Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus

 Spencer

Filosofiakahvila 19.11./20.11./21.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Modernia aikaa määritteli vielä muutama vuosikymmen sitten usko ja toivo. Uskottiin edistykseen, oltiin jopa utopistisia; ajateltiin, että tulevaisuus voi olla paratiisi. Tällainen usko vaikutti myös filosofiassa, erityisesti historian filosofiassa. Turgot (1727-1781), fysiokratian isä, Hegel tai Herbert Spencer (1820-1903) olivat optimistisia. He näkivät kehitystä, parantumista, täydentymistä.

Tässä kehitysuskossa oli varmasti mukana kristinuskosta perittyä teleologisuutta ja ajatus paratiisiin, vaikka maanpäälliseen, pääsemisestä. Kristinuskossa oli ainakin jossain vaiheessa kuitenkin apokalyptisyyttä. Alussa oli paratiisi, lopussa maailmanloppu. Nykyisyys oli tyhjä; se oli vain katastrofin odottamista. Yksilön tasolla nykyisyys oli vain taivaaseen pääsemistä edeltävä siirtymävaihe. Hegelin tai Spencerin maailmassa nykyisyys oli askel, välitila, nousua kohti parempaa.

Sodat, teknologisen ja tieteellisen kehityksen tuomat haitat ovat murentaneet tätä uskoa. Tietyllä tavalla olemme palanneet apokalyptisyyteen, nykyisyyden tyhjenemiseen. Tulevaisuus on nykyhetkeä huonompi tai se on jotain katastrofaalista: ekokastrofi, ydintuho, ihmiskunnan nälkiintyminen. Maailmanloppua ei enää ennusta pappi, vaan joskus tiedemies tai insinööri, tekoälyn kehittäjä.

Jos tutkisimme menneisyyttä toisin (etsimättä järkeä, logiikkaa, välttämättömyyttä tai kaavaa) suhteemme myös nykyisyyteen ja tulevaisuuteen voisi muuttua. Kun näen, että menneisyydessä oli toisin, en näe ainakaan aina, että nyt on paremmin (en siis löydä todistetta edistymisestä). Tästä erosta voin silti suodattaa ajatuksen, että se mikä nyt näyttäytyy itsestään selvänä, pysyvänä tai välttämättömänä, ei sitä ole.

Voin myös etsiä menneisyyden tapahtuman, joka tietyssä mielessä läpäisee tämän ajan, on siinä mukana, toistuu siinä. Jostain yksilöstä sanottiin, että hän on vääräoppinen ja hänet karkotettiin tai poltettiin. Sanaa “vääräoppinen” ei ainakaan yhtä yleisesti käytetä, ihminen on keksinyt uusia, hienoja, sanoja, mutta tulos on sama, vaikka nimenomaan elävältä polttamista ei käytetä enää neutralisoinnissa. Voin yrittää tuoda nämä mekanismit esiin, jotta toistaminen loppuisi tai ainakin tulisi vaikeammaksi.

Menneisyydestä voi löytää myös salatun tai unohdetun esimerkin, innoituksen lähteen. Monesti toimimme menneisyyden toiminnasta, taistelusta, käsin; menemme kohti tulevaa menneisyydestä käsin. Tätä ei ole pakko uskoa. Mutta sensorit, virallisen historian kirjoittajat ja joskus elokuvantekijät uskovat siihen eli he haluavat aktiivisesti unohtaa tai viestittää, ettei sitä toimintaa tai taistelua menneisyydessä ollut. On muistettava, että muistia kontrolloidaan ja ohjataan.

Kun nykyisyys ei ole tyhjä eli aika eletään toisin, voimme ainakin uskoa tulevaisuuteen: se on sitä mitä teemme siitä, ainakin jossain määrin. Tämä ei merkitse, ettemme tekisi nykyisinkin ja tulevaisuudessa erehdyksiä ja virhearvioita. Ehkä meidän ei tarvitse heittää toivoa ja toivon periaatetta roskiin. Tottakai meidän täytyy olla valppaita ja varovaisia, koska myös meidän toivoamme voidaan käyttää meitä vastaan.

Lähtökohtaisesti voisi sanoa kuitenkin – ainakin itselleen – neuvoksi: ”Älä ole huolissasi tulevaisuudesta, tutki menneisyyttä.” Voisi puhua tietysti nietzscheläisemmin. Elä nykyisyys toisin, jotta toimit tulevaisuuden puolesta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puhe historian lopusta

Kojève  

Filosofiakahvila 12.11./13.11./14.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

En ole varma, että Georg Wilhelm Friedrich Hegel (1770-1831) olisi puhunut Historian lopusta. Monet hänen tulkitsijansa ja seuraajansa ovat siitä puhuneet niin paljon, että moni luulee Hegelin aloittaneen kaiken. Miten historian lopusta voi puhua? Mitä olisi aika historian lopun jälkeen?

Jos tutkailemme historian filosofíaa (esim. Hegelin), näemme, että siinä historiaan kirjoitetaan metahistoriallinen tarina; siihen sijoitetaan esim. telos, päämäärä. Historiasta tulee näin tarina, jossa on järki. Jos saavutamme järjen huipun, vaikka se olisi Preussin valtio tai kommunistinen yhteiskunta, pääsemme täyttymykseen. Tietenkin tällainen käsitys historiasta voidaan ja on syytä kyseenalaistaa. Historian lopusta puhuneet ovat silti ilmaisseet mielenkiintoisia visioita siitä, millaista on aika Historian lopun jälkeen.

Yksi vaikutusvaltaisimpia Historian lopun puhujista oli Alexander Kojève (1902-1968). Hän puhui tässä yhteydessä myös ihmisen lopusta ja siitä, miten ihminen liikkuu Historian lopun myötä kohti eläimellisyyttä.  Kojève etääntyi tästä ajatuksestaan, mutta hänen visionsa vaikutti myöhemmin erityisesti Giorgio Agambenin käsitykseen alastomasta elämästä (joksi elämä muuttuu erityisen vallankäytön muodon, biovallan, kohdistaessa huomionsa elämään). Alaston elämä on biologista elämää; se ei ole mistä kreikkalaiset käyttivät sanaa bios; se on elämä ilman muotoa.

Puhe Historian lopusta on näkynyt suoraan tai kaikuina sanoissa, jotka on lausuttu kriiseissä tai käännekohdissa. Kun monet vallankumoukselliset olivat 1970-luvun lopussa pettyneitä ja vallankumous ei ollut enää horisontti (kun se ei enää ollut toivottavaa), Historian loppu sai erityisen merkityksen: siirrymme vallankumouksien jälkeiseen aikaan.

Tämä visio oli enemmän kuin ymmärrettävä. Jos Hegelille oli olemassa Historian loppu, se toteutui Ranskan vallankumouksessa tai viimeistään Napoleonin kaudella. Kojève näki Venäjän vallankumouksessa Historian lopullisen lopun, jota vielä maailmansodat täydensivät. Jos vallankumous ei ole enää mahdollinen, historia on päättynyt. Jos jossain tehtiinkin vallankumous, se ei herättänyt innostusta eikä toivoa. Ihmiset kokivat olevansa ilman suuntaa.

En puhu historian lopusta, koska en ole hegeliläinen enkä KGB:n vakooja. Jos puhun siitä, en puhu siitä todellisena tai epätodellisena. Minua kiinnostaa ajassamme tapahtuvat asiat ja se mikä tapahtuu on tämä puhe, vallankumoususkon katoaminen, suunnattomuuden kokemus.

Jos joku kysyy, onko vallankumous haluttava (niin kuin kysyi Max Horkheimer, 1895-1973), päättelen, ettei se enää ole haluttava. Siitä ei kuitenkaan voi päätellä, ettei olisi hyvä, jos yksi tai toinen asia muuttuisi. Siitä syystä saattaa olla syytä kysyä, miten vallankumouksesta tehtäisiin uudestaaan haluttava. Ennen kaikkea olisi syytä kysyä, millaisia muotoja se voisi saada.

Kun meitä määrittää Historian loppu (puhe siitä), voimme todeta, että meidän historiamme oli komediaa: uskoimme logiikkaan ja järkeen tapahtumissa. Nykyisyytemme on absurdia draamaa, sillä näyttämö on tyhjä eikä missään ole mieltä. Tulevaisuutemme voi olla tragedia, koska olemme tappaneet politiikan…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Suhde itseen, suhde toiseen

Seneca
 Filosofiakahvila 5.11./6.11./7.11.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kun puhun suhteesta itseen ja suhteesta toiseen, en puhu mistään psykologisesta tai sosiaalipsykologisesta ilmiöstä, vaikka epäilemättä näitä suhteita voidaan kuvata monella tavalla, myös unohtaen niiden filosofiset (ontologiset tai eettiset) ulottuvuudet. Suhde itseen ymmärretään usein filosofiassa refleksiivisyydeksi. Refleksiivinen tutkii omaa suhdettaan johonkin kohteeseen, esimerkiksi omaan itseen. Refkeksio on ajattelua suhteessa omaan itseen, oman olemuksen pohdiskelua.

Mutta kun Seneca halusi olla itsensä ystävä, se on jotain enemmän. Kun ihminen on itsensä suhteen veistäjä, hän asettuu etäisyyden päähän itsestään ja arvioi, mihin asettaa taltan. Silloin hän on itsensä suhteen taiteilija; hän ei vain arvioi ajatustaan. Suhde itseen ja suhde toiseen ovat nähdäkseni eettisyyden kenttää. Näitä suhteita voi kuvailla monenlaisen terminologíoiden avulla, mutta kun kuvaamme niiden esteettisiä mahdollisuuksia, mahdollistamme näkökulman, joka on irtaantumista meitä määrittävistä kaavoista ja kategorioista. Kun puhumme näistä suhteista poliittisina, tuomme esiin ulottuvuuksia, jotka unohdamme, jos katsomme tavanomaisten moraalisten termien kautta.

Voimme nähdä suhteessa itseen politiikan, vaikka sitä määrittelisi itsekunnioitus – ja se olisi kaiken uurastuksen tarkoitus. Kun Immanuel Kant puhui itsekunnioituksesta, sen vastakohdaksi määrittyi orjamaisuus, kyvyttömyys arvostaa itseään ja siitä seuraava omien oikeuksiensa väheksyminen. Orjamaisuus, omien oikeuksiensa unohtaminen, on moraalista epäonnistumista.  Itsekunnoitus on poliittista.

Kun puhun suhteesta itseen ja toiseen, puhun usein itseensä vaikuttamisen keinoista, tekniikoista. Jos vaikutan itseeni, luon itselleni esimerkiksi mielenrauhaa, vaikutan myös suhteeseeni toiseen. En ole ehkä niin kärttyisä. Toinen ei ehkä ole minulle vihollinen, vaan keskustelukumppani, jonka kanssa teen töitä, vaikutan itseeni. Olen puhunut myös mahdollisuudesta, että filosofía kriittisen ajattelun muotona on tällainen tekniikka.

Kirjoitin joskus: Kritiikki tulee minätekniikaksi erityisesti silloin, kun itsensä harjoittaja luo itseensä poliittista suhdetta. Meitä ohjaava puhe – papin, mainoksen, johtajan – ei ole vain väitteitä asiantilasta. Jos joku haluaa kuulua itselleen ja ajatella itse, hän ei tarkista vain väitteiden todenmukaisuutta. Edessä on kuva, mainos, joka ei vain väitä tuotteen parantavan elämää; se näyttää mitä pitäisi rakastaa. Kriitikko kysyy: ”Mikä sinä olet minua ohjaamaan, tulkitsemaan haluani, määräämään mitä teen tai mitä puhun?”

Kun siis puhun suhteesta itseen ja toiseen, en tavoittele ymmärrystä sanan nykyaikaisessa merkityksessä. En yritä tulkita itseäni; päämäärä ei ole oman itsen hermeneutiikka – vielä vähemmän yritän tulkita toista. Kysyn, mitä olen itselleni, mitä olen toiselle ja mitä toinen on minulle. Nämä ovat eettisiä kysymyksiä, joilla on myös poliittisia vaikutuksia...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tahdosta

Fichte
 Filosofiakahvila 29.10./30.10./31.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Mikä on tahto? Se on se, joka meissä sanoo: “Teen tuon toisella tavalla, hajotan tuon taulun…”

Olen tullut toistuvasti tahdon ongelman eteen. Esimerkiksi filosofiakahvilassa olen törmännyt usein siihen, että ajatteleminen ei ole meille jotain automaattista ja luonnollista. Filosofia tarvitsee filosofian tahtoa, ei erityisenlaista älyä puhumattakaan koulutuksesta. Toinen alue, jossa joutuu tahtoa koskevan kysymyksen eteen on kun yrittää saada selkoa valtasuhteista, meitä ympäröivästä ja meidät läpäisevästä valtasuhteiden verkosta. Joku herra esimerkiksi tahtoo minun käyttäytyvän tietyllä tavalla. Minä en ehkä tahdo olla orja.

Kun yritän ajatella tahdon ja vallan kiemuroita, yritän unohtaa Schopenhauerin ja katson omaa historiaamme. Kristityt käyttivät sanaa humilitas, nöyryys; heille se oli suhde itseen, jossa oma itse poljetaan mahdollisimman alas. Nöyrä alentaa itseään. Nöyryys oli oman tahdon arvon ja merkityksen mitätöimistä. Se ei ollut pelkästään alistumista (subditio) tai passiivisuutta, vastarinnan hylkäämistä (patientia), sillä nöyrä sanoi: ”En tahdo tahtoa.”

Minulla on siis hypoteesi tahdosta: se sanoo jotain (”Hajotan tuon taulun” tai ”En tahdo tahtoa.”). Kuvittelen, että tätä hypoteesia voisi tukea Johann Gottlieb Fichten (1762-1814) teeseillä.  (Olen kertonut aikaisemmin.) Fichten ajattelun ydin oli hänen käsityksensä subjektista, Minästä. Olennaisempaa kuin psykologiset piirteet on dialektinen suhde subjektin ja ei-subjektin (Minän ja ei-Minän) välillä. Synteesin mahdollisuus näiden välillä vaikuttaa lähes mahdottomalta; sen ainoa mahdollisuus on toiminnassa. Fichten Minä ei ole psykologinen minä; se on aktiivisuus, ja Minän aktiivisuus on tahto. Se ilmenee esimerkiksi, kun ihminen päättää jotain, nousee jotain vastaan, sanoo: ”Nyt riittää.”

Jos joku vallankäyttäjä voi vaikuttaa tahtooni tai viedä sen pois, on mahdollista kysyä, voiko itse vaikuttaa omaan tahtoonsa. Tämä kysymys on noussut esiin, kun olemme puhuneet stoalaisuudesta ja heidän käsityksestään tyhmyydestä. Kun stoalaiset, esimerkiksi Seneca,  puhuivat tyhmyydestä, he käytti sanaa stultitia. Stultitia ei ole älyn tai ymmärryksen puutetta, vaan eräänlainen tahdon sairaus tai ainakin tila, josta pitäisi päästä ulos. Tyhmyys on tila, jossa tahto ei kuulu itselleen.

Tyhmyys lakkaa hetkellä, kun ihminen keskeyttää sen mitä hän tekemässä, keksii tahdon ja sanoo: ”Mistä nuo tulivat sanomaan, miten meidän on elettävä?” Tyhmyys tai tahdon tahdottomuus on teema, jossa yhdistyy kysymys ajattelemisen tahdosta ja vallasta. Tyhmyyden loppuminen on siis kapinaa. Jos yritämme harjoittaa tahtoamme, on kysyttävä, miten tehdä itsestään kapinallinen.

Puhuin vuonna 2020 tahdosta ja mielikuvituksesta. Yritin ajatella tahtoa toisella tavalla kuin yleensä, kun se liitetään tietoisuuteen. Käytin hyväksi Gaston Bachelardin teoksen L’air et  les songes (1934) sitaattia: ”Mielikuvitus ja Tahto ovat saman syvän voiman kaksi aspektia. Se joka pystyy kuvittelemaan, pystyy tahtomaan. Mielikuvitukseen joka elähdyttää tahtoamme kytkeytyy tahto kuvitella, tahto elää se minkä on kuvitellut.”

Totesin, että Bachelardille mielikuvitus on uudistava, luova voima. Sillä on erityinen ja vahva eettinen merkitys.  Se muuttaa oneirisen energian moraaliseksi energiaksi. Tahto ymmärrettynä mielikuvitukseen liittyväksi näyttää, että kyse on enemmän luomisesta, maailman muokkaamisesta.

Viittaan tähän tahdon ja mielikuvituksen yhteyteen tuodakseni esiin mahdollisuuden, että tahdon kehittäminen ja harjoittaminen saattaa olla oman mielikuvituksensa kehittämistä, sen päästämistä lentoon...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Eräänlaista kielifilosofiaa

 

Austin

Filosofiakahvila 22.10./23.10./24.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

J.L. Austin (1911-1962) oli brittiläinen filosofi, joka niin kuin monet hänen sukupolvensa ajattelijat oli kiinnostunut erityisesti kielestä. Hän kehitti erityisen teorian, joka onnistui irrottautumaan monien kielifilosofioiden abstraktisuudesta. Hänen keskeinen käsitteensä on speech act ja varmasti vaikutukseltaan voimakkain teoksensa How to Do Things with Words. Huomio on yksinkertainen, mutta mullistava. Me käytämme kieltä tehdäksemme asioita. Lupaamme, vannomme, julistamme kokouksen alkaneeksi. Emme vain sano “kissa”, kun näemme kissan.

Tottakai voisi keskustella akateemisesti Austinin innoittajista, hänen vaikutuksestaan (hänen vaikutuksensa esim. tunnettuun amerikkalaiseen filosofiin John Searleen on silmiinpistävä) ja jopa siitä, miten monet hänen ideoistaan olivat jo olemassa ennen häntä. Vicente Serrano kirjoittaa teoksessaan La herida de Spinoza, että Baruch Spinoza tiesi ennen Searleä tai Austinia ja paremmin kuin he, että teemme kielellä asioita.

Serranon mukaan Spinoza oli tietoinen, että sanat vaikuttavat affekteihin – tai sanojen avulla hallitaan affekteja. Toteamus, että teemme asioita kielellä (esimerkiksi synnytämme tunteita, mielentiloja) panee kysymään, miten voisimme tehdä tekemättömäksi tekemättömän. Millaisia sanoja se vaatisi?

Minulla on esimerkkinä kielellä tekemisestä ja tunteisiin vaikuttamisesta loukkaaminen tai herjaaminen. Tämän esimerkin kautta tulee harvinaisen selväksi, että teemme kielellä asioita ja vaikutamme affekteihin. Loukkaamisen ja herjaamisen tarkoitus on vaikutus kohteen tunteissa. Jos kysymme, miten voimme purkaa sanojen vaikutuksen, emme puhu välttämättä vain vaikutuksesta tunteissa.

Loukattu loukkaantuu eli silloin vaikutus on tunteissa, mutta loukkaus tai herjaus voi stigmatisoida, luokitella ja asettaa kohteen tiettyyn asemaan tai tilanteeseen yhteisössä. Silloin vaikutus on laajempi. Ihmistä voidaan herjata hulluksi, huoraksi tai hintiksi. Epäilemättä halutaan loukata, mutta lyödä myös leima, sitoa ihminen identiteettiin.

Voimme tehdä tekemättömäksi tai vähentää sanotun vaikutusta kyseenalaistamalla sanan. Loukattu voi lyödä takaisin tai sanoa: “En ole huora.” Jos ja kun herjaus toimii stigmaationa, luokituksena tai identifikaationa, sanan kyseenalaistaminen ei ehkä riitä. Luokittelijat saattavat itse käyttää eri sanoja, vaikka niiden tarkoitus ja politiikka pysyy muuttumattomana; uudet määritelmät saattavat jopa vaikeuttaa kohteen tilannetta….

Loukkaukset ja herjaukset ovat sukua määritelmille, vaikka niiden  tarkoitus olisi erilainen. Niiden kautta huomaamme, että asiat, joita teemme kielellä, eivät ole meidän hallinassamme – niiden vaikutus ei liity vain tarkoitukseemme tai pyrkimykseemme. Me vaikutamme tiedostamattomasti. Voimme olla hyväntahtoisia ja yrittää auttaa, mutta loukkaamme.

Pierre Bourdieau sanoi, että tiedostamaton on meidän kollektiivinen historiamme, joka synnyttää kategoriat ja yksilöllinen historiamme, joka painaa ne mieleen. Jos ajattelemme mitä teemme kielellä, meidän on tutkittava kategorioita, omaa historiaamme. Kategoriat eivät tule taivaasta. Ne syntyvät meidän omasta toiminnastamme, luokittelusta ja nimeämisestä. Ne ovat määrittelyn välineitä. Olisi tutkittava luonnollisuuden, normaaliuden ja epänormaaliuden kategorioita, esimerkiksi. Tämä tutkimus ei tietenkään ole enää kielifilosofiaa, ainakaan pelkästään.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mikä oli sanottava

Deleuze

Filosofiakahvila 15.10./16.10./17.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Minulla on ongelma, kun kuuntelen ihmisten puheita, yhteiskunnallisia keskusteluja tai yritän itse päättää, mitä sanoa ja missä. Olen varma, ettei minkä tahansa sanominen ole merkityksellistä, relevanttia tai hyödyllistä. Saatan nähdä jonkin puutteen toisen sanoissa, monesti huomaan toisten tai itseni vain lörpöttelevän, puhuvan joutavia. Ongelma on yrittää erottaa vahingollinen tai hyödyllinen sana toisistaan. Vaikeus on löytää sopiva aika ja paikka puheille.

Elämme ilman mittaa ja kriteeriä.  Olen ajatellut, että sellaisten löytäminen voisi olla arvokasta. En ole kuitenkaan ollut varma, voiko sellaisia löytää ja minkänäköisiä ne voisivat olla (eli en ole tiennyt, tunnistaisinko mitan tai kriteerin, vaikka löytäisin ne). Gilles Deleuze sanoo yhdessä tekstissään, joka on julkaistu teoksessa  Pourparlers 1972-1990 (1990),  ettei totuuden käsite ole olennainen. Hänen mukaan välttämättömyys, tärkeys ja kiinnostavuus ovat olennaisempia. Välttämättömyys, tärkeys tai kiinnostavuus eivät asetu totuuden sijalle, vaan mittaavat sanotun totuutta. Voisiko meillä olla mitta tai kriteeri? On ehkä vaikea rakentaa laitetta, joka hälyttää, kun se rekisteröi puheen välttämättömyyden, tärkeyden tai kiinnostavuuden. Sanat voivat kuitenkin antaa suunnan.

Leikitään, että olen päätoimittaja: Kesäavustaja ehdottaa jutun aihetta. Torjun idean. Jos torjun sen vain siksi, että se on lehden linjan vastainen, saatan tehdä virheen. Jos torjun sen, koska se ei ole tärkeä tai välttämätön aihe, saatan perustella paremmin, vaikka käsitystäni tärkeydestä tai välttämättömyydestä voi pitää pelkästään subjektiivisena (vaikkeivat ne sitä olisi).  

Toisenlainen tilanne. Leikitään, että pidän filosofiakahvilaa. Valitsen aiheeksi kielifilosofian, vaikka se ei ole kuulijoiden mielenkiinnon eikä edes oman kiinnostukseni kohde. Kukaan (en edes itse näe etukäteen), voiko aihe olla tärkeä tai jopa välttämätön. Jos ja kun mielenkiintoisuus, tärkeys ja välttämättömyys ovat kriteereitä, niiden pitäisi kuitenkin vaikuttaa aiheenvalintaani.

Sanomisen tärkeys tai välttämättömyys ei kuitenkaan ole pelkästään sanojan tarpeissa. Olemme jossain tilanteessa, joka tekee tärkeäksi tuoda esiin jonkin ongelman (tai tapahtuman). Tärkeys mittauttuu siinä, missä määrin sanottu kysyy jotain olennaista tai vastaa tilanteeseen. Filosofiakahvilan aiheen päättäjä on vastaavanlaisessa asemassa kuin aikaisemman esimerkin päätoimittaja. Pitää löytää sana, joka läpäisee aikamme ja vielä parempaa, jos se hajottaisi jäätä meissä, panisi meidät liikkeelle.

Tosiasian sanominen ei vielä tee sanottavasta merkittävää. Voimme olla yhtä mieltä, että 1 + 2 = 3. Tämän sanominen ei ole kuitenkaan merkittävää, jos keskustelemme vanhustenhoidosta. Se ei ainakaan todennäköisesti ole relevanttia. Huomiolta puuttuisi uutuusarvo varmaan monessa muussakin yhteydessä.

Ihminen voi sanoa filosofisessa mielessä toden lauseen tai lausua ääneen tosiasian, mutta se ei ole totuus eikä se välttämättä ole merkityksellistä; se voi olla mieletöntä tai sen tarkoitus ja vaikutus on propagandistinen. Joku esimerkiksi sanoo: ”Islaminuskoiset tappavat ihmisiä.” Lause on hiukan epätarkka. Joku sanoisi: ”Jotkut islaminuskoiset tappavat ihmisiä.” Tämän varmaan totta, mutta sen sanomisessa ei ole mieltä, paitsi propagandistista mieltä. Jotkut sanovat Kataloniassa: ”Espanja on sortaja.” Lauseen merkityksen tavoittaa vain ymmärtämällä sen osana kertomusta, diskurssia, joka jakaa, synnyttää leirejä, asettaa vastakkain. En yritä sanoa, ettei Espanja koskaan sortaisi, mutta se ei välttämättä ole sisäänrakennettu Espanjan valtiolliseen järkeen tai espanjalaiseen genetiikkaan.

Sanotun tekee merkitykselliseksi jokin muu kuin lauseen ilmaisema tosiasia. Olisi tutkittava sanotun ympäristöä, tilannetta jossa se sanotaan. Ennen kuin tiedän mitä minun on sanottava, minun pitää kysyä, esimerkiksi: ”Auttaako sanani vai tekeekö se kuulijasta riippuvaisen minusta tai jostakin muusta voimasta?” Theodor W. Adorno sanoi, että olisi ajateltava ja toimittava niin, ettei Auschwitz toistuisi. Toimimmeko näin?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ajattelu ja toiminta

 

Filosofiakahvila 8.10./9.10./10.10.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ajattelu suhtautuu mielenkiintoisesti toimintaan. Tietenkin ajattelun voi nähdä toimintana, yrityksenä vaikuttaa olosuhteisiin ja yrityksenä muokata olemassaolevaa. Voimme myös kuvitella, että ajattelu ohjaa toimintaa. Tässä jo kohtaamme erilaisia vaikeuksia. Emme ole ainakaan kaikissa tapauksissa varmoja, että ajattelu ohjaa toimintaa, vaikka käsittäisimme sen jollakin tavalla vaikuttavan toimintaan. Huomautamme myös ilkeästi jollekin, joka ajattelee, että x, ettei hän toimi ajattelunsa mukaisesti eli joissakin tapauksissa olemme varmoja, ettei ajattelu ohjaa riittävästi toimintaa.

Inhimillisessä toiminnassa on kuitenkin mukana ajattelua. Voimme tietysti yksittäisen teon kohdalla tehdä eron reaktiivisuuden tai ajatuksellisuuden välillä. Kun ajattelemme toimintaa, huomaamme, että reaktiivisenkin käyttäytymisen taustalla on ajattelua (jos kyse ei ole “eläimellisestä” reagoimisesta). Isä reagoi, kun hänen tyttärensä ryöstetään. Tässä voi olla mukana “eläimellinen” oman lauman suojeleminen, mutta myös kulttuurin synnyttämä ajatus (tytär on isän omaisuutta, tytär ei ole vain laumaa, hän on osa klaania jne.). Esimerkkini ei ole sattumanvarainen. Tämä laukaisi tapahtumat, jotka johtivat Troyan sotaan. Sotienkin syyt ovat muulla kuin geeneissämme.

Tämän näkökulman tärkeys tai hedelmällisyys on siinä, että tuodaksemme esiin toiminnan ja ajattelun välisen yhteyden meidän täytyy monesti kaivautua syvälle, mennä menneisyyteen ja tuoda esiin jossain puheessa käytettyjen sanojen kerrostumat. Kun ajattelemme jotain sellaista ikuiselta tuntuvaa toiminnan muotoa ja käytäntöä kuin sota, ajattelemme sen historiaa aseiden tai tekniikan muutoksina. Myös sodan ajatus on muuttunut.

Toinen mielenkiintoinen näkökulma ajattelun ja toiminnan väliseen suhteeseen voisi avautua, kun ajattelemme ajattelun määrittelyä etäisyyden ottamisena ( “Ajatteleminen on etäisyyden ottamista.”) Me voisimme pysähtyä, keskeyttää tekemisemme ja kysyä: “Mitä olemme tekemässä?” Sekä reaktiot että käytännöt ovat perittyjä; ne ovat esi-isiltä. Ei ole ollenkaan selvää, että meidän täytyy jatkaa samalla tavalla. Joskus se voi olla hyvinkin vaarallista. Etäisyyden ottaminen auttaa joskus näkemään, mihin on astumassa.

Ajattelu on problematisointia. Problematisoinnilla on suhde todellisuuteen ja sitä kautta toimintaan. Voisin jopa sanoa, että problematiointi on vastaamista; se on toimintaa. Tiettyjen tilanteiden ja vaikeuksien kautta ihmiset pysähtyvät, ajattelevat, problematisoivat. Toisen maailmansodan jälkeen – vaikka ei uskoisi – ilmassa, ihmisten päissä ja huulilla oli monenlaista ajattelua. Oli esimerkiksi kysymys vallasta (se ei tietenkään ollut uusi kysymys, kokonaan). Kysyttiin: ”Miten näin pääsi käymään, miten vallankäyttö riistäytyi tällaisiin äärimmäisyyksiin, miten se voitaisiin välttää?” Ihmisen tuhovoima synnytti kysymyksen rauhasta, sen takaamisesta. Perustettiin YK, annettiin ihmisoikeusjulistus jne.

Länsimaissa oltiin luotettu rationaalisuuteen. Sen nähtiin kuitenkin liittoutuvan tyrannimaisen vallankäytön, verenhimon ja mytologian kanssa. Jotkut näistä kysymyksistä on yhä kysymyksiämme. Kun pohdimme ajattelun ja toiminnan suhdetta, tarkoituksemme saattaa olla vaikuttaa ajatteluumme ja sitä kautta siihen, miten ohjaamme toimintaamme. Teemme näin, koska voi olla, että emme pidä tyrannimaista vallankäyttöä, verenhimoa ja mytologiaa germaanisesta kohtalonyhteydestä haluttavina. Aika näyttää...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila