Aiheeni on muukalaisuus, vieraus, ulkomaalaisuus. Ymmärrettävä aihe näissä olosuhteissa: ulkomailla, ulkomaalaisten keskuudessa. Itse olen asunut Espanjassa yli 10 vuotta ja aikaisemminkin minulla oli lyhyempi, kuuden kuukauden kokemus ulkomailla asumisesta. Asuin Meksikossa, tarkemmin Xalapassa, Veracruzin osavaltiossa.
Vieraus, vieraan kohtaamisen kysymys, on tullut yhä useamman keskustelun aiheeksi siirtolaisuuden lisääntymisen myötä. Pakolaisuus ja siirtolaisuus olivat erittäin yleisiä koko 1900-luvun ajan eri muodoissaan. Mistään uudesta asiasta ei ole kyse. Mutta monet arvioivat, että nyt liikehdintä, muuttoliike, on lisääntynyt ja lisääntyy entisestään. Ja joidenkin tilastojen perusteella voisi sanoa, että maailmassa on käynnistymässä kansainvaellusten aika.
Julia Kristevan käsite ”muukalainen”... Muukalaisia itsellemme: meissä on itsessämme vieras, outo alue, jota emme osaa selittää, järkeistää.
Kristeva kehottaa etsimään muukalaisuutta itsessään, koska siten se on helpompi hyväksyä myös toisissa.
Kristeva on psykoanalyytikko ja kirjallisuudentutkija. Psykoanalyysin kautta luomme aivan erityisenlaatuisen suhteen itseemme. Etsimme itseämme, yritämme ymmärtää ja sitä kautta tervehtyä. Mutta itseen voi luoda aivan toisenlaisia näkökulmia. Itsen voi ajatella luomisen kohteena. On tietenkin aivan eri asia, yritämmekö itseämme ymmärtää vai itseämme luoda.
Sanoisin enemmänkin... Sitä ei vain etsitä, sitä myös kehitetään. Ja vierauden, outouden, kehittämisessä on kyse jostain olennaisesta: se on meidän vapauttamme, se luo vapautta...
Suora ja läheinen suhde vierauteen, muukalaisuuteen, voi mahdollistaa muutakin kuin sietämisen ja hyväksymisen: se voi mahdollistaa oppimisen. Tarkemmin sanottuna se voi luoda näkökulman ja sitä kautta luoda uusia arvoja.
Muukalaisuus, outous, ulkomaalaisuus, voivat olla ”kohtalo”. Mutta nähdä se positiivisena muuttaa asian. Luis Antonio de Villena –nimisellä espanjalaisella kirjailijalla kaunis proosaruno aiheesta. Tekstin nimi Exilios. Minäkertoja kertoo sanoneensa äidilleen: ”Tekisin mitä vain etten olisi espanjalainen.” Lähtökohta on espanjalaisena olemisen raskaus, mahdottomuus, isänmaan luoma vankila. Luis Antonio de Villena kirjoittaa tekstin loppupuolella viitaten filosofiin, Epikurokseen: ”Mutta minä, Epikuroksen seuraaja, tiedän, ettei ole suurempaa inhimillisyyttä kuin tuntea itsensä vieraaksi ja ulkomaalaiseksi kaikissa paikoissa.”
Ulkomaalaisuus ei ole vain leima, jonka kanssa elän; se on myös olemisen tapa, ja outous on jotain jota kehitän itsessäni. Onko tässä jotain paradoksaalista? Se on paradoksaalista vain sellaisesta näkökulmasta, jota määrittelee malli, ohje ja sääntö, jonka mukaan meidän pitää olla samanlaisia kuin muut, normaaleja, säännönmukaisia ja välttämättä kuulua johonkin luokitukseen.
Sanoisin, näin jälkeenpäin, opittuani ulkomaalaisuuden merkityksen, että se on tietynlainen vitaalisuuden ehto, voiman lähde, mahdollisuus kurkistaa uusiin mahdollisuuksiin. Eli kääntäisin asetelman, kysymyksenasettelun päinvastaiseksi. Ei ole välttämätöntä kuulua johonkin, vaan on syytä olla kuulumatta. René Char kysyi: Miten voisimme elää olematta tuntemattoman edessä?
Meillä on sellainen moraalinen periaate, joka kehottaa: ”Tunne itsesi”. Meille se ei merkitse samaa kuin Sokrateelle. Meille se on psykoanalyysin imperatiivi: ”Tiedosta lapsuutesi traumat”. Tai: ”Tunne piilotajuntasi kiemurat”. Tämä muukalaisuus, outous, pakenee tietoa, tiedollista haltuunottoa; se on jotain meissä, joka pakenee määritelmiä, jossa on vielä jotain liikkuvaa, elävää, ei-valmista.
Outous pakenee luokituksia, normaalia, annettua. Se voi olla jossain tapauksissa ”hirviömäistä”, skandaalimaista, koska se ei alistu sovinnaistapoihin. Rimbaud sanoi, että tullakseen näkijäksi (luova, runoilija oli hänelle ennenkaikkea näkijä, visionääri) täytyy tulla hirviöksi. Mikä on hirviö? Se on muodoton tai muotopuoli. Muotopuoli on jotain uutta, ei klassista, ei hyväksyttyjen esteettisten normien mukaista. Siis hirviön puolustus. Miksi? Muukalaisessa ja oudossa on aina jotain väärinymmärrettyä. Hänessä tai ”siinä” on jotain kauneutta, jota emme vielä ole oppineet arvostamaan.
keskiviikko 29. heinäkuuta 2009
torstai 23. heinäkuuta 2009
Mitä on valistus?
1784 Immanuel Kant julkaisee lehtikirjoituksen, joka on vastaus tai osallistuminen avattuun keskusteluun, kysymykseen ”Mitä on valistus”. Me yleensä ajattelemme tietävämme mitä on valistus; se on joihinkin ryhmiin, joissakin tapauksissa koko kansaan kohdistuvaa ”opettamista” ja lisäksi tietojen sekä taitojen lisäämistä, lisääntymistä. Kantin kirjoituksesta, valituksen aikana kirjoitettu teksti antaa toisenlaisen kuvan. Hän määrittelee valistuksen näin: ”Valistus on pääsemistä ulos ihmisen itsensä aiheuttamasta alaikäisyyden tilasta”.
Aikuisuus merkitsee tekstissä itsenäisyyttä, omaehtoisuutta, sitä että ihminen käyttää omaa järkeään eikä ole muiden ohjauksen, ”tutoroinnin” alla. Määritelmässä on mielenkiintoista myös se, että alaikäisyyden tila on ”itseaiheutettu”; hän on itse vastuussa siitä. Valistuksen motto on: Sapere aude, rohkene käyttää järkeäsi. Valitussa motossa on tämä ”rohkene”. Kant uskookin, että pääsyyt alaikäisyyteen ovat raukkamaisuus ja laiskuus.
Alaikäisyys on sitä, että antautuu holhottavaksi. Kantin tekstissä on aivan alussa kohta, josta pidän erityisesti kahdesta syystä. Ainoan kerran (ehkä koko elämässään tämä Könisbergin herra, jonka mukaan kaupunkilaiset tarkistivat kellonsa) ”revittelee”, on hauska ja pidän kohdasta myös siksi, että hän määrittelee holhoojat tai ”viholliset”:
”On niin mukava olla alaikäinen. Jos minulla on kirja, joka ymmärtää puolestani, tai sielunpaimen, jolla on omatunto puolestani, tai lääkäri, joka määrittelee ruokavalioni puolestani jne., niin silloin minun ei tarvitse vaivata itseäni.”
Kantin pääteokset ovat Puhtaan järjen kritiikki (ymmärrys), Käytännöllisen järjen kriitiikki (moraali) ja Puhtaan arvoarvostelman kritiikki (estetiikka). Yhteys näihin on selvä. Kirja ja ymmärrys, pappi ja moraali... Viimeinen menee ehkä ”ohi”: lääkäri ja ruokavalio... Puhtaan arvoarvostelman kritiikki käsittelee kyllä ”makua”, mutta lähinnä esteettistä makua, ei puhu syömisestä.
Kantin tekstissä on vielä paljon mielenkiintoista, mutta en nyt tartu siihen enkä myöskään tekstin kommentaareihin ja tulkintoihin (mm. Michel Foucault on kirjoittanut siitä mielenkiintoisen artikkelin/esitelmän). Otan huomion kohteeksi tämän ”alaikäisyyden” ja viittaan yhteen tulkitsijaan, Jussi Kotkavirtaan. Kotkavirta on kirjoittanut, että oman järjen käyttäjä, valituksen harjoittaja, joka pyrkii pois alaikäisyydestä, asettuu vastustamaan myös itseään.
Huomio ei ole ollenkaan typerä. Kant korostaa, että alaikäisyys on itseaiheutettua ja johtuu laiskuudessa ja raukkamaisuudesta. Kriittinen ihminen taistelee – ei vain holhoajaa, vaan myös itseään vastaan. Valistus on työtä itsensä kanssa. Työ itsensä kanssa, askeesi on (niin kuin tiedätte) pääteemani.
Alaikäisyyden käsitteessä on yksi mahdollinen näkökulma aiheeseen eli työhön itsensä kanssa. Jos puhun aiheesta, yleensä ei ehkä tule esiin se, mikä motivoi tätä työtä ja miksi ihmiset välttävät tätä työtä. Kantin tekstin kautta päästään tähän. Me olemme laiskoja ja pelkureita. Ne ovat meidän paheemme. Hyve on (tässäkin) rohkeus.
Mutta elämme toisenlaista aikaa kuin Kant. Holhoajat eivät välttämättä ole kirja, pappi ja lääkäri. (Ehkä eivät.) Meidät myös ohjataan (holhotaan) olemaan aktiivisia, työskentelemään itsemme kanssa, opiskelemaan jatkuvasti. Sehän ei ole välttämättä huono asia, vaikka siihenkin pitää suhtautua kriittisesti. Tämä aktiivisuus itsensä kanssa saa monenlaisia muotoja ja nämä muodot (vaikka esim. psykoterapiat) pitää ottaa tarkastukseen, jos haluamme taata, että aktiivisuus johtaa ulos alaikäisyyden tilasta. Joskus alaikäisyyden ja aikuisuuden rajat ovat häilyviä. Meistä tehdään (me itse teemme itsestämme) alaikäisiä aikuisuuden keinojen (siis valistuksen, aktiviteetin, opiskelun, terapian) avulla. Me käytämme omaa järkeämme, mutta itse asiassa sen kautta antaudumme holhottavaksi. Tarkoitan, että tuudittaudumme liian helposti luottamaan siihen, että käyttäessämme järkeämme olemme jo valistuneita, aikuisia, vaikka todellisuudessa meitä holhotaan, ohjataan.
Nykyajan holhoajat antavat meidän itse tehdä työn. Keitä he ovat? Jätän kysymyksen teille. Ohjeena heidän etsinnässään käytän indikaattoria. Kaikki jotka sanovat tai ajattelevat tietävänsä mikä minulle on parasta ja miten minun pitää elää, ovat holhoajia. (Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivät he voisi olla oikeassa.)
Aikuisuus merkitsee tekstissä itsenäisyyttä, omaehtoisuutta, sitä että ihminen käyttää omaa järkeään eikä ole muiden ohjauksen, ”tutoroinnin” alla. Määritelmässä on mielenkiintoista myös se, että alaikäisyyden tila on ”itseaiheutettu”; hän on itse vastuussa siitä. Valistuksen motto on: Sapere aude, rohkene käyttää järkeäsi. Valitussa motossa on tämä ”rohkene”. Kant uskookin, että pääsyyt alaikäisyyteen ovat raukkamaisuus ja laiskuus.
Alaikäisyys on sitä, että antautuu holhottavaksi. Kantin tekstissä on aivan alussa kohta, josta pidän erityisesti kahdesta syystä. Ainoan kerran (ehkä koko elämässään tämä Könisbergin herra, jonka mukaan kaupunkilaiset tarkistivat kellonsa) ”revittelee”, on hauska ja pidän kohdasta myös siksi, että hän määrittelee holhoojat tai ”viholliset”:
”On niin mukava olla alaikäinen. Jos minulla on kirja, joka ymmärtää puolestani, tai sielunpaimen, jolla on omatunto puolestani, tai lääkäri, joka määrittelee ruokavalioni puolestani jne., niin silloin minun ei tarvitse vaivata itseäni.”
Kantin pääteokset ovat Puhtaan järjen kritiikki (ymmärrys), Käytännöllisen järjen kriitiikki (moraali) ja Puhtaan arvoarvostelman kritiikki (estetiikka). Yhteys näihin on selvä. Kirja ja ymmärrys, pappi ja moraali... Viimeinen menee ehkä ”ohi”: lääkäri ja ruokavalio... Puhtaan arvoarvostelman kritiikki käsittelee kyllä ”makua”, mutta lähinnä esteettistä makua, ei puhu syömisestä.
Kantin tekstissä on vielä paljon mielenkiintoista, mutta en nyt tartu siihen enkä myöskään tekstin kommentaareihin ja tulkintoihin (mm. Michel Foucault on kirjoittanut siitä mielenkiintoisen artikkelin/esitelmän). Otan huomion kohteeksi tämän ”alaikäisyyden” ja viittaan yhteen tulkitsijaan, Jussi Kotkavirtaan. Kotkavirta on kirjoittanut, että oman järjen käyttäjä, valituksen harjoittaja, joka pyrkii pois alaikäisyydestä, asettuu vastustamaan myös itseään.
Huomio ei ole ollenkaan typerä. Kant korostaa, että alaikäisyys on itseaiheutettua ja johtuu laiskuudessa ja raukkamaisuudesta. Kriittinen ihminen taistelee – ei vain holhoajaa, vaan myös itseään vastaan. Valistus on työtä itsensä kanssa. Työ itsensä kanssa, askeesi on (niin kuin tiedätte) pääteemani.
Alaikäisyyden käsitteessä on yksi mahdollinen näkökulma aiheeseen eli työhön itsensä kanssa. Jos puhun aiheesta, yleensä ei ehkä tule esiin se, mikä motivoi tätä työtä ja miksi ihmiset välttävät tätä työtä. Kantin tekstin kautta päästään tähän. Me olemme laiskoja ja pelkureita. Ne ovat meidän paheemme. Hyve on (tässäkin) rohkeus.
Mutta elämme toisenlaista aikaa kuin Kant. Holhoajat eivät välttämättä ole kirja, pappi ja lääkäri. (Ehkä eivät.) Meidät myös ohjataan (holhotaan) olemaan aktiivisia, työskentelemään itsemme kanssa, opiskelemaan jatkuvasti. Sehän ei ole välttämättä huono asia, vaikka siihenkin pitää suhtautua kriittisesti. Tämä aktiivisuus itsensä kanssa saa monenlaisia muotoja ja nämä muodot (vaikka esim. psykoterapiat) pitää ottaa tarkastukseen, jos haluamme taata, että aktiivisuus johtaa ulos alaikäisyyden tilasta. Joskus alaikäisyyden ja aikuisuuden rajat ovat häilyviä. Meistä tehdään (me itse teemme itsestämme) alaikäisiä aikuisuuden keinojen (siis valistuksen, aktiviteetin, opiskelun, terapian) avulla. Me käytämme omaa järkeämme, mutta itse asiassa sen kautta antaudumme holhottavaksi. Tarkoitan, että tuudittaudumme liian helposti luottamaan siihen, että käyttäessämme järkeämme olemme jo valistuneita, aikuisia, vaikka todellisuudessa meitä holhotaan, ohjataan.
Nykyajan holhoajat antavat meidän itse tehdä työn. Keitä he ovat? Jätän kysymyksen teille. Ohjeena heidän etsinnässään käytän indikaattoria. Kaikki jotka sanovat tai ajattelevat tietävänsä mikä minulle on parasta ja miten minun pitää elää, ovat holhoajia. (Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivät he voisi olla oikeassa.)
perjantai 17. heinäkuuta 2009
Rohkeus ja muut hyveet
Kun halusin ottaa hyveet puheenaiheeksi, otsikoin tahallisesti ”Rohkeus ja muut hyveet”. Mikä vitsi tässä on? Länsimaiden kristilliset hyveet ovat olleet mm. nöyryys, tottelevaisuus, joskus, parhaimmillaan, lempeys jne. Kun hyve-etiikka luotiin, kun hyveistä alettiin puhua, ne olivat toisenlaisia: rohkeus, kohtuullisuus (keskitie), käytännöllinen viisaus, oikeamielisyys. Kuulostavat tietysti vieläkin hyvältä. Mutta otsikoin näin ”Rohkeus ja muut hyveet” vähän niin kuin päähyve olisi rohkeus ja muut ovat jotain ylimääräistä. Kyseessä vitsi, ainakin osittain.
Hyve, kreik. arete, lat. virtus, on eettisesti ja moraalisesti arvostettava luonteenpiirre. Klassinen määritelmä. Voi sanoa, että hyve on taipumus ja kyky ja sellaisena sitä voi kehittää, vahvistaa ja edistää muissa (kasvatus). Lisäisin tähän, että hyve on funktionaalisuutta, toimivuutta. Miksi tällainen lisäys? Siksi, että moraalinen ajattelu harhailee usein hyvin kauas käytännöstä ja sanoisin, että moraalisen toiminnan laatua ei määrittele (ainakaan) se, miten hyvä intentio, aikomus, pyrkimys, ihmisellä on. Sen pitää toimia. Siksi itsetutkiskelun tehtävä ei esim. Senecalla ollut katua menneisyyden virheitä, vaan muistuttaa itseään periaatteista, jotka takaavat oikeanlaisen toiminnan. Hyveellisyys on ”onnistunutta toimintaa”.
Mitä tämä tarkoittaa? Esim. sitä, ettei rohkealla ole vain rohkea olo, peloton olo, vaan hän toimii rohkeasti. Rohkea voi pelätä, mutta hän toimii silti rohkeasti. Sehän rohkeutta osoittaa, ei se, että joku mielikuvitukseton ja hölmö seisoo tulitaistelussa selkä suorana kykenemättä kuvittelemaan että hänen osuu (hybris).
Nämä asiat hyveestä olen sanonut ennenkin. Korostaisin vielä normeihin, koodeihin, painottuneen etiikan ja hyve-etiikan eroa. Normi, sääntö, velvollisuus, ovat käyttäytymistä ohjaavia tekijöitä, mutta hyve on pikemminkin tapa toimia; se on menettelytapa, joka varmistaa ”hyvän elämän”. Hyveellinen ei suhtaudu niin automaattisesti, epäkriittisesti, annettuihin velvollisuuksiin. Voisi sanoa, että kriittisyys merkitsee hyveellisyyttä, koska se on tapa, menettelytapa, asenne, joka ottaa etäisyyttä valmiisiin malleihin. Eli ero ei ole vain teoreettisesta lähtökohdasta johtuva ero, vaan tällaiset moraalit asettuvat toisiaan vastaan. Kritiikki on hyve, mutta velvollisuusetiikassa kritiikki, kyseenalaistaminen, on pahe tai ainakin jotain ei-toivottavaa.
Hyve-etiikka syntyy, kasvaa, saa jalansijaa sellaisessa ympäristössä, jossa ei ole enää uskottavia moraalisia auktoriteetteja, universaalia lakia, jonka mukaan toimia. Sen takia sille on tilaus nykyaikana. Kirkko on menettänyt entisen asemansa eikä maallisiinkaan auktoriteetteihin uskota sokeasti. Aikanaan ajatus hyveistä syntyi olosuhteissa joissa ihminen, eettisyyteen pyrkivä toimija, tunsi itsensä vapaaksi, halusi olla vapaa, itsenäinen, oman itsensä herra. Hyve pyrki hyvään elämään, ja hyvä elämä merkitsi sitä, ettei ole ”toisten armoilla”.
Tästä lähtökohdasta käsin, hyve-etiikan luonteesta käsin päästään käsiksi yllättävän tuntuiseen kohtaan, asiaan, jota tietysti pitää tutkia lisää: Hyveessä on kapinaa. Yksi hyve voisi olla kapina, kapinallisuus. Ja tätä kautta joudutaan toteamaan, ettei rohkeus ole ehkä vain yksi hyve muiden joukossa, vaan myös muiden hyveiden ehto. Tämä saattaa olla liian pitkälle vietyä tulkintaa, ehkä epäortodoksista. Silti uskon, että tässä on osasyy siihen, että hyve-etiikka herättämästään mielenkiinnosta huolimatta herättää huolta, epämääräistä ahdistusta joissakin. Hyve-etiikka tuntuu liian vapaalta, liian yksilölliseltä, liian kaaoottiselta (koska ei ole selviä sääntöjä, se tuntuu kapinalta jne.)
Hyve, kreik. arete, lat. virtus, on eettisesti ja moraalisesti arvostettava luonteenpiirre. Klassinen määritelmä. Voi sanoa, että hyve on taipumus ja kyky ja sellaisena sitä voi kehittää, vahvistaa ja edistää muissa (kasvatus). Lisäisin tähän, että hyve on funktionaalisuutta, toimivuutta. Miksi tällainen lisäys? Siksi, että moraalinen ajattelu harhailee usein hyvin kauas käytännöstä ja sanoisin, että moraalisen toiminnan laatua ei määrittele (ainakaan) se, miten hyvä intentio, aikomus, pyrkimys, ihmisellä on. Sen pitää toimia. Siksi itsetutkiskelun tehtävä ei esim. Senecalla ollut katua menneisyyden virheitä, vaan muistuttaa itseään periaatteista, jotka takaavat oikeanlaisen toiminnan. Hyveellisyys on ”onnistunutta toimintaa”.
Mitä tämä tarkoittaa? Esim. sitä, ettei rohkealla ole vain rohkea olo, peloton olo, vaan hän toimii rohkeasti. Rohkea voi pelätä, mutta hän toimii silti rohkeasti. Sehän rohkeutta osoittaa, ei se, että joku mielikuvitukseton ja hölmö seisoo tulitaistelussa selkä suorana kykenemättä kuvittelemaan että hänen osuu (hybris).
Nämä asiat hyveestä olen sanonut ennenkin. Korostaisin vielä normeihin, koodeihin, painottuneen etiikan ja hyve-etiikan eroa. Normi, sääntö, velvollisuus, ovat käyttäytymistä ohjaavia tekijöitä, mutta hyve on pikemminkin tapa toimia; se on menettelytapa, joka varmistaa ”hyvän elämän”. Hyveellinen ei suhtaudu niin automaattisesti, epäkriittisesti, annettuihin velvollisuuksiin. Voisi sanoa, että kriittisyys merkitsee hyveellisyyttä, koska se on tapa, menettelytapa, asenne, joka ottaa etäisyyttä valmiisiin malleihin. Eli ero ei ole vain teoreettisesta lähtökohdasta johtuva ero, vaan tällaiset moraalit asettuvat toisiaan vastaan. Kritiikki on hyve, mutta velvollisuusetiikassa kritiikki, kyseenalaistaminen, on pahe tai ainakin jotain ei-toivottavaa.
Hyve-etiikka syntyy, kasvaa, saa jalansijaa sellaisessa ympäristössä, jossa ei ole enää uskottavia moraalisia auktoriteetteja, universaalia lakia, jonka mukaan toimia. Sen takia sille on tilaus nykyaikana. Kirkko on menettänyt entisen asemansa eikä maallisiinkaan auktoriteetteihin uskota sokeasti. Aikanaan ajatus hyveistä syntyi olosuhteissa joissa ihminen, eettisyyteen pyrkivä toimija, tunsi itsensä vapaaksi, halusi olla vapaa, itsenäinen, oman itsensä herra. Hyve pyrki hyvään elämään, ja hyvä elämä merkitsi sitä, ettei ole ”toisten armoilla”.
Tästä lähtökohdasta käsin, hyve-etiikan luonteesta käsin päästään käsiksi yllättävän tuntuiseen kohtaan, asiaan, jota tietysti pitää tutkia lisää: Hyveessä on kapinaa. Yksi hyve voisi olla kapina, kapinallisuus. Ja tätä kautta joudutaan toteamaan, ettei rohkeus ole ehkä vain yksi hyve muiden joukossa, vaan myös muiden hyveiden ehto. Tämä saattaa olla liian pitkälle vietyä tulkintaa, ehkä epäortodoksista. Silti uskon, että tässä on osasyy siihen, että hyve-etiikka herättämästään mielenkiinnosta huolimatta herättää huolta, epämääräistä ahdistusta joissakin. Hyve-etiikka tuntuu liian vapaalta, liian yksilölliseltä, liian kaaoottiselta (koska ei ole selviä sääntöjä, se tuntuu kapinalta jne.)
maanantai 13. heinäkuuta 2009
Kasvattaminen
Filosofia ja kasvatus ovat aina, alusta lähtien, liittyneet kiinteästi toisiinsa. Kasvatus ei ollut pelkästään filosofisen pohdinnan aihe, vaan yhteys on kiinteämpi. Filosofian on ajateltu olevan tärkeä osa kasvatusta. Mihin filosofia yritti opettaa, mihin kasvattaa? Päämäärä on vaihdellut eri aikoina. Platonille se merkitsi sitä, että nuori oppii huolehtimaan itsestään, oppii olemaan oman itsensä herra ja sitä kautta tulee kykeneväiseksi huolehtimaan myös yhteisistä asioista, hoitamaan siis poliittisia tehtäviä ja hallitsemaan myös muita. Nykyisin, kun filosofia on oppiaine, tavoite, ainakin virallinen tavoite (tai selitys) on se, että nuorten halutaan oppivan ajattelemaan kriittisesti.
Jos filosofia ottaa huomion, ajattelun kohteeksi kasvatuksen, kyse on muustakin kuin siitä, että tutkitaan, miten kasvatetaan. Filosofia pyrkii määrittelemään, mitä kasvatus on ja mahdollisesti miten se pitäisi toteuttaa. Samalla tietenkin, salakavalasti jos halutaan sanoa näin, filosofia pyrkii luomaan omaa paikkaansa ”kasvatuksen käytänteissä”, kasvatusjärjestelmässä.
Yhtä tärkeää olisi, että filosofia tarttuisi konkreettisiin tapauksiin, tilanteisiin (jotka ovat olleet ja ovat nykyisin) osa kohtaamiamme vaikeuksia. Filosofia ei silti anna vastauksia, ei ainakaan silloin kuin viisauden ystävyys eli filosofia on viisasta eli varovaista. Se mitä filosofia tekee on problematisointi. Filosofia lisää ongelmia, ei vähennä niitä. Mitä hyötyä siitä sitten on? Se että meidän on vaikeampi toimia, toimimme epäröivästi, emme ole enää liian varmoja siitä että olemme oikeassa.
Työskentelyä varten annan tällaisen alustavan määritelmän ”kasvattamiselle”: sen toisen ohjaamista, toisen neuvomista, toisen opettamista (ja siis toisen muuttamista).
Yksi ongelma kasvattamisessa, arvojen ja taitojen ja tietojen siirtämisessä, on se, että me päätämme etukäteen miten toisen pitää muuttua ja miksi hänen pitää tulla. On esitetty epäilyjä, että kaikki kasvatus, pedagogia, on ”mustaa pedagogiaa” (Alice Miller). Tällainen problematisointi voi olla tervetullutta, mutta itse väittäisin: Jos kerron lapselle jonkun tiedon, annan hänelle jonkun tiedon tai taidon, neuvon häntä, se ei välttämättä, automaattisesti ole huono asia, päinvastoin. Ymmärrän kyllä että opettajat ja kasvattajat herättävät epäilyjä. Johtuu meidän kaikkien kokemuksista. En silti sanoisi niin kuin ranskalainen runoilija J. Prévert, joka sanoi: Kaikki opettajat ovat sikoja. (Mieleen tulee myös Ionescon näytelmä Maestro/Opettaja, jossa filologian opettaja opetustunnin edetessä tappaa kaikki oppilaansa, joiden päähän kielioppi ei mene.)
Tärkeä kysymys, tärkeä periaate jopa: Miten antaa mahdollisimman paljon vapautta? Antaa toisen, kasvatettavan muuttua tahtonsa mukaan.
Käytännössä on olemassa erilaisia arvoja, joiden mukaan kasvatamme. Ennen opetettiin vaikka isänmaallisuutta, nykyisin korostuu ”jatkuva oppiminen”, ”joustavuus”, toisin sanoen yhteiskunnan vaatimat, määräämät arvot. Miksi nämä eivätkä jotkut toiset arvot? Filosofian tehtävä olisi herättää epäilyjä ja tehdä kasvattajien työ vaikeammaksi, jotta emme toimisi automaattisesti eli sokeasti, miettisimme mitä olemme tekemässä kun kasvatamme.
Entä millaiset keinot ovat sallittuja? Tärkeä kysymys. Liittyy kysymykseen hybriksestä, sokeasta ylpeydestä, liiallisesta uskosta omaan totuuteen. Täytyy muistaa, että kasvattaminen on vallankäyttöä, jos määrittelemme vallan yritykseksi vaikuttaa toisen käyttäytymiseen. Ohjaamme lasta. Hän ei saa esim. levittää ulosteitaan pitkin mattoa tai piirtää seinille. Meillä on hyvät syyt pyrkiä vaikuttamaan tähän. Mutta millaisin keinoin? Kun kasvattaminen on vallankäyttöä, meidän täytyy varautua siihen, että kohtaamme vastarintaa, vastustusta. Se kuuluu peliin.
Jos filosofia ottaa huomion, ajattelun kohteeksi kasvatuksen, kyse on muustakin kuin siitä, että tutkitaan, miten kasvatetaan. Filosofia pyrkii määrittelemään, mitä kasvatus on ja mahdollisesti miten se pitäisi toteuttaa. Samalla tietenkin, salakavalasti jos halutaan sanoa näin, filosofia pyrkii luomaan omaa paikkaansa ”kasvatuksen käytänteissä”, kasvatusjärjestelmässä.
Yhtä tärkeää olisi, että filosofia tarttuisi konkreettisiin tapauksiin, tilanteisiin (jotka ovat olleet ja ovat nykyisin) osa kohtaamiamme vaikeuksia. Filosofia ei silti anna vastauksia, ei ainakaan silloin kuin viisauden ystävyys eli filosofia on viisasta eli varovaista. Se mitä filosofia tekee on problematisointi. Filosofia lisää ongelmia, ei vähennä niitä. Mitä hyötyä siitä sitten on? Se että meidän on vaikeampi toimia, toimimme epäröivästi, emme ole enää liian varmoja siitä että olemme oikeassa.
Työskentelyä varten annan tällaisen alustavan määritelmän ”kasvattamiselle”: sen toisen ohjaamista, toisen neuvomista, toisen opettamista (ja siis toisen muuttamista).
Yksi ongelma kasvattamisessa, arvojen ja taitojen ja tietojen siirtämisessä, on se, että me päätämme etukäteen miten toisen pitää muuttua ja miksi hänen pitää tulla. On esitetty epäilyjä, että kaikki kasvatus, pedagogia, on ”mustaa pedagogiaa” (Alice Miller). Tällainen problematisointi voi olla tervetullutta, mutta itse väittäisin: Jos kerron lapselle jonkun tiedon, annan hänelle jonkun tiedon tai taidon, neuvon häntä, se ei välttämättä, automaattisesti ole huono asia, päinvastoin. Ymmärrän kyllä että opettajat ja kasvattajat herättävät epäilyjä. Johtuu meidän kaikkien kokemuksista. En silti sanoisi niin kuin ranskalainen runoilija J. Prévert, joka sanoi: Kaikki opettajat ovat sikoja. (Mieleen tulee myös Ionescon näytelmä Maestro/Opettaja, jossa filologian opettaja opetustunnin edetessä tappaa kaikki oppilaansa, joiden päähän kielioppi ei mene.)
Tärkeä kysymys, tärkeä periaate jopa: Miten antaa mahdollisimman paljon vapautta? Antaa toisen, kasvatettavan muuttua tahtonsa mukaan.
Käytännössä on olemassa erilaisia arvoja, joiden mukaan kasvatamme. Ennen opetettiin vaikka isänmaallisuutta, nykyisin korostuu ”jatkuva oppiminen”, ”joustavuus”, toisin sanoen yhteiskunnan vaatimat, määräämät arvot. Miksi nämä eivätkä jotkut toiset arvot? Filosofian tehtävä olisi herättää epäilyjä ja tehdä kasvattajien työ vaikeammaksi, jotta emme toimisi automaattisesti eli sokeasti, miettisimme mitä olemme tekemässä kun kasvatamme.
Entä millaiset keinot ovat sallittuja? Tärkeä kysymys. Liittyy kysymykseen hybriksestä, sokeasta ylpeydestä, liiallisesta uskosta omaan totuuteen. Täytyy muistaa, että kasvattaminen on vallankäyttöä, jos määrittelemme vallan yritykseksi vaikuttaa toisen käyttäytymiseen. Ohjaamme lasta. Hän ei saa esim. levittää ulosteitaan pitkin mattoa tai piirtää seinille. Meillä on hyvät syyt pyrkiä vaikuttamaan tähän. Mutta millaisin keinoin? Kun kasvattaminen on vallankäyttöä, meidän täytyy varautua siihen, että kohtaamme vastarintaa, vastustusta. Se kuuluu peliin.
sunnuntai 5. heinäkuuta 2009
Leikki
Leikki voi kuulostaa oudolta aiheelta, epäfilosofiselta aiheelta, ei tarpeeksi vakavalta aiheelta. Mutta ei ole vakavampaa aihetta, koska mitään ei tehdä vakavammin kuin leikkimistä. Katsokaa vaikka lapsia. Se on tietenkin erilaista vakavuutta kuin meidän aikuisten synkkä yksinpuhelu rahahuolien keskellä.
On monenlaisia tapoja lähestyä teemaa. Johan Huizinga, hollantilainen historioitsija ja ajattelija on kirjoittanut leikistä kuuluisan esseekirjan, jossa kuvaa monia ihmiselämän alueita mm. runoutta ja sotaa, leikkinä. Ne ovat kulturaalisten käytäntöjen ”pohjana”, perustana, vaikka Huizinga itse kuvaa, määrittelee leikin ”turhaksi”, jopa järjettömäksi, sellaiseksi toiminnaksi, joka ei tavoittele hyötyä tai ainakaan välitöntä hyötyä.
Toinen, sanoisinko syvemmälle menevä ajattelu, metafyysisiin ulottuuvuuksiin menevä leikin filosofia, luo kaikesta, kosmoksesta, kaikesta tapahtuvasta, vision leikkinä. Viittaan tässä esi-sokraattiseen Herakleitokseen ja hänen seuraajaansa, herraan Friedrichiin... Tällaisissa visioissa maailma nähdään eri voimien temmellyskenttänä, niiden keskinäisenä leikkinä. Ihmisen osa on jollain tavalla myöntää tämä leikki, heittäytyä siihen mukaan. Muussa tapauksessa ihminen on hukassa. Herakleitoksen kuuluisa fragmentti: Kuningas on leikkivä lapsi. Leikkivä lapsi rakentaa jotain ja sitten iloisesti sen tuhoaa. Kuka on tämä kuningas? Monen tulkinnan mukaan aika. Kaikki nähdää luomisena ja tuhoutumisena, jatkuvana muutoksena.
Olen ottanut itse seuraavanlaisen näkökulman, joka on eräänlainen välimuoto kulturaalisen ja metafyysisen näkökulman välissä... Ajattelen, että leikki on mahdollisuus, johon tartumme liian harvoin. Emme heittäydy leikkiin mukaan. Enkä puhu nyt eroottisista leikeistä, jotka ovat tärkeä leikin muoto. Leikki on toiminnan tapa, joka poistaa maailmasta sen jähmeän luonteen. Käsillä oleva kivi ei ole leikissä enää pelkkä kivi, se voi olla leikkikalu, jotain muuta. Ajatelkaa, että voisimme suhtautua samalla tavalla moniin muihin käsillä oleviin esineisiin tai asioihin. Maailma paljastaa erilaisia mahdollisuuksia, joille olemme olleet sokeita.
Leikin kautta voisimme siis palauttaa maailmalle sen keskeneräisyyden, sen virtaavuuden, sen muuttuvuuden. Ja voimme palauttaa sen myös itseemme. Eli emme enää ole se jähmettynyt, aina sama, vaan voimme päästä muutoksen tilaan.
Voiko filosofia olla leikkiä tai auttaa tekemään maailmasta leikin? Uskoakseni kyllä. Sillä filosofia purkaa, hajottaa, mutta myös luo (se luo käsitteitä, malleja, ideoita).
Kysymyksiä: Mikä meitä estää leikkimästä? Mikä antautumasta leikkiin?
On monenlaisia tapoja lähestyä teemaa. Johan Huizinga, hollantilainen historioitsija ja ajattelija on kirjoittanut leikistä kuuluisan esseekirjan, jossa kuvaa monia ihmiselämän alueita mm. runoutta ja sotaa, leikkinä. Ne ovat kulturaalisten käytäntöjen ”pohjana”, perustana, vaikka Huizinga itse kuvaa, määrittelee leikin ”turhaksi”, jopa järjettömäksi, sellaiseksi toiminnaksi, joka ei tavoittele hyötyä tai ainakaan välitöntä hyötyä.
Toinen, sanoisinko syvemmälle menevä ajattelu, metafyysisiin ulottuuvuuksiin menevä leikin filosofia, luo kaikesta, kosmoksesta, kaikesta tapahtuvasta, vision leikkinä. Viittaan tässä esi-sokraattiseen Herakleitokseen ja hänen seuraajaansa, herraan Friedrichiin... Tällaisissa visioissa maailma nähdään eri voimien temmellyskenttänä, niiden keskinäisenä leikkinä. Ihmisen osa on jollain tavalla myöntää tämä leikki, heittäytyä siihen mukaan. Muussa tapauksessa ihminen on hukassa. Herakleitoksen kuuluisa fragmentti: Kuningas on leikkivä lapsi. Leikkivä lapsi rakentaa jotain ja sitten iloisesti sen tuhoaa. Kuka on tämä kuningas? Monen tulkinnan mukaan aika. Kaikki nähdää luomisena ja tuhoutumisena, jatkuvana muutoksena.
Olen ottanut itse seuraavanlaisen näkökulman, joka on eräänlainen välimuoto kulturaalisen ja metafyysisen näkökulman välissä... Ajattelen, että leikki on mahdollisuus, johon tartumme liian harvoin. Emme heittäydy leikkiin mukaan. Enkä puhu nyt eroottisista leikeistä, jotka ovat tärkeä leikin muoto. Leikki on toiminnan tapa, joka poistaa maailmasta sen jähmeän luonteen. Käsillä oleva kivi ei ole leikissä enää pelkkä kivi, se voi olla leikkikalu, jotain muuta. Ajatelkaa, että voisimme suhtautua samalla tavalla moniin muihin käsillä oleviin esineisiin tai asioihin. Maailma paljastaa erilaisia mahdollisuuksia, joille olemme olleet sokeita.
Leikin kautta voisimme siis palauttaa maailmalle sen keskeneräisyyden, sen virtaavuuden, sen muuttuvuuden. Ja voimme palauttaa sen myös itseemme. Eli emme enää ole se jähmettynyt, aina sama, vaan voimme päästä muutoksen tilaan.
Voiko filosofia olla leikkiä tai auttaa tekemään maailmasta leikin? Uskoakseni kyllä. Sillä filosofia purkaa, hajottaa, mutta myös luo (se luo käsitteitä, malleja, ideoita).
Kysymyksiä: Mikä meitä estää leikkimästä? Mikä antautumasta leikkiin?
tiistai 30. kesäkuuta 2009
Vaeltajan ajattelu
Erikoinen otsikko, jossa saattaa olla yhteys aikaisempaan aiheeseen, fragmentaariseen filosofiaan, sellaiseen ajatteluun, joka irtisanoituun systeemeistä tai ainakin suljetuista systeemeistä. Mutta vaeltajan ajattelu on muutakin, enemmän: se on sitä, ettei pysähdy mihinkään, ei mihinkään käsitteeseen, systeemiin, edes ihmiseen, vaan jatkaa matkaa, etsii uusia polkuja, uusia kysymyksiä. Se on uusien horisonttien tavoittelua. Missä tällaisia vaeltavia ajattelijoita on? Eikö kaikki nimetä johonkin virkaan, eikö kaikki asetu paikalleen, enemmän tai vähemmän oikealle paikalle?
Friedrich Nietzsche esimerkki ”vaeltajasta”. Hänellä on tekstikin ”Vaeltajan mietteitä”... Vaeltaja on hänelle ajattelija, joka ei luo ”kotia”; koti on vankila, pysyvä paikka, josta pitää lähteä, jotta voisi muuttua, nähdä eri perspektiivistä, keksiä uusia mahdollisuuksia. Vaeltaminen, liikkuminen, on jollain tavalla edellytys sille, että on vapaa. Vapaa liian pysyviksi muodostuvista tavoista, sillä tavat, rutiinit, kahlitsevat ajatusta, ajattelemista.
Vaeltaja on outo ja luokittelematon. Sellaisena hänet on usein nähty vuosisatojen ajan. Vanhassa kirjallisuudessa, esim. Homeroksella, ”vaeltaja” on salaperäinen, hahmo jonka luonnetta ei voi heti tietää. Vaeltaja voi näyttää kerjäläiseltä, mutta olla silti jumala. Ja tämä ”myyttinen” hahmo on pohjana, perustana antiikin vaeltaville filosofeille, jotka kuuluivat eri koulukuntiin, mm. kyynikkoihin.
Selvääkin selvempää, että vaeltajan ajattelu on harhaanjohtava otsikko; pitäisi puhua vaeltajien ajatteluista, monikossa. Mutta jokin yhteinen piirre on tuotavissa esiin: se ettei ajattelu pysähdy, etsiä kotia, varmaa maaperää, vaan päinvastoin etsii muutosta, epävarmuutta, uutta maastoa. Olemme paljon puhuneet epäilyn merkityksestä. Mutta vaeltaminen ei ole vain epäilyä, vaan myös kokeilunhalua.
Inhimillistä, liian inhimillistä aforismi numero 638 piirtää esiin kuvaa vaeltajasta. N. puhuu vaeltajasta, joka ei voi tuntea maata muuta kuin vaeltajana, ei matkustajana joka menee kohti lopullista päämäärää, koska sellaista ei ole. Hän, siis vaeltaja, haluaa tarkkailla, pitää silmänsä auki kaikelle mitä maailmassa tapahtuu ja siksi hän ei pysähdy katsomaan pelkkiä yksittäisiä asioita; hänessä itsessään on jotain vaeltavaa, jotain joka nauttii muutoksesta ja siirtymisestä. Vaeltaja on monesti yksin eikä hänen elämänsä ole helppoa. Hän on öiseen aikaan kaupungin porteilla eikä pääse sisään. Kärsii kylmästä ja kuuntelee susien ulvontaa.
Teksti on kaunis. Nietzsche kirjoittaa: ”Yö laskeutuu kuin toinen autiomaa autiomaan päälle, ja hänen sydämensä väsyy vaeltamiseen.” Mutta kun aamu tulee, ja kaupungin portit aukeavat, ei hän saa rauhaa tai tyydytystä, vaan löytää ihmisten kasvoista taas toisen, uuden autiomaan. Siis toinen väsymys väsymyksen päälle. Mutta Nietzsche tavallaan lupaa, että vaeltajan vaellus palkitaan tai kivuille saa korvauksen, sillä toisissa maastoissa, toisessa paikassa, toisessa maassa vaeltaja saavuttaa ehkä ekstaattisen tilan.
Tässä tekstissä on monia huomion arvoisia kohtia. Vaeltaja katselee, seuraa asioita, joita maailmassa tapahtuu; hän ei siis ajattele ikuisuuden näkökulmasta, vaan hän nykyisyyden perspektiivistä ja nykyisyyttä. Ei ole lopullista päämäärää. Vaeltajan elämässä on jotain keskeneräistä, epälopullista. Monesti me kärsimme siitä, että asiat ovat kesken, mutta todellisuudessa, ehkä tai ainakin joissakin tapauksissa juuri keskeneräisyys, epälopullisuus tekee elämästä elämää, elävää elämää.
Kiinnitän tällä kertaa huomion ”lopullisiin päämääriin”. Muista teemoista puhutaan toisissa yhteyksissä. Ihminen luo projekteja, sisällyttää elämään paljon suunnitelmia, työtä. Kaikki tällainen toiminta on ”tulevaisuussuuntautunutta”, se on päämäärään pyrkimystä, nykyisen hetken alistamista päämäärän toteuttamiselle. Ja silti ihmisessä on – tästä ovat jotkut ajattelijat puhuneet – tarve nyt-hetkeen, kokemiseen, jossa ei ole projekteja. Tällainen tarve on spirituaalinen tarve. Sitä ei silti tyydytä vain uskonnot, siis uskonnolliset kokemukset, vaan myös taide, musiikki, myös muut nautinnot.
Voisi kysyä, epäillä, eikö tällainen ulottuvuus ole liian unohdettu. Ja eikö se ole tarpeellinen? Eikö ihminen tarvitse enää kuin projekteja, päämääriä?
Peruskysymys, joka nousee esiin ajatellessa, katsoessa tällaista vaeltavan ajattelijan hahmoa: Mikä auttaisi meitä pääsemään eroon ”lopullisista päämääristä”?
Friedrich Nietzsche esimerkki ”vaeltajasta”. Hänellä on tekstikin ”Vaeltajan mietteitä”... Vaeltaja on hänelle ajattelija, joka ei luo ”kotia”; koti on vankila, pysyvä paikka, josta pitää lähteä, jotta voisi muuttua, nähdä eri perspektiivistä, keksiä uusia mahdollisuuksia. Vaeltaminen, liikkuminen, on jollain tavalla edellytys sille, että on vapaa. Vapaa liian pysyviksi muodostuvista tavoista, sillä tavat, rutiinit, kahlitsevat ajatusta, ajattelemista.
Vaeltaja on outo ja luokittelematon. Sellaisena hänet on usein nähty vuosisatojen ajan. Vanhassa kirjallisuudessa, esim. Homeroksella, ”vaeltaja” on salaperäinen, hahmo jonka luonnetta ei voi heti tietää. Vaeltaja voi näyttää kerjäläiseltä, mutta olla silti jumala. Ja tämä ”myyttinen” hahmo on pohjana, perustana antiikin vaeltaville filosofeille, jotka kuuluivat eri koulukuntiin, mm. kyynikkoihin.
Selvääkin selvempää, että vaeltajan ajattelu on harhaanjohtava otsikko; pitäisi puhua vaeltajien ajatteluista, monikossa. Mutta jokin yhteinen piirre on tuotavissa esiin: se ettei ajattelu pysähdy, etsiä kotia, varmaa maaperää, vaan päinvastoin etsii muutosta, epävarmuutta, uutta maastoa. Olemme paljon puhuneet epäilyn merkityksestä. Mutta vaeltaminen ei ole vain epäilyä, vaan myös kokeilunhalua.
Inhimillistä, liian inhimillistä aforismi numero 638 piirtää esiin kuvaa vaeltajasta. N. puhuu vaeltajasta, joka ei voi tuntea maata muuta kuin vaeltajana, ei matkustajana joka menee kohti lopullista päämäärää, koska sellaista ei ole. Hän, siis vaeltaja, haluaa tarkkailla, pitää silmänsä auki kaikelle mitä maailmassa tapahtuu ja siksi hän ei pysähdy katsomaan pelkkiä yksittäisiä asioita; hänessä itsessään on jotain vaeltavaa, jotain joka nauttii muutoksesta ja siirtymisestä. Vaeltaja on monesti yksin eikä hänen elämänsä ole helppoa. Hän on öiseen aikaan kaupungin porteilla eikä pääse sisään. Kärsii kylmästä ja kuuntelee susien ulvontaa.
Teksti on kaunis. Nietzsche kirjoittaa: ”Yö laskeutuu kuin toinen autiomaa autiomaan päälle, ja hänen sydämensä väsyy vaeltamiseen.” Mutta kun aamu tulee, ja kaupungin portit aukeavat, ei hän saa rauhaa tai tyydytystä, vaan löytää ihmisten kasvoista taas toisen, uuden autiomaan. Siis toinen väsymys väsymyksen päälle. Mutta Nietzsche tavallaan lupaa, että vaeltajan vaellus palkitaan tai kivuille saa korvauksen, sillä toisissa maastoissa, toisessa paikassa, toisessa maassa vaeltaja saavuttaa ehkä ekstaattisen tilan.
Tässä tekstissä on monia huomion arvoisia kohtia. Vaeltaja katselee, seuraa asioita, joita maailmassa tapahtuu; hän ei siis ajattele ikuisuuden näkökulmasta, vaan hän nykyisyyden perspektiivistä ja nykyisyyttä. Ei ole lopullista päämäärää. Vaeltajan elämässä on jotain keskeneräistä, epälopullista. Monesti me kärsimme siitä, että asiat ovat kesken, mutta todellisuudessa, ehkä tai ainakin joissakin tapauksissa juuri keskeneräisyys, epälopullisuus tekee elämästä elämää, elävää elämää.
Kiinnitän tällä kertaa huomion ”lopullisiin päämääriin”. Muista teemoista puhutaan toisissa yhteyksissä. Ihminen luo projekteja, sisällyttää elämään paljon suunnitelmia, työtä. Kaikki tällainen toiminta on ”tulevaisuussuuntautunutta”, se on päämäärään pyrkimystä, nykyisen hetken alistamista päämäärän toteuttamiselle. Ja silti ihmisessä on – tästä ovat jotkut ajattelijat puhuneet – tarve nyt-hetkeen, kokemiseen, jossa ei ole projekteja. Tällainen tarve on spirituaalinen tarve. Sitä ei silti tyydytä vain uskonnot, siis uskonnolliset kokemukset, vaan myös taide, musiikki, myös muut nautinnot.
Voisi kysyä, epäillä, eikö tällainen ulottuvuus ole liian unohdettu. Ja eikö se ole tarpeellinen? Eikö ihminen tarvitse enää kuin projekteja, päämääriä?
Peruskysymys, joka nousee esiin ajatellessa, katsoessa tällaista vaeltavan ajattelijan hahmoa: Mikä auttaisi meitä pääsemään eroon ”lopullisista päämääristä”?
torstai 4. kesäkuuta 2009
Voiko elämä olla taideteos?
Ajatus, jonka Michel Foucault esitti: Elämästä voi tehdä taideteoksen. Hän viittaa mm. antiikin ajattelijoihin, mutta myös joihinkin moderneihin hahmoihin, taiteilijoihin, jotka ovat tehneet taidetta myös elämästään, muokanneet itseään taiteellisesti. Tämän ajatuksen taustalla on se, että itseä (soi, self, sí mismo) pidetään ei-annettuna, jonakin jonka keksimme, luomme.
Tämä paljastaa tai selittää, miksi ajatus elämästä taideteoksena oli niin tärkeä Foucaul´lle. Hän halusi irrottaa ihmisen olemassaolon ”tieteestä”, joka määrittelee ”ihmisluonnon”, vangitsee olemisen määriteltävissä oleviin asioihin, pakottaa johonkin normiin, malliin.
Foucault halusi, että elämä ei olisi vain tiedon kohde, vaan jotakin esteettistä, jotakin jossa luovuudella on sijaa. Foucault totesi, että taide ja elämä ovat irtaantuneet toisistaan, ja lamppua voidaan pitää taiteena, miksei siis elämästä voitaisi tehdä taideteosta. Tätä vastaan on argumentoitu, että lamppu on esine, elämä ei – siinä ero. Vasta-argumentti ei toimi, sillä se perustuu alkeelliseen, harhaanjohtavaan käsitykseen, että taideteos on esine. Sanoisin – enkä ole ainoa – että taideteoksella, vaikka sillä olisi esineellinen luonne, esineellinen ilmentymä, on pikemmnkin tapahtuma kuin esine.
Omasta lähtökohdastani korostaisin, että ajatus elämästä taideteoksena on monella tavalla väärinymmärretty (ei pelkästään esine-argumentin takia). Se nähdään vaaralliseksi ”estetismiksi”, ts. esteettisten arvojen korostukseksi jne. Mutta siihen liittyvä estetismi on aivan erityislaatuista. Yleensä kaikessa eettisessä toiminnassa on monia analysoitavia puolia. Modernin filosofian tärkeä tutkimuksen kohde on ollut eettinen subjekti, ts. subjekti, toimija, joka jollakin tavalla vastuussa toiminnastaan. Millä tavalla vastuussa? Missä tapauksissa vastuussa? Etc. Monenlaisia kysymyksiä.
Eettinen subjekti tekee erilaisia toimia, alistaa itsensä velvollisuuksiin, muokkaa itseään tullakseen eettiseksi subjektiksi, omien tekojensa vastuulliseksi subjektiksi. On eroja ei ”moraalien” välillä mm. siksi, että on erilaisia tapoja ”alistua”, asettaa itselleen erilaisia sääntöjä tai velvollisuuksia. Voin ”alistua” esim. siksi, että katson sen Jumalan määräykseksi tai universaaliksi laiksi. Voin alistua myös siksi, että valitsen periaatteet itselleni muokatakseni elämästäni kauniin, ylevän tai elegantin, ts. ”alistun” esteettisistä syistä. Tällaisessa estetismissä ei ole niin paljon vaaraa kuin hyviä puolia, sillä se välttää moraalin vaarallisen puolen, nimittäin fasismin.
Moraali kaikille, vaatimus että kaikkien pitää elää jollain yhdellä tavalla, on normalisointia ja fasismia, johtaa monenlaisiin vaaroihin, koska ihminen joka on erilainen, on vaarassa joutua vainon, väkivaltaisen pakottamisen jne. uhriksi.
Tärkeä kysymys, joka tästä ”elämä taideteoksena” –ajatuksesta nousee esiin, on: Miten taiteen ja elämän välisiä suhteita voisi lähentää? Tämä oli oman graduni aihe. Kysyin melkein lapsellista sävyä tavoitellen: Miten taide voisi auttaa meitä? Ensinnäkin: Se on mahdollista vain jos teemme jotain, ryhdymme toimiin, emme vain odota jotain tulevaa vallankumousta. Pitää tehdä taiteesta harjoitus, askeesin muoto, harjoitus itsensä muokkaamisen työssä, itsensä kehittämisessä.
Mikä hyöty tällä ajatuksella elämästä taideteoksena? Mikä ilo elämälle? Mm. se, että elämä, sen rakentaminen, näyttäytyy paljon rikkaampana mahdollisuutena kuin yleensä, sillä yleensä meille tarjotaan erilaisia malleja (joihin voi sisältyä erilaisia ”kehittämisen” puolia, esim. uusliberalistit jotka puhuvat niin kuin elämästä pitäisi tehdä yritys). Toiseksi tätä mallia ei anneta ulkopuolelta; ihminen tekee itse itsestään taideteoksen, valitsee itse tiensä.
Kysyisin uudestaan lopuksi: Voiko elämästä taideteoksen? Ja vastaisin toisella kysymyksellä: Onko elämä muussa tapauksessa elämisen arvoinen?
Tämä paljastaa tai selittää, miksi ajatus elämästä taideteoksena oli niin tärkeä Foucaul´lle. Hän halusi irrottaa ihmisen olemassaolon ”tieteestä”, joka määrittelee ”ihmisluonnon”, vangitsee olemisen määriteltävissä oleviin asioihin, pakottaa johonkin normiin, malliin.
Foucault halusi, että elämä ei olisi vain tiedon kohde, vaan jotakin esteettistä, jotakin jossa luovuudella on sijaa. Foucault totesi, että taide ja elämä ovat irtaantuneet toisistaan, ja lamppua voidaan pitää taiteena, miksei siis elämästä voitaisi tehdä taideteosta. Tätä vastaan on argumentoitu, että lamppu on esine, elämä ei – siinä ero. Vasta-argumentti ei toimi, sillä se perustuu alkeelliseen, harhaanjohtavaan käsitykseen, että taideteos on esine. Sanoisin – enkä ole ainoa – että taideteoksella, vaikka sillä olisi esineellinen luonne, esineellinen ilmentymä, on pikemmnkin tapahtuma kuin esine.
Omasta lähtökohdastani korostaisin, että ajatus elämästä taideteoksena on monella tavalla väärinymmärretty (ei pelkästään esine-argumentin takia). Se nähdään vaaralliseksi ”estetismiksi”, ts. esteettisten arvojen korostukseksi jne. Mutta siihen liittyvä estetismi on aivan erityislaatuista. Yleensä kaikessa eettisessä toiminnassa on monia analysoitavia puolia. Modernin filosofian tärkeä tutkimuksen kohde on ollut eettinen subjekti, ts. subjekti, toimija, joka jollakin tavalla vastuussa toiminnastaan. Millä tavalla vastuussa? Missä tapauksissa vastuussa? Etc. Monenlaisia kysymyksiä.
Eettinen subjekti tekee erilaisia toimia, alistaa itsensä velvollisuuksiin, muokkaa itseään tullakseen eettiseksi subjektiksi, omien tekojensa vastuulliseksi subjektiksi. On eroja ei ”moraalien” välillä mm. siksi, että on erilaisia tapoja ”alistua”, asettaa itselleen erilaisia sääntöjä tai velvollisuuksia. Voin ”alistua” esim. siksi, että katson sen Jumalan määräykseksi tai universaaliksi laiksi. Voin alistua myös siksi, että valitsen periaatteet itselleni muokatakseni elämästäni kauniin, ylevän tai elegantin, ts. ”alistun” esteettisistä syistä. Tällaisessa estetismissä ei ole niin paljon vaaraa kuin hyviä puolia, sillä se välttää moraalin vaarallisen puolen, nimittäin fasismin.
Moraali kaikille, vaatimus että kaikkien pitää elää jollain yhdellä tavalla, on normalisointia ja fasismia, johtaa monenlaisiin vaaroihin, koska ihminen joka on erilainen, on vaarassa joutua vainon, väkivaltaisen pakottamisen jne. uhriksi.
Tärkeä kysymys, joka tästä ”elämä taideteoksena” –ajatuksesta nousee esiin, on: Miten taiteen ja elämän välisiä suhteita voisi lähentää? Tämä oli oman graduni aihe. Kysyin melkein lapsellista sävyä tavoitellen: Miten taide voisi auttaa meitä? Ensinnäkin: Se on mahdollista vain jos teemme jotain, ryhdymme toimiin, emme vain odota jotain tulevaa vallankumousta. Pitää tehdä taiteesta harjoitus, askeesin muoto, harjoitus itsensä muokkaamisen työssä, itsensä kehittämisessä.
Mikä hyöty tällä ajatuksella elämästä taideteoksena? Mikä ilo elämälle? Mm. se, että elämä, sen rakentaminen, näyttäytyy paljon rikkaampana mahdollisuutena kuin yleensä, sillä yleensä meille tarjotaan erilaisia malleja (joihin voi sisältyä erilaisia ”kehittämisen” puolia, esim. uusliberalistit jotka puhuvat niin kuin elämästä pitäisi tehdä yritys). Toiseksi tätä mallia ei anneta ulkopuolelta; ihminen tekee itse itsestään taideteoksen, valitsee itse tiensä.
Kysyisin uudestaan lopuksi: Voiko elämästä taideteoksen? Ja vastaisin toisella kysymyksellä: Onko elämä muussa tapauksessa elämisen arvoinen?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
