Aiheita keväällä 2011

(Kevään ensimmäiset filosofiakahvila-aiheet sekä Fuengirolassa että Nerjassa. Ilmoitan päivämäärät myöhemmin.)

1.Paraskeia eli valmistautuminen

2.Intohimo

3.Hyväntuulisuus

4.Anteliaisuus

5.Yhteisö

6.Yksinäisyys

7.Kuoleman mietiskely

8.Esoteerisyyden kritiikki

9.Kokeellinen filosofia

10.Älkää karkottako Falstaffia

11.Hämäryys

Tuntematon

Nyt, vihdoinkin, sanon edes jotain siitä mitä minulla on mielessäni ja ainakin puutteellisesti selitän, miksi pidän edessäni ja mielessäni tätä René Charin lausetta: ”Miten elää ilman tuntematonta itsensä edessä?” Toinen, vähemmän kirjaimellinen, enemmän henkeä tavoitteleva versio voisi olla: ”Miten elää ilman tuntematonta edessämme?” (Comment vivre sans inconnu devant soi?) Lause on ensimmäinen johdantorunosta teokseen Le poeme pulvérisé. Toisessa yhteydessä totesin, että tämän lauseen märehtiminen on kaikkein filosofinta mitä voin tehdä.

Tuntematon on sitä, mitä ei tunneta eikä tiedetä. Se on jotain, jota ei voida identifioida, tunnistaa. Char sanoo, että eläminen ilman tuntematonta olisi sietämätöntä. Lause tahtoo ilmaista myös varmuuden siitä, että tuntematon on asetettava itsensä eteen; se on kohdattava ja vain siten eläminen on elämisen arvoista. (Teema on ollut esillä aikaisemmin, mm. kun puhuimme Georges Bataillesta ja ei-tietämisestä.)

Maurice Blanchot puhuu Charin lauseesta kirjassaan Loputon keskustelu. Hän sanoo, että elää ”autenttisesti”, ”poeettisesti” (molemmat sanat lainausmerkeissä) on elää suhteessa tuntemattomaan. Tuntematon on enemmän kuin tuntematon tulevaisuus; se on loputtomuus, in-finito. Elää tuntematon edessämme on elää tuntemattoman edessä ja myös itsemme edessä – itsemme, joka on tuntematon.

Kysymys, jonka Char esittää, on vaatimus, toinen, vaativa kysymys: Miten pitää tuntematon edessämme, miten pitää se tuntemattomana? Blanchot tiesi, ettemme tiedä, mikä ihminen voi olla. Tuntematon edessämme on etiikan mahdollisuus. Moraali merkitsee – liian usein ainakin – sitä, että tuomitsemme ihmisen sen perusteella mitä hän on ja mitä hänen pitäisi olla. On hävytöntä olla moraalinen. Tuntematon estää moraalin lakina, tuomitsemisena, joka toteutuu vain tietämisen ja tuntemisen kautta, tunnetun sisällä. Etiikka on jotain muuta; se on mahdollista siellä, missä emme vielä tiedä miksi ihminen voi tulla. Etiikan pyrkimys ei ole tietää, mitä pahaa olen tehnyt, mitä pahaa tehnyt joku toinen, vaan kokeilla, mitä voin tehdä itsestäni.

Pystyn nyt sanomaan, miksi pidän tätä lausetta edessäni. Muistutan itseäni olennaisesta asiasta. Kun ajattelen jotain, yritän ajatella, mennä jonnekin kysymyksen perässä: menen tuntemattomiin maisemiin. Sellaisena tämä yritys, kokeilu, on elämisen arvoinen; sellaisena se on seikkailu, kokemus. Tämä kokemus ja seikkailu on eettinen, siis filosofinen, sillä se muuttaa suhdetta itseeni ja toiseen.

Tekisi mieli ottaa lainausmerkit pois sanasta ”poeettinen”. Filosofiassa – ja koko kulttuurissa on hyvä luoda ideoita (esim. ajattelen, että täytyisi luoda uusi ystävyyden idea, olisi ehkä syytä luoda myös uusi kansalaisuuden idea). Ideoiden lisäksi pitää luoda asenne, poeettinen asenne. Minun tapauksessani se on tällainen: halu ja alttius elää tuntemattoman edessä.

Joskus tuntuu, että ihmiset rakastavat vain sitä minkä he tuntevat. Rakkaus voi olla muutakin; se voi olla tuntemattomien, nimeämättömien, määrittelemättömien maailmojen näkemistä, niiden aavistamista ja niiden houkuttelemista esiin itsessä, toisessa, elämässä. Silloin rakkaus on muutakin kuin itsensä ruokkimista tunnetulla ravinnolla. Se on myös synnyttämistä.

Pitäisikö filosofin välttää avioliittoa?

(Reyer van Blommendaelin maalaus vuodelta 1665. Ksanthippe, Sokrateen vaimo, kaataa vesiastian miehensä päähän.)

Kyynikot vastustivat monia tapoja ja instituutiota; he pitivät niitä luonnottomina. Erityisesti avioliiton suhteen he korostivat, että filosofin ei pitäisi mennä naimisiin. Syy oli selvä: filosofin velvollisuus on huolehtia itsestään, kehittää itseään ja auttaa muita. Avioliitto nähtiin yhteensopimattomaksi filosofoinnin kanssa.

Kyynikot eivät silti olleet puritaaneja tai oppien tarkkoja seuraajia. Krates meni naimisiin Hipparkhian kanssa. Hipparkhia on ainoa nimeltä tunnettu naiskyynikko. Mainittakoon, että Krates, kuuluisan Diogeneen oppilas, oli Zenonin, stoalaisen koulukunnan perustajan, opettaja. Kyynikot ja stoalaiset olivat siis läheisiä, mutta stoalaiset puolestaan suhtautuivat yleensä erittäin myönteisesti avioliittoon.

Roomalainen filosofi Gaius Musonius Rufus, stoalainen, puolusti avioliittoa ja arvosti sitä. Hän kirjoitti tutkielman aiheesta Onko avioliittto haitta filosofiselle pyrkimykselle? Musoniuksen mielestä avioliitto on hyväksi ihmiselle, ja filosofin tulee ottaa johtoajatuksekseen se mikä sopii ihmiselle ja on luonnollista. Mennessään avioon filosofi antaa muille ihmisille esimerkin sopivasta käytöksestä.

Asettumatta kenenkään puolelle totean siis, että avioliitto on ollut filosofisen pohdinnan aihe ja kysymys koski myös sitä, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa vai päinvastoin. Vaikka myöhemminkin avioliitto on ollut satiirikkojen, psykologien ja moralistien aiheena, filosofit eivät ole sitä pohtineet. Silti kysymys siitä, miten filosofin tulisi elää ja millaisia uhrauksia hänen mahdollisesti on tehtävä, ei ole kokonaan väistynyt.

Haittaako avioliitto tai joku muu konventionaalinen asia filosofia ja hänen pyrkimyksiään? Voidakseen vastata kysymykseen on määriteltävä ensin filosofinen pyrkimys. Jos filosofia ymmärretään kriittiseksi asenteeksi, kyseenalaistamiseksi ja elämäntavaksi, jota luonnehtii omistautuminen ajattelulle, emme voi heti vastata silti vieläkään, koska avioliiton haitallisuus tai hyödyllisyys riippuu avioliiton luonteesta. Tästä päädymme uuteen kysymykseen siis: Millainen avioliitto on haitaksi ja millainen hyödyksi?

Kysymykseen voi antaa helposti kyynisiä ja sovinistisia vastauksia; voi sanoa, että filosofimies hyötyy kovasti sellaisesta avioliitosta, jossa nainen hoitaa kaikki taloustyöt. Mies ehtii keskittyä tärkeään työhönsä. Tarkoitan hyödyllisyydellä kuitenkin enemmän tai tarkoitan sillä muuta. Jos filosofinaisen aviomies osaa muutakin kuin vaihtaa auton renkaat, voi hän ehkä keskustella vaimonsa kanssa ja tuoda oman, mahdollisesti erilaisen näkökulman filosofin pohdiskelemiin aiheisiin. Tässä tapauksessa avioliiton hedelmällisyys filosofialle perustuisi keskustelun, dialogin mahdollisuuteen.

Hyödytön tai haitallinen avioliitto filosofille voisi siis olla sellainen, jossa keskustelut ovat rutiininomaisia ja köyhiä. Toisaalta voisi ajatella, että vaikea, huono, kurja avioliitto olisi hyödyllinen filosofille; se saattaa pakottaa ajattelemaan elämänarvoja, elämän tarkoitusta ja vaikka mitä.

En halua silti pysähtyä tällaiseen humoristisen huomautukseen, vaan kääntää kysymyksen suuntaa. On nimittäin yhtä viisasta kuin kysyä, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa, asettaa kysymys filosofin sopivuudesta avioliittoon. Tämäkin voi vielä kuulostaa hassuttelevalta muotoilulta, mutta tähtään pohdintaan filosofian mahdollisesta käytöstä avioliitossa. Voiko filosofia auttaa meitä avioliitossa tai jossain muussa suhteessa? Tuhoisiko filosofia avioliiton? Millaista filosofiaa avioliitto tarvitsisi?

Vastuu

1.

Tulee hetkiä, jolloin emme enää halua, että asiat ovat niin kuin ovat. Silloin täytyy olla päättäväinen, ottaa vastuu. Kun aukaisemme maailman sellaiseksi, ettei se välttämättä enää huomenna ole samanlainen, maailma ei tapahdu enää suunnitelman mukaan, samalla tavalla kuin ennen, lakia ja sääntöä seuraten. Silloin vasta meistä tulee vastuullisia.

Kun emme halua, että asiat ovat niin kuin ne ovat, tarvitsemme ajattelua, työkaluja arvioimista ja arvostelua varten. Emme tarvitse silloin ohjelmaa. Ohjelma sulkisi maailman uudestaan, tekisi uuden lain, uuden kaavan, jota vain automaattisesti, ilman ajattelua, noudattaisimme. Pirut mielessä voisi muotoilla näin: Vastuuta on vain anarkiassa.

2.

Vastuu on teema, joka on minulle vaikea, koska ajattelen, että ihmistä ei voi tuomita – ajattelen ihmisen olevan viaton... Olen perusteiltani immoralisti; ajattelen jopa, että on hyvä olla vastuuton, ottaa asiat kevyesti, olla lastaamasta harteilleen painavia velvollisuuksia. Silti ajattelen samalla, että ihminen voidaan ajatella jollakin syvällisellä tavalla vastuullinen.

Wittgenstein totesi, ettei ole syytä valittaa, jos joku ei ota vastuuta; silloin ihminen pitää vetää vastuuseen. Painottaisin kuitenkin eri asiaa. Sanoisin mieluummin: minä haluan ottaa vastuun. Kun se minulta niin usein vedetään pois.

Olen vastuussa siitä mitä olen, kaikesta mitä olen. Ottaa vastuu kaikesta on sen tajuamista, että teen itseni, luon itseni. Minulle tapahtuu hyviä tai huonoja asioita, mutta niiden merkitys on minun vastuullani. Voin oppia tai voin torjua.

Vastuu voi olla moraalista vastuuta sanan tavanomaisessa merkityksessä eli vastuu liittyy kokemukseen, että meidän täytyy jotain – se johtaa tunteeseen velvollisuudesta. Mutta vastuu voi olla myös eettistä sanan spinozalaisessa mielessä... Eettisyys ei liity tehtävään, velvollisuuteen, vaan ”potentioihin”, ihmisen voimiin, mahdollisuuksiin ja niiden ilmenemiseen sekä lisääntymiseen. Silloin vastuu – jos sanalla jotain merkitystä – on vastuuta siitä, että potentia voi tehdä mitä se voi, ts. ettei voimaa eroteta siitä mitä se voi tehdä. Tietyssä mielessä siis voi sanoa, että vain siksi, että meissä on potentiaalisuutta, voimme olla velvollisia johonkin; vain silloin voimme tuntea, ettemme ole tehneet kaikkea minkä olisimme voineet tehdä.

Jos ja kun haluamme olla oma itsemme – tulla siksi mitä olemme, tehdä mitä meissä oleva potentiaali voi – meidän täytyy ponnistella. Meidän täytyy ponnistella, sillä monenlaiset voimat, pelot ja tyrannit meissä estävät. Tätä ponnistusta sanon askeesiksi, harjoitukseksi. Vastuu on tässä tapauksessa muutakin kuin velvollisuutta vastata, korvausvelvollisuutta; se on tekemistä, tarttumista maailmaan, muokkaamista. Vastuu alkaa merkitä sitä, että maailmaa ei oteta annettuna.

Tällainen – ehkä harvinainen – vastuu ei ole enää jälkeenpäin tulevaa vastaamista, vaan se astuu edellä, käy edellä, kurkottautuu tulevaan. Ajattelen, ettei elämällä ole mitään lopullista päämäärää, tarkoitusta. Jos ei ole tarkoitusta, ei voi sanoa ”täytyy” ja olemme siis viattomia; meidän ei tarvitse tai täydy tehdä niin tai näin. Silti idea potentioista – siitä että voimme tehdä tai olla tekemättä – johtaa takaisin kysymykseen vastuusta, mutta se on vastuuta, joka toteutuu, todentuu vain, jos vastuu otetaan, tehdään omaksi.

Vastuu näyttäytyy näin mielestäni toisessa valossa kuin silloin, kun vastuu liittyy syyllisyyteen tai maksettavaan velkaan. Vastuu on pikemminkin oman elämän tekemistä omaksi. Kuulija on silti itse vastuussa siitä, jos ajatus kuulostaa liberalistien iskulauseelta oman onnensa sepästä. Liberalismin ihanneolento on sopeutuja, joku joka osaa reagoida ja muokkautua olosuhteiden mukaiseksi. Puhun luovemmasta vastuunkantajasta... Ehkä häntä ei ole vielä syntynyt. Ehkä hän on fiktio, samanlainen kuin Nietzschen vapaa henki, jonka ajattelija keksi omasta päästään, koska tunsi olevansa yksin.

Profaani ja pelastus

(Myös tämänkertaisesta teemasta olen jossain määrin puhunut otsikon Vapauden käyttö ja onnellisuus alla)

En puhu tällä kertaa Giorgio Agambenin ajattelusta, vaikka aihe – ja termit – ovat suoraan häneltä.

Giorgio Agamben on yllättävä ajattelija. Hän käyttää usein uskonnollisia tai teologisia termejä kuten pelastus, pyhä, ilmestys. Silti hän liittää pelastuksen – sen mahdollisuuden – pyhän vastakohtaan, profaaniin, maalliseen. Miksi? Tämä kysymys liittyy käytön käsitteeseen. Olen kertonut aikaisemminkin, että kreikkalaiset, esim. Platon käyttivät sanaa khresis, käyttö, moraalisessa yhteydessä; he puhuivat mm. ”nautintojen oikeasta käytöstä”. Plotinus, uusplatoninen kreikkalainen filosofi, puhui ”itsensä vapaasta käytöstä”.

Käyttöä ei rajoita ”omistus”, vaan ”pyhittäminen”, siirtäminen pyhän alueelle. Agamben puhuu profanisoimisen puolesta: se on asioiden ja esineiden ottamista käyttöön. Vain siihen voi sisältyä pelastuksen mahdollisuus. Meidän täytyy aktivoitua, ottaa käyttöön. Pelastus ei ole vain maallinen pelastus; maallisuus ja maallistaminen tekevät pelastumisen mahdolliseksi.

Aiheeni on siis profaani ja pelastus, myös profaani pelastus. Olisi helppo luulla, että pelastus ei ole filosofian teema, mutta itse asiassa se on klassinen teema. Pelastus oli mm. Platonin käyttämä käsite. Hän ajatteli, että täytyy pelastaa itsensä voidakseen pelastaa toiset. Kreikkalaiset käyttivät verbiä sozein, pelastaa ja substantiivisia soteria, pelastus ei-uskonnollisessa merkitysessä. Pelastaminen oli pelastamista vaaralta (pelastaa kaupunki viholliselta) ja verbillä sozein oli myös merkitys säilyttää, suojella (esim. kunnian säilyttäminen).

Itsensä pelastaminen merkitsi kreikkalaisille orjuuden välttämistä, sitä että onnistuu takaamaan valppaan tilan, herruuden. Se joka pelastaa itsensä, varmistuu omasta onnestaan, mielenrauhasta. Itsensä pelastaminen merkitsi jatkuvaa toimintaa suhteessa itseensä. Teema liittyy siis kiinteästi etiikan kysymyksiin, itsestä huolehtimiseen ja toisista huolehtimiseen.

Pelastuksen teema oli siis maallinen. On silti mahdollista sanoa enemmänkin: sanan kreikkalaisessa merkityksessä profaanisuus, maallisuus, on pelastuksen edellytys. Vapaus (se ettei ole orja ja se että saavuttaa mielenrauhan) edellyttää maallisuutta. Epikuros uskoi jumaliin, mutta erotti jumaluudet ihmisen maailmasta, viestitti, ettei jumalia tarvitse pelätä, koska ne eivät puutu ihmisen elämään. Pelottomana saattoivat Epikuros ja kumppanit säilyttää vapautensa, saavuttaa mielenrauhan.

En tiedä, onko pyhän (eli koskemattoman) alue laajentunut vai onko asioista tehty muuttumattomia ja välttämättömän tuntuisia enemmän toistuvan, itsestään selvyyksiä tuottavan institutionaalisen ja ”tieteellisen” retoriikan avulla. Meitä ollaan kuitenkin opetettu ajattelemaan, että meidän täytyy olla tietyllä tavalla ja pelätä vaihtoehtoja, poikkeamista normaalista. Tällainen ”opetustoiminta” tekee monista asioista samalla tavalla koskemattomia kuin pyhän alue. Pelastaaksemme itsemme meidän täytyy oppia pois: koskettaa koskettamatonta, katsoa katsomatonta.

Filosofiselle ajattelulle voisi antaa tehtävän auttaa meitä elämässämme tekemään annetuista skeemoista, malleista, ei-annettuja, auttaa meitä ottamaan käyttöön sellaisia puolia itsestämme, joita ei käytetä, auttaa olemaan rohkeampia. Se voisi auttaa meitä pelastamaan meidät määritelmiltä, pakenemaan määritelmiä, sillä määritelmät on hyvin usein tehty toimimaan lakeina ja toimimaan pelotteina.

Haluan siis keskustella profaanista, pelastuksesta, filosofiasta pelastuksen välineenä, itsensä ja toisen pelastamisen vaikeudesta...

Ethos: onnellisuus...

(Olen puhunut aikaisemmin samoista aiheista otsikon Vapauden käyttö ja onnellisuus alla)

Otsikon kaksoispisteellä ja kolmella pisteellä on oma merkityksensä; ennen kaikkea ne ovat kunnianosoitus Gilles Deleuze´lle ja Giorgio Agambenille. Deleuze´n viimeinen hänen elinaikanaan julkaistu kirjoitus oli nimeltään L´Immanence: Une vie... Agamben kirjoittaa otsikon kaksoispisteestä ja kolmesta pisteestä kuusi tiheää sivua...

Ethos, olemisen tapa, ei ole olemus, jonka luonto, kohtalo tai sattuma olisi määrännyt. Voisi sanoa, että siinä on kyse siitä, miten ihminen käyttää itseään (Agamben viittaa Plotinukseen, joka puhuu ”itsensä vapaasta käytöstä”). Tämän itsensä käyttämisen voi siis tulkita tavaksi, ethokseksi. Ethos on tavan synnyttämä tai tuottama olemisen tapa. Näissä määritelmissä ja huomioissa ei ole vielä mitään yllättävää. Monet antiikin tutkijat ja filosofit tulkitsevat asian samantapaisesti.

Agamben liittää kysymyksen ethoksesta kysymykseen onnellisuudesta. Hän näkee, että tämä tavan synnyttämä olemisen tapa on kiinteästi yhteydessä ihmisenä olemisen, inhimillisen olemassaolon, suuntautumiseen kohti onnellisuutta. Ihminen on olento, jolle onnellisuus on kysymys ja pyrkimys. Agamben puhuu useissa teksteissä ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä. Hän sanoo, että ethos on ainoa todellinen onnellisuuden mahdollisuus ihmiselle.

Filosofille – vaikka kuinka oppineelle ja taitavasti todistelevalle – tulee hetki, jolloin hän ei enää perustele. Silloin olemme tekemisissä hänen syvimmän ajatuksensa ja syvällä, kaikessa ajattelussa, kulkevan virran kanssa. Tämä läpikulkeva virta ei ole premissi, peruste, arvostelma josta muut arvostelmat johdetaan. Se on pikemminkin kokemus, josta on vaikea puhua suoraan. Uskoisin, että tästä on kyse Agambenin ajatuksessa ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä, vaikka hän ilmaiseekin ajatuksensa selvästi ja perustellen.

Agamben perustelee ajatustaan elämäntavan tai elämänmuodon ja onnellisuuden yhteydestä sanomalla, että elämässä, jota ei voi irrottaa tavasta, muodosta, ei määrittele vain teot, vaan myös mahdollisuus, ”potentia”. Mahdollisuuden, potentiaalisuuden, kautta elämä on kiinnittynyt onnistumisen ja epäonnistumisen, tekemisen ja tekemättä jättämisen mahdollisuuksiin. Näin ihminen elää luovutettuna, määrättynä onnellisuuden mahdollisuudelle.

Vaikka emme intuitiivisesti ymmärtäisi Agambenin ajatusta, voimme nähdä, että ajattelija luo uutta, toisenlaista ideaa onnellisuudesta kuin yleensä. Siitä syystä näen Agambenin huomion arvokkaaksi. Yleensä – vaikka onnelliseksi tekevät asiat ovat ihmiselle erilaisia – ajatellaan onnellisuus tilaksi, jonka saavutamme eriasteisesti riippuen siitä mitä meille tapahtuu. Kreikkalaiset filosofit, jotka uskoivat hyveellisen toiminnan tekevän onnelliseksi, ajattelivat pikemminkin onnellisuuden johtuvan omasta toiminnastamme. Samantapaisesti ajattelee ilmeisesti Agamben.

Ei ole silti sattumanvaraista, että hän puhuu tässä yhteydessä enemmän ethoksesta kuin hyveistä. Agamben muistuttaa usein, että kreikkalaisilla oli kaksi sanaa, jotka tarkoittivat elämää, päinvastoin kuin nykyaikaisissa eurooppalaisissa kielissä. He käyttivät sanaa zoe ”paljaasta elämästä”, biologisesta elämästä ja sanaa bios elämästä, jolla on muoto tai joka on elämänmuoto. Yksi aikamme ongelmista on se, että valta suuntautuu elämään, puuttuu ja tarttuu elämään, säätelee sitä. Agambenin mukaan tämä vallankäytön prosessi (biovalta, biopolitiikka) tekee elämästä paljaan; se on zoe, ei bios. Aikamme ongelma on siis se, ettemme luo ethosta, vaan manipuloimme elämää, hallinnoimme sitä, kontrolloimme sitä.

Tartun siis tähän Agambenin ajatukseen ethoksen ja onnellisuuden yhteydestä, kirjoitan sanan ethos perään kaksoispisteen ja sanan onnellisuus. Lisään kolme pistettä, koska kyseessä on keskeneräinen työ, jokaisen ihmisen koko ajan keskeneräinen työ. Kolme pistettä voivat merkitä myös sitä, että ethos on muutakin kuin onnellisuus ja kaksoispiste ei merkitse, että voimme välttämättä kääntää sanat toisinpäin, sanoa, että onnellisuus on jonkun ihmisen ethos...

Nyt kannattaa tutustua...

Nyt kannattaa tutustua toiseen blogiini osoitteessa www.basanoskustannus.blogspot.com

Liisa Tuovisen kirja Piste vasta loppuun tilattavissa!