mistä ihmisen pitäisi huolehtia; se nostaa esiin
kysymyksen: Miten ohjata itseään, miten ohjata toista?
Tälläkään kertaa en halua surra kadonnutta kulttuuria. En myöskään
halua kysyä, onko meillä paluuta tähän kadonneeseen kulttuuriin – en kysy sitä
siksi, että se on aina mahdotonta. Tuon esiin tämän itsensä harjoittamisen
periaatteen ja ideoiden kokonaisuuden kahdesta syystä. 1)Tämä kadonnut maailma
voi toimia inhottavana peilinä. Se näyttää, miten epämääräisiä, jopa
mitäänsanomattomia ovat omat ideamme. 2)Kadonnut maailma voi inspiroida myös
kysymään, miten me tässä nykyisessä maailmassa, nykyisten välineiden kanssa,
voisimme kehittää itseämme, itseämme ja toisiamme auttaa, sillä täysin
mahdotonta se ei voi olla. Kaikki ei ole meissä lopullista ja lukkoonlyötyä.
Vaikka unohtaisimme tämän peilin, vaikka
filosofia katoaisi maailmasta, ympäristöömme, kulttuureihimme ilmaantuu
erilaisia keinoja, tekniikoita, joiden avulla ihmiset vaikuttavat itseensä ja
toisiinsa. Kysymys huolehtimisesta ei katoa, ainakaan vielä. Tästä seuraa
käytännöllisiä arviointia koskevia kysymyksiä. Miten voimme arvioida näitä
tekniikoita, käsillä olevia menetelmiä, miten mitata niiden hedelmällisyyttä
tai tehokkuutta? Ymmärrämmekö, millaisia vaikutuksia kullakin menetelmällä on?
Kun yritämme itsestämme huolehtia, voimme samalla myös vahingoittaa itseämme. Kun yritämme
toista auttaa, voimme myös alistaa hänet.
Jos haluamme itseämme tai toista auttaa, on syytä
varustaa itsensä taidoilla, viisaudella. Mutta osaaminen, kykeneminen, ei
merkitse vain taitoja, vaan myös päättäväisyyttä, tietynlaista tapaa ohjata
itseään. Olipa kerran puolainen Irene Sendler, katolinen, nainen, joka pelasti
tuhansia lapsia Varsovan ghetosta. Hän pelasti heitä, koska hänen isänsä oli
opettanut, että hukkuva pitää yrittää pelastaa, vaikkei itse osaisi uida.
Sendler ajatteli, sanoi itselleen: Se hukkuva on nyt Puola. Kun natsit saivat
Sendlerin kiinni ja kiduttivat häntä, hän ei paljastanut mitään pelastamistaan
ihmisistä.
Tämä ensimmäinen aihe liittyy Jenni Spännärin tutkimusprojektiin ja hän tulee käyttämään Fuengirolan istuntojen (10.1. ja 12.1) keskusteluja materiaalina. Aineistoa käsitellään luottamuksellisena. Toimintatapa on silti tuttu: keskustelemme alustuksen pohjalta.
http://copassion.fi/viisas-ihminen-myotatuntoinen/
Ajankohtaista asiaa -kahvila 10.tammikuuta. Paikka: Ravintola Kukko, Avenida de los Boliches 4, Fuengirola
(François Châtelet)
