Aihe:nainen

Otsikoin näin en vain siksi, että aiheeni olisi nainen. Puhun naisesta aiheena, naisen tekemisestä aiheeksi...

Nainen on ollut monta kertaa ja eri tavoin keskustelun, tiedollisen uteliaisuuden aiheena. Keskustelua ovat käyneet miehet. Joskus nainen on idealisoitu (Neitsyt Maaria ja siitä kehittyneet trubaduurikulttuurin lohikäärmeen kynsistä pelastettavat neitsyet), joskus demonisoitu (noidat), joskus tieteellistetty (psykiatrien keskustelut hysteerisistä naisista). Kaikki nämä monimuotoiset tiedolliset, runolliset, filosofiset ja pseudofilosofiset keskustelevat pyrkivät kontrolloimaan pelottavaa, kaaoottista, arvaamatonta naista.

Samaa halua dominoida voi nähdä 1600-luvun luonnontieteellisessä kirjoittelussa; luonto haluttiin tehdä hallinnan ja valvonnan kohteeksi. Tämä sama tieteellinen vuosisata, uuden ajan ja tieteellisen vallankumouksen ensimmäinen hetki, oli kaikkein ahkerin noitien vainoamisessa ja polttamisessa.

Miksi on olemassa naistutkimusta? Tutkiiko naistutkimus naista? Se syntyi puhumaan naisesta toisella tavalla ja naisen ehdoilla, mutta tietenkin myös problematisoimaan nämä vuosisatoja jatkuneet puheet naisesta. Emme voi arvata tämä tutkimuksen mahdollisia kauaskantoisia seurauksia, mutta ainakin sen synty on ymmärrettävä ja välttämätön. Naistutkimus on historiallinen hetki ajattelun historiassa. Myöhemmin nähdään, mihin se johtaa.

Naistutkimus on monitieteinen ala, joka pyrkii selvittämään, miten sukupuoli ja sukupuolten väliset suhteet vaikuttavat yhteiskunnallisiin ja kulturaalisiin ilmiöihin. Tässä yhteydessä voi siis tehdä kulttuurifilosofisen välihuomautuksen. Ihminen tekee ihmisestä kaiken mitan ja omasta kulttuuristaan normin. Tämä tarkoittaa, että oman kulttuurin tapoja pidetään oikeina, normaaleina ja luonnollisina.

Jos jonkun kulttuurissa juodaan kymmenen kuppia kahvia päivässä, se on oikein ja kohtuullista – kaikkea muuta vieroksutaan. Tästä seuraa, että tapoja ja tottumuksia pidetään luonnollisina, ei tajuta niiden olevan tapoja ja tottumuksia. Jopa terveelliseksi katsotaan oman kulttuurin tottumukset.

Ajattelulle ja kriittisyydelle tämä luo vaikeat olosuhteet, mutta myös välttämättämän työmaan: on tutkittava, tarkistettava, ajateltava omaa kulttuuriaan, kohdistettava siihen kylmä ja etäinen katse. Emme voi asettua kokonaan oma kulttuurimme ulkopuolelle, mutta voimme kehittää itsessämme kylmyyttä ja etäisyyttä.

Puhun tahallisesti tällaisen epänaisellisen hyveen – kylmyyden – puolesta. Ajattelu – myös naistutkimus – voi löytää voimaa kylmyydestä, kyvystä ottaa etäisyyttä. Tavoitteena on kulttuurin kritiikki, jotta jokin, joka meissä on, saisi tilaa, voisi elää.

Filosofia on kysymistä, muttei ole sukua arkipäiväiselle kysymiselle. Kun kysymme, haluamme saada tietoa. Eikö niin? Ei aina. Joskus haluamme kysymyksellä avata maailman, tehdä tutustua tuntemattoman. Kysyn filosofisen askeetin kysymyksen: Mitä voin tehdä itsestäni? Siihen ei voi vastata, ei ainakaan heti; tietoa ei ole. Silti se on hedelmällinen kysymys; se avaa maailman, polun. Emme tiedä, tarvitsemmeko naistutkimusta aina, mutta on toivottavaa, että tämä – tai joku muu tutkimuksen ala – onnistuu esittämään hedelmällisiä kysymyksiä, sellaisia jotka heittävät meidät tuntemattomille vesille.

Itse ajattelen, että näiden mahdollisesti väkivaltaisten kysymysten tarpeellisuus on selvästi näkyvissä. Kulttuuri ja sen normit, sen kaavamaiset kaavat, ritualisoituneet muodot, vaikuttavat esim. sukupuolten välisiin suhteisiin. Ajattelu ja kritiikki tähtäävät siihen, että voimme odottaa myös odottamatonta, nähdä ihmisten välillä epätodennäköisiä suhteita. Ajattelu auttaa tuomaan liikettä ja mielikuvitusta sinne, missä kaikki on jäykkää, kuivettunutta, köyhää, jos ei suorastaan pilaantunutta.

Keskiajalla eurooppalaisella naisella oli vain kaksi hyväksyttävää mahdollisuutta: mennä naimisiin tai luostariin. Mutta oli ihmisiä, jotka osasivat kyseenalaistaa. Beguines (1200-1400-luvulla) olivat naisia, mystikkoja, jotka loivat puolittain luostarimaisia kommuuneja tai elivät yksinään kierrellen saarnaamassa. He eivät olleet nunnia; eivät luopuneet omaisuudestaan ja he voivat palata ”maalliseen” elämään, mennä naimisiin, jos halusivat. He keksivät uusia tapoja elää. Meidän pitäisi osata tehdä samoin.

Sielusta

Psykologiassa psyyke (sielu) on kerroksellinen rakenne. Sitä tulkitaan eri tavoin. Mutta aina sitä tulkitaan; se on jatkuvan hermeneuttisen prosessin kohde. Näin sielu objektivoituu, tulee kohteeksi, tarkkailun ja selittämisen esineeksi. Kerroksellisuuden ja tulkinnan seurauksena sielu on tullut syväksi.

Vaikka Descartes erotti niin selvästi ruumiin ja sielun 1600-luvulla, vasta myöhään 1700-luvulla fysiologit alkoivat hoidossa ja lääkinnässä erottaa ruumiilliset ja henkiset vaivat. Tämä erotus tapahtuu, kun ”potilaisiin” aletaan käyttää ns. moraalista hoitoa. Psykoterapian ensimmäinen nimi oli moraalinen hoito, jonka keskeinen lähtökohta oli moraalinen tuomitseminen. Potilaasta tuli syyllinen tilaansa.

Tällä kerroksellisella ja syyllisellä sielulla on syntymäpaikka: kirkko. Jo varhain kristinuskon alkuvaiheessa sielu alkoi tunnistaa ja tunnustaa syyllisyytensä sekä syntisyytensä. Erityisesti luostareissa alkoi itsetutkistelu merkitä sitä, että ihminen tarkkailee sielussaan tapahtuvia liikkeitä, etsii pienimpiäkin merkkejä salaisesta, mahdollisesti syntisistä, ajatuksista ja kuvitelmista.

Kirkon harjoittama henkinen ohjaus alkoi varsinkin 1500-luvulla ja 1600-luvulla muuttua ”terapiasuhdetta” muistuttavaksi käytännöksi. Paimennettava ihminen oli velvollinen puhumaan ohjaajalleen, paljastamaan kaiken. Vähitelleen tämän käytännön kehittymisen myötä alkoivat tietyt uskonnollisen elämän ilmiöt ja spirituaaliset tapahtumat häiritä kirkkoa. Erityisen kiusallisiksi muodostuivat riivaustilat, joidenkin kurjien sielujen joutuminen demonin valtaan.

Miksi tämä oli häiritsevää? Demonien tunkeutuminen sieluun ja niiden ajaminen ulos – siis eksorkismi (tai eksorsismi) – ovat ilmiöitä ja prosesseja, joissa sielu nähdään ja koetaan eri tavalla kuin henkisessä ohjaamisessa, kirkon omassa käytännössä. Demonin valtaama sielu ei ole syyllinen. Se ei ole syvyys, vaan paikka, johon erilaiset voimat asettuvat.

Henkisessä ohjauksessa ohjaaja kysyy: ”Kuka sinä olet?” Kysymys on tarkoitus sisäistää. Ohjattavan on opittava kysymään itseltään: ”Kuka minä olen?” Manaajan kysymys ei ole osoitettu riivatulle, vaan riivaajalle: ”Kuka sinä olet, demoni?”

Olen aikaisemmin kertonut – tunnustanut – harrastaneeni mm. eurooppalaisen viemäriverkon historian tutkimista. Se oli minun sukellukseni syvyyteen, eri kerroksiin. Viime aikoina harrrastukseni ovat vähemmän skatologisia: tutkin eksorkismia. Se on osa yrityksestä ajatella sielusta toisin, eri tavalla - ei kerroksellisena rakenteena, vaan paikkana. En luo silti mitään uutta sielun metafysiikkaa. Pyrin katsomaan toisesta näkökulmasta ja näkemään, ettei ole välttämätöntä kokea ja käsittää sielua kerrokselliseksi rakenteeksi – ettei sielun metafysiikka ole välttämätöntä.

Sielun ajatteleminen topologisesti ei poista poliittisuutta. Yhä pidän Leslie Paul Thielen käsitteestä ”sielun politiikka”. Siinä ei ole kyse tulkitsemisesta, vaan voimasuhteiden järjestelystä. Kysymys ei ole: ”Kuka sinä olet?” Se on pikemminkin: ”Kenen määräyksiä kuunnellaan ja miksi?” Ihmisten väliset suhteet ovat politiikkaa, ja ihminen luo suhteen myös itseensä. Politiikka on aina topologiaa; ihmisten välisten suhteiden luominen ja järjestäminen sisältää aina myös paikan, tilan, järjestämisen. Kautta aikojen ihmiset ovat luoneet kohtaamispaikkoja ja muureja, avoimia tiloja ja suljettuja tiloja.

Kiinnostukseni sieluun on poliittista ja filosofista. Puhuessani sielusta luon näkökulmaa siihen, mikä on ongelmana edessämme meidän kohtaamissamme tilanteissa. Mitä aiomme hyväksyä? Mitä voisimme muuttaa noissa tilanteissa, mitä muokata itsessämme? On erittäin poliittista kysyä: Onko meille annettu sielun käsite hyväksyttävä ja haluttava? Kuka sitä haluaa? Kuka hallitsee ja miten, kun meillä tämä tai tuo sielun käsite?

Kyynikkofilosofi Diogenes, joka tunsi demonit, oli myös psykologi, mutta hänen psykologiansa oli sielun politiikkaa. Kun Diogenes provosoi ihmisiä, veti heidät kamppailuun kanssaan, hän asetti erilaiset voimat ja vallat vastakkain. Kamppailun tarkoitus ei ollut johtaa äkilliseen valaistumiseen, vaan siihen, että vastapuoli, kuulija, asettuisi uudenlaiseen suhteeseen itsensä kanssa, ryhtyisi kamppailuun omia vikojaan, demonejaan, vastaan – tai kamppailuun niiden kanssa. Näin ovat ainakin jotkut tulkinneet. Hän halusi, että kuulija olisi suhteessa itseensä niin kuin Diogenes oli suhteessa heihin: häpeämätön provosoija, väsymätön kamppailija, kriitikko... siis hyvä ystävä.

Paha naamio, hyvä naamio

Puhumme naamioista ilkeästi ja ymmärtämättömästi. Kun joku mielestämme kantaa naamiota, hän meidän varmuutemme mukaan ansaitsee halveksintamme, koska hän ”teeskentelee”, ”ei ole oma itsensä”, ”salaa”.

Naamiota ei silti aina pidetä ainoaksi oletetun sisäisen olemuksen salaamiseksi. Ihminen on runsaus, ja sielu moninaisuus. Naamio voi olla – se on monta kertaa ollut – iloa uhkuva hulluus, hyvä hulluus, iloinen totuus. Tämän tiesi Mihail Bahtin, kun hän kirjoitti keskiajan ja renessanssin naurua käsittelevässä teoksessaan: ”Naamio liittyy muutokseen ja uuden ruumiillistumisen iloon, iloiseen suhteellisuuteen, se kieltää iloisesti samuuden ja yksimerkityksisyyden, tylsän itsensä kanssa yksiin käymisen...”

Joskus ihminen elää keskinkertaisesti ja on kuin hänellä olisi aina sama rooli. Silloin sanomme, että hänellä on naamio. Enemmän kuin naamio, ihmisellä on silloin jäykistynyt ilme. Enemmän kuin naamio, häntä lukitsee tapa ja jämähtäminen tavanomaiseen tapaan katsoa, olla ja elää. Ei häntä naamio estä, vaan skeema. Hän on Bahtinin kuvaaman karnevalistisen naamion antiteesi, sillä hänen jähmettyneet kasvonsa eivät ilmaise ihmisen omaa eikä elämän moninaisuutta.

Kun ihminen on oma itsensä, hän muuttuu, lakkaa olemasta sama. Näyttää siltä, että hän riisuu naamion. Se on huono, huonontunut naamio, joka on palanut kasvoihin kiinni ja tehnyt sen alle irvokkaan pesän: elämättömien mahdollisuuksien ja itseään ilmaisemattomien voimien hautausmaan. Kun ihminen muuttuu, antaa moninaisuuden manifestoitua, hän kieltää samuuden ja yksimerkityksisyyden, itsensä kanssa yksiin käymisen ja alkaa siis löytää sukulaisuuttaan karnevalistisen naamion kanssa.

Huonon naamion riisunut on alaston, sillä hän on riisunut skeemat, annetut mallit, kaavat ja kanonisoidut muodot. Hänen alastomat kasvonsa tervehtyvät tuulessa.

Olen jo aikaisemmassa muistiinpanossa samastanut alastomuuden ja onnellisuuden. En ole siis pelkästään minimalisti; minun ”filosofiani” on nudismia.

(Tiina Tuurna pitää Aurinkorannikon Sofia-opistolla naamiotyöpajan 13.-24.10)

Filosofiakahvilan aiheet Fuengirolassa ja Nerjassa

Mitä ajattelijan pitäisi itseltään riisua, mikä paino heittää harteiltaan? Ainakin kaikki vakaumukset.

Filosofiakahvilan aiheet Fuengirolassa:

14.10. Aihe: nainen
19.10. ja 21.10. Filosofia elämäntapana
26.10. ja 28.10. Lisäyksiä myrkkyoppiin
2.11. ja 4.11. Runous ja filosofia
9.11. ja 11.11. Lisää vaeltajan ajattelua
16.11. ja 18.11. Ethos: onnellisuus...
23.11. ja 25.11. Profaani ja pelastus
30.11. ja 2.12. Vastuu
7.12. Pitäisikö filosofin välttää avioliittoa?
14.12. Tuntematon

Filosofiakahvilan aiheet Nerjassa:

13.10. Mitä hyötyä filosofiasta?
20.10. Itsensä kehittäminen (joutilaisuus ja työ)
27.10. Hyvä elämä
3.11. Vapauden käyttö ja onnellisuus
10.11. Mitä merkitsee rakastaminen
17.11. Etiikan ja estetiikan merkitys
24.11. Hybris
1.12. Huonojen filosofien ylistys
15.12. Myrkkyoppi

Filosofit, jotka ovat minua kiinnostaneet, olivat kaikki naurun filosofeja. Kaikki runoilijat, jotka minut ovat lumonneet, menivät kohti hiljaisuutta.

Lisätietoja Sofian ohjelmasta osoitteesta www.sofiaopisto.net

Poikkeuksellisin kirja: Noidankehä

Luin uudestaan kirjan, joka nytkin, 15 vuotta myöhemmin, panee minut kosketuksiin oman pimeän puoleni kanssa ja synnyttää voimakkaan, nimeämättömän tunteen, pakottaa katsomaan kaaokseen. Suuri harmi, ettei kirjaa ole käännetty suomeksi.

Pierre Klossowskin kirja Nietzsche ja noidankehä (Nietzsche et le cercle vicieux) on monella tavalla poikkeuksellinen filosofinen teos. Tekijä ei ollut filosofi. Hän sanoi, ettei ole kirjailija, taiteilija eikä filosofi, vaan monomaanikko. Kirja on poikkeuksellinen myös siksi, että se on erittäin hieno filosofinen teos, arvokas jo pelkästään simulakrumin käsitteen ansiosta.

Kirjan Nietzsche näyttäytyy käsittämättömän kärsimyksen kantajana ja selvästi hulluna, mutta Klossowskin filosofia ja psykologia ei esineellistä eikä normalisoi Nietzscheä, poista ajattelun voimaa ja merkitystä sen takia, että ajattelija oli hullu.

Teos etenee pisteeseen, joka on raja, kynnys, missä psykologia ja filosofia ovat yhtä ja edessämme on kysymys affekteista, ajatuksesta, merkeistä, ilmaisusta, suhteesta itseemme ja suhteesta toiseen. Klossowski ja hänen Nietzschensä - deliroiva ja euforinen Nietzsche - opettavat, että viesti, sana, teos ei ole kaikille: se on niille, jotka jollain tavalla pystyvät saamaan tartunnan tunteesta, joka synnyttää ajatuksen. Viesti ei ole niille, jotka ”ymmärtävät”, vaan niille, jotka osaavat vastata, resonoida, siis kaikua – tai aikaansaada kaiun.

Klossowski oli outo herra. Mies opiskeli teologiaa, mutta menetti pappiskutsumuksensa. Myöhemmin hän kirjoitti ”pornografisia” romaaneja, jotka todellisuudessa ovat teologisia ja filosofisia tutkielmia. Minulla on salaisuutena pidetty kytkös tähän sieluun. Hän kutsui meksikolaista Juan García Poncea ”veljekseen”, Juan puolestaan minua ”rikostoverikseen”. Sekä Pierre että minä olimme kirjeenvaihdossa García Poncen kanssa.

Jonain päivänä minun on puhuttava Don Juanista... rikottava hiljaisuus.

Sinun täytyy muuttaa elämäsi

En ole hyvin metafyysinen ihminen (en tahdo sanoa filosofi). Minun on vaikea hengittää metafyysisessä maisemassa. Arvostan toki joitakin hyvinkin metafyysisiä ajattelijoita – esimerkiksi Spinozaa ja Deleuze´tä, joita olen opetellut hyödyntämään.

Mutta kaikki sellaiset pienet tutkailut, joita olen tehnyt, vievät välillä metafysiikan sisään; on pakko tehdä sukelluksia metafysiikkaan, siis pohtia olemassaolon perusteita, olevaisen olemusta jne. Esimerkiksi jos tahtoo ajatella arvoja, tutkia ja arvioida niitä, joutuu väistämättä myös metafyysisten kysymysten äärelle.

Liikkuminen maisemassa, jossa on vaikea hengittää ja lyhyet tai pitkät sukellukset syviin kysymyksiin tekevät minulle myös erittäin välttämättömäksi paluun takaisin tähän maailmaan. Tämä paluu ei ole pakoa, vaan asettumista kovien ja vaativien kysymysten eteen. On tunnustettava, että Rainer Maria Rilken viimeiset sanat runossa Apollo toimivat ajatteluni imperatiivina: ”Sinun on muutettava elämäsi.”

Olen yrittänyt uteliaisuutta ylistää

Olen yrittänyt uteliaisuutta ylistää. Enkä ole ainoa. Michel Foucault sanoi: ”Unelmoin uudesta uteliaisuuden aikakaudesta.”