Toinen maailma

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 7. toukokuuta:

Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemassa (1985) on seuraavanlainen mietelmä:

"Jos valetta käy kiistämään, toistaa sen kieltä. Totuus on toinen maailma. Sen kieli suora, järjetön."

Mikä tämä on? Onko tämä aforismi, Paavo Haavikon parodiointia? En tiedä. Teen niin kuin tyypillinen filosofi. Otan katkelman pois sen ympäristöstä, panen sen seinälle ja katson sitä kunnes alan nähdä siinä asioita. Minä näen siinä sarjatulen, kolme totuutta.

 

On totta, että valheen kiistäjän tehtävä on epäsuotuisa. Hän joutuu valehtelijan luoman pelin sisään. On kuin Pulkkisen mietelmässä sanottaisiin, että totuuden sanoja olisi pakotettu astumaan ulos – ulos pelistä, ulos annetusta sanastosta, ulos toiseen maailmaan. Totuuden kieli ei ole valehtelijan kieltä, sen määrittelemää; se on suoraa, jopa järjetöntä.

 

Miksi järjetöntä? Pulkkinen ei sano. Näen kaksi mahdollisuutta. 1) Kun paradigma tai logiikka on toinen, se näyttäytyy vanhan kaavan mukaan ajattelevasta hullulta. 2) Suora puhe, totuus, saattaa olla järjetöntä, jos maailman järki samastuu varovaisuuteen ja vaatii vaikenemista tai epäsuoraa ilmaisua – jos siis järki sanoo, että kannattaisi oman edun mukaan olla sanomatta suoraan.

 

Mutta mikä on toinen maailma? Filosofiassa toinen maailma on usein metafysiikan luomus, Platonin ideoiden maailma,  muuttumaton puhtaiden totuuksien sfääri. Pulkkisen mietelmä antaa vaikutelman maallisesta maailmasta. Onko se jotain, jota profeetat ovat lupailleet? Onko se vallankumouksen jälkeinen maailma?  Teema ei ole kristinuskon eikä marxilaisuuden omaisuutta. Se ilmaantui kreikkalaiseen ajatteluun erityisesti kyynikkokoulukunnan ja Diogeneen myötä. Se ei ilmaantunut tyhjästä. Filosofit olivat pohtineet kysymystä totuudesta  ja todellisesta elämästä. Diogeneelle todellinen elämä oli toinen elämä.  Hän oli muuttamassa maailmaa. Hän kuvitteli toisen mailman ja toisen elämän – tämän mailman sisällä, ei tuolla puolen.

 

Täytyy muistaa, miten täma sankarifilosofi ja aktivisti ilmaantuu kansalaisten ja kuninkaiden eteen. Hän esiintyy alastomana. Hänen sanansa ovat suoria, järjettöminä. Diogenes on koira. Hän murisee ja haukkuu. Diogenes yrittää omalla olemassaolollaan ja olemisen tavallaan osoittaa, että vaikka filosofi ei ole laatimassa ohjelmaa hallitukselle, hän voi olla toisen maailman manifesti.

 

Michel Foucault piti viimeisen kurssinsa Collège de Francen salissa keväällä 1984, muutama kuukausi ennen kuolemaansa. Hän käsitteli todellisen elämän, toisen elämän ja toisen maailman teemaa nimenomaan kyynikkokoulukunnan kautta. Viimeinen luento oli 28. maaliskuuta. Muistiinpanojen lopussa on sanat, joita hän ei lausunut:

 

“…ei ole totuutta ilman toiseuden asemaa; totuus ei ole koskaan sama, voi olla totuus vain toisen maailman ja toisen elämän muodossa (l´autre monde et de la vie autre.)”   

 

Tuskin näemme missään tällaisia ajattelijoita, joilla olisi missio tai jotka olisivat pelastamassa ihmisiä. Tämä ei tarkoita, ettemme voisi kysyä, mitä ajattelija on tämän maailman edessä. Emme voi olla kysymättä, eikö hänessä väreile toinen maailma, kun hän asettuu ihmisten ja maailman eteen. Emme voi olla kysymättä, mikä on toinen maailma tämän maailman sisällä. Kukaan ei pysty minua vakuuttamaan siitä, että joku ajattelija olisi toisesta maailmasta. Mutta se ei merkitse, etten pitäisi mahdollisena suoran ja järjettömän kielen synnyttämiä salamoita…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Nuoriso ilman tulevaisuutta

 

Christopher Lasch

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 30. huhtikuuta:

Historioitsija Christopher Lasch (1932-1994) kuvasi amerikkalaista kulttuuria, kilpailuun perustuvaa individualismia, vuonna 1979 julkaistussa teoksessaan Culture The of Narcissism – An American Life in an Age od Diminishing Expectations. Tämän elämäntavan umpikuja ilmenee siinä, että onnellisuuden tavoittelu on muuttunut narsistiseksi itsestä huolehtimiseksi, ja kaikki sotivat kaikkia vastaan. Yhteiskuntakriitikko uskoi kuvaavansa katoavaa kulttuuria, mutta 40 vuotta myöhemmin lukijalle syntyy outo tunne siitä, että tauti on pahentunut ja levinnyt. Minä en silti kysy, missä määrin Laschin diagnoosin pätee tänä päivänä ja missä tauti on pahentunut. Minua kiinnostaa kuvatun kulttuurin suhde aikaan, menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Narsistinen kulttuuri suhtautuu erityisellä tavalla menneisyyteen. Menneisyys trivialisoituu. Se merkitsee vain aikansa eläneitä muoteja, kadonneita asenteita. Välinpitämätön suhde kertoo Laschin mukaan kulttuurin konkurssista. Kun menneisyys ei ole merkityksetön ja triviaali, turha, se näyttäytyy nostalgian valossa. Historioitsijalla ei ole korkeaa käsitystä nostalgiasta. Se estää menneisyyden älykkään käytön.

Menneisyyden katoaminen merkitsee myös tulevaisuuden katoamista; siihen ei uskota, sitä ei ajatella eikä sitä kyetä kohtaamaan. Ihminen ei vain ole toivoton. Hän keskittää energiansa ja tahtonsa käsilläolevaan hetkeen. Hän ei ajattele tulevia sukupolvia, vain itseään. Kaikki poliittisuus katoaa hänestä. Hänestä tulee psykologinen ihminen, omaan hyvinvointiinsa ja omiin tuntemuksiinsa keskittynyt olento.

Kuvitelkaamme hetken ajan, että edessämme on kokonainen joukko tällaisia nuoria, jotka elävät ilman menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kuvitelkaamme Laschin kuvauksen olevan totta. Älkäämme psykologisoiko näitä nuoria tai pohdi, millaisista mielenterveydellisistä ongelmista he kärsivät. Kysykäämme, mitä tämä merkitsee ja millaisia yhteiskunnallisia tai moraalisia vaikutuksia tällaisella ”narsismilla” on.

Olemme todistaneet politiikan katoamista (uusliberalismi ja talouden ylivalta) ja sen paluuta vääristävissä ja myrkyllisissä muodoissa (terrorismi, populismi, fasismi). Laschin kuvaaman epäpoliittisen ihmisen edustama kulttuuri vahvistaa tätä kehitystä. Nuoriso ilman tulevaisuutta ei usko politiikkaan tai ryhtyy epärealistiseen ja väkivaltaiseen taistoon.

Menneisyyden trivialisoituiminen tai muuttuminen merkityksettömäksi merkitsee ennen kaikkea sitä, että suhde menneisyyteen on köyhä. Menneisyydestä ei voi löytää mitään resursseja, siitä ei voi oppia mitään eikä siellä aktualisoitu mahdollisuus anna uskoa siihen, että nykyisyydessä on mahdollisuuksia, joiden lihallistamista voi kokeilla.  Ilman tulevisuutta elämme ilman toivoa ja ilman mielikuvitusta. Emme suhtaudu vastuullisesti siihen mitä teemme emmekä yritä kuvitella ja tutkia, mikä voisi olla toisin.

Aika ajoin kuulee sanottavan, että fasistit ovat vain kourallinen nostalgikkoja. Vähättely voi olla vaarallista ja on nähtävä mahdollisimman kirkkaasti, mikä on nostalgian painoarvo tämän päivän politiikassa. Ihmisille sanotaan, ettö maa palautetaan aikaan, jolloin se oli vahva, kaunis ja onnellinen. Nostalgia on osaltaan idealisointia, joka sumentaa entisestään käsitystyä tosiasiallisuuden merkitystä arvoja ja yhteiskunnallisia tavoitteita koskevassa keskustelussa. Vaikka puhuisimme siitä, mitä haluamme, keskustelu on mielekästä vain, jos kiinnitymme todellisuuteen. Yhdysvalloissa ja nyt myös Euroopassa on huudettu: ”Sosialismi tai vapaus!” Voi olla, että sosialismi ja vapaus sulkevat toisensa pois. Mutta uhkaako meitä todella sosialismi? Voiko tällaisen huutamisen jälkeen keskustella?

P.S. Otsikko on kunnianosoitus Ödön von Horváthin (1901-1938) romaanille Jugend ohne Gott (1938), Nuoriso ilman Jumalaa. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Muisti ja valta

Stonewallin mellakka

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 23. huhtikuuta:

Aihe ei liity muistiin neurologisesti kuvattuna ilmiönä, salaperäiseen prosessiin aivoissa. Muisti on myös sosiaalinen ja poliittinen ilmiö. Se on jotain, jonka kautta organisoidaan kuva siitä, kuka sinä olet. Muisti määrittää mielikuvan siitä, millaista tulevaisuutta haluaa ja mitä voi tehdä. Jos ja kun valta kontrolloi – pystyy kontrolloimaan tai ohjaamaan muistia, se onnistuu määrittämään ihmiselle, mitä heidän tulee muistaa.

Primitiivisinkin vallankäyttö yrittää vaikuttaa ihmisen ihmisen mielikuviin ja siihen mitä hän ajattelee itsestään. Siksi muistin ohjaaminen, erityisen muistikulttuurin synnyttäminen, on strategisesti mielenkiintoista. Jos ajattelemme kansalaista, ohjauksen kohdetta, muisti ei tästä näkökulmasta näyttäydy haluttavana kykynä; se voi olla voimattomuuden lähde.

Eri maissa toimineet ihmisoikeusrikkomuskomiteat ovat esimerkki siitä, miten muisti ja pyrkimys välttää unohtaminen palvelee tavoiteltua muutosta. Espanjassa tuli vuonna 2007 voimaan erityinen laki, Ley de Memoria Histórica de España, jonka tarkoitus oli tunnustaa ja muistaa kaikkia sisällissodan uhrit, myös sotaa seuranneen Francon hallinnon uhrit. Kyseessä oli yritys korjata jotain. Sana ”muisti” oli paljonpuhuva. Jotain oli unohdettu. Vuonna 1977, Francon jälkeen,  haluttiin armahtaa kaikki poliittiset vangit ja aikaisemman järjestelmän vainoamat ryhmär. Armahduslaki,  Ley de Amnistia, on kuitenkin myöhemmin toiminut suojana kiduttajille, ja laki on saanut nimityksen ley del olvido. Vuonna 2007 tehty uudistus ei muuttanut tätä.

Menneisyys voi olla taakka, ja muistaminen voi tehdä voimattomaksi.  Mutta muisti voi olla myös moraalisen energian lähde. Greenwich Villagessa, New Yorkissa,  syntyi mellakoita kesäkuussa 1969, kun poliisi teki ratsian  gay-baariin nimeltyä Stonewall Inn. Lain mukaan alkoholin tarjoilu homoseksuaaleille ei ollut sallittua. Mafia pyöritti kuitenkin baareja, joissa tarjoiltiin. Rikollisjärjestöt lahjoivat poliisit. Mellakat alkoivat pienestä symbolisesta eleestä. Ratsatun baarin asiakkaat heittelivät poliiseja kolikoilla. Lehdet kirjoittivat Stonewallin mellakoista pieniä ja erittäin vähätteleviä uutisia. Mellakoitsijat ja heitä tukevat ihmiset ryhtyivät kuitenkin organisoitumaan ja perustamaan erilaisia työ- ja aktivismiryhmiä. Homoseksuaalit politisoivat omat vaikeutensa ja tuskiensa aiheet. Ryhmät tekivät hyvin erilaisia asioita, mutta loivat myös yhteisen tehtävän, muistamisen.

Seuraavana vuonna 28. kesäkuuta pienet ryhmät järjestivät kulkueet Stonewallin mellakoiden muistoksi New Yorkissa ja Los Angelesissa. Ennen kuin kulkueet olivat päässeet perille, tuhannet olivat liittyneet joukkoon. Gay pride oli syntynyt. Lehdet erehtyivät Stonewallin merkityksestä. Lehtimiehet eivät ottaneet huomioon muistin merkitystä. Mellakat olivat alku jollekin. Jatkuvuus ja elävyys synnytettiin muistamisen kautta.           

Voimme siis aavistaa tai kuvitella, että valta ja muisti todellakin kytkeytyvät – tekisi mieli sanoa solmiutuvat – yhteen monenlaisilla, vaihtelevilla tavoilla. Ehkä pitäisi katsoa ja tarkistaa,  minkä ryhmän tai maanosan halutaan muistavan, ettei mikään muu kuin olemassaoleva ole mahdollista. Voimme myös kysyä, millaisia asioita meidän olisi syytä kaivaa esiin menneisyydestä, jotta keksisimme mahdollisuuksia ja voimia toteuttaa ne.  

Miksi ajattelemme, että menneisyys on takana? Onko siihen erityinen syy? Tahtooko joku meidän ajattelevan niin? Onko niin, ettemme näe, että toimimme ja taistelemme menneisyys edessämme? Älkää kysykö, mistä johtuu päihdeongelma. Älkää kysykö, miksi kaikki maailman riidat muistomerkeistä. Muistot eivät kuulu keinutuoliin. Ne ovat politiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan sielu.

Kuka puhuu?

 

Heidegger

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 16. huhtikuuta:

Arvokeskustelu on sana, joka ilmaantui varoittamatta ennen kuin kukaan ehti pohtia, mitä arvot ovat ja miten niistä voi keskustella. Sana on oire. Olemme eksyksissä ja ilman suuntaa.

Sana saattaa olla ansa. Arvon voi ymmärtää siksi, mikä tekee elämän elämisen arvoiseksi. Voin sanoa, että ystävyys ja huumori ovat arvojani. Kai minä voin keskustella niistä, mutta on kysyttävä, missä keskustelusta tulee mielekästä. Arvo on käsitteenä pahapäinen, koska todellisuudessa se sotii toisia arvoja vastaan, luo raja-aitoja ja hierarkioita.  Arvot tulevat usein esiin sloganeina, ja sloganit eivät keskustele. Jos meillä on raja-aidat valmiina, emme voi tehdä keskustelusta seikkailua, jonka päätepistettä emme tunne. Silloin arvoista keskusteleminen vain vahvistaa valmista käsitystä ja pahimmassa tapauksessa lisää vastakkainasettelua.

Vaikka olisimme kaukana jostain ajattelijasta (jokin meissä sotisi häntä vastaan) ja vaikka pitäisimme häntä vaarallisena, voimme ehkä löytää jotain käyttökelposta hänen sanastostaan, välineistään. Minulle on tarttunut mukaan esimerkiksi pari Heideggerin käsitettä, vaikka tuskin kukaan voisi minua kehua tai haukkua heideggerilaiseksi. Yksi on juttelu tai lörpöttely, Das Gerede.  

Todellisen keskustelun sijalla on puhe, keskustelu, jossa on jo lähtökohtaisesti kadotettu jotain olennaista; se on rituaalipuhetta. Lörpöttelyssä lauseet eivät merkitse mitään tai ne eivät tuo esiin mitään merkityksellistä. Jos ja kun sillä on oma roolinsa ja paikkansa maailmassa, puheen kuulija ylistää sanojan sanomaa. Puhetta ei arvioida eikä testata. Kuulija teeskentelee ymmärrystä niin kuin puhujakin. Lörpöttelun tai juttelun vaikutus syntyy varkain. Äkkiä jokin asia, esimerkiksi arvot ovat esillä ja koko aihetta leimaa erityinen logiikka: asiat ovat niin kuin ovat, koska niin sanotaan.

Lörpöttelyyn liittyy saksalaisajattelijan toinen mielenkiintoinen  termi Stimmung, vire tai virittyneisyys. Vire on ”mieliala”, joka vaikuttaa siihen, miten ihminen tulkitsee ympäristöä ja tapahtumia. Yksi Heideggerin analysoimista esimerkeistän pelko. Koska juttelu, huhu, juoru – lörpöttely – voi synnyttää tällaista virittyneisyyttä, meillä ei ehkä ole oikeutta suhtautua välinpitämättömästi ja huolettomasti siihen.

On kysyttävä, onko tämä tai tuo käynnistynyt keskustelu jutustelua. On kysyttävä, mitä esitetyssä puheessa levitetään ja mihin se suostuttelee. Jotta keskusteleminen olisi mahdollista, kysymisen on avattava tila, tehtävä aloite. Olisi analysoitava, ovatko arvot annettuja ja perittyjä vai ovatko ne omia, luotuja. Uskallettava pohtia, kykenemmekö arvoihimme ja mitä meidän pitäisi tehdä itsemme kanssa, jotta olisimme kyvykkäitä. Kaiken tämän edellytyksenä olisi, että  osallistujat vedettäisiin henkilökohtaiseen vastuuseen.

Jos huutelemme iskulauseita emmekä kysele tai kuuntele, teemme sen ryhmän tai yhteisön edustajana. Vetoamme meidän arvoihin., tukeudumme johonkin takanamme. Emme ota itse vastuuta.

Puheet arvokeskusteluista ovat juhlallisia. Juhlallisuus on jotain mitä on syytä vastustaa. Käytännössä se tarkoittaa myös, että meitä ei ole kutsuttu osallistumaan. Aina puuttuu titteleitä, emme koskaa täytä pukuetikettiä. Kun jäämme ulkopuolelle, seuratkaamme sitä avoimin mielin, mutta myös valppaina. Kysykäämme kunkin keskustelijan kohdalla, kuka puhuja on. Onko hän athuroglossos, ihminen jolla ei ole suussa porttia vai onko hänellä hyve myös sydämessä, ei vain suussa?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä hyväksymme?

 

José Clemente Orozco: Demagogo 1946

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 9. huhtikuuta:

Kiihkeä keskustelu kahden eri leiriin kuuluvan välillä. Toinen avaa suunsa sanoakseen jotain. Vastapuoli nousee ylös: ”Älä sano mitä aiot sanoa. Tiedän mitä aiot sanoa ja olet väärässä.” Keskustelu sodankaltaisena tilana ja oikeusistunnon ivamukaelmana on hedelmätöntä ja huonoa teatteria. Keskustelun toisen osapuolen tekeminen viholliseksi vaikuttaa omiin argumentteihin. Ne eivät todellakaan ole filosofisessa tai muodollisessa mielessä tasokkaita, koska sota vaatii muuta: strategiaa ja miinoitusta, yritystä lyödä vihollinen.

Jos kyse ei olisi enää sanoista, vaan teoista, toinen yritettäisiin eliminoida. Tällaisissa keskusteluissa on sorron ja puhdistusten siemen. Kyse ei ole vain hedelmättömästä ja köyhtyneestä suhteesta toiseen, vaan myös vaarasta.

Tällaisen sodankaltaisen väittelyn havainnoiminen tuo esiin, ettei vaara ole aina ja pelkästään ulkopuolinen uhka. Vaara on meissä itsessämme. Se on myös pelin luonteessa ja siinä, että itse osallistumme siihen. Tämä ei merkitse, ettei maailmassa, instituutioissa ja käytännöissä, olisi vaaraa.

Emme voi vain katsoa itseämme. Demagogia ja imartelu uhkaavat demokratiaa ja vahingoittavat mahdollisuuksia sen vaatimaan keskusteluun. Kasvatus sulkee lasten mielet. Ongelma on kuitenkin myös suhteessa itseemme. Olemme passiivisia ja pidämme itsestään selvänä asioita, joiden on sanottu olevan itsestään selviä. Annamme imarrella itseämme, koska meillä ei ole rohkeutta kuunnella totuutta.

Ulkopuolinen uhka – virus tai vihollisen hyökkäys – on vaara, mutta toinen vaara piilee siinä, miten vastaamme ja toimimme. Tiedon, ajattelun ja kysymysten tulee tarkistaa, mikä on todellinen uhka. Oma toiminta voi pahentaa tilannetta. Itsepuolustustaidon kehittäminen vaatii siis kykyä lukea tilannetta ja ymmärrystä siitä, että tilanne muuttuu oman toiminnan vaikutuksesta. Se vaatii myös sitä, että asettuu itseään vastaan, taistelee omaa passiivisuuttaan vastaan ja harjoituttaa itseään (esimerkiksi kykyään lukea tilannetta) vahvistaakseen itseään.

Kun puhumme vaarasta ja kysymme, missä se on, emme pohdiskele, ketä kannatamme. Valitsemme, mitä vastaan taistella. Kriittinen ajattelu voi olla suureksi avuksi tällaisessa jokapäiväisessä kamppailussa. Kuvitelkaamme, että teemme oikean ja tehokkaan liikkeen puolustaaksemme itseämme. Myös tämä hyvä liike voi olla heikkouttamme seuraavalla hetkellä. Nyt vastustaja tuntee sen, osaa varautua siihen. On oltava valpas ja kriittinen, osattava kysyä.

Taisteluun ei tarvita ohjelmaa ja suurta ideaa ideaalisesta ihmiskunnasta. Vaatimukset ohjelmasta voivat sisältää vaaran: siinä elää unelma kysymisen lopettamisesta. Voimme taistella suurta, mahdotonta, monipäistä vihollista vastaan. Se saattaa vaivuttaa suruun ja epätoivoon. On jatkettava. Todella surullista on vain vaipuminen suruun.

Edessämme ei ole vain vallankäyttäjän kyynisyys tai korruptio. Edessämme voi olla tilanne, johon ei ole poliittista ratkaisua, mitään valmista kaavaa. Siitä huolimatta on jatkettava. Edessämme on realisti, joka sanoo: ”Mitään ei ole tehtävissä. Tämä ei ole meidän käsissämme.” Realistista huolimatta meillä voi olla etiikka, eettinen käytäntö, joka ilmenee siinä, ettemme hyväksy asioiden tilaa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Velka

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 2. huhtikuuta:

Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen on kirjoitettu paljon velasta. Ironia on siinä, että velka on vanha aihe ja se oli jo vuosia ollut yksi maailmanjärjestyksen pilareista. Yhdysvalloissa ja Euroopassa ei vain ajateltu asiaa, koska se oli meidän haluama järjestys. Toinen ironisuus uudessa ajattelun aallossa oli se, että maailmanjärjestys muokkaantui uudestaan tai velan merkitys intensifioitui; velan merkitys vallankäytön taktiikkana ja globaalin järjestyksen elementtiä uusiutui. Näiden lähellä olevien tapahtumien tulisi opettaa vähintään se, että velka täytyy nähdä ja analysoida historiallisesti.

Ilmestyneistä kirjoista varmaan huomiotaherättävin on ollut amerikkalaisen antropologin David Graeberin The Dept: The First 5000 Years (2011).  Mielenkiintoinen on myös italialaisen filosofin Elettra Stimillin teos Il debito del vivente: Ascesi e capitalismo (2011). Stimilli tarttuu jo ennen finansskriisiä  uudestaan esiin nousseisiin kysymyksiin kapitalismin ja uskonnon sekä politiikan ja uskonnon välisistä suhteista. Myös toinen italialainen filosofia Maurizio Lazzarato on kiinnittänyt huomiota siihen, miten sekä julkisesta että yksityisestä velasta on tullut poliittisten ja taloudellisten johtajien huolenaihe. Hän käyttää myös vanhaa kunnon marxilaista terminologiaa ja puhuu luokkataistelun intensifioitumisesta velkakysymyksen ympärillä.

Kysymys velan ja uskonnon suhteesta sekä ajatus velan moraalisista juurista saattaa olla yllättää. Monet kirjoittajat muistuttavat, että saksan sanaa Schuld käytetään sekä velasta että syyllisyydestä. Uskonnon ja talouden suhteista on kirjoitettu jo kauan. Max Weber on klassikko. Eikä velan luonteesta ja vaikutuksista ole kirjoittanut vain pahapäiset filosofit ja aktivistiantropologit, vaan esimerkiksi amerikkalainen lakimies Thomas Geoghegan. Hän on käyttänyt termiä infinite debt, joka on tai voisi olla tärkeä instrumentti nykytilanteen analysoinnissa.

Mistä tahansa poimimme ymmärryksen ja analyysin työkaluja, on otettava huomioon, että velka on muuttunut. Ennen velan moraalinen ydin oli: ”Velka pitää maksaa.” Nyt lainaaja ei ole siitä niin huolissaan; hän on liian kiinnostunut koroista. Vaikka kyse on isosta ja monimutkaisesta asiasta, uskontoon ja moraalin kytkeytyvästä käytännöstä, on huomioitava myös jokapäiväisyys, velan vaikuttavuus sekä yksilön oman velallisuuden että maailmanjärjestyksen etävaikutusten kautta. Unohtakaamme hetkeksi teologia ja ekonomia, länsimaisen ajattelun pilarit. Ottakaamme mikroskooppi käteen. Linssit lainaa taide, tässä tapauksessa elokuva.

Olen puhunut teoksesta aikaisemminkin. Elokuva on Kelly Reichardtin ohjaama, Jonathan Raymondin käsikirjoittama Meek's Cutoff (2010). Tarina perustuu väljästi Oregon Traililla 1845 sattuneeseen tapaukseen: Stephen Meek opasti vankkurikaravaanin ikävyyksiin. Ihmiset kulkevat loputtomalta tuntuvassa autiomaassa, vesi on loppumassa. Opas sanoo vievänsä veden äärelle, pelastukseen, oikotien kautta. He kysyvät, voiko mieheen luottaa. Opas Meek yrittää vakuuttaa osaamisestaan. Vaikka ihmiset epäilevätkin häntä, hän tietää, että ihmiset ovat riippuvaisia hänestä. Hän myös luo uhkakuvaa lähistöllä liikkuvasta intiaanista, kertoo kauhujuttuja alkuasukkaiden tavoista. Lopulta intiaani onnistutaan ottamaan vangiksi. Häntä ei tapeta. Hänestä tulee odotusten kohde ja samalla tekijä, joka murtaa Meekin asemaa; hänestä tehdään opas. Ihmiset ajattelevat ja toivovat, että ihminen, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä, voi opastaa veden äärelle, sillä hänen täytyy tuntea seutu.

Yksi naisista, Emily Tetherow (jota näyttelee Michelle Williams), ruokkii ja juottaa vankiopasta. Häntä vastutetaan ja ihmetellään. Emilyllä on strategia, tarkka ajatus. Jos vanki opastaa heidät ansaan, heimonsa kynsiin, hän voi ainakin toivoa, että intiaani armahtaa hänet. Hän tekee vangista velallista.

 

Velka on vallankäyttöä. Se on sotasuunnitelma ja ihmisten välinen suhde. Tärkeä osa sotasuunnitelmaa on pyrkimys luoda suhde, jossa toisen, velallisen, odotetaan toimimaan tietyllä tavalla. Tässä primitiivisessä velkasuhteen luomisessa ei ole kyse sopimuksesta. Osapuolten välillä ei ole edes yhteistä kieltä. Toisesta voi ainakin yrittää tehdä velallisen lupaa kysymättä. Velallinen on vanki jo ennen velkaa. Tämä todellisuudessa tekee velkasuhteessa erityisen huonon. Vanki ei välttämättä edes tiedä, mitä häneltä odotetaan. Suhteen alullepanija ei luota velalliseen. Kaikki perustuu toiveajatteluun. Hyvä vanginvartija tekee itsestään riippuvaista vangista. Velka rakentaa ja järjestää maailman. Meillä ei ole tulevaisuutta ilman velkaa.

Loppukevään ohjelma:

11.Mitä hyväksymme? 9.huhtikuuta

12.Kuka puhuu? 16.huhtikuuta

13.Muisti ja valta 23.huhtikuuta

14.Nuoriso ilman tulevaisuutta 30.huhtikuuta

15.Toinen maailma 7.toukokuuta

16.Älä mene filosofin luokse 14.huhtikuuta

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Myy itsesi!

 

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 26. maaliskuuta:

Harry Beckwith julkaisi vuonna 2008 teoksen You, Inc.:  The Art of Selling Yourself. Yksi opaskirja (self-help) muiden joukossa. Beckwith muotoilee ajatuksia, jotka ilmaisevat mikä ja millainen on nykyinen homo oeconomicus, sen nykyinen versio. Uusliberalistinen ajattelu oli jo paljon aikaisemmin ottanut tämän vanhan idean uuteen käyttöön, tulkinnut sen uudestaan, vienyt sen pidemmälle. Ihmisen kaikki toimet voi nähdä – ja ne täytyy nähdä – investointeina omaan itseen. Näin ihminen tekee itsestään sopivan markkinoille, muokkaa itsensä työllistettävissä olevaksi. Beckwith julistaa: ”Elämä on myymistä.”

Tässä ajatusmallissa, ihmisenä olemisen mallissa, elämäntavassa ei ole kyse vain siitä, että työ ja elämä samastuvat. Amerikkalainen Neil Miller puhuu tästä vuonna 2018 ilmestyneessä väitökirjassaan. Kun käytämme inhimillisen pääoman  käsitettä (human capital, Gary Beckerin käsite), omaksumme tietyn analysoimisen tavan, mutta se on myös ohjelma: tarkoitus on, että subjektit taipuvat tähän ajatukseen, omaksuvat sen.

Beckwith kertoo elämän ja myymisen (jotka ovat sama asia) salaisuuden. Ensimmäinen asia, jonka myyt, olet sinä itse. Käskevyys voi yllättää. Se on kuitenkin homo oeconimicuksen ydin. Siinä on aina mukana sääntö: ”Investoi itseesi eli elä rationaalisesti, siis ekonomian mukaan.”

Minua ei kiinnosta, ovatko ideat hyviä ja oikeita. Oikeastaan se ei kiinnosta uusliberalistejaan, esimerkiksi Beckeriä se ei kiinnostanut. Eikä minua pelota käskevyys. Kaikki puheet sisältävät imperatiiveja. En analysoi näitä ideoita idelogiana, koska minusta se ei ole osuva käsite. Näissä ideoissa ja käskyissä on kuitenkin jotain, joka voisi olla huomion ja ajattelun aihe. Niissä on jotain dogmaattista sanan tavanomaisessa merkityksessä. Ajatuksia ei voi arvioida, mittailla tai arvostella, jos se omissa lähtökohdissaan sulkee kaiken kritiikin pois. Arvostelija tai toisinajattelija on lähtökohtaisesti tuomittu. Jos et tahdo kehittää inhimillistä pääomaasi tai et halua myydä itseäsi, olet irrationaalinen, järjenvastainen. Ongelma on, että ajatuksesta tulee koskematon, pyhä.

Toinen huomionarvoinen asia on, että vastustaminen, toisinajattelu, on usein ilman suuntaa ja voimaa. Jos ihmiset vastustavat epäoikeudenmukaista lakia tai despoottista hallitsijaa, he tietävät mihin marssia. Tässä tapauksessa vihollinen on sinussa itsessäsi, ajatuksissasi. Sinä itse teet itsestä itsesi myyjän. Sinä itse kehität inhimillistä pääomaasi. Jos et tee niin, olet pulassa.

Aina on kuitenkin jotain, mitä voimme tehdä ennen kuin vaivumme epätoivoon. Jos tämä rationaalisuuden muoto ohjaa elämäämme, meidän olisi luotava toisenlainen elämäntapa, jos haluamme kapinoida. Jos tämän elämäntavan keskeinen elementti on erityinen suhde itseen ja omaan elämään investoinnin kautta, olisi luotava toisenlainen suhde omaan itseen. Jopa vaatimattomat, melkein mahdottomat, vähintään keskinkertaiset kapinayritykset, vaihtoehtoiset elämäntavat ovat mielenkiintoisia tästä näkökulmasta. Elämäntapaintiaanit ovat meitä opettamassa.

Ennen kuin palaamme 1800-luvulle ja teemme lääketieteestä ohjaavan rationaalisuuden muodon, käytännöllisen järjen ja moraalin ytimen, voimme myös kokeilla ekonomisen, kalkyloivan ajattelun toisenlaista käyttöä. Siitä löytyy amerikkalainen esimerkki 1800-luvulta: Henry David Thoreau. Hän ei hylännyt laskentaa, vaan sanoi: ”Lasketaan, lasketaan aina.” Hän ehdotti, että laskisimme, mitä menetämme tai mitä voitamme. Tehtävän kysymyksenasettelu oli kuitenkin toinen kuin Beckwithillä tai Beckerin viisaalla perheenperustajalla: ”Kuinka paljon puhdasta elämää häviän, kun ponnistelen saadakseni rahaa?” Thoreau, amerikkalainen sankari, oli huomannut, että rikkaat maksavat rikkaudestaan hinnan. Kova työ, unettomat yöt, väsymys ovat hinta...  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila