Mihi ipsi scripsi

Mihi ipsi scripsi: On pysyttävä vaeltajana.

Filologinen sivuhuomautus

Parodia on esimerkki hilpeästä kaksimerkityksisyydestä. Jotenkin se on sympaattisempi piirre filosofisessa tekstissä kuin ironia (joka alunperin merkitsi teeskentelyä niin kuin suomalaisen filosofian suuruus, Jaakko Hintikka, tiesi). Ehkä tässä filologisessa sivuhuomautuksessani on parodisuutta, filosofian parodiointia, mutta vitsi, jonka itsetuhoisesti paljastan on tämä: puhun kaksimerkityksisyyttä vastaan.

Filologia on hyvä apuväline filosofialle. Joillekin se on jopa tärkein metodi. Sanotaan, mahdollisesti oikeutetusti, että ajattelemme vain kielessä. Tätä ei pidä ymmärtää väärin. Filosofia ei ole kielikysymys. Filologian hedelmällisyys ei johdu siitä, että filosofia ilmaisee itseään kielen avulla eikä siitä, että kielen ongelma olisi kaiken takana hiippaileva asia niin kuin monet erilaiset ajattelijat ovat uskoneet. Filologian merkitys on sen historiallisuudessa, kyvyssä nähdä historiallisuus.

Historiallisuuden merkitys filosofialle ei ole siinä, että filosofian tarkoitus olisi paljastaa historiassa ilmentyvä henki tai Jumala; historiallisuus tuo filosofiaan tapahtuman ja tapahtumallisuuden. Historia mahdollistaa, ettemme jää yläilmoihin, katoa ideoiden maailmaan tai sotkeudu omiin pakkomielteenomaisiin määritelmiimme.

Espanjan kielen sana equivocación, erehdys, on samalta näyttävä kuin englannin equivocation, mutta ne merkitsevät eri asiaa. Englannin sana equivocation ei merkitse erehdystä, vaan kaksiselitteistä puhetta, kaksiselitteisyyttä. Espanjassa voidaan viitata monimerkityksiseen ja myös siitä johtuvaan väärinymmärrykseen sanalla equívoco, jonka (niin kuin englannin sanan) alkuperä on myöhäislatinan sanassa aequivocus.

Mielenkiintoista on erehdyksen ja monimerkityksellisen läheisyys, mutta myös sanan ekivookki purkaminen tuo esiin erikoisen ristiidan. Latinan aequus merkitsee yhtäläistä ja vocación sekä vocation (jotka merkitsevät kutsumusta) tulevat latinan sanasta vox, ääni. Equivocation, kaksiselitteinen, on sanan kirjaimellisessa merkityksessä ”yhtäläinen ääni”. Sana itsessään tuntuu monimerkitykselliseltä, kaksimieliseltä.

Filologinen huomautukseni koskee kuitenkin muuta kuin yksittäisen sanan arvoitusta. Filosofia on aina, koomisuuteen saakka, ollut huolissaan erehdyksestä, erehtymisen vaarasta. Ekivookki, kaksimerkityksellisyyden tuoma hämäryys, tuo esiin tosiasian, että on monenlaisia erehdyksiä. Error (melkein kuin horror), erehdys, on latinan errare-sanasta juontuva: se ei ole vain erehtymistä; se on harhautumista, vaeltamista niin kuin osoittaa vieläkin englannin sana errant, vaeltava, eksyksiin joutunut. Ehkä error ei ole niin kauhea kuin tämä toinen: ekivookki.

Ollessamme kaksimielisiä, puhuessamme monimerkityksellisesti me välttelemme vastausta, puhumme epäsuoraan. Parempi olisi silti eksyä, vaeltaa, elää ilman moniselitteisyyden suojaa. Vaeltaa ilman epäilystä, huolta sanojen tai tekojen monimielisyydestä, vaeltaa ilman sanojen kaksimerkityksellisyyttä, alastomana eli onnellisena...

Katoamisen taito: Viinikainen ja tarinointi

Myöhemmin tulen puhumaan runoudesta ja filosofiasta, niiden intiimistä yhteydestä ja niiden irrottautumisesta toisistaan. Aihe ei ole outo eikä harvinainen. Monet näkevät yhteyden ja kaipaavat tätä yhteyttä. Harvoin puhutaan proosasta, proosallisuuden merkityksessä filosofiassa. Mihail Bahtinin ajattelu ja tuotanto on poikkeus: hän näki proosan arvon, uskoi sen tuovan esiin määrittelemättömän, keskeneräisen, yllätyksellisen.

Bahtinin hengessä totean, että filosofia tarvitsisi proosallisuutta, jonka avulla päästäisiin huonosta abstraktisuudesta, saavutettaisiin asioiden ajallisuus ja tapahtumien tapahtumaluonne.

Joskus proosakirjailijat ovat erityisen veijareita, tarinoitsijoita, fabuloitsijoita ja silloin he ovat erityisen vähän filosofisia (sanan huonossa ja yksiviivaisessa merkityksessä). Filosofit eivät yleensä kerro tarinoita (vaikka joskus, niin kuin kyynikkojen tapauksessa, anekdootti ilmaisee filosofian). Tarinoitsija saattaa silti pilke silmäkulmassa avata ikkunoita, jotka olisivat hyviä ikkunoita filosofinkin kurkistaa ulos.

Suomalaisessa nykykirjallisuudessa on yksi poikkeava kulkija, ikkunan avaaja, villi tarinoitsija: Antero Viinikainen. Hän muuttaa kaiken tarinaksi. On kuin mikä tahansa asia, päähän juolahtanut ajatus tai käteen sattunut esine, alkaisi muuttua tarinaksi heti kun Viinikainen ottaa siitä otteen.

Viinikaisen Sisiliskopalatsissa, kotiseudulleni sijoittuvassa romaanissa, kaikki on tarinaa ja tarinaa tarinan sisällä. Se kiertyy Canillas de Aceitunon maisemiin kadonneen kirjailijahahmon ympärille. Häntä etsitään ja hänet kadotetaan. On myös muita katoamisia, veijareita jotka hallitsevat katoamisen taidon. Aina ei ole myöskään selvää, kuka on kuka ja kenen sukua.

Jo ensimmäisessä virkkeessä ovat läsnä katoaminen, veijarius, hauta ja nauru: ”Melgaresin tempuista yliveto oli se kun hän pani kansalliskaartilaiset kaivamaan ruumistaan ylös kuraisesta maakuopasta samalla kun itse poltteli kaikessa rauhassa pitkänhoikkaa panatella-sikaria Sisiliskopalatsin takkavalkean ääressä...”

Niin... Olisi jonkun ajattelijaksi itseään tekevänkin hyvä kurkistaa näistä ikkunoista, joita viinikaiset, gogolit ja muut availevat. Minä en osaa muuta kuin asettaa itseni kysymyksen eteen: Mitä muuta minäkään olen tänne tullut tekemään muuta kuin oppimaan ja harjoittelemaan katoamisen taitoa?

Minkä muun tempun voisin tehdä?

Avoin

Komm! Ins Offene, Freund! Näillä sanoilla aloittaa Hölderlin keskeneräisen runonsa. Hän kutsuu ystäväänsä Avoimeen. Mutta mikä on tämä Avoin, jota myöhemmin myös Rainer Maria Rilke, Rondan rakastaja, niin paljon arvosti? Yhtä vähän kuin uskaltaisin kääntää edes runon ensimmäisiä säkeitä uskallan määritellä Avointa.

Avoin on Rilkelle jotain kaivattavaa. Hölderlinin säkeissä se tuntuu olevan tila – paikka, joka avautuu; se on vapauden kokemus. Erityisesti minua kiinnostaa sanan ”ystävyys” liittyminen Avoimeen. Siihen paikkaan kutsutaan ystävä. Onko mitään filosofisempaa aihetta, filosofisempaa sanaa kuin ystävyys, filia? Mitä muuta on ystävyys kuin tämä vaikeasti määriteltävä Avoin?

Michel Foucault fougueux (proosaruno)

Uskoen että on enemmän ja muuta ja hyläten maailman muuttumattomuuden Michel Foucault elehtii ilman oletuksia, ilman synteesiä, nimettömänä ja pysähtymättä. Lopulta on palattava ystävyyteen: huolehdittava erilaisuudesta, oikeudesta olla outo.

Silleen jättäminen

Tunnustin taannoin ystävälleni: ”Jonkinlainen lyönpä päätäni seinään -asenne, ajatusten pyörittäminen pakkomielteenomaisesti ollut päällä, mutta eilen menin tekojärvelle ja kävelin kukkien ja humisevien puiden keskellä vuorien voimaa keräten... ja aloin jo voida paremmin. Hiljaisuus ja kuunteleminen... Eivätkö nämä ole unohdettu tehokkaammin kuin se Heideggerin oleminen? Vai onko kyse samasta asiasta?” (Kysymykseni viittasi Heideggerin teesiin ”olemisen” unohtamisesta, kaiken tekemisestä välineelliseksi.)

Ystäväni vastasi: ”Olet silleen jättänyt mikä heideggerin arvostama metodi olla. Päivä nousee kuitenkin huomenna ja sitten taas tapahtumat tempaavat mukaansa.”

Martin Heidegger käytti käsitettä silleen jättäminen puhuessaan laskevan ajattelun ja mietiskelevän ajattelun erosta. Kalkuloiva ajattelu, laskeminen, kiinnittyy haluumme ottaa haltuun, käyttää; se on sitä mitä Heidegger kutsui teknologiseksi ajatteluksi. Silleen jättäminen ei ole passiivisuutta; se on mietiskelevä asenne, mietiskelyä, joka viipyilee, etsii merkitystä, mutta ilman ennaltamäärättyä tavoitetta. Se asettuu laskemista, laskeskelevaa ajattelua vastaan.

Nähdäkseni silleen jättämiseen kuuluu kuunteleminen, erityinen kuuntelemisen muoto: sellainen, missä kuulija ei määrää ja ohjaa, vaan antaa tapahtuvan tapahtua. Olematta heideggerilainen ja tajuamatta tarpeeksi hänen ajattelustaan voi väittää, että jotain merkityksellistä hän epäilemättä tavoitti.

Kokki, filosofi ja romantikko

Lomailevan, mutta maailman parhaaksi ravintolaksi sanotun El Bullin isäntä ja luoja, Ferran Adria, on kuulema tunnustanut Michel Onfraylle, että hänen luomuksillaan on derridalaisia inspiraation lähteitä. Voimme helposti kuvitella, miten J.Derridan dekonstruktiivinen, vastakohtia purkava ajattelu antaa kimmokkeita molekyylejä manipuloivaan ruoanlaittoon.

Minun keittiöni, vaatimattomampi, mutta erittäin omistautunut, perustuu toisenlaiseen, romanttisempaan filosofiaan. Inspiraation lähteeni on Novalis, joka kirjoitti: ”Kaikesta pitää tulla ruokaa.” Romanttiselle runoilijalle ja filosofille kaiken elävöittäminen on elämän tavoite; nautinto on elämä.

Lupaan itselleni toistuvasti, että filosofiani – jos sellaisesta voi puhua – perustuu sen myöntämiselle, että minusta pitää tulla enemmän ja enemmän kokki.