Genealogia

Michel Foucault
 Filosofiakahvila 2.12./3.12./4.12. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Genealogia ei merkitse filosofiassa sukututkimusta, vaan asioiden tai käsitteiden historiallisen muodostumisen hahmottamista. Tällaisen metodin tai välineen käytön isiä ovat Friedrich Nietzsche ja Michel Foucault. Edellisen tapauksessa se liittyi erityisesti moraalin analyysiin ja jälkimmäisen tapauksessa ihmistä ja yhteiskuntaa koskevan ajattelun kehittymiseen. Genealogian suuri opetus on, että monet sellaiset asiat, joita pidämme historiattomina, ovat historiallisia; ne onnistutaan näyttämään sellaísina.

Voimme tutkia itsetuntemusta genealogisesti. Itse asiassa Foucault teki näin ja minäkin yritän tuoda esiin itsetuntemuksen historiallisuuden. En kuitenkaan tutkaile nyt foucaultlaisen projektin luonnetta enkä tarkastele omia vaatimattomia huomautuksiani genealogian valossa. Näkökulmani on toinen. Puhun genealogiasta yhtenä mahdollisuutena tuntea itsensä. Otan esimerkin, joka on lähellä tähtäimessä olevaa ongelmaa, itsensä tuntemista.

Kuvitellaan tilanne, jossa minä syytän tai moitin itseäni. Se tavallinen tapaus. Monet ovat heti valmiita sanomaan, että aiheellisesti syytät ja moitit. He voivat olla oikeassa, mutta myös  ”oikeassaolemisella” on historia.

Foucault teki subjektivaation ja etiikan genealogiaa ja kuvasi tämän projektin sisällä (Seksuaalisuuden historian kolmannessa osassa le Souci de soi) Senecan harjoittamaa itsetutkiskelua. Seneca kehottaa iltaisin, ennen nukkumaanmenoa tutkimaan, kysymään, miten on toiminut ja elänyt eletyn päivän aikana. Foucault korostaa, ettei tutkiskelu johda julistukseen tai lausuntoon syyllisyydestä eikä se johda itsensä rankaisemiseen.  

Syyllisyyden ja itsensä rankaisemisen mainitseminen merkitsee, että joskus ja jossain siihen itsetutkiskelu johtaa, mutta ei tässä tapauksessa. Huomaamme siis, ettei itsetutkiskelu aina ja kaikkialla, välttämättömästi, johda itsensä syyttämiseen ja moittimiseen. Seneca, joka totesi toimineensa yhdessä tai toisessa tilanteessa huonosti, yritti muistuttaa itseään periaatteista, jotka mielessään hän oli vahvempi kohdatessaan uuden päivän, tulevaisuuden.

Tässä on tietenkin kyse vain historiallisesta tapauksesta, mutta jos sukellan tähän, annan tämän historiallisen tiedon vaikuttaa itseeni, astun itseni viereen, katson omaa syytöstäni ja moitettani eri näkökulmasta. On pakko tehdä lisäkysymyksiä. Missä ja miten itsetutkiskelusta tuli jotain muuta kuin mitä se oli Senecalle? Miksi sen pitää johtaa syyllisyyteen ja itsensä rankaisemiseen? Vaikka löytäisin vain vajaita, luonnosmaisia, vastauksia kysymyksiini, tuntisin itseni paremmin: tietäisin enemmän omista kysymyksistäni, syytöksistäni, moitteistani.

Genealogia voi siis olla itsensä tuntemisen väline. ”Itse” on tässä ymmärretty historialliseksi rakennelmaksi enemmän kuin aina, ikuisesti samanlaiseksi sieluksi. Tunteminen, tietäminen tai ymmärtäminen merkitsee tässä tapauksessa, että huomaan puhuvani menneisyyden mielivaltaista kieltä.

Genealogia näyttää, ettei välttämättömältä näyttävä ole sitä, ainakaan niin paljon kuin luulin. Se näyttää, että olisi voinut olla ja voi olla nykyisinkin toisin. Tämä merkitsee, että genealogia mahdollistaa tietynlaisen kokemuksen; se vapauttaa liian painavaksi muuttuneesta, luutuneesta tilasta tai suhteesta itseen ja toisiin. Minun ei ole pakko syyttää ja moittia itseäni. Syytökset ja moitteet, niiden kieli, kategoriat, näyttäytyvät mielivaltaisina. Genealogia auttaa minua olemaan joviaali...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Subjektivaatio

 

Seneca

Filosofiakahvila 25.11./26.11./27.11. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Subjekti on tuttu sana lauseenjäsennyksestä. Filosofiassa se olio, tekojensa tekijä, jolla on subjektiivisia kokemuksia – ja on suhteessa objekteihin, yrittää esimerkiksi tuntea objektin (olio on esimerkiksi tietämisen subjekti, ei vain tekojensa vastuullinen eettinen subjekti). Monet mm. Nietzschen ja Freudin ajatukset ovat johtaneet varsinkin ns. mannermaisen filosofian kyseenlaistamaan subjektin autonomisuuden ja ykseyden.

Kyseenalaistaminen on johtanut myös kysymykseen, miten subjekti rakentuu, muodostuu, konstituoituu. Tähän liittyy subjektivaation käsite, joka ainakin filosofiassa tarkoittaa prosessia, jonka kautta tullaan subjektiksi ja subjekti luo itselleen kokemuksen itsestään. Ensimmäinen vaikeus syntyy siitä, että näitä prosesseja on erilaisia. Yksilö konstituoituu subjektiksi prosesseissa, joissa ulkopuolinen katse, puhe, määrittely, käytäntö, tekee hänestä objektin. Hän kuitenkin vaikuttaa – tai voi vaikuttaa – itse itseensä; hän voi tulla subjektiksi vaikuttamalla itseensä erilaisten tekniikoiden avulla.

Jos subjekti ei ole annettu ja jos on olemassa subjektivaatioprosseja, kysymys itsensä tuntemisesta näyttäyttyy toisenlaisessa valossa. Itse, joka yritetään tuntea, ei ole valmiina olemassa eikä se ole muuttumaton. Tieto-opillisesti tilanne on paradoksaalinen. Ei voi tuntea sellaista, joka ei ole olemassa ja muuttuvan kohteen tunteminen on vähintäänkin vaikeaa.

Kysymys itseymmärryksestä ei silti katoa. Näyttää pikemminkin siltä, että itsensä tunteminen on osa prosessia, joka tekee subjektin. Itseymmärrys omalta osaltaan luo ymmärryksen kohteen. Jos vertaamme eri aikakausien tapoja ymmärtää itsensä tunteminen – ja tapoja harjoittaa sitä – huomaamme, että niillä on hyvin erilaisia vaikutuksia. Stoalainen itsetutkiskelija pyrki vahvistamaan itseään, varustamaan itseään tuleviin koetuksiin. Kristitty munkki, joka tutki itseään, päätyi katumukseen ja katumusharjoituksiin, myös itsensä kieltämiseen.

Jos seuraamme tämän näkökulman synnyttämää kysymystä, joudumme oudolle polulle. Eksymme historiaan tutkimaan erilaisia subjektivaation tapoja, mutta emme tietenkään automaattisesti löydä mitään oikeaa tapaa, vain tapojen kirjon. Joudumme toteamaan, että meidän täytyy tavalla tai toisella tulla kriittisiksi ja valikoiviksi.

Kun itse tai sielu, joka täytyy tuntea, on annettu, päämäärä on löytää jotain ominaisuuksia, tehdä kuva ja antaa määritelmä. Jos ajattelemme itseä subjektivaation tuloksena, päämäärä ei ehkä ole sama.  New Yorkin yliopiston professori Dimitrios Lais kirjoittaa: ”Subjektin ei tarvitse tietää, miten muodostaa itsestään kuva. Subjektin pitää voida problematioida oma muodostumisena (formation). Kyky itsekritiikkin mahdollistaa liikkumisen oman subjektiviteettinsa rajojen ulkopuolelle.”

Laisin huomio sisältää kolme tärkeää kohtaa. 1) Päämäärä ei ole kuva omasta itsestä. 2) Problematisointi kohdistuu subjektin muodostumiseen. 3) Problematioinnin avulla ihminen tulee kyvykkääksi itsekritiikkiin ja pystyy liikkumaan omien rajojensa ulkopuolelle.

Kun Seneca opasti ystäväänsä Luciliusta, hän suoraan ja epäsuoraan kehotti tarkastelemaan, miten Lucilius oli kasvatettu. Senecaa voi pitää pahana tai ensimmäisenä psykologina; hän kehotti olemaan kriittinen vanhempiaan kohtaan. Hänen näkemyksenä oli, että ihmisen pitää oppia pois oppiakseen. Tietenkin subjektivaatio, subjektin muodostuminen, toteutuu muuallakin kuin lapsuuden kodissa, mutta jostain on aloitettava...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Psykoanalyysi, superego ja itsensä tunteminen

 

Sigmund Freud

Filosofiakahvila 18.11./19.11./20.11. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

TORRE DEL MARISSA AJANKOHTAISTA ESPANJASSA - KATSAUS 17.11. MAANANTAINA KLO 11.30, paikka Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N (MAKSA OMANTUNNON MUKAAN)

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Psykoanalyysi on jatkoa kristinuskon perinteelle. Itsetuntemus on itsen tulkintaa, salaisen koodin avaamista, hermeneutiikkaa. Psykoanalyysi on toisellakin tavalla kristinuskon perillinen, perinteen  jatkaja. Freudin ajattelussa oli mukana ajatus illuusiosta, joka ihmisellä on oman itsensä suhteen. Vaikutus ei ehkä tullut suoraan kristinuskosta, vaan Arthur Schopenhaurilta, joka vaikutti syvästi 1800-luvun ajatteluun.

Itsensä tuntemisella on suuri merkitys. Se parantaa ihmisen. Psykonanalyysi on kuitenkin herättänyt suuren epäilyn itsetuntemuksen mahdollisuudesta, koska se on tuonut esiin minuuden kerroksellisuuden ja tiedostamattoman roolin. Minulla on kuitenkin toisenlainen näkökulma. Psykoanalyysi masentaa meitä, kun huomaamme, ettemme ole läpinäkyviä itsellemme, mutta lupaa myös itsetuntemusta ja sitä kautta vapautumista.

Psykoanalyyttisen teorian mukaan psyyke rakentuu egosta, idistä (viettipohja) ja superegosta (joka on eräänlainen omatunto, sisäistetyt normit, moraalikoodi). Itsetuntemuksen vaikeus ei johdu pelkästään tiedostamattomista vieteistä (ID). Kyse on näiden minuuden rakenteiden keskinäisestä dynamiikasta. Teorian mukaan monet asiat ovat tiedostamattomia, koska työnnämme ne sinne, torjumme ne tietoisuudesta. Torjunta johtuu superegosta.

Se mitä psykonalayysissä sanotaan superegoksi, ilmenee muuallakin kuin ihmisen psyykessä ja sillä on monia nimiä. Samantapainen voi olla esimerkiksi ideologia. Paul Veynen mukaan ideologia vakuuttaa vain valmiiksi vakuuttuneen, mutta vakuuttaminen ei olekaan sen tärkein tehtävä; sen tarkoitus on miellyttää, tuottaa mielihyvää, kiillottaa kuvaa joka meillä on itsestämme. Jos näin, ideologia haittaa itsetuntemusta. Ideologia tekee meistä uneksijoita, donquijoteja; kuvittelemme olevamme sankareita.

Jokapäiväinen elämä mahdollistaa (päinvastoin kuin ideologisuus) sen, että ihminen tuntee itsensä: tunnistaa itserakkautensa, pahantahtoisuutensa ja kaiken ohi menevän itsesäilytysvaiston. Kun ihminen tunnistaa itsessään nämä ominaisuudet, hän voi Veynen mukaan kehittyä moraalisesti. Voimme ihmetellä tätä ”parantumista” tai ”kehittymistä”. Ehkä ihmisestä tulee ”suvaitsevaisempi”, vähemmän tuomitseva. Veyne tuntuu etsivän lääkettä superegoa vastaan.

Veynen ideologiaan kohdistama arvostelu on siinä mielessä freudilaista, että hän pyrkii keventämään taakkaamme, lieventämään toisen tuomitsevan katseen vaikututusta, ts. vähentämään kulttuurimme ahdistavuutta (käyttääkseni Freudin sanoja). Veynen lääke ei kuitenkaan ole divaani, vaan jokapäiväisyyden potentiaalien vaikutus: emme yritä luoda järjestystä kaaokseen kaikenselittävän mallin avulla. Tulemme rauhallisemmeksi tai onnellisemmeksi, koska emme ota asioita niin raskaasti.

Ajatusta taistelusta superegon vaikutusta vastaan ei välttämättä ole artikuloitu eksplisittisesti psykoanalyyttisessä diskurssissa. Se näyttäytyy silti itsetuntemusta haittaavana ja ahdistusta aiheuttavana. Se syntyy – yksinkertaistaen – siitä, että yksilö sisäistää normit, säännöt, vanhempien kiellot. Näillä normeilla on kuitenkin pidempi historia kuin yksilöllä. Joku muu on sisäistänyt ne ennen meitä. Tunteaksemme itsemme meidän pitää mennä ehkä kauemmaksi kuin omaan lapsuuteemme.

Psykonanalyysissa potilas, jonka tarkoitus on oppia tuntemaan itsensä, puhuu. Tohtori, kuuntelija, on kuitenkin joku, josta puhuja tulee riippuvaiseksi. Vaikka hän ei ole rippi-isä eikä hän olisi mestaritulkitsija (mikä saattaa olla vaikea välttää), hän on keskeisessä roolissa. Veynen reseptissä ihminen, joka elää jokapäiväistä elämäänsä (ei sankarin, ideologin elämää) ja ottaa siihen tiettyä etäisyyttä, tajuaa itse.

Jos superego ymmärretään kuvaksi ihanneminästä, siinä on paljon samaa kuin Veynen tarkoittamassa ideologiassa. Tunteakseen itsensä pitäisi kaataa kuvia...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nietzschen kysymys

 

Filosofiakahvila 11.11./12.11./13.11. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Friedrich Nietzsche (1844-1900) olisi laajemman ja syvemmän tarkastelun arvoinen, jos yritämme tutkia itsetuntemuksen anatomiaa ja historiaa. Nietzsche ei vain epäillyt tietämisen mahdollisuutta; hän epäili omaa itseä,  joka pitäisi tuntea. Hänelle se ei ollut ykseys; hänelle ei ollut vain yhtä sielua, vaan moninaisuus, affektien ja viettien populaatio.

Tiedämme myös, että hän – oppinut filologi – otti Pindaron runon katkelman ohjenuoraksi käyttäen siitä vain osan, selittämättä mitään. Ohjenuora, motto oli: “Tule omaksi itseksesi.” Tämä paradoksaaliseltakin vaikuttava iskulause oli varmasti yhä hänen työkalupakissaan myös aktiivisen elämän loppupuolella, kun hän ei ehkä suhtautunut pelkästään skeptisesti itsetuntemuksen mahdollisuuteen.

Joidenkin kommentaattorien mukaan hän ajatteli, että tullakseen itseksi ja tunteakseen itsensä hän harjoitti eräänlaista fyysistä pedagogiaa, kouli ruumistaan. Vaikka hän epäili itsetuntemuksen mahdollisuutta puhtaasti kognitiivisena prosessina, hän uskoi, että harjoituksen ja ruumiillisuuden kautta pääsi jonkinlaiseen tietoon.

Ryhtymättä tähän vaativaan ja syvempään tarkasteluun otan yhden fragmentin aiheeksi. Nietzsche ihmettelee kulttuuriemme ihmeellisen neuvon (Tunne itsesi) merkitystä Hyvän ja pahan tuolla puolen aforismissa 80. Nietzsche kysyy, mitä neuvon antanut jumala (Apollo) tarkoitti. Filosofi esittää mielenkiintoisen hypoteesin. Hän epäilee, että ihmistä kehotetaan olemasta kiinnostunut itsestään; häntä kehotetaan tekemään itsestään objektiivinen. Äkkiseltään idea on outo.  Ohje tuntuu sanovan jotain päinvastaista. Vähänkin Nietzscheä tuntevat tietävät myös, että hän suhtautui aika epäileväisesti objektiivisuuteen.

Jos ajattelemme, mitä tarkoitusta varten meidän täytyy tuntea itsemme ja ajattelemme, että tavalla tai toisella meidän täytyy voittaa jotain itsessämme, hypoteesissa saattaa olla järkeä. Joku pelkää kissoja. Hän tuntee pelkonsa ja kontrolloi sitä, katsoo kissoja objektiivisemmin, kiinnostuu ehkä niistä enemmän kuin itsestään.

Jos ajattelemme antiikin maailmaa, jossa itsensä tunteminen liittyi itsestä huolehtimiseen, Nietzschen hypoteesi vaikuttaa jälleen osumattomalta. Kai itsestään huolehtiva on kiinnostunut itsestään. Itse ei kuitenkaan ollut persoonallinen itse eikä itsestään huolehtiva unohtanut ystäviään, perhettään, kaupunkia; hän ei ollut kiinnostunut vain omasta navastaan.

Nietzschen käyttämä sana “objektiivinen” on yllättävä, mutta myös mielenkiintoinen. Sanalla viitataan tietynlaiseen käsitykseen tai tietoon maailmasta; se on riiippumaton kokijasta, hänen asenteestaan ja se on yleispätevä. Nietzsche kuitenkin sanoo, että ehkä ohje kehottaa olemaan kiinnostumatta itsestään. Vaikuttaa siltä, että Nietzsche ei ajattele vain tieto-opillisia asioita. Ehkä hän ajattelee jopa eettisiä asioita.

Nietzschen kysymys herättää minussa kysymyksen tai kutkuttelee mielikuvitusta. Millainen olisi ihminen, joka tuntee itsensä ja tulee sen ansiosta objektiiviseksi? Olisiko hän kuin Gustave Flaubert, joka pyrki tyylissään objektiivisuuteen ja persoonattomuuteen? Flaubertin kirjallisessa objektiivisuudessa oli jotain erilaista kuin ns. tieteellisessä objektiivisuudessa. Siinä on jopa jotain moraalista: “minä” katoaa.  Kirjailija ylitti itsensä, voitti itsensä; hän kuvasi kylmästi tai ainakin viileästi, kun tunteellinen, haihatteleva romantikko Madame Bovary kuolee, vaikka Flaubert tunnusti: “Madame Bovart, cést moi.”  Flaubertin objektiivisuudessa oli kätkeytymistä, naamioitumista. Olisiko Flaubert Nietzschen hypoteesin itsensä tuntija? Nietzsche kuitenkin inhosi Flaubertia…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epäilijät ja kieltäjät

 Caravaggio: Narkissos

Filosofiakahvila 4.11./5.11./6.11. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Ovidius (44eaa-17/18) oli roomalainen runoilija, joka omalla tavallaan asetti kyseenalaiseksi koko kreikkalaisroomalaisen kulttuurin pylvään, itsensä tuntemisen. Kaikki tuntevat tarinan Narkissoksesta Muodonmuutoksista. Ennustaja Teiresiakselta kysyttiin, elääkö Narkissos vanhaksi. Viisas vastasi: “Jos ei opi tuntemaan itseään.”

Kaunis nuorukainen Narkissos kumartui juomaan vettä, katsoi omaa peilikuvaansa vedessä ja jäi sitä ihailemaan, pysähtyi paikalleen, nääntyi, muuttui kukaksi. Hän oppi tuntemaan itsensä ja kuoli. Hän jäi kuvansa vangiksi ja nääntyi. Narkissos oppi siis  tuntemaan itsensä ja se oli hänen kohtalonsa.

Voimme tietysti vastustaa tarinan opetusta, sanoa ettei Narkissos oppinut tuntemaan itseään todella; hän vain näki kuvajaisensa. Voimme myös mennä pidemmälle, olla radikaalimpia: Itsensä tunteminen merkitsee sitä, että ihmiselle tulee kuva itsestään ja hän jää sen vangiksi, se kuihduttaa hänet. Vaikka emme veisi tulkintaa pitkälle, tarina kysyy, mitä itsensä tunteminen merkitsee. Sama kysymys on esitetty myöhemminkin, mutta se tuntuu kysyvän eri asiaa.

Vuosisatoja myöhemmin Johann Wolfgang von Goethe kirjoitti runossaan Sprüche (Hamburger Ausgabe in 14 Bänden): “Tunne itsesi!/Mitä se tarkoittaa?/Merkitseekö se: ole itsesi! Vai ehkä: älä ole!” Tässä kysymyksessä itsetuntemus on jo saanut erilaisia merkityksiä, jotka leimasivat Goethen aikaa ja kulttuuria; itsetuntemus liittyy ainakin potentiaalisesti erilaiseen individualismiin, ajatukseen omana itsenä olemisesta.

Samassa tekstissä, lopussa, todetaan, että neuvon noudattaminen merkitsisi samaa kuin että menisit naamiastansseihin ja heti alkajaisiksi sinulta riisuttaisiin naamio. Vaikka antiikin maailma tunsi hyvin naamiot ja niillä oli suuri merkitys, Goethen ajan naamiaistanssit olivat sosiaalinen tapahtuma, jota antiikissa ei tunnettu. Itsetuntemus ja itsenä oleminen on tässä sosiaalisen elämän roolien riisumista ja sillä voi olla konfliktiivisia seurauksia. Mitään tällaista ei teemaan tietääkseni liittynyt antiikin maailmassa.

René Descartes (1596-1650) oli systemaattinen epäilijä. Sillä oli omat omituiset vaikutukset itsetuntemuskysymykseen. Vaikka Descartes tunnetaan rationalismin isänä, epäily, järkevyyden ehto, oli jotain syvästi kristillistä: Descartes käytti termiä Genius malignus, mahtava paha henki, ihmistä harhaanjohtavasta olennosta. Tällainen ajatus petkuttavasta demonista oli riivannut vuosisatojen ajan eurooppalaisia sieluja.

Rationalismi (niin kuin myös empirismi) merkitsi sitä, että tietoon pyrkivä ihminen luopuu auktoriteeteistä, myös kirjoista. Tietoon pyrkivän täytyy nojautua itseensä, omaan järkeensä (rationalismissa). Tämä nojautuminen itseensä muuttaa itsetuntemuksen ja tiedon suhteita. Ainakin joissakin tapauksissa maailman tunteminen oli antiikissa itsensä tuntemista. Kristinuskossa järki pyrki selvittämään tekstiin piiloutuneen totuuden. Tämä malli oli mukana myös yrityksessä tuntea itsensä. Voi sanoa, että Descartes ja rationalismi oli irtaantumista hermeneutiikasta, vaikka petkuttava demoni asuikin tässä ajattelussa.

Epäillä voi muutakin ja toisella tavalla kuin petkuttavaa demonia pelkäävä kristitty tai Descartes. Voimme kysyä, mitä itsensä tunteminen merkitsee ja mihin se tähtää niin kuin Goethe omalla tavallaan kysyi. Kun yritämme tuntea itsemme, luomme itsestämme kuvaa. Vaikka emme rakastuisi kuvaan niin kuin Narkissos, saatamme jäädä siihen kiinni, tulla sen vangeiksi. Olen kirjoittanut (ehkä ainakin tietynlaista itsetuntemusta vastaan): “Kuvaan kuihdut, kuvaan hukut kuin miekkaan. Jos rakastat pysyvää ja sitä minkä tahdot pysyvän, pysyt, kuolet.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kristinusko ja hermeneutiikka

Klemens Aleksandrialainen

Filosofiakahvila 28.10./29.10./30.10. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Hermeneutiikka alkoi viimeistään 1900-luvulla tarkoittaa erilaista asiaa filosofiassa ja ns. humanistisissa tieteissä. Alunperin se oli kuitenkin oppi erityisesti Raamatun tulkinnasta. Kristinusko on kirjauskonto. Täytyy uskoa totuus, jonka Raamattu paljastaa. Jotta näin voi tehdä, jonkun täytyy pystyä sanomaan, mitä se paljastaa, mikä siinä ilmestyy (latinan sana revelatio merkitsi etymologisesti hunnun poistamista joltakin). Uskon velvollisuuden lisäksi täytyy löytää oma itsensä. Näiden kahden periaatteen välillä on ollut yhteys. Jotta voi omat ajatuksensa laadun oikein tulkita ja arvioida, täytyy ymmärtää uskon oppi.  Toki tekstiin liittyvä hermeneutiikka ja oman itsen tulkinta ovat joskus olleet myös jännitteisessä suhteessa.

Kristinusko teki välirikkoa antiikin maailman kanssa, mutta jatkoi monia perinteitä (tosin muuttaen niitä). Varsinkin varhaisissa luostareissa itsetuntemus liittyi kahteen käytäntöön: itsetutkiskeluun ja tunnustukseen. Munkin itsetutkiskelu oli erilaista kuin esimerkiksi stoalaisilla. Seneca tutki itseään kuin juristi tai tarkastaja; hän katsoi, oliko toiminut tuntemiensa periaatteiden mukaan ja yritti siten muistuttaa itseään tulevaisuuden varalta. Munkkien itsetutkiskelu oli itsenanalyysiä.

Itsetuntemus oli kristinuskon myötä hermeneutiikkaa. Oman itsen tuntemisesta tuli hermeneutiikkaa, koska tuntemisen kohde nähtiin annettuna; se haluttiin analysoida, ymmärtää samalla tavalla kuin teksti. Se ei ollut niinkään muokkauksen kuin tulkinnan kohde. Itsetutkiskelija etsi itsestään merkkejä ja yritti selvittää erilaisten ajatusten alkuperän, joka oli aina epäilyttävä. Voidaan sanoa, että oman itsen tulkinta on hermeneutiikkaa sanan alkuperäisessä mielessä ts. jonkin kätketyn, salaisen kaivamista esiin.

Oman itsensä tunteminen alkoi liittyä kiinteästi tunnustukseen. Tunnustus puolestaan oli sidoksissa  spirituaaliseen ohjaukseen. Munkki ei tunnustanut itselleen, vaan toiselle, ohjaajalle. Oman itsen tuntemiseen liittyi ajatus itsestä ja omasta tahdosta luopumisesta. Toinen, jolle tunnustettiin, oli auktoriteetti. Tämä muutti selvästi itsetuntemuksen funktiota. Jos Seneca tai joku muu antiikin sankari pyrki varmistamaan itsenäisyyden, mielenrauhan tai oikean toiminnan, kristityn tavoite oli toinen: hän teki itsestään tottelevaa, nöyrää.

Tällä muutoksella on ollut kauskantoiset seuraukset. Itsetuntemus ei enää takaa ihmisen autonomisuutta tai onnellisuutta. Itsetuntemus ei ole ihmisen omien pyrkimysten tai onnellisuuden tae. Tieto, jonka saan itsestäni, ei pysy minulla. Joku muu, ohjaaja,  saa sen ja voi käyttää sitä. Kyse ei ole siitä, että hän voisi käyttää sitä minua vastaan. Hän voi käyttää sitä kuitenkin minun ohjaamiseen.

Kristinusko on loputon aarreaitta. Me vain kuvittelemme tuntevamme sen. Kristinuskossa on ollut muualle meneviä ajatuksia ja käytäntöjä. Kirkkoisä Klemens Aleksadrialainen (n.150-n.250) kysyi, mikä on tärkeää tuntea itsensä. Vastaus oli tämä: Kun oppii tuntemaan itsensä, tunnistaa Jumalan itsessään ja pystyy lähentymään Häntä, tulemaan enemmän samankaltaiseksi. Jumalaisuuden tunnistaminen itsessään muistuttaa antiikin perinteestä, erityisesti Platonista.

Toinen kirkkoisä Origenes (185-254) puolusti itsetuntemuksen pyrkimystä todeten, että ihminen lankeaa syntiin, jos ei tunne itseään. Tällainen oikeutus olisi ollut hyvin vieras Sokrateelle tai stoalaisille. Origines kuitenkin kuvaa pyrkimystä tuntea omat affektinsa – ovatko ne hyviä vai pahoja ja onko sielu kaukana päämäärästään, pystyykö hillitsemään vihan tunnettaan jne. Tämä kuvaus muistuttaa hyvin paljon stoalaisten itsetutkiskelua. Vaikka kristityt – Paavali etunenässä – teki pesäeroa filosofiaan, antiikin perinteeseen, kristinusko myös omalla tavallaan jatkoi perinnettä.

Myöhemmin, keskiajalla löydämme kristinuskon sisältä toisenlaisia poikkeuksia. Beguinas oli naisten ”vääräoppinen” yhteisö. Yksi kuuluisin edustaja oli ranskalainen mystikko Marguarite Porote (jonka inkvisitio poltti vuonna 1310) etsi täydellistä köyhyyttä, jonka tavoittanut ei enää etsi toisesta mitään, ei yritä esimerkiksi saada mitään, hyötyä tms. ”Jos tunnette oman ei-minkään...”, hän kirjoitti. Oman itsen, sielun, ei-mikään, tyhjyys, on paikka, jonka kautta Jumala tai Jumalan tahto voi toimia. Samantapaisia ajatuksia egottomuudesta, tyhjyydestä, voi löytää toiselta inkvisiition tutkimalta, Mestari Eckhartilta (1260-1327 tai 1328). Nämä pyrkimykset ja ajatukset merkitsevät muutosta itsetuntemuksen suunnassa: tarkoitus on tuntea tyhjyys, ei tutkia luonnetta tai syntistä sielua...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kyynikkojen itsetuntemus

 

Filosofiakahvila 14.10./15.10./16.10. 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Itsensä tunteminen Diogeneellä ja muilla kyynisen koulukunnan edustajilla on oma, mielenkiintoinen lukunsa. Kyynikko testaa, koettelee itseään: menee kylmään, sateeseen, helteeseen ja katsoo, kestääkö. Idea oli saada selville, onko itsestä kyynikkojen elämäntapaan, onko tarpeeksi kova.  Itsetuntemus merkitsi sitä, että tietää, mihin kykenee.

Jos Epiktetoksen kuvaukseen kyynisestä koulukunnasta on luottaminen (on monia syitä, miksi emme voi siihen luottaa), itsetuntemus oli koulukunnan edustajille myös jatkuvaa itsensä valvomista, tarkkailua. Hän valvoo omia ajatuksiaan, käsityksiään. Tietenkin tämä kuvaus pätee ainakin Epiktetoksen ja muihin stoalaisiin, mutta tässä on jo myöhempien, kristittyjen ja modernien itsetuntemus, joka sai usein tällaisen muodon: se oli itsensä tarkkailemista, omien ajatusten valvomista.

Kyynikko, esimerkiksi Diogenes, taisteli ihmiskuntaa vastaan ja ihmiskunnan puolesta. Hänellä oli missio. Itsetuntemus oli edellytys, ehto, tällaiselle työlle. Ihminen on hyödyllinen, hän voi auttaa, jos tuntee itsensä ja hallitsee itsensä, on suvereeni, ei ole kenenkään orja eikä myöskään omien intohimojensa.

Vuosisatojen ajan kyynikkojen koulukuntaa arvosteltiin ja sitä vastaan kampanjoitiin. Kulttuurin ja oppineisuuden puolustaja Julianus (331-363), joka oli Rooman keisari vuosina 361-363, kirjoitti kyynikkoja vastaan ainakin kaksi puhetta. Hän yritti silti ymmärtää arvostelun kohdetta ja totesi, että kyynikkojen perustana on kaksi periaatetta. 1. Tunne itsesi. 2. Parakharaxon to nomisma (uudelleenarvioi valuuttasi, väärennä rahasi).

Ensimmäinen, sokraattinen periaate, oli kaikkien antiikin koulukuntien ja kulttuurin yhteinen. Toinen periaate liittyi erityisesti legendaariseen Diogenekseen. Se oli muotoilu, joka muistuttaa Nietzschen ajatusta kaikkien arvojen uudelleenarvioisesta.  Monien tulkintojen mukaan nomisma, valuutta, on myös nomos, laki, tottumus.

Julianus kysyy näiden periaatteiden suhdetta: Pitääkö uudelleenarvioida valuutta tunteakseen itsensä vai täytyykö tuntea itsensä voidakseen uudelleenarvioida valuutan? Julianus kallistuu ajatukseen, että ensin täytyy tuntea itsensä. Tällä kallistumisella on seuraus. Jos täytyy tuntea itsensä voidakseen arvioida arvot uudestaan, kyseenalaistaakseen lait tai tavat, tämä merkitsee, että filososoiminen (ainakin kyynikon filosofoiminen) edellyttää itsetuntemusta.

Epiktetoksen ja Julianuksen kautta päädymme samaan kysymykseen tai väitteeseen itsetuntemuksen ja filosofoimisen, filosofin tehtävän, yhteydestä, niiden välttämättämästä kytköksestä.

Monta kertaa seurataan Sokratesta ja ajatellaan – tai ainakin sanotaan – filosofian päämäärän olevan itsetuntemus. Julianuksen kallistuminen ajattelemaan, että itsetuntemus on ehto mahdollistaa toisenlaisen näkökulman. Diogeneen ja muiden kyynikkojen filosofía oli taistelua ihmiskunnan puolesta ja sitä vastaan; se oli enemmän kuin työtä oman itsensä kanssa – ja työ oman itsensä kanssa oli työtä koko ihmiskunnan hyväksi. Itsetuntemus on välttämätöntä, jotta tietää, voiko tehdä tätä työtä. Lisäksi voi ajatella, että kaikki – ainakin potentiaalisesti – voivat hyötyä Diogeneen itsetuntemuksesta.

Filosofoimisen ja itsetuntemuksen kytkös ei silti ole aina selvä eikä se ole aina samanlainen. Kaikki filosofit eivät halua muuttaa rahan arvoa, muuttaa tapoja tai arvoja, epäile kulttuuria. Kyynikot olivat erikoistapaus, jota vastustettiin antiikissa ja myöhemmin kyyninen koulukuntaa on enemmän tai vähemmän marginalisoitu. Vaikka kyseessä on vain erikoistapaus, sen äärimmäisyys auttaa näkemään jotain, tuomaan esiin jotain…

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila