Ilmastonmuutos - Päivitys syksy 2016

Luento ilmastonmuutoksesta – Päivitys syksy 2016

Paikka: Corazon Mari, Calle El Copo/Torre del Mar.

Aika: lauantaina 26.11 klo 16

Luennoitsija: Sam Sandqvist 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Terrorismi - Nuoriso ilman valoa

(Paulino Pallás tekee attentaatin 1892)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.
1.Termin ongelma.

Ensinnäkin lähtökohdan tekninen, termiin liittyvä ongelma. On vaikea puhua terrorismista, koska sanaa käytetään propagandistisesti. Yksi sanoo terrorismi, toinen sanoo vapautusliike tai muuta vastaavaa.

Monet teot, toiminnat ja käytännöt, joihin ihmisiä on totutettu 1900-luvulla, saattaisivat olla luokiteltaviksi terrorismiksi, jos jotkut kansakunnat olisivat esimerkiksi ottaneet tosissaan kansainvälisen ilmailualan sopimuksen vuodelta 1923 , joka tehtiin Haagissa. Tämä koodisto kielsi ilmapommituksen tarkoituksena herättää kauhua väestössä. Tämä on syy miksi jotkut pitivät Guernican pommitusta Baskimaassa vuonna -36 terrorismina. Mutta hyvin monet pommitukset, tottakai myös Hiroshima ja Nagasaki, olisivat tällaisten kriteerien mukaan terrorismia.

Termiä tulee ranskan sanasta Terror, jota alettiin käyttämään Ranskan vallankumouksen jälkeen, 1700-luvun lopussa, kun Roberpierren johdolla jakobaanihallitus ryhtyi teloittamaan opposition edustajia. Kyse oli kauhun, pelon levittämisestä, vaikuttamisesta väkivallan ja väkivallan uhan avulla. Eli termi – ironista ehkä – tarkoitti valtionterrorismia ja nimenomaan kokonaisiin väestönosiin tai kansalaisiin kohdistunutta toimintaa, heidän ohjaamistaan.

En oleta mitään valmista, lopullista totuutta terrorismista; sanon terrorismiksi sitä mitä yleensä sanotaan terrorismiksi. Poistan ideologiset oletukset. Eli en sano esimerkiksi, että ”terrorismi on jonkun ryhmän toimintaa yhteiskuntajärjestyksen kumoamiseksi”, koska tämä merkitsisi, että valtionterrorismi ei olisi terrorismia.

Jotkut toimintamuodot, esimerkiksi pommin räjäyttäminen julkisella paikalla – tyypillisesti joidenkin niin sanottujen terroristiryhmien toimintapoja – ei välttämättä ole terrorismia. Koska on myös yksittäisten ihmisten ei-poliittisia massamurhahankkeita. Esim. vuonna 1966 Austinissa, Teksasissa, ampui Charles Whitman ihmisiä yliopiston kellotornista, tappoi 15, 32 loukkaantui. Myöhemmin selvisi, että miehellä oli aivokasvain. Eli terrorismiin liittyy kuitenkin jokin poliittinen ulottuvuus; se ei määritelmällisesti voi olla mieleltään järkkyneen toimintaa. Ja tämä ei tietenkään sisällä mitään oletusta siitä, että jonkun terroristijärjestön jäsenen pitäisi olla tasapainoinen, mieleltään terve. Sitä voi epäillä heidän niin kuin kaikkien meidän tapauksessa, mutta se ei ole toiminnan ja teon syy tai motiivi.

Terrorismi on siis lähtökohdassani väkivaltaa tai sen uhkaa käyttävää, pelon ja kauhun kautta vaikuttamaan pyrkivää, toimintaa; poliittista toimintaa, poliittista väkivaltaa, myös silloin, kun mukana on vaikuttamassa uskonto tai vielä tarkemmin tulkinnat uskonnosta. Kun väkivalta on ”uskonnollista”, se on silloinkin poliittista.

 2.Terrorismi modernin maailman henkenä

Jo antiikin maailmassa oli idea tyranninmurhasta, toisin sanoen murhasta keinona vaikuttaa. Tämä idea sai uudella ajalla, jo oikeastaan 1500-luvulla, uutta tulta: kirjoitettiin ja puhuttiin oikeudesta kapinaan, vastarintaan. Voidaan ottaa espanjalainen esimerkki: Juan de Marina (1536-1624), jesuiitta, teologi ja historioitsija, joka ajatteli, että kuninkaan tulee noudattaa lakia: ei saa olla tyranni, mielivaltainen. Samoin kuin Tuomas Akvinolainen hän oikeuttaa vallankumouksen ja kuninkaan tappamisen, jos tämä on tyranni.

Vallankumoukselliset liikkeet 1800-luvulla ovat yksi terrorismin syntypaikka, koti. Siksi terrorismin historia alkaa modernissa mielessä itse asiasta Amerikan vallankumouksesta, itsenäisyyssodasta, koska se käynnisti monessa paikassa vallankumousinnon ja sitä kautta uudenlaisen, meidän ymmärtämän politiikan, jossa on mukana ideoita, ideologia; politiittiset pyrkimykset johtavat organisoitumiseen, erityisesti tietysti puolueiden organisoitumiseen, mutta monta kertaa myös toisenlaisten ryhmien järjestäyttymiseen. Vallankumous oli myös elämäntapa tai periaate, joka määritteli erityisenlaisen elämäntavan, joka varsinkin 1800-luvun alusta lähtien sai eräänlaisen ”salaliiton” tai ”salaseuran” muodon.

Terrorismia voisi katsoa, tutkia ja ajatella elämäntapana, jossa joku on äärimmäisessä tapauksessa myös kuolemaan oman ideansa tai totuutensa takia. Terrorismissa on voimakas uhrautumisen henki, myös silloin, kun se on näennäisen kaukana kaikista uskonnollisista sisällöistä. Kysymys elämäntavasta on todella voimakkaasti läsnäoleva myös puolueiden sisällä; oli ja voi sanoa jopa että yhä on olemassa kysymys kommunistisesta elämäntavasta. Myös vastapuoli on tästä tietoinen; se kuulustelee kommunistia siitä, onko elämäsi todella järjestäytynyt ideasi mukaisesti.

Terrorismin historia Espanjassa alkaa nimenomaan anarkistisesta liikehdinnästä 1890-luvulla. Terroriteko määriteltiin näin; se on ”propaganda por el hecho” tai ”propaganda por el acto”, toisin sanoen teon kautta levitettävää propagandaa. Tämä oli siis anarkistiteoreettikojen käsite; idea oli yksinkertaisesti se, että ”saarnataan esimerkin” avulla. Toisin sanoen termi liittyi – aivan eksplisiittisesti tähän antiikin maailmassa tunnettuun ideaan ”tyrannin surmaamisesta” ja toisaalta tähän vallankumoukselliseen elämäntapaan, jossa idea yritti tulla teoksi, ruumiillistua.

Mitä siis tapahtui 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Espanjassa? Miksi alettiin tehdä terrori-iskuja? Täytyy muistaa, että Espanja eli suuren muutoksen aikaa; se oli menettämässä lopullisesti suurvalta-asemaansa, elettiin taloudellisissa vaikeuksissa, mutta myös eräänlaisessa henkisessä, moraalisessa lamassa. Tämä oli myös aikaa, jolloin alettiin ”politisoida” asioita, organisoida puolueita; muun muassa PSOE oli perustettu 1878, Baskimaan nationalistinen PNV perustettiin 1895. Oli siis yhden- ja toisensuuntaisia yrityksiä muuttaa maa, tehdä asioita. Koska se oli vaikeaa, ellei mahdotonta, jotkut alkoivat heittää pommeja. Toisin sanoen oli olosuhteet, tilanne, tuskan aihe, mutta myös pyrkimys tilanteen problematisointiin ja sen jälkeen erilaisia ideoita siitä, miten tilanne voitaisiin muuttaa; politiikka oli syntynyt ja samalla terrorismi.

Terrorismin yhteydessä voitaisiin puhua moraalisista kysymyksistä – puhutaankin, varmaan syystä. Ei pelkästään terrorismin moraalittomuuden takia, vaan myös siksi, että jotkut näkevät moraalisen oikeutuksen väkivallalle, jos vastassa on tyranni. Tarkoitus on niin monta kertaa pyhittänyt keinot, ja länsimaisessa ajattelussa se on yleinen ajatus.

3. Nuoriso ilman valoa

Itävaltalaisen, unkarilaisyntyisen kirjailijan Ödön von Horváthin (1901-1938) romaani Nuoriso ilman Jumalaa (Jugend ohne Gott 1937) kertoo siitä, miten nuoriso vääntyy vinoon, menettää inhimillisyyden. Radio pauhaa, ja nuoret toistavat pauhun omissa ainekirjoituksissaan. Kirjan päähenkilö, opettaja, joutuu ristiriitaan sekä oppilaiden, oppilaiden vanhempien ja rehtorin kanssa, kun erehtyy sanomaan: ”Myös mustat ovat ihmisiä.”

Jos nuorille annetaan koti, järjestö – julkinen tai salainen, Hitler Jugend tai jengi tai terrorijärjestö – luodaan hyvät olosuhteet epäinhimillistymiselle. Tärkeää on kasvatustyö. Horváthin kirjan rehtori muistuttaa pykälästä, joita opettajien pitää noudattaa. Lapsien sotamoraalia ei saa millään tavalla vahingoittaa. Siksi on niin vaarallista, jos sanoo mustia ihmisiksi. Uskonto on aina hyvästä; se vahvistaa käsitystä, että tarkoitus pyhittää keinot. Ryhmä on tärkeintä. Ihmiset tekevät omien taipumustensa vastaisia tekoja, jos muut tekevät.

Mutta ryhmä ja muut ihmiset eivät ole helvetti välttämättömästi. Pitää välttää ryhmän sulkeutuneisuutta, sen sulkeutumista. Claudio Magris suositteli älyllistä moniavioisuutta. Liikkuminen ja sekoittuminen muihin, liikkuminen rajojen ulkopuolelle, on jotain, jota ei pitäisi tukahduttaa. Terrorismi itää varmuudessa, ennakko-oletuksissa joita ei tutkita. Ne saavat muuttua kiveksi, teräkseksi, pommiksi, jos kukaan ei puhkaise näkymätöntä seinää, kuplaa johon sulkeuduimme.

On paljon syytöksiä, väitteitä, osittain perusteltuja, jotka sanovat: ”Länsimaat ovat itse tuottaneet tämän.” Todellisuudessa länsimaiset hallitukset ovat todella vihaisia; mikään ei häiritse hallitsijoiden mielenrauhaa niin paljon kuin terrorismi, sillä se kohdistuu siihen pisteeseen tai alueeseen, joka on hallitsemisen aluetta: hallitus yrittää taata turvallisuuden, pyyhkiä riskin ja vaaran pois, ja terrorismi osoittaa systeemien heikkouden ja haurauden. Ovatko siis syytökset epäreiluja tai tyhmiä? Epäilemättä joidenkin maiden kolonialisoiminen ja pommittaminen voi synnyttää ei-toivottuja vaikutuksia, kasvupohjaa terrorismille. Mutta sitä vaikeampi ja tuskallisempi on kysymys siitä, miten paljon terrorismista hyödytään länsimaissa. Terrorismi synnyttää pelkoa ja se oikeuttaa erilaiset ”poikkeuslait” ja myös tekee kansalaisista hiljaisia, myötämielisiä. Nuoriso ilman valoa olemme me.

(Ödön von Horváth)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Anarkismi

HUOM! Torstain paikka uudestaan La Carihuela Chica, se entinen!
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Monissa nykyisissä tapahtumissa, mielenosoituksissa ja ristiriidoissa, kuulee lauseita, joissa on erityinen sävy. Sanoja edeltävät eleet, joita voisi nimittää anarkistisiksi. Nämä sanat ja eleet ovat kuultavissa ja nähtävissä G8-kokousten yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa, globalisaation vastaisissa manifesteissa yleensäkin. Ne olivat pääosassa Madridissa 15-M-leirissä toukokuussa 2011. Anarkismi on tätä päivää. Mihin se vastaa? Onko se vastaus vai kysymys?

1800-luvulla eurooppalaiseen ajatteluun ja poliittiseen elämään tuli melkein maan alta jotakin, jota alettiin nimittää anarkismiksi. Sanon ”melkein”, koska todellisuudessa monesti tämän liikehdinnän sisällä esiin nostetut kysymykset ovat olleet osa antiikin perintöä ja 1700-luvun valistusfilosofit ja romantikot olivat monesti aika anarkistisia. Anarkisteiksi voidaan luokitella hyvin erilaisia ajattelijoita: Pierre-Josep Proudhon, Robert Owen, Henry David Thoreau, Mihail Bakunin, Piotr Kroptkin, Emma Goldman jne. Anarkisteissa on niin liberalisteja kuin sosialistejakin, anarkokapitalisteja ja kommunisteja.

Ei ole mielenkiintoista yrittää rakentaa yhtenäistä, kaikkiiin anarkistisiin liikkeisiin ja anarkismista inspiroituvien ajatteluihin pätevää perustaa. Anarkismi on alusta lähtien ollut moninainen ja epäyhteinäinen. Kaikkein tärkein tehtävä ei ole myöskään hyväksyä tai olla hyväksymättä joitakin anarkistisia teorioita; vakavan analyysin tehtävä ei ole yksinkertaisesti  vain hylätä mahdollisesti puutteellista teoriaa tai käsitystä. Anarkismi on mielenkiintoista ja mahdollisesti hedelmällistä, jos omaksumme toisenlaisen lähtökohdan; tartumme oletuksiin ja myös siihen, missä eniten on tulta – kysymyksiin – ja katsomme, mihin ne voisivat viedä, miten ne olisi muotoiltava uudestaan, minkä kissan saamme pöydälle.

Anarkismin ytimessä on kysymys vallasta ja sen vastustamisesta. Sen sydän, periaate, on dominaation vastustaminen. Tässä se tulee lähelle hyve-etiikkaa. Vanhat hyveet – sellaiset kuin oikeudenmukaisuus tai rohkeus  - ovat tärkeitä anarkistille. Anarkismissa oli 1800-luvulla voimallisesti läsnä halu manifestoida totuus, todistaa omalla elämällään. Tämä elämäntapa-aspekti on mahdollisesti yksi syy anarkismin kasvuun, sen ajankohtaisuuteen. 

Anarkistit ovat valtaa vastaan: he kyseenalaistavat hallituksen, mutta joskus myös minkä tahansa metafyysisen ajatuksen tai Jumalan (Max Stirner), joskus jopa koko sivilisaation (John Zerzanin primitivismi). Teeseinä, ontologisina väittäminä, jotkut anarkistien tekstit kuulostavat tyhmiltä. Niiden idea on, että kaikki  valta on pahaa. Ne saattavat myös asettaa tavoitteeksi yhteiskunnan, jossa ei enää olisi valtasuhteita. Jos sen sijaan katsoo näiden tekstien ilmentämää asennetta, ne tuntuvat mielenkiintoisemmilta. Anarkismissa on usein mukana asenne, joka ei hyväksy mitään valtaa itsestään selvänä tai välttämättömänä. Kyse on asenteesta, ei väitteestä.

Asenteena, elämäntapana, anarkismi on kysymys, joka heitetään maailmaan, kysymys joka ravistelee, muuttaa tapojamme, esittää kysymyksen normeistamme. Anarkismi on myös vastaus tai ainakin vastausyritys. Jos joku tässä, nykyisessä maailmassa, yrittää arvostella, kyseenalaista, vastustaa jotain hallitusta, hallitsemisen tapaa, hänen on vaikutettava siihen  mihin valta vaikuttaa: hänen omaan olemiseensa, elämäntapaan, asenteeseen.

Anarkismi on siis sekä kysymys että vastaus. Sen mahdollinen hedelmällisyys kytkeytyy mahdollisuuteen olla radikaali. Monet ”positiiviset” uudistukset ja ”oikeutetut” vallankumoukset epäonnistuvat, sillä usein muutos ei ole riittävä, tarpeeksi radikaali.  Uudistus tehdään usein, jotta asiat pysyisivät ennallaan, vahvistetaan jo aikaisempaa valtasuhdetta; ei idea eikä ideologia vaihdu. Vallankumouksessa ideologia voi vaihtua, yleensä vaihtuu, mutta instituutiot ja niiden ylläpitäjät pysyvät samoina. Anarkisti ja kommunisti Emma Goldman (1869 Liettua-Kanada 1940) oli yksi ensimmäisiä Neuvostoliiton arvostelijoita.

Anarkismin mahdollisuus radikaalisuuteen sisältyy nimenomaan yritykseen luoda erilainen elämäntapa, toisenlainen subjektiviteetti. Esimerkiksi Goldmanin tapauksessa se merkitsi miehen ja naisen välisen suhteen muuttamista, avioliiton kritiikkiä. Hän todellakaan ei mennyt naimisiin, pakeni 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin isänsä järjestämää avioliittoa. Oli naimisissa kymmenen kuukautta toisen emigrantin kanssa, mutta ilmeisesti vain saadakseen Yhdysvaltain kansalaisuuden. Tuli pidätetyksi muun muassa ehkäisytiedon levittämisestä.

Anarkismissa on siis kiinnostavaa, jopa innostavaa, elämäntavan luominen, elämän rakentaminen. Joissakin tapauksissa, ehkä monissakin, voi sanoa, että anarkistisessa elämämäntavassa kehitetään eräänlaista keinojen ja päämäärien symmetriaa: vapauden puolesta taistellaan vapautta harjoittaen, oikeuksian puolesta taistellaan oikeuksia harjoittaen. Jälleen kerran Emma Goldman voisi olla esimerkki. Tämä on nykypäivänä erityisen mielenkiintoinen piirre anarkismissa, joka on tunnetusti inspiroinut terrorismia. Terrorismissa, myös anarkismin innoittamassa, on silti yleensä toisenlainen logiikka; tarkoitus pyhittää keinot.

(Max Stirner)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Luento Torre del Marissa

ESPANJA NYT!

PASI FÄRMIN LUENTO ESPANJAN NYKYTILANTEESTA

9.MARRASKUUTA KLO 13.00

PAIKKA: CON CORAZONMARI (El Copo -katu, Torre del Mar)

HINTA: 5 EUROA

Filosofiakahvila Fuengirolassa tiistaisin ja torstaisin, Torre del Marissa keskiviikkoisin

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syntiä se on

(Kuva: Sassa Takala-Welp)

Kristinuskoa on syytetty synnin käsitteen tuomisesta ajatteluun ja elämään. Se on uskoakseni liioittelua. On myös turha liioitella synnin käsitteen merkitystä kristinuskossa, sillä tärkeämpää kuin itse synnin merkitys, on ollut se, miten ihminen puhuu omasta synnistään, tunnustaa sen. Mutta kristinuskolle osoitettu syytös on paljastava: Synnistä halutaan eroon.

Vieläkin puhutaan synnistä, ainakin kun joku on syntisen hyvää. Mainoskieli näyttää mitä ajattelemme: uskomme synnin olevan jotain hauskaa, nautinnollista, hyvää. Se on silti vakava asia, vieläkin. Synti ei ole vain moraaliin liittyvä sana; se on uskonnollinen sana. Se määritellään useimmiten nimenomaan uskonnollisen säädöksen tai ohjeen rikkomiseksi. Se voi olla ”paha teko” tai oikean, hyvän teon, velvollisuuden tahallinen välttäminen. Synti on määritelmällisesti Jumalan tahdon loukkaamista. Koska se on uskonnollinen sana, jotkut teologit sanovat: Synti on eroa Jumalasta. Tämä selittänee sen, että ateisteja on niin paljon vihattu ja vainottu. Ateismi on synti par exellence.

Vertailun vuoksi todettakoon, että sellaisissa uskonnoissa – esimerkiksi buddhalaisuudessa - joissa väärä teko ei minkään jumalallisuuden tahdon loukkaamista, ei ole synnin käsitettä. Buddhalaisuudessa korostuu huomattavasti enemmän tekojen seuraukset; siksi olennainen käsite on karma, ei synti.

Varhaiskristityt käyttivät synnistä kreikan sanaa hamartia, joka merkitsee erehtymistä, sitä ettei pääse päämäärään, ampuu ohi. Myös hebrean sana synnille (jattáʼth) merkitsee nimenomaan ohiampumista. Tämä synnin ja erehdyksen läheisyys on varmaan osaltaan vaikuttanut siihen, että filosofiassa on erehdystä niin pelätty, kauheasti vältelty. Filosofitkin ovat langenneet, antaneet uskonnon vaikuttaa.

Synti on ollut vaikuttava sana, olennainen osa tapaamme ymmärtää moraaliset kysymykset. Sanan kytkeytymisellä Jumalan tahtoon ja lakiin on seurauksensa, monella tavalla kohtalokkaat. Ensinnäkin se on kytkenyt moraalin lakiin, tehnyt moraalista ”juridista”. Synti on rikos. Tästä seuraa, että moraalisessa ajattelussa korostuvat toisaalta joidenkin tekojen vältettävyys ja toisaalta velvollisuus. Se miten jotain tehdään ei saa huomiota.

Koska Jumalan laki on kaikkia koskeva, siitä seuraa vaatimus, että moraali olisi universaalia, kaikille sama. Tästä puolestaan seuraa vähintäänkin se, että moraalisessa ajattelussa on sokeita pisteitä. Ei esimerkiksi huomata, että eri tilanteessa tai asemassa olevalla ihmisellä voi olla aivan erilaiset velvollisuudet. Kun halutaan, että moraali on kaikille sama, tehdään väistämättä väkivaltaa: pistetään kaikki samaan ruotuun.

Synti moraalisena käsitteenä on ongellinen käsite myös siksi, että liittyessään elimellisesti jumalallisuuteen se vähentää mahdollisuutta ajatella moraalia ihmisten välisenä asiana: Olemme vastuussa Jumalan edessä - emme ihmisten, emme planeetan, emme itsemme. Kun moraali kytkeytyy tuonpuoleiseen, se tekee moraalista usein tuomitsevaa, ehkä aina.

Eräänlaisesta uususkonnollisuudesta huolimatta ihmiset eri puolilla maailmaa ovat jo vuosikymmenien ajan ravistelleet synnin käsitettä harteiltaan. Se ei tarkoita, että kaikesta oltaisiin tekemässä sallittua; se ei tarkoita moraalin kuolemaa. Ihmiset eivät vain enää halua alistua samalla tavalla: he etsivät toisenlaisia kriteerejä, toisenlaista etiikkaa. Mainoskielen runoilu on tätä samaa prosessia: sanalta viedään voima, merkitys, vaikka sen voimakkuutta hyväksikäytetään. Kyse on eräänlaisesta ivamukaelmasta, jossa samalla tunnustetaan ivatun ajatuksen voima.

Mainosten lisäksi populäärikulttuuri tekee paljon työtä meidän eteemme, meidän puolestamme. Pet Shop Boysin It's A Sin käyttää uskonnon kieltä ja näyttää tarkemmin, tehokkaammin kuin filosofien kirjoitukset mistä on kyse:

”Se on syntiä/Kaikki mitä olen tehnyt/Kaikki mitä tulen tekemään/Kaikki paikat joissa olen ollut/Kaikki paikat joihin menen/Se on syntiä.” (It's a sin/Everything I've ever done/Everything I ever do/Every place I've ever been/Everywhere I'm going to/It's a sin)

Voisi leikkiä moraalisaarnaajaa, käyttää moraalisaarnaajan sanoja, ihan suoraan: ”Meidän on vältettävä syntiä.” Mutta nyt sanat tarkoittavat jotain muuta...

(El Bosco: Ahmattius)

Tiistaina 8.11. luento ESPANJA NYT! Paikka: Los Bolichesin seurakuntakoti. Aika: Klo 14.00. Sama luento Torre del Marissa 9.11. Paikka: Con Corazonmari. Aika: Klo 13.00.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onnellisuus: Troyan hevonen

(René Char ja Pablo Picasso)
Tiistai 1.marraskuuta pyhä, filosofiakahvilaa ei ole

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

René Char arvioi sodan jälkeisessä maailmassa, natsismin sortumisen jälkeen, että jotain sietämätöntä, kauheaa, voi silti tapahtua. ”Sen Troyan hevonen on sana onnellisuus”, hän sanoi. Viittaus kreikkalaiseen myyttiin on mielenkiintoinen. Kreikkalaiset onnistuivat tunkeutumaan Troyaan piiloutuneena puuhevosen sisään. Char väittää, että sana onnellisuus on sotajuoni.

Monet, myös hallitukset, lupaavat meille onnea. Kaikki haluavat onnellisuutta. Adam Ferguson, kansalaisyhteiskunnan käsitteen yksi kehittäjä, kirjoitti: ”Yksilöiden onnellisuus on kansalaisyhteiskunnan suuri tavoite.” Onnellisuudesta on tullut vallan oikeutus, sen tehtävä. Ei ole sattumaa, että utilitarismi on ollut niin tärkeä filosofinen koulukunta viime vuosisatoina. Siinä pyrkimyksenä on eräänlainen ”yleinen onnellisuus”. Jeremy Benthamin muotoilu on tällainen: ”Mahdollisimman monen mahdollisimman suuri on onnellisuus on moraalin ja lainsäädännön perusta.” Bentham oli niin sanottu liberalisti, ja liberalismi on tunnetusti hallitseva hallitsemisen tapa.

Tämä ulitarismin perusperiaate, onnellisuuteen pyrkiminen, on johtanut moraalifilosofisiin ongelmiin, koska ajatuksen johdonmukaisessa seuraamisessa ei välitetä siitä, millaisia keinoja käytetään: tehdään mitä tahansa, jotta mahdollisimman monet olisivat onnellisia. Käytännössä tämä on merkinnyt onnettomien määrän kasvua, sillä utilitaristien oppia ei sovelleta ihmiskuntaan, vaan aina johonkin segmenttiin, määrättyyn populaatioon tai ihmisryhmään.

Erilaiset yhteiskunnalliset utopiat ovat sekä lupauksia onnesta että tienviittoja, joiden avulla ohjataan ihmisiä kohti paratiisia. Hallitsijat haluavat ihmisten onnea; se on hallitsemisen, ohjaamisen, päämäärä. Koska hallitsemisen järki, sen periaatteena ja menetelmänä toimiva rationaalisuuden muoto on talousoppi, kansantaloustiede, onnellisuudesta on tullut jotain muuta kuin eudaimonia: se on jotain materiaalista, se on hyvinvointia.

Toivo voi olla tärkeä asia. Ilman sitä emme tekisi mitään, emme toimisi, yrittäisi muuttaa tilannetta. Epätoivo on lamaannusta niin kuin tiesi Emerson. Silti joku voi tulla ja hyväksikäyttää toivoamme, tehdä siitä pääsyn meihin – ja tulos voi olla ei-toivottu. Toivomme, uskomme myös, että jonkinlainen onnellisuus voisi olla mahdollista. Jos vallanpitäjä tietää tämän, hänellä on avain meidän ohjaamiseen. Lääkäri – tai mikä tahansa ”parantaja” – antaa toivoa, me etsimme hänestä toivoa. Tämän seurauksena joku alkaa tehdä päätöksiä puolestamme. Jolla on idea onnesta, se idean kätkeköön; muuten joutuu vankilaan.

Jos haluaisimme luoda onnellisuuden idean, olisi huolehdittava monella tavalla ja monella tasolla ajatustemme autonomisuudesta. Olen sanonut, että tällainen idea voisi olla tärkeä, hyödyllinen ja arvokas. Mutta teen siis nyt taktisen huomautuksen, tuon esiin idean luomisen reunaehtoja. Jotta idea olisi erilainen, sen pitäisi irtaantua ekonomisesta ajattelusta. Jotta se ei olisi ansa, onnellisuuden ei pitäisi olla  mitään, jonka toinen voi luvata.

Charilla saattoi olla mielessään fasismin uudet muodot, kun hän varoitti sanasta onnellisuus. Vaara ei silti välttämättä ole fasismin muoto, totalitarismi tai vahanaikainen despotismi.  Jos ja kun joku ottaa tosissaan uudistetun idean homo economicuksesta, hän tekee elämästään yritystä, ohjaa ja määrittelee sitä talouden termien avulla. Tämä ei ole fasismia, mutta se saattaa silti olla sietämätöntä. Tekisi mieli sanoa: se on köyhää.

Onnellisuus on sana, joka toimii kuin Troyan hevonen, koska se tekee siedettäväksi, hyväksyttäväksi, asioita ja tilanteita. Onnellisuuden ei silti tarvitse merkitä ympäröivän tilanteen hyväksymistä; se voi edellyttää kykyä nähdä sietämätön ja mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ehkä onnellisuuden tavoittelija ei enää yhtenä päivänä rukoile: ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Luento Espanjan nykytilanteesta

ESPANJA NYT!

PASI FÄRMIN LUENTO ESPANJAN NYKYTILANTEESTA

8.MARRASKUUTA KLO 14.00

PAIKKA: LOS BOLICHESIN SEURAKUNTAKOTI

HINTA: 5 EUROA

Filosofiakahvila Fuengirolassa tiistaisin ja torstaisin, Torre del Marissa keskiviikkoisin

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila