Filosofia ja politiikka

Caligula

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 16.10 ja Fuengirolassa 17.10. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Filosofialla on aina ollut suhde politiikkaan. Se on ollut aktiivinen, jopa kiihkeä suhde, mutta osapuolten välillä on aina etäisyys. Filosofia pysyy ulkopuolella.

Suhde on saanut monenlaisia muotoja. Filosofi on ollut kuninkaan neuvonantaja, jopa lainlaatija. Hän on kyseenalaistanut kaikenlaisen vallankäytön, elehtinyt hävyttömästi hallitsijoiden edessä niin kuin kyynikot ja anarkistit. Myös hallitsijoiden suhde filosofeihin on ollut vaihteleva. Filosofi on otettu hoviin, hänet on nimitetty lähettilääksi, mutta monta kertaa hänet on myös työnnetty vankilaan tai ajettu maanpakoon.

Vuosisatojen kuluessa joistakin filosofeista on tehty valtionfilosofeja niin kuin Hegelistä. Onpa rakennettu valtioita filosofeihin perustaen. Marxista tehtiin kivijalka. Yleensä filosofin etäisyyttä pitävä, tiiviin katseyhteyden pitävä suhde politiikkaan on ollut kritiikin edellytys, sen mahdollistaja. Filosofi on rajoittanut, tahtonut rajoittaa, vallankäyttöä tai ainakin kiinnittänyt huomion sen liiallisuuteen, epäoikeudenmukaisuuteen. Lyhyesti sanottuna filosofian suhdetta politiikkaan määrittelee despotismin, mielivallan, kritiikki.

Tarinoita olisi monia. Solon (638-558 eaa) oli valtiomies, johtaja, joka lasketaan usein filosofiksi. Hän laatii säädöksiä, lakeja (seisakhteia), joiden tarkoitus oli rauhoittaa Ateenan levottomuuksia, rajoittaa harvojen valtaa, siirtää se kansankokoukselle. Eufrates (38-118) oli stoalainen filosofi, Musonius Rufoksen oppilas, oli neuvonantaja. Demetrios, kyynikko, käyttäytyi hävyttömästi Caligulan edessä. Kun Caligula yritti tarjota hänelle suurta lahjaa, filosofi kieltäytyi ja sanoi: ”Jos hänen tarkoituksensa oli lahjoa minut, hänen olisi pitänyt tarjota kruunuaan.”

Hallitsijoiden vastaukset viheliäisille ja hävyttömille filosofeille ovat olleet moninaisia. Kun Vespasianus tuli keisariksi, toiveet olivat korkealla. Hän toi vakautta ja paransi valtiontaloutta. Mutta hän myös karkotti kaikki filosofit Roomasta, myös Demetrioksen. Demetrios nauroi.

Esimerkkini ovat tahallisesti vanhoja. Filosofialla oli suhde politiikkaan, vaikkei se ollut poliittista filosofiaa (joka tutkisi kysymyksiä esimerkiksi valtiosta, laista, politiikasta jne.). Filosofinen neuvonantaja ei (ainakaan usein) sanonut, mitä hallitsijan pitäisi tehdä. Hän sanoi, millainen hallitsijan pitäisi olla; hänen huomion kohde oli ethos. Siksi tavoite oli, että hallitsijalla olisi oikea suhde itseensä. Se oli edellytys sille, että suhde toisiin, myös hallittuihin, olisi maltillinen ja kunnioittava.

Neuvonantaja ei teoretisoinut valtiosta, sillä lähtökohta oli eettinen. Koska huomion kohteena oli suhde itseen, tärkeää olivat myös totuutta koskeva ongelma. Jotta hallitsijalla olisi kirkas ja selväjärkinen suhde itseensä, hän ei voinut pettää itseään, olla esimerkiksi tekopyhä.

Filosofia – myös moderni – saattaa saada jotain aikaiseksi ja olla merkityksellistä, jos se esittää kysymyksen politiikalle. Tämä kysyminen on todella kysymistä; kysymyksen sisään ei ole piilotettu vastausta, neuvoa siitä mitä pitää tehdä. Filosofi ei voi teeskennellä esittävänsä ehdotonta totuutta. Hän kritisoi hallitsijoiden ylläpitämiä illuusioita ja heidän sanojensa petollisuutta. Luopuen lupauksesta vapauttaa ihmiset määrittelemättömässä tulevaisuudessa filosofi näyttää, että on mahdollista ja välttämätöntä muuttaa itseään ja vähentää siten riippuvuutta.

Etäisyyttä ottavassa, ulkopuolelle asettuvassa suhteessa politiikkaan filosofia saa merkityksensä – siinä siitä myös tulee vaikea ja hankala. Tänään ja tulevaisuudessa filosofien tehtävä ei ole esittää aikaisempaa parempia teorioita valtiosta ja vallasta, vaan olla entistä kurittomampi.


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mistä puhumme kun puhumme kritiikistä

Étienne de la Boétie 

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 9.10 ja Fuengirolassa 10.10. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Tavanomaisessa kielenkäytössä kritiikki merkitsee usein moittimista, vian ja puutteen ilmaisemista. Modernissa filosofiassa termi saa toisenlaisen merkityksen. Kun Immanuel Kant, joka on vaikuttanut suuresti siihen miten kritiikki ymmärretään, puhuu kriittisestä filosofiasta, hän tarkoittaa tutkimuksen perusteiden ja rajojen arviointia. Siksi hän muotoilee kysymyksen: ”Miten on mahdollista, että...?”

Kriittinen filosofia asettuu jotakin vastaan; myös se hyökkää, vaikka hyökkäys ei muistuta naapuruston kyttääjäukkojen toimintaa. Kantin ajattelu asettuu dogmaattisuutta vastaan. Kritiikki ymmärretään myöhemmässä filosofiassa usein laajemmin; se merkitsee myös yhteiskuntakritiikkiä – usein tietysti johonkin teoreettisuuteen kohdistuvan kautta niin kuin esimerkiksi Marxilla, kun hän kritisoi kansantaloustiedettä. Ensimmäinen huomio on siis, että kriitiikki ei välttämättä merkitse samaa filosofiassa kuin arkikielessä.

Tämä ei merkitse, että filosofisella kritiikillä ei olisi mitään tekemistä jokapäiväisen elämän ja yhteiskunnallisten prosessien kanssa. Michel Foucault liittää modernin kritiikin vuonna 1978 pitämässään luennossa (Mitä on kritiikki?) kysymykseen hallitsemisesta, hallitsemisen taidosta. Hän puhuu kriittisestä asenteesta – tietynlaisesta suhteesta siihen mitä on, mitä ihminen tekee, ajattelee, tietää. 1400-1500-luvuilla noustiin yhdellä ja toisella tavalla vastustamaan erilaisia tapoja, miten ihmisiä ohjataan.

Papiston ja kirkon pastoraalinen valta sai vastaansa protestantismin, jossa haastettiin myös dogmi, oppi ja opin vartijoiden auktoriteetti; kritiikki, vastarinta, alkoi raamatun tekstien lukemisesta. Koska Foucault kytkee kriittisen asenteen kysymykseen hallitsemisesta, hän muotoilee määritelmän näin: ”...kritiikki on vapaaehtoisen alistumattomuuden taitoa, ajatellun taipumattomuuden taitoa.” Määritelmään liittyy humoristinen viittaus Étienne de la Boétien (1530-1563) kirjoitukseen La servitude voluntaire, Vapaaehtoinen  orjuus – kirjoitus, joka on epäilemättä tärkeä kritiikin historiassa. Toinen huomio kritiikistä on siis: Vaikka kritiikki filosofiassa merkitsee (usein) eri asiaa kuin arkielämässä, kriittisellä filosofialla on historiallinen ja moraalinen yhteys maailmaan, jossa sitä harjoitetaan.

Voimme kysyä tiedon välttämättömiä ehtoja, mutta kriittinen katse voi kohdistua myös siihen mitä väitetään välttämättömäksi, muttei sitä ole. Filosofialla on aina ollut jännittynyt,kireä, suhde annettuun maailmaan; se on siis aina ollut kriittistä. Se kehittyi kriittisessä suhteessa retoriikkaa, joka oli oman aikansa hallitsemista, ohjailua. Retoriikka, ihmisten suostuttelu puheitaidon avulla, näytti petokselta, huijaukselta, illuusiolta – ehkä jopa huhupuheiden levittämiseltä. Kritiikki ei siis tutki rajoja, vaan tahtoo myös mennä niiden yli, kysyy tietä ulos ajatustottumuksesta, yleisestä mielipiteestä, itsestään selvänä pidetystä näkemyksestä. Kolmas huomio on siis tämä: kritiikki on häirikkö.

Näemme siis selvästi, että vaikka on olemassa vakavaa kritiikkiä, joka ei ole vain vikojen osoittamista eikä vain polemiikkia, toisen tekemistä viholliseksi, se on jotain negatiivista. Se kieltäytyy todistamattomista opeista, se ei suostu uskomaan, ei suostu auktoriteetin ohjaukseen. Silti siinä on myös jotain positiivista, sillä kyseenalaistaminen tekee vapaammaksi; se mahdollistaa kysymyksen siitä, mikä voisi olla toisin.

Kuvitelkaamme tilanne, jossa puhutaan, keskustellaan, väitellään jostain aiheesta – filosofiakahvila tai suurempi areena. Keskustelu voi olla ”kriittistä” siinä mielessä, että toinen arvostelee toisen näkökantoja. Arvostelu voi olla aggressiivista: se voi olla hyökkäystä toista vastaan. Kritiikki ei aina ja kaikkialla merkitse tätä. Se voi olla yritystä ottaa etäisyyttä tällaisiin väittelyihin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tiedosta oivallukseen (seminaari)

Kairos, uusi alku

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 2.10 ja Fuengirolassa 3.10. 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22 

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Carihuela Chica, Rafaelin aukio.

Joku haluaa sanoa jotain. Kaiken lörpöttelyn keskellä hän haluaa sanoa jotain merkityksellistä, ehkä kriittistä. Sanominen vaatii paljon. On rohkaistava itseään, mutta myös katsottava ympärille, pysyttävä valppaana. Meidän on kiinnittettävä huomiota johonkin, etsittävä ja löydettävä tilaisuus uuteen alkuun. Meidän on tajuttava kairos, joka merkitsi hetkeä, tilaisuutta.

Kreikkalaiset käyttivät sanaa kairos puhuessaan ”oikeasta hetkestä”; se oli tekninen termi, jota käytettiin yhtä lailla lääketieteessä kuin eettisessä keskustelussa. Lääkärin pitää keksiä ja tajuta, mikä on oikea hetki toimia. Kairos oli myöhemmin kristityille ”Jumalan aika”, saapumisen aika.

Oikean hetken tajuaminen, sen tunteminen, voi tuoda mieleen ”tilaisuuteen tarttumisen”, ts. opportunismin. Kyse ei ole kuitenkaan mukautumisesta olosuhteisiin, jotta voi saavuttaa tarkoitusperän. Lääkäri tai eettinen toimija eivät ajattele omaa etuaan niin kuin esimerkiksi poliittinen opportunisti.

Voimme kuvitella myös, että oikea hetki, tilaisuus, on jotenkin onnellinen hetki. Joku jonka haluat viedä tanssiin, hymyilee sinulle tanssilattian toiselta puolelta. Kreikkalaiset liittivät usein sanaan kriisin, ei aina niin odotettavaan ja toivottavaan tilanteeseen, sillä kriisi, taitekohta ja muutos, saattaa olla vaarallinen.  Taudin käänne voi olla huonompaan suuntaan.

Kairos – oikea hetki, tilaisuus – ei ole tilanne, vaan jotain tilanteessa. Toisella tavalla sanottuna tilanteella on kairos. Se on nähtävä, jos tahtoo sanoa jotain merkityksellistä. Kuvitelkaamme, että maassa on vaihtunut hallitus. Tilanne ei ole aina kovin erilainen kuin viimeksi. Joskus on silti haistettavissa, että ministereiden mentaliteetti on erilainen. Silloin jollakin, jolla on sanottavaa, on tilaisuus. Kuvitelkaamme hoitaja tai lääkäri, joka haluaisi tuoda esiin puutteita vanhustenhoidossa, muttei tule kuulluksi, tulee ehkä erotetuksi. Vanhus putoaa sängystä eikä kukaan nosta häntä ylös. Tapaus vuotaa julkisuuteen, syntyy keskustelu. Hoitajalle tulee tilaisuus puhua, sillä nyt ihmiset kuuntelevat, ainakin vähän paremmin. Niin kauan kunnes kohu muuttuu Kohuksi.

Kairos on mahdollisuus uuteen alkuun, lörpöttelyn katkeamiseen. Lörpöttely jatkuu, tauti kääntyy huonompaan suuntaan, mutta hetken ajan hetki on tilaisuus.

Esitän kaksi kysymystä:

1.Miksi tilanteissa on niin vähän tilaisuuksia?

2.Mikä estää näkemästä tilaisuuksia?

Martin Heideggerin Olemisessa ja ajassa käytetään käsitettä, joka voisi olla työkalu, jos joku käyttäisi: lörpöttely. Tärkeää on, että puhe jatkuu, ei se mistä puhutaan. Se etenee juoruillen ja jälkipuheita pidellen. Pertti Julkunen kirjoittaa artikkelissa Das Man ja Diana-vainaa:  Nyt on lupa itkeä: ”Lörpöttely on ratkaisevinaan ja ymmärtävinään jotain sellaista, jota se ei itse asiassa käsittele. Lörpöttelylle ominainen otaksuttu ymmärrys estää Heideggerin mukaan jokaisen uuden kysymyksen esittämisen ja kaikenlaisen ajatuksenvaihdon.”

Meillä on siis kysymykset, meillä on jopa välineitä. Maailma ei lopu tähän, mutta siitä tulee hankala, jopa kiusallinen.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Maailmankuvia ja kainalosauvoja

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 25. syyskuuta. Aika: klo 11.00. Paikka: Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22

Maailmankuva on maailmaa koskevien käsitysten kokonaisuus, joka vaikuttaa ajattelun suuntaan ja toimintaan. Ilkka Niiniluodon mukaan nämä käsitykset koskevat sitä, millaisia olioita tai aineksia maailmassa on, miten todellisuus on kehittynyt ja millaisia säännönmukaisuuksia tai lakeja siinä vallitsee.

Olettakaamme, että joku hyväksyy tällaisen käsityksen maailmankuvista osaksi omaa maailmankuvaansa. Mitä tapahtuu? Miten käsite toimii? Hän katsoo ympärilleen ja löytää erilaisia maailmankuvia: tieteellisiä, epätieteellisiä, uskonnollisia jne. Melkein välittömästi, implisiittisesti, hänen katseessaan on mukanaan kritiikki. Toiset maailmankuvat näyttäytyvät toisia parempina: tieteellinen on parempi kuin uskonnollinen (tai päinvastoin).

Maailmankuvia katsova sankarimme voi myös ponnistella, kehittää kritiikkiään, irtaantua lähtökohdasta, että hänen oma maailmankuvansa on parempi kuin toinen. Hänen kritiikkinsä voi olla immanenttia. Se tarkoittaa, että hän arvioi yksittäisen maailmankuvan luonnetta sisältä käsin. Hän ottaa suurennuslasin alle esimerkiksi erityisen uskonnollisen maailmankuvan ja siinä esitetyt väitteet siitä, mistä elementeistä, olioista tai aineksista, todellisuus muodostuu. Jos väitteet ovat ristiriidassa keskenään, tutkiva sankarimme langettaa tuomion: ”Maailmankuva on epäyhtenäinen ja ristiriitainen.”

Entä jos ympärilleen katsova sankarimme tekisi jotain muuta, pidättäytyisi arvoarvostelmista ja katsoisi, millainen maailmankuvan käsite on? Lakkaisiko hän olemasta kriitikko? Ei välttämättä. Kritiikki kohdistuisi vain eri kohtaan, eri maaliin.

Hän saattaisi kiinnittää huomiota esimerkiksi maailmankuvan ongelmalliseen kuvaluonteeseen. Käsite kiinnittyy mahdollisesti kompleksisella ja haitallisella tavalla näköhavaintokeskeisyyteen. Jos olemme tarkkoja, näemme että kuvaluonne vaikuttaa siten, ettei kuvaan sopivaa oteta mukaan; se häiritsee, ahdistaa ja pelottaa, koska maailmankuvamme on vaarassa särkyä.

Entä jos tutkijamme ei kritisoisi edes maailmankuvan käsitettä, katsoisi vain miten käsite toimii? Oma uljas maailmankuvamme, ylpeyden aiheemme, ei ole vain tuomioelin. Se toimii kainalosauvoina. Ei tarvitse omaa jalkaa laskea alas, ei tarvitse uudelleen ajatella. Vastaus on valmiina. Mitään ei tarvitse tarkistaa.

Katsokaamme maailmankuvien maailmaa aivan pinnallisesti, tekstuaalisen pinnan tasolla. Miten ne ilmenevät? Miten ne tulevat esiin? Millaisia sanoja, nimityksiä, lukijan eteen avautuu? Erilaisia ismejä: marxismia, liberalismia, positivismia... Ismit kainalosauvoina ovat joskus sellaisia, että ihminen, kainalosauvojen käyttäjä, luopuu omasta päätösvallastaan ja ajattelustaan kokonaan, antautuu osaksi konetta, järjestelmää: stalinismi, fasismi...

Jo alussa esitetyssä maailmankuvaa koskevassa käsityksessä todetaan, että maailmankuva ohjaa ajatteluamme ja toimintaamme. Jo määritelmässä huomautetaan, että maailmankuva toimii tietyllä tavalla. Jos haluamme tehdä tarkempaa empiiristä tarkastelua, huomaamme tietenkin eroja yhden ja toisen maailmankuvan välillä; joudumme myöntämään, että ne toimivat eri tavoilla. Tämän havainnon ei välttämättä tarvitse heti, välittömästi ja varomattomasti johtaa hierarkisointiin.

Kritiikin ei tarvitse olla tuomitsemista, arvoarvostelman esittämistä; se voi olla arvoarvostelman lykkäämistä tai peruuttamista. Arvoarvostelma esitetään valmiin kategorian näkökulmasta, mutta kritiikki on – ainakin toisinaan – sen tutkimista, miten tuo kategoria pantiin alulle (minulla on mielessäni esim. Adorno). Silloin kritiikki on toisella tavalla uhmaava ja haastava teko.

Se olisi myös elämistä ilman kainalosauvoja.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Blanchot ja tuomari

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 18. syyskuuta. Aika: klo 11.00. Paikka: Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22

Algerian sota (1954-1962) oli kamala sota. Molemmat osapuolet – Ranska ja algerialainen itsenäisyysliike – syyllistyivät julmuuksiin, kidutuksiin, rikoksiin. Tässä mielessä sota ei poikennut monista muista sodista. Sillä oli erityinen merkitys Ranskalle: se menetti siirtomaaherruutensa, kadotti entisen mahtinsa. Sodalla oli myös erityisiä poliittisia seurauksia Ranskassa. Charles de Gaulle nousi sodan ansiosta ensin pääministeriksi (1958) ja sitten presidentiksi (1959).

Joukko ranskalaisia intellektuelleja julkaisi 6. syyskuuta 1960 manifestin Déclaration sur le droit à l'insoumission dans la guerre d’Algérie (tunnetaan myös nimellä Manifeste des 121). Monien arvelujen mukaan sen pääkirjoittajat olivat Maurice Blanchot ja Dionys Mascolo. Allekirjoittajien joukossa oli mm. Robert Antelme, Pierre Boulez, André Breton, Marquerite Duras ja Louis-René des Forêts. Myöhemmin tarkistetun manifestin allekirjoitti enemmän kuin 121 intellektuellia; uusien joukossa oli mm. Jean Wahl, Tristan Tzara ja François Châtelet. 

Manifesti julkaistiin tilanteessa, jossa kasvava määrä ranskalaisia joutui ajojahdin, pidätysten ja vankilarangaistusten kohteeksi, koska kieltäytyivät osallistumasta sotaan. Teksti joutui voimallisen sensuurin kohteeksi heti julkaisemisen jälkeen, ja muutamat lehdet (Le Figaro etunenässä) kääntyivät allekirjoittajia vastaan. Monet allekirjoittajista menettivät työpaikkansa.

Blanchot joutui oikeuteen vastaamaan syytöksiin tottelemattomuuteen ja aseistakieltäytymiseen yllyttämisestä.  Jo lähtökohtainen idea, että joku voisi tulla tuomituksi manifestin takia, oli joillekin liikaa. Presidentti De Gaulle lausahti: ”Ei Voltairea pistetä vankilaan.” Huomautus oli tahallisesti tai tahattomasti ironinen, sillä Voltaire tuomittiin vankilaan.

Tuomari kysyi, kuka oli vastuussa tekstistä – tarkoittaen kuka tai ketkä sen olivat laatineet manifestin. Blanchot vastasi, mutta hän kieltäytyi näkemästä asioita samalla tavalla kuin tuomari. Hän sanoi, että tekstin kirjoitti joukko yksilöitä, joilla kaikilla oli omakohtainen ja kollektiivinen vastuu tekstin ja siinä tehdyn vetoomuksen edessä. Blanchot'n mukaan mahdotonta jakaa vastuuta mitaten yksilöiden osallisuutta ja sen astetta. Pyrkimys jakaa vastuuosia tarkoituksena pistää vastuulliset järjestykseen oli hänen mukaansa erheellistä, koska silloin ollaan tunnistamatta kaikkien kollektiivisesti tehtyjen kirjoitusten totuus, jonka voi muotoilla näin: ”Kaikilla on oma osansa ja kaikilla on se kokonaan.” Blanchot jatkoi tuomarille:

”Kaikki mitä yritätte pistää minut sanomaan olisi tätä väittämää, kaikkien kollektiivisten tekstien merkitystä vastaan ja olisi siksi valhetta.”

Tuomari ei osannut irtaantua omasta lähtökohdastaan, jatkoi samaa peliä, vaikka väsyneempänä. Blanchot myönsi olevansa täysin vastuussa tekstistä siitä lähtien, kun hän allekirjoitti sen. ”Se ei merkitse vain sitä, että olen samaa mieltä tekstin kanssa, vaan myös, että sulaudun sen kanssa; olen tämä teksti. Kaikki allekirjoittajat samastuvat tekstiin...”

Manifesti on mielenkiintoinen sinänsä. Se ei puhuu enemmän oikeudesta kuin velvollisuudesta, koska se irtisanoutuu tavanomaisesta moraalisesta ajattelusta. Siinä puhutaan velvollisuudesta puuttua tilanteeseen, mutta puuttuminen ei ole ihmisten neuvomista; heidän on itse tehtävä päätöksensä vakavien ongelmien edessä. Neuvomisen sijasta puuttuminen on pyytämistä -  niiltä, jotka tuomitsevat, pyydetään, etteivät he antaisi itsensä jäädä kiinni sanojen ja arvojen monimielisyyteen.

Yhtä mielenkiintoinen kuin teksti on sen herättämät reaktiot ja levottomuus ovat yhtä mielenkiintoisia. Vuosia aikaisemmin Blanchot kritisoi tapaa, jolla Ranska teki armeijasta poliittisen välineen. Hän arvosteli myös De Gaullen auktoriteettia, hänen tekemistä kansakunnan isähahmoksi. Manifestin jälkeen, oikeudessa, hän kieltäytyi pelaamasta tuomarin peliä.

Blanchot on minulle esimerkki. Ajattelijat tekevät vastarintaa. Rauhallisesti, pää pystyssä, loputtoman kärsivällisenä. He todistavat olemassaolollaan, että peli ei ole pelattu – ja että pelin voi hylätä.

Oikeudenkäynti peruttiin salaperäisesti, ilman selityksiä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Solidaarisuus

Jan Patočka

Filosofiakahvilan aihe Torre del Marissa 11. syyskuuta. Aika: klo 11.00. Paikka: Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22

Kamala sana: me. Kun poliitikko ei halua puhua omasta puolestaan, vastata kysymykseen, ottaa vastuuta, hän sanoo: me. Toisaalla toiset ihmiset luovat tyrannian muotoja sanan avulla. Me-henki, joskus niin tarpeellinen, muodostuu pakottamiseksi - meihin kuuluvien asettamiseksi paikalleen. Toiset – ne jotka eivät kuulu meihin – heitetään ulos, pakotetaan rajalle. Heidän annetaan hukkua.

Silti on niin, ettei me ole aina ehdoton, ikuinen ja fanaattisuutta ruokkiva. Se ei synny tai kehkeydy aina valmiista vastauksista, yhteisestä ja jaetusta arvomaailmasta, vaan kysymyksestä, mahdollisesti hyvinkin kriittisestä kysymyksestä. Joskus sanasta kuulee muutakin kuin kansalliskiihkoa; siinä ilmaistaan solidaarisuutta.

Mitä on solidaarisuus? Se on yhteenkuuluvuutta, kykyä yhteisvastuuseen, toimintaa kokonaisuuden hyväksi. Sana solidaarisuus alkuperä on roomalaisessa oikeudessa, termissä obligatio in solidum; se liittyi siis tietynlaiseen, kaikkia velvoittavaan lainajärjestelyyn. Sana solidum tulee latinan sanasta solidus, josta johtuu monien nykykielten kiinteää, yhtenäistä, lujaa tarkoittava sana.

Aina riitaisat, kyräilevät, omiaan puolustavat kohoavat oman pienen, sulkeutuneen, maailmansa yläpuolelle ja näkevät olevansa samassa veneessä toisten kanssa. Espanjalaiset – ja monet muutkin – löysivät solidaarisuutta itsestään ja veljistään ja sisaristaan, kun öljytankkeri Prestige haaksiriikkoontui.

Jan Patočka (1907-1977), prahalainen filosofi, piti maanalaista seminaaria. Se oli yritys ajatella tilannetta, jossa kansalaiset elivät. Patočka koki, että jo tilanteen ajatteleminen, tietoisuuden lisääminen, on tilanteen muuttamista. Eläminen vain elämisen vuoksi ei ole mitään; silloin ei olla vielä tajuttu mitä elämä on, mikä sen tekee elämisen arvoiseksi. Tässä vaikeassa tilanteessa – ja tätä tilannetta varten – Patočka loi erityisen solidaarisuuden käsitteen: hän puhui vapisevien, järkyttyneiden tai järkytettyjen solidaarisuudesta (englanninkielinen termi on solidarity of shaken).

Termi ilmaantuu Patočkan kriittiseen Heidegger-luentaan. Heideggerin Dasein, ihmisen olemassaolon tapa, oli aina jo lähtökohtaisesti olemista yhdessä (toisten kanssa). Patočkan kriittisyys johtuu siitä, ettei Heidegger hänen mukaansa kykene näkemään tämän yhdessä olemisen poliittista aspektia. Tsekkifilosofin kuvaama kokemus oli (hänen voimallisesti fenomenologisesta koulutuksestaan huolimatta) kollektiivinen ja historiallinen kokemus. Oleminen on olemista yhdessä toisten kanssa – ja tämä on poliittisen yhteisön konstituoitumista.

Patočka puhuu merkityksen etsinnästä. Sen etsiminen lähtee liikkeelle siitä, että joku tai jotkut ovat kadottaneet merkityksen. Merkityksen kadottaminen on häiriö, murtuma, yhteisessä ja jaetussa pohjassa – siinä mikä on ollut tai minkä on kuviteltu olevan kiinteää ja lujaa (solidus). Jotain on ravisteltu, hämmennetty, järkytetty. Tämän pohjattoman pohjan, murtuneen pohjan kokemuksen kautta voi kuitenkin syntyä erityinen yhteisön muoto, jotakin jolle Patočka antaa nimen järkytettyjen solidaarisuus. Jotain joka syntyy vainon alla. Jotakin joka eletetään epävarmuudessa.

Patočkan idea saa pohtimaan, voiko todella olla yhteisöllisyyden, myös solidaarisuuden, muotoja, jotka eivät ole sidottu valmiisiin, lujiin vastauksiin, hyväksyttyihin arvoihin, velkatakuujärjestelyihin, olemassaolevaan järjestykseen. Ehkä on mahdollinen toinen me, kysymyksen jälkeinen...   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila