Michel Foucault fougueux (proosaruno)

Uskoen että on enemmän ja muuta ja hyläten maailman muuttumattomuuden Michel Foucault elehtii ilman oletuksia, ilman synteesiä, nimettömänä ja pysähtymättä. Lopulta on palattava ystävyyteen: huolehdittava erilaisuudesta, oikeudesta olla outo.

Silleen jättäminen

Tunnustin taannoin ystävälleni: ”Jonkinlainen lyönpä päätäni seinään -asenne, ajatusten pyörittäminen pakkomielteenomaisesti ollut päällä, mutta eilen menin tekojärvelle ja kävelin kukkien ja humisevien puiden keskellä vuorien voimaa keräten... ja aloin jo voida paremmin. Hiljaisuus ja kuunteleminen... Eivätkö nämä ole unohdettu tehokkaammin kuin se Heideggerin oleminen? Vai onko kyse samasta asiasta?” (Kysymykseni viittasi Heideggerin teesiin ”olemisen” unohtamisesta, kaiken tekemisestä välineelliseksi.)

Ystäväni vastasi: ”Olet silleen jättänyt mikä heideggerin arvostama metodi olla. Päivä nousee kuitenkin huomenna ja sitten taas tapahtumat tempaavat mukaansa.”

Martin Heidegger käytti käsitettä silleen jättäminen puhuessaan laskevan ajattelun ja mietiskelevän ajattelun erosta. Kalkuloiva ajattelu, laskeminen, kiinnittyy haluumme ottaa haltuun, käyttää; se on sitä mitä Heidegger kutsui teknologiseksi ajatteluksi. Silleen jättäminen ei ole passiivisuutta; se on mietiskelevä asenne, mietiskelyä, joka viipyilee, etsii merkitystä, mutta ilman ennaltamäärättyä tavoitetta. Se asettuu laskemista, laskeskelevaa ajattelua vastaan.

Nähdäkseni silleen jättämiseen kuuluu kuunteleminen, erityinen kuuntelemisen muoto: sellainen, missä kuulija ei määrää ja ohjaa, vaan antaa tapahtuvan tapahtua. Olematta heideggerilainen ja tajuamatta tarpeeksi hänen ajattelustaan voi väittää, että jotain merkityksellistä hän epäilemättä tavoitti.

Kokki, filosofi ja romantikko

Lomailevan, mutta maailman parhaaksi ravintolaksi sanotun El Bullin isäntä ja luoja, Ferran Adria, on kuulema tunnustanut Michel Onfraylle, että hänen luomuksillaan on derridalaisia inspiraation lähteitä. Voimme helposti kuvitella, miten J.Derridan dekonstruktiivinen, vastakohtia purkava ajattelu antaa kimmokkeita molekyylejä manipuloivaan ruoanlaittoon.

Minun keittiöni, vaatimattomampi, mutta erittäin omistautunut, perustuu toisenlaiseen, romanttisempaan filosofiaan. Inspiraation lähteeni on Novalis, joka kirjoitti: ”Kaikesta pitää tulla ruokaa.” Romanttiselle runoilijalle ja filosofille kaiken elävöittäminen on elämän tavoite; nautinto on elämä.

Lupaan itselleni toistuvasti, että filosofiani – jos sellaisesta voi puhua – perustuu sen myöntämiselle, että minusta pitää tulla enemmän ja enemmän kokki.

Kesän ja syksyn ohjelmasta

Niin kuin lupasin Mielenrauha-muistiinpanon kommentissa, aion julkaista joitakin huomautuksia ja välähdyksiä myös kesällä. Niillä saattaa olla tekemistä käynnissä olevien "tutkimustöiden" kanssa, olla niiden sivupolkuja tai sivutuotteita, mutta osa tulee olemaan (näin epäilen) vain pelkkiä vitsejä.

Syksyllä Sofia-opisto jatkaa filosofiakahvilaistuntoja Fuengirolassa kaksi kertaa viikossa (ainakin aluksi). Tulemme puhumaan mm. filosofiasta elämäntapana, runouden ja filosofian suhteesta sekä onnellisuudesta. Teemme myös lisäyksiä myrkkyoppiin ja kysymme, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa.

Tarkoitus on perustaa filosofiakahvilaryhmä myös Nerjaan. Valittu paikka (ainakin toistaiseksi) on Balcón de Europan yhteydessä sijaitsevan hotellin kahvila. Tämän ryhmän hengissäselviämisen edellytys on riittävä osallistujamäärä. Aiheita tulevat olemaan mm. hyvä elämä, itsensä kehittäminen, selkeys ja hybris.

Serenitas eli mielenrauha

Roland Barthes sanoi, että mielenrauha on tärkein tunne. Hän sanoo saman kuin monet muutkin ajattelijat. Samalla tavalla ovat puhuneet antiikin Kreikan filosofit ja myös monet itämaiset ajattelijat. Ymmärtääkseni Barthesin huomion taustalla on hänen kiinnostuksensa buddhalaisuuteen, erityisesti zen-buddhalaisuuteen.

Kun monet ovat puhuneet ja kautta aikojen samalla tavalla, pyrkineet samaan rauhaan, mielenrauhaan, tasapainoon, niin aina tulee joku, joka sanoo: ”Miljoonat eivät voi olla väärässä.” Kokemus opettaa silti, että miljoonat voivat olla väärässä. Tuhansien vuosien ajan voidaan tukeutua täysin virheellisiin käsityksiin ja vääristyneisiin arvoihin.

Olen itse vuosien ajan vältellyt mielenrauhan saamista, tehnyt itsestäni levotonta, kiihdyttänyt itseäni, koska minulla on ollut tunne, että rauha jättäisi minut paikalleni, kivettäisi. Kivet ovat rauhallisia, eivät ihmiset, ajattelin. Stoalaiset, jotka mielenrauhaa etsivät, vaikuttivat minusta kylmiltä. Seneca –itsekin stoalainen – vitsaili stoalaisten olevan pyöreitä kuin kurpitsat.

Serenitas, mielenrauha, merkitsee rauhaa, tasapainoa, tyyneyttä, harmoniaa, tietynlaista onnellisuutta. Lopultakin tuntuu siltä, että se voisi olla arvo, tavoiteltava tila, jos se ei merkitse kuolemaa.

Enemmän kuin filosofeilta olen oppinut runoilijoilta ja taiteilijoilta, että tyyneys, rauha, harmonia, eivät ole kivettyneisyyttä – niiden ei tarvitse merkitä kivettymistä, tunteiden nukahtamista. Serenitas on runossa ja maalauksessa yleensä jännittynyt tila, jännittynyt rauha ja se on syntynyt kompositiosta, eri elementtien yhdistämisestä. Serenitas on enemmän kompositio kuin raukea valahtaminen tyyneen uneen.

Sitten kun opimme tahtomaan mielenrauhaa, harmoniaa, olemme taas uuden kysymyksen edessä: Miten se saavutetaan? Tätä kysymystä seuraa toinen, vähemmän yleinen, konkreettisempi kysymys: Mikä meitä häiritsee? Toisin sanoen kysymme, mikä tekee levottomaksi, mikä estää löytämästä tasapainoa? Pelko, tietenkin. Sen olemme todenneet monta kertaa. Mutta pelon voima kasvaa, sen levottomaksi tekevä vaikutus kasvaa omien tekojemme, omien sanojemme seurauksena. Me lisäämme hysteriaamme sanomalla itsellemme huolestuttavia asioita. Olkaamme siis huolellisia. Kuunnelkaamme miten puhumme itsellemme.

Lopuksi haluan kertoa tarinan, jossa mielen järkkyminen, mielenrauha, filosofia, ystävyys ja meidän oma historiamme ovat kaikki läsnä. Tarina kahdesta filosofista ja yhdestä kirkon miehestä. Louis Althusser sekosi ja kuristi vaimonsa hengiltä vuonna 1980. Ollessaan mielisairaalassa hänen luonaan vieraili vakituisesti hänen hyvä ystävänsä teologi, isä Stanislas Breton. Ja hänen luokseen tuli myös toinen filosofi, Michel Foucault. Althusser on dokumentoinut kirjeisiinsä erikoisen tapaamisen kolmikon välillä ja hän muistelee innoissaan keskustelua, joka syntyi Foucault´n ja luostarissa eläneen miehen välillä.

He keskustelevat ystävyydestä. Foucault puhuu siitä, miten kirkko on suhtautunut epäluuloisesti ystävyyteen, puhunut vain siitä mistä teologit käyttävät nimitystä agape, kristillinen rakkaus. Isä Breton myöntää tämän, kertoo kokemuksistaan. Althusser toteaa kummallisessa, ehkä mielenvikaisessa kirjeessä, jossa hän puhuttelee molempia henkilöitä, että Foucault on saavuttanut tasapainon, mielenrauhan, selvinnyt itsemurhakriiseistään ja saavuttanut mielenrauhan ystävyyden, ei kristillisen rakkauden ansiosta.

Tässä erikoisissa olosuhteissa tapahtuneessa epätodennäköisessä kohtaamisessa keskusteltiin jostakin olennaisesta, syvästä ongelmasta ja syvistä kerrostumista länsimaisessa kulttuurissa. Vastakkain asettuivat kaksi eri tietä: teologia ja filosofia, usko ja ystävyys. Mutta epäilemättä molempien teiden päämääränä on harmonia, tasapaino, mielenrauha, jonkinlainen pelastus, vaikka nämä asiat ymmärrettäisiinkin hyvin eri tavalla teologiassa ja filosofiassa.

Tulivuori ja filosofi

Empedokles oli esisokraattinen filosofi, runoilija ja lääkäri, syntynyt Sisiliassa. Hänet tunnetaan teoriasta, jonka mukaan kosmos muodostuu neljästä elementistä: tulesta, vedestä, ilmasta ja maasta. Hänen käsityksensä olivat osaltaan samankaltaisia kuin Herakleitoksen. Myös Empedokles ajatteli, että kosmos on jatkuvassa muutostilassa.

Joidenkin legendojen mukaan filosofi olisi kuollut syöksyttyään Etnan kraateriin. Hänen mukaansa on nimetty vedenalainen tulivuori Sisilian rannikolla. Tämän tulivuoren vaarallisuudesta on alettu viime aikoina puhua. Jos tulivuori halkeaa – ja se on mahdollista – se tulee aiheuttamaa tsunamin Italian rannikolla.

Tarinaa Empedokleesta ja tulivuoresta ollaan tulkittu monella tavalla. Minua se kiehtoo todennäköisesti hulluista tai vääristä syistä. Ajattelen, että kuva tulivuoren kraateriin syöksyvästä filosofista on kuva loputtoman uteliaasta sielusta, sankarista joka on valmis tuhoamaan itsensä ja valmis siis uusiutumaan. On mahdollista, että Empedokles halusi todistaa jotain. Uskon hänen ylimielisyydessään ja ylpeydessään olleen mukana myös antautumista: heittäytymistä elementtien sekaan.

Meiltä puuttuvat tällaiset ajattelijat, joiden syöksyt tuleen, hypyt, tanssiaskeleet ja eleet ruumiillistavat ajattelun. Siksi tämä kuva kiehtoo.

Hedelmällinen itsetutkiskelu

Puhumme jatkuvasti itsetutkistelusta. Minäkin, joka en usko, että on mitään sielun syvyyttä tai ainakaan en usko, että siitä syvyydestä löytyy mitään erityisen mielenkiintoista. Puhun itsetutkiskelusta yhtenä mahdollisuutena askeesiin, itsensä harjoittamiseen ja tietoisena siitä, että on monenlaisia tapoja tutkia itseään.

Mikä on hedelmällista itsetutkiskelua? Toisinaan, pahoin pelkään, itsetutkiskelu johtaa itsesyytöksiin, jatkuvaan katumusharjoitukseen. Katuminen tai itsensä syyttäminen ei ihmistä vahvista. Itsetutkiskelu voi muodostua itsensä kiduttamiseksi, kun lähtökohtana on syytös ja tuomitseminen ja kysymys siitä, olemmeko hyviä ja vai pahoja.

Ehkä olisi – jos tahdomme itsellemme vapautta - hedelmällistä kysyä: Kuka päättää puolestani? Missä minun elämästäni päätetään? Miten elämästäni päätetään, kuuliko joku ennen sitä minun näkemystäni? Etc. En tarkoita, että syytös pitäisi kohdistaa ulkopuolelle, vaan kysymys omasta itsestä ja omasta tilanteesta on sijoitettava siihen yhteyteen ja verkostoon, jossa elämme.

On jokatapauksessa suuri ero siinä, panemmeko itsemme katumaan vai yritämmeko itsetutkiskelun avulla tavoittaa mielenrauhaa tai suurempaa itsenäisyyttä. Puhun hedelmällisestä itsetutkiskelusta ajatellen, että kysymysten mittaajaksi ja testaajaksi voisi asettaa kysymyksen itsetutkistelun hedelmällisyydestä. Kun tutkimme itseämme, voisimme välillä kysyä: Onko tämä mitä teen itselleni hedelmällistä?

Minkälaisen suhteen haluan luoda itseni ja maailman välille? Vaatiiko se sitä, että tunnen itseni? Mitä merkitsee itsensä tunteminen? Itsetutkiskelun tarkoitus ei aina ja kaikkialla ole ollut oman syvimmän olemuksensa, ”sisäisen itsen” tunteminen. Jos kysyn, kuka minua hallitsee ja miten, en pyri tietämään, kuka olen, vaan selvittämään, millaiset valtasuhteet määrittelevät elämääni ja viime kädessä tavoite on tehdä itsestäni itsenäisempi, vahvempi, kyvykkäämpi päättämään itse.

Miksi puhun ”hedelmällisyydestä”? Siksi, etten tahdo köyhdyttää suhdettani maailmaan, köyhdyttää itseäni, vaan rikastaa, tehdä suhteestani itseeni ja muihin hedelmällisen, uusia ja erilaisia asioita mahdollistavan.

Itse koen hedelmälliseksi kysyä, tutkia, kuka päättää puolestani, kuka estää minua tekemästä jotain ja määrää tekemään jotain muuta. Lisäksi tunnen tarvetta pysähtyä miettimään asenteitani, tuntemuksiani ja niiden mieltä tai mielettömyyttä. Olemme perineet niin monta asennetta, reaktiotapaa, vanhoilta ajoilta, isovanhemmiltamme, esi-isiltämme, jotka elivät toisenlaisessa maailmassa. Ehkä noilla asenteilla saattoi olla oikeutuksensa, mutta nyt ne ovat vain muinaisia kerrostumia meissä.