Filosofia on kokeellista. Sen on syytä olla kokeellista. Filosofisessa ajattelussa ei tarvitse olla kyse teorian luomisesta, sen rakentamisesta eikä missään tapauksessa lopullisen totuuden löytämisestä. Kokeellisuus merkitsee sitä, ettei pysähdy eikä kiinnity vastauksiin, mielipiteisiin. Kokeilija ei usko lopullisiin totuuksiin.
Mutta kun puhumme kokeellisuudesta filosofiassa, emme voi samastaa koetta tieteelliseen kokeeseen. Tieteessä kokeellisuus merkitsee hypoteesin testaamista; se liittyy hypoteesiin, hypoteettisyyteen. Filosofiassa kokeellisuus merkitsee enemmän seikkailuhenkeä, halua ja uskallusta mennä tuntemattomille vesille. Filosofi ei testaa hypoteesia, vaan itseään. Jos hän testaa jotain totuutta, hän testaa sitä itsessään. Joskus hän testaa, kuinka paljon totuutta hän voi kestää.
Kun filosofi koettelee voimiaan, kokeilee, kuinka paljon hän kestää ja jaksaa, hän ei etsi muuta kuin omaa mittaansa. Hän kokeilee, kuinka kauas hän voi mennä ilman hypoteesejä ja varsinkin ilman vastauksia, ilman oletuksia, ilman synteesiä.
Luonnostelemalla tällaista kokeellisen asenteen kuvaa emme ole vielä piirtäneet esiin eroja filosofien välillä. Jotkut ajattelijat ovat kokeilijoita, koska he kokeilevat erilaisia käsitteitä, ideoita – tai jopa naamioita – luodakseen niistä näkökulmia; he katsovat, miltä heidän kokemuksensa (rakkaudet, surut, vaikeudet) näyttäytyvät näiden kokeiltavien ideoiden valossa. Tällainen filosofi on tulkitsija. Mutta ajattelija voi olla kokeilija toisella tavalla; hän voi yhdistellä ideoita, käsitteitä katsoakseen, millaisia vaikutuksia uusilla virityksillä on. Tämä kokeilija synnyttää uusia kokemuksia; hän on kokija.
Erityisesti kiinnittäisin huomiota muutoksen ja kokeellisuuden yhteyteen. Filosofi on joku, joka ei irrota itseään maailmasta, nykyisyydestä, vaan liikkuu sen läpi muuttaen itseään todellisuudessa tapahtuvien muutosten kautta, yhteydessä niihin. Hän analysoi tilannetta, nostaa esiin kysymyksiä tilanteista, joita elämme; hän kysyy, mitä tapahtuu. Tällainen on epämetafyysinen ajattelija; hän ei kysy, mitä on totuus tai mitä on kauneus, vaan tarttuu siihen mitä tapahtuu.
Epämetafyysiselle - ei enää metafyysiselle - ajattelijalle kokeilu merkitsee sen tutkimista, mikä voisi muuttua, missä jokin voisi muuttua ja miten. Kun hän on kyseenalaistanut jonkun totuuden tai itsestään selvänä pidetyn asiantilan, hän jatkaa eteenpäin, kokeilee, mitä voisi tehdä uudella vapaudella.
Annan esimerkin... Elämme eräänlaista moraalista kriisiä, moraalin puutetta. Vanhat järjestelmät eivät kanna, emme usko samoihin auktoriteetteihin, samoihin koodeihin. Olemme kyseenalaistaneet meille asetetut normit. Näin olemme valloittaneet itsellemme uutta vapautta, joka on aina hämmentävää. Millainen moraali olisi nyt mahdollinen, millainen moraali olisi tarpeellinen? Tällaisessa tilanteessa kokeilija on moraalinen kokeilija, moraalin kokeilija, eetikko, siis uuden, oman etiikan luoja.
Itsekin olen tällainen ”moralisti”. Tutkin ennen kaikkea sitä, missä määrin voimme irrottaa itsemme ihmisluonnon ideasta. Kun meillä on idea siitä, mikä ihminen on, sovitamme itseämme sen sisällyttämään normiin. Tällainen sitoutuminen johtaa moraalin, tarkemmin sanottuna etiikan puutteeseen; me pystymme sanomaan ”mitä on”, emme ”mitä voi olla”. Yritän myös kokeilla, tutkia, missä määrin etiikkaan voi luoda tyyliä. Olemme hyvin kauan kysyneet itseltämme, mitä meidän täytyy tehdä ja mihin sääntöihin alistua. On tarpeellista kysyä nyt, miten meidän täytyy tehdä. Ehkä moraali voi joskus olla muutakin kuin sääntötaulu, tuomitsijan kriiteeristö.
torstai 17. maaliskuuta 2011
torstai 10. maaliskuuta 2011
Esoteerisyyden kritiikki
Esoteerinen (kreikan sanasta esoteriko´s) merkitsee ”vain asiaan perehtyneille”, ”vihkiytyneille” tarkoitettua esitystä tai oppia. Sanan alkuliite eso merkitsee sisälläolevaa. Vastakohta on eksoteerinen, joka tarkoittaa ”ulkopuolella olevaa”, ”julkista”.
Kun alan luonnostella esoteerisyyden kritiikkiä, olen täysin vakuuttunut sen arvosta ja merkityksestä. Joissakin kulttuureissa on ollut salaisesti siirrettyjä tietoja ja taitoja (uskonnollisia ja eroottisia). Syitä on ollut monia. Ainakin joissakin tapauksissa salaisuus, esoteerisyys, on pyrkinyt säilyttämään opin tai taidon tehokkuuden, sen vaikutuksellisuuden. Muuttumalla julkiseksi se alkaa muuttua, sekoittua, tulla väärinkäytetyksi.
Toisaalta eksoteerisyys, esim. länsimaisessa tieteen maailmassa, on ollut arvokas, koska tieto on jatkuvan, julkisen tarkastuksen kohteena. Julkisuuden periaate on ollut yliopistomaailmassa tärkeä ja se on säilyttämisen arvoinen periaate. (Niin kuin tiedämme, joissakin tapauksissa ja jossain määrin periaate on vaarassa.)
Maalitauluni ei ole kuitenkaan minkään opin salaaminen tai nykyiset muodikkaat esoteerisyyden muodot (esim. New Age). Kiinnostuksen kohteeni on subjekti tai oma itse (self, sí mismo). Itse on keksitty, luotu ja konstruoitu. Siksi itse ja suhde itseen on saanut erilaisia muotoja. Myös oma itse ja sitä koskevat totuudet voivat olla joko esoteerisiä tai eksoteerisiä.
Esoteerinen itse on sellainen, joka helposti eristetään, erotetaan maailmasta. Esoteerisyyteen uskovat sanovat lisäksi, että tarpeellinen ja välttämätön tieto omasta itsestä, totuus, löytyy oman itsen sisältä. Tällaista kuvaa voi arvostella monesta syystä.
1.Oma itse ei ole koskaan täysin eristyksessä maailmasta. Esoteerisetkin kulttuurimuodot ovat perintöä. Eristynyt, erillinen oma itse on illuusio.
2.Totuutta tai tietoa, ei välttämättä voi löytää oman itsen sisältä, sielusta, syvyydestä.
3.Sisäisen ja ulkoisen suhde ei välttämättä ole niin jyrkän vastakohtainen. ”Sisäinen” voi sisäistettyä, ulkopuolelta tulevaa.
4.Ei ole mitään erityistä syytä uskoa, että meillä olisi jokin pysyvä olemus, josta meillä täytyisi olla tietoa. Emme välttämättä tarvitse totuuta omasta itsestä, lopullista määritelmää itsestämme. Aikaisemmin, kun olen puhunut elämälle merkityksellisestä tiedosta, olen todennut: ”(Ne ovat) tietoa maailman luonteesta, suhteista, niistä suhteista joita meillä on toisten ihmisten kanssa, maailman kanssa jne.”
Otan tämän asian esille, käynnistän esoteerisyyden kritiikin, koska länsimainen kulttuuri on luonut ja rakentanut niin vahvasti esoteeristä itseä. Meille on syntynyt kuva erillisestä yksilöstä ja se on vahvistanut ”narsistista minuutta”. Tämä esoteerinen itse rakentaa myös kuvaa ikuisesta sisäisestä olemuksesta ja identiteetistä, joka meidän täytyy löytää. Näin vangitsemme mahdollisuuksia, sidomme itsemme määritelmiin itsestämme emmekä kysy, mitä voisimme tehdä, mitä itsestämme tehdä.
Kun alan luonnostella esoteerisyyden kritiikkiä, olen täysin vakuuttunut sen arvosta ja merkityksestä. Joissakin kulttuureissa on ollut salaisesti siirrettyjä tietoja ja taitoja (uskonnollisia ja eroottisia). Syitä on ollut monia. Ainakin joissakin tapauksissa salaisuus, esoteerisyys, on pyrkinyt säilyttämään opin tai taidon tehokkuuden, sen vaikutuksellisuuden. Muuttumalla julkiseksi se alkaa muuttua, sekoittua, tulla väärinkäytetyksi.
Toisaalta eksoteerisyys, esim. länsimaisessa tieteen maailmassa, on ollut arvokas, koska tieto on jatkuvan, julkisen tarkastuksen kohteena. Julkisuuden periaate on ollut yliopistomaailmassa tärkeä ja se on säilyttämisen arvoinen periaate. (Niin kuin tiedämme, joissakin tapauksissa ja jossain määrin periaate on vaarassa.)
Maalitauluni ei ole kuitenkaan minkään opin salaaminen tai nykyiset muodikkaat esoteerisyyden muodot (esim. New Age). Kiinnostuksen kohteeni on subjekti tai oma itse (self, sí mismo). Itse on keksitty, luotu ja konstruoitu. Siksi itse ja suhde itseen on saanut erilaisia muotoja. Myös oma itse ja sitä koskevat totuudet voivat olla joko esoteerisiä tai eksoteerisiä.
Esoteerinen itse on sellainen, joka helposti eristetään, erotetaan maailmasta. Esoteerisyyteen uskovat sanovat lisäksi, että tarpeellinen ja välttämätön tieto omasta itsestä, totuus, löytyy oman itsen sisältä. Tällaista kuvaa voi arvostella monesta syystä.
1.Oma itse ei ole koskaan täysin eristyksessä maailmasta. Esoteerisetkin kulttuurimuodot ovat perintöä. Eristynyt, erillinen oma itse on illuusio.
2.Totuutta tai tietoa, ei välttämättä voi löytää oman itsen sisältä, sielusta, syvyydestä.
3.Sisäisen ja ulkoisen suhde ei välttämättä ole niin jyrkän vastakohtainen. ”Sisäinen” voi sisäistettyä, ulkopuolelta tulevaa.
4.Ei ole mitään erityistä syytä uskoa, että meillä olisi jokin pysyvä olemus, josta meillä täytyisi olla tietoa. Emme välttämättä tarvitse totuuta omasta itsestä, lopullista määritelmää itsestämme. Aikaisemmin, kun olen puhunut elämälle merkityksellisestä tiedosta, olen todennut: ”(Ne ovat) tietoa maailman luonteesta, suhteista, niistä suhteista joita meillä on toisten ihmisten kanssa, maailman kanssa jne.”
Otan tämän asian esille, käynnistän esoteerisyyden kritiikin, koska länsimainen kulttuuri on luonut ja rakentanut niin vahvasti esoteeristä itseä. Meille on syntynyt kuva erillisestä yksilöstä ja se on vahvistanut ”narsistista minuutta”. Tämä esoteerinen itse rakentaa myös kuvaa ikuisesta sisäisestä olemuksesta ja identiteetistä, joka meidän täytyy löytää. Näin vangitsemme mahdollisuuksia, sidomme itsemme määritelmiin itsestämme emmekä kysy, mitä voisimme tehdä, mitä itsestämme tehdä.
torstai 3. maaliskuuta 2011
Kuoleman mietiskely
(Rubens: Senecan kuolema 1615)
Kuoleman mietiskelyllä (melete thanatou) on mielenkiintoinen asema länsimaisessa ajattelussa. Kaikki eivät ole pitäneet kuoleman mietiskelyä hyvänä tai hedelmällisenä. Spinoza piti sitä vahingollisena; hänen mielestään täytyy mietiskellä elämää, ei kuolemaa. Jotkut ovat tulkinneet tämän vanhan mediaatiomuodon niin, että siinä ”harjoitellaan kuolemaan”, ”opetellaan kuolemaan”.
Meillä on yhä muistissa roomalaisten lausahdus ”memento mori”, muista kuolevasi. Usein tämä motto tulkitaan niin, että ihmisen täytyy muistaa kuolevansa, pitää mielessä, että milloin vain voi kuolla. Oman tulkintani mukaan roomalaiset eivät muistuttaneet itseään kuolevaisuudestaan heittäytyäkseen orgioihin; he halusivat muistaa olevansa kuolevaisia, siis ei jumalia; kyseessä oli lause, jonka mielessäpitäminen pyrki lisäämään vaatimattomuutta, omien rajojen tiedostamista.
Kun stoalainen Seneca mietiskeli kuolemaa, hän ei opetellut kuolemaan, valmistautunut kuolemaan tai harjoitellut vaatimattomuutta. Hän yritti kuvitella itsensä kuolevaksi; hän ajatteli itseään kuolevana. Itsensä kuvitteleminen kuoleman hetkelle oli itsensä sijoittamista oman elämänsä rajalle jo etukäteen. Se oli kuin itsensä kuvittelemista horisonttiin, näkökentän rajalle. Mietiskelyn tarkoitus ei ollut valmistautua väistämättömään loppuun, vaan luoda etukäteen katse omaan elämäänsä menneenä, kokonaisena, elettynä ja siten arvioida, kuinka on elänyt ja missä määrin onnistunut tekemään hyveestään totta, ei pelkästään sanoja suussa.
Senecan kuoleman mietiskely tuskin siis oli sellaista vahingollista kuoleman ajattelua kuin Spinoza arvosteli; Seneca mietiskeli kuolemaa arvioidakseen elämää. Kuoleman mietiskely oli elämän mietiskelyä, sen katsomista ja arvioimista.
Kuoleman mietiskely tekee kuolemasta läsnäolevan elämässä. Tämä operaatio vaikuttaa mietiskelijään, muokkaa häntä. Mietiskelijä, joka tuo lopun tähän, omaan läheisyyteensä, viereensä, ei enää lykkää elämäänsä. Tärkeäksi tulee tämä hetki ja valinnat, päätökset, jotka tehdään nyt ja tässä.
Tällainen kuoleman tekeminen läsnäolevaksi on kadonnut mediaatioperinteistä, mutta se on säilynyt jossain määrin taiteessa. Kuolema ei ole ollut pelkästään teema runoudessa; kuolema on todellinen ja toimiva vaikuttaja runoudessa. Jotkut Kalevalan tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota suomalaisessa eepoksessa toistuvaan ”kuolemalla säikäyttämiseen”. Ihmistä säikäytetään kuolemalla, ja kuoleman läsnäolo pakottaa kiinnittymään elämään voimakkaammin, elämään voimakkaammin ja intensiivisemmin.
Voisin kuvitella, että kuoleman mietiskelyllä on vielä ainakin yksi hedelmällinen vaikutus. Se auttaa näkemään, että elämä ja kuolema ovat samanaikaisia, toisiaan vaativia. Me koko ajan kuolemme ja kuoleman ansiosta elämme. Me koko ajan kuolemme jollekin ja se antaa tilaa jollekin meissä.
Ja sitten lopulta kun kuolemme, emme jätä mitään. Jälkeenjäävät jäävät, he kokevansa jäävänsä ja näkevät, että joku lähtee, on lähtenyt, mutta hän, kuollut, ei jättänyt mitään, vaan eli vain loppuun, on nyt poissa. Tahdon sanoa siis, että kuolema on jälkeenjääneiden ongelma; me olemme menettäneet, toinen vain eli elämänsä loppuun. Elämä ei ole omaisuus. Elämää käytetään, sitä eletään, mutta omaksi sitä ei voi tehdä.
Meillä on yhä muistissa roomalaisten lausahdus ”memento mori”, muista kuolevasi. Usein tämä motto tulkitaan niin, että ihmisen täytyy muistaa kuolevansa, pitää mielessä, että milloin vain voi kuolla. Oman tulkintani mukaan roomalaiset eivät muistuttaneet itseään kuolevaisuudestaan heittäytyäkseen orgioihin; he halusivat muistaa olevansa kuolevaisia, siis ei jumalia; kyseessä oli lause, jonka mielessäpitäminen pyrki lisäämään vaatimattomuutta, omien rajojen tiedostamista.
Kun stoalainen Seneca mietiskeli kuolemaa, hän ei opetellut kuolemaan, valmistautunut kuolemaan tai harjoitellut vaatimattomuutta. Hän yritti kuvitella itsensä kuolevaksi; hän ajatteli itseään kuolevana. Itsensä kuvitteleminen kuoleman hetkelle oli itsensä sijoittamista oman elämänsä rajalle jo etukäteen. Se oli kuin itsensä kuvittelemista horisonttiin, näkökentän rajalle. Mietiskelyn tarkoitus ei ollut valmistautua väistämättömään loppuun, vaan luoda etukäteen katse omaan elämäänsä menneenä, kokonaisena, elettynä ja siten arvioida, kuinka on elänyt ja missä määrin onnistunut tekemään hyveestään totta, ei pelkästään sanoja suussa.
Senecan kuoleman mietiskely tuskin siis oli sellaista vahingollista kuoleman ajattelua kuin Spinoza arvosteli; Seneca mietiskeli kuolemaa arvioidakseen elämää. Kuoleman mietiskely oli elämän mietiskelyä, sen katsomista ja arvioimista.
Kuoleman mietiskely tekee kuolemasta läsnäolevan elämässä. Tämä operaatio vaikuttaa mietiskelijään, muokkaa häntä. Mietiskelijä, joka tuo lopun tähän, omaan läheisyyteensä, viereensä, ei enää lykkää elämäänsä. Tärkeäksi tulee tämä hetki ja valinnat, päätökset, jotka tehdään nyt ja tässä.
Tällainen kuoleman tekeminen läsnäolevaksi on kadonnut mediaatioperinteistä, mutta se on säilynyt jossain määrin taiteessa. Kuolema ei ole ollut pelkästään teema runoudessa; kuolema on todellinen ja toimiva vaikuttaja runoudessa. Jotkut Kalevalan tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota suomalaisessa eepoksessa toistuvaan ”kuolemalla säikäyttämiseen”. Ihmistä säikäytetään kuolemalla, ja kuoleman läsnäolo pakottaa kiinnittymään elämään voimakkaammin, elämään voimakkaammin ja intensiivisemmin.
Voisin kuvitella, että kuoleman mietiskelyllä on vielä ainakin yksi hedelmällinen vaikutus. Se auttaa näkemään, että elämä ja kuolema ovat samanaikaisia, toisiaan vaativia. Me koko ajan kuolemme ja kuoleman ansiosta elämme. Me koko ajan kuolemme jollekin ja se antaa tilaa jollekin meissä.
Ja sitten lopulta kun kuolemme, emme jätä mitään. Jälkeenjäävät jäävät, he kokevansa jäävänsä ja näkevät, että joku lähtee, on lähtenyt, mutta hän, kuollut, ei jättänyt mitään, vaan eli vain loppuun, on nyt poissa. Tahdon sanoa siis, että kuolema on jälkeenjääneiden ongelma; me olemme menettäneet, toinen vain eli elämänsä loppuun. Elämä ei ole omaisuus. Elämää käytetään, sitä eletään, mutta omaksi sitä ei voi tehdä.
torstai 24. helmikuuta 2011
Yksinäisyys
(Rainer Maria Rilke)Yksinäisyys ajatellaan usein ikäväksi ja vältettäväksi tilaksi, mutta yksinäisyys on hyvä, tarpeellinen ja kaunis. Kun yksinäisyys ajatellaan tunteeksi, se ajatellaan negatiiviseksi tunteeksi, mutta yksinäisyys on yksi tehokkaimpia keinoja välttyä negatiivisten tunteiden tartunnalta.
Kun puhun kauniisti yksinäisyydestä en silti väheksy syrjinnän, eristämisen, erottamisen ja aitaamisen vaikutuksia tai näiden vaikutusten ajankohtaisuutta. En myöskään pyyhi pois mielestäni ystävyydelle antamaani merkitystä.
Filosofit ovat aina tarvinneet yksinäisyyttä, toiset enemmän toiset vähemmän. Sitä ovat tarvinneet myös mystikot ja monet, jotka omistautuvat luovalle työlle. On monenlaista yksinäisyyttä ja monenlaisia tapoja harjoittaa itseään yksinäisyydessä ja yksinäisyyden kautta.
Olla yksin – se on mahdollisuus irtaantua seuran, ryhmän, ihmisten seurassa tarttuvilta ajatuksilta, mielipiteiltä, tunteilta; se on mahdollisuus kääntyä oman itsensä puoleen, hengittää raikasta ilmaa, keskustella itsensä kanssa, luoda uusi, uudistunut yhteys itseensä ja luontoon.
Itse ajattelen, että yksinäisyys on sama asia kuin itsenäisyys; se on sitä, ettei takerru mihinkään, edes kehenkään ihmiseen, vaikka kuinka rakastettavaan. Ei takertua kehenkään tai mihinkään - se on yksinäisyyttä ja itsenäisyytensä varjelemista.
Mennä yksinäisyyteen ei merkitse silti itsensä löytämistä, oman persoonan tai persoonallisuuden vahvistumista, vaan pikemminkin siirtymistä olennaisesti virtaavampaan tilaan. Seura vahvistaa persoonaa, naamiota. Yksinäisyydessä voi olla nimetön ja ilman ihmisten loputtomasti kierrättämiä sanoja, kategorioita, jotka pyydystävät ihmistä koko ajan, sitovat häntä määritelmään hänestä. Tästä syystä yksinäisyys irrottaa meidät kysymyksestä, keitä olemme ja vapauttavat meidät kysymään, mitä voimme olla, mitä voimme tehdä.
Rainer Maria Rilke, jonka runous on täynnä yksinäisyyttä, pyysi, että häntä rakastavat rakastaisivat myös hänen yksinäisyyttään. Kirjeitä nuorelle runoilijalle –teoksessa hän kirjoittaa: ”Mennä itseensä ja olla tuntikausia tapaamatta ketään – siitä tulee oppia nauttimaan.” Rakastavaisten suhdekin voi hänen käsityksensä mukaan kestää vain, jos se on kahden vierekkäin olevan yksinäisyyttä.
Mielenkuiintoisia ja selkeitä englanninkielisiä artikkeleita aiheesta sivuilla
www.hermitary.com
torstai 17. helmikuuta 2011
Yhteisö
Muotoilen aluksi periaatteen, jota kutsun antropologiseksi pääsäännöksi. Nimitys johtuu siitä, että sen avulla yritetään tuoda esiin jotain ihmisen toiminnan ja ajattelun luonteesta. Muotoilu on seuraavanlainen: Jos ja kun aletaan puhumaan jostakin asiasta, se johtuu joko siitä, että asiasta on alettu tehdä ongelmaa tai siitä, että puhutusta asiasta on puutetta, sitä kaivataan.
Nykyisin puhutaan paljon yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä. Monta kertaa siitä puhutaan puuttuvana, kaivattuna asiana, nostalgian kohteena. Myös filosofit ovat palanneet monta kertaa kysymykseen yhteisöstä viimeisten vuosikymmenien aikana, toisen maailmansodan jälkeen. Teema on selvästi esillä ranskalaisessa ajattelussa: yhteisöstä ovat eri tavoin puhuneet mm. Bataille, Blanchot ja Derrida. Filosofit eivät ole puhuneet yhteisöstä pelkästään puuttuvana asiana; he ovat alkaneet tehdä uusia, erilaisia kysymyksiä, tehdä yhteisöstä ongelmaa, problematisoida yhteisöön liittyviä käsityksiämme ja kategorioitamme.
Yhteisöt ja ryhmät ovat muodostuneet ongelmaksi, koska niiden on koettu synnyttävän ikäviä ja kauheita vaikutuksia. Sosiologit ovat aina katsoneet yhteisöä, tuoneet esiin sen kontrolloivia vaikutuksia, vaikka ovatkin lähtökohtaisesti selittäneet kaiken inhimillisen yhteisöllisyydestä käsin. Toinen maailmansota todisti kauheuden: Ihminen tekee ryhmiä, yhteisöjä, jotka eivät vain väkivaltaisesti sulje pois toisia ryhmiä, vaan pyrkii myös hävittämään nämä ryhmät. Yhteisön muodostama ”me” on yhteisten arvojen ja totuuksien puolustamista veriseen loppuun saakka.
Tästä syystä tunnen epäluuloisuutta, kun nykyisin puhutaan yhteisöllisyydestä arvona. Ihmiset eivät tiedä mitä he kaipaavat, kun he kaipaavat loputonta solidaarisuutta yhteisöä kohtaan. He eivät arvaa ”meidän” syvää väkivaltaisuutta, kun siinä on kyse yhteisestä identiteetistä.
Yhteisö voi olla muutakin kuin side ihmisten välillä – side, joka yhdistää ja sitoo ihmiset toisiinsa ja omaan identiteettiinsä sekä omaan paikkaansa ryhmän hierarkiassa. Yhteisö synnyttää myös päinvastaisia, vapauttavia vaikutuksia. Olen itse puhunut ystävyyden mahdollisuudesta ja sen yhteydestä oppimiseen.
Lainaan käyttööni G.Agambenin käsitteen tuleva yhteisö ( la comunita che viene ) vieden ajatuksiani omaan suuntaani. En tahdo vääristellä Agambenin ajatuksia, mutta painotan varmaankin jotain muuta kuin italialainen ajattelija. Tuleva yhteisö ei ole ryhmä, mikä tahansa ryhmä. Me kuulumme punapaitaisten tai valkonaamaisten ryhmään – siinä on kyse ominaisuuksista, jotka yhdistävät, identiteetistä. Tuleva yhteisö on ilman ominaisuuksia olevien; se ei ole kuulumista ryhmään, vaan luomista. Tulevaa yhteisöä yhdistää luominen, prosessi, tuleminen, ei yhteiset ominaisuudet eivätkä edes yhteiset arvot.
Tällaisen tulevan yhteisön ”me” ei ole etukäteen olemassa; ”me” ei ole olemassa ennen tekemistä, valintoja, ajattelua. Tulevassa yhteisössä yhteistä on kysymys, etsintä. Yhteisö ei ole vain tuttuun, turvalliseen ja tiedettyyn sitoutumista tai valmiiden mallien ja kategorioiden kautta ymmärtämistä. Minä en välttämättä ole yhteisön oma, sen omaisuutta. Ihmiset voivat olla valmiita, avoimia, kohtaamaan toisensa ilman aseita, ilman valmiita malleja. Silloin ihmiset voivat synnyttää jotain epätodennäköistä ja odottamatonta: silloin yhteisö on synnytyksen paikka.
Nykyisin puhutaan paljon yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä. Monta kertaa siitä puhutaan puuttuvana, kaivattuna asiana, nostalgian kohteena. Myös filosofit ovat palanneet monta kertaa kysymykseen yhteisöstä viimeisten vuosikymmenien aikana, toisen maailmansodan jälkeen. Teema on selvästi esillä ranskalaisessa ajattelussa: yhteisöstä ovat eri tavoin puhuneet mm. Bataille, Blanchot ja Derrida. Filosofit eivät ole puhuneet yhteisöstä pelkästään puuttuvana asiana; he ovat alkaneet tehdä uusia, erilaisia kysymyksiä, tehdä yhteisöstä ongelmaa, problematisoida yhteisöön liittyviä käsityksiämme ja kategorioitamme.
Yhteisöt ja ryhmät ovat muodostuneet ongelmaksi, koska niiden on koettu synnyttävän ikäviä ja kauheita vaikutuksia. Sosiologit ovat aina katsoneet yhteisöä, tuoneet esiin sen kontrolloivia vaikutuksia, vaikka ovatkin lähtökohtaisesti selittäneet kaiken inhimillisen yhteisöllisyydestä käsin. Toinen maailmansota todisti kauheuden: Ihminen tekee ryhmiä, yhteisöjä, jotka eivät vain väkivaltaisesti sulje pois toisia ryhmiä, vaan pyrkii myös hävittämään nämä ryhmät. Yhteisön muodostama ”me” on yhteisten arvojen ja totuuksien puolustamista veriseen loppuun saakka.
Tästä syystä tunnen epäluuloisuutta, kun nykyisin puhutaan yhteisöllisyydestä arvona. Ihmiset eivät tiedä mitä he kaipaavat, kun he kaipaavat loputonta solidaarisuutta yhteisöä kohtaan. He eivät arvaa ”meidän” syvää väkivaltaisuutta, kun siinä on kyse yhteisestä identiteetistä.
Yhteisö voi olla muutakin kuin side ihmisten välillä – side, joka yhdistää ja sitoo ihmiset toisiinsa ja omaan identiteettiinsä sekä omaan paikkaansa ryhmän hierarkiassa. Yhteisö synnyttää myös päinvastaisia, vapauttavia vaikutuksia. Olen itse puhunut ystävyyden mahdollisuudesta ja sen yhteydestä oppimiseen.
Lainaan käyttööni G.Agambenin käsitteen tuleva yhteisö ( la comunita che viene ) vieden ajatuksiani omaan suuntaani. En tahdo vääristellä Agambenin ajatuksia, mutta painotan varmaankin jotain muuta kuin italialainen ajattelija. Tuleva yhteisö ei ole ryhmä, mikä tahansa ryhmä. Me kuulumme punapaitaisten tai valkonaamaisten ryhmään – siinä on kyse ominaisuuksista, jotka yhdistävät, identiteetistä. Tuleva yhteisö on ilman ominaisuuksia olevien; se ei ole kuulumista ryhmään, vaan luomista. Tulevaa yhteisöä yhdistää luominen, prosessi, tuleminen, ei yhteiset ominaisuudet eivätkä edes yhteiset arvot.
Tällaisen tulevan yhteisön ”me” ei ole etukäteen olemassa; ”me” ei ole olemassa ennen tekemistä, valintoja, ajattelua. Tulevassa yhteisössä yhteistä on kysymys, etsintä. Yhteisö ei ole vain tuttuun, turvalliseen ja tiedettyyn sitoutumista tai valmiiden mallien ja kategorioiden kautta ymmärtämistä. Minä en välttämättä ole yhteisön oma, sen omaisuutta. Ihmiset voivat olla valmiita, avoimia, kohtaamaan toisensa ilman aseita, ilman valmiita malleja. Silloin ihmiset voivat synnyttää jotain epätodennäköistä ja odottamatonta: silloin yhteisö on synnytyksen paikka.
torstai 10. helmikuuta 2011
Anteliaisuus
Oletteko koskaan kysyneet, mitä voimme antaa, mitä kaikkea voi antaa?
(Kiitokset kaikille viikon aikana filosofiakahvilaan osallistuneille keskustelijoille sekä Fuengirolassa että Nerjassa. Erityiskiitos vielä Aurinkorannikon lukion vierailijoille.)
Heti kun alkaa puhua anteliaisuudesta, monet menevät takalukkoon, ottavat lompakostaan kiinni. Anteliaisuutta pidetään hyvänä, mutta kun joku alkaa puhua siitä, varaudutaan siihen, että nyt pyydetään jotain, varmasti rahaa.
Ennen kuin alamme keskustella anteliaisuudesta, on tehtävä selväksi, että materiaalinen näkökulma ei ole ainoa mahdollinen. Anteliaisuus voi merkitä muutakin kuin ”hyväntekeväisyyttä”. Hyväntekeväisyys ja filantropia ovat aika epäilyttäviä ilmiöitä.
Siitä lähtien, kun ranskalainen sosiologi ja antropologi Marcel Mauss julkaisi teoriansa lahjasta (1923-1924) ovat lukuisat ajattelijat, filosofit, yhteiskuntatieteilijät ja kulttuurintutkijat pohtineet lahjaan, antamiseen ja anteliaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Mauss esitti, ettei ole olemassa ”vapaata lahjaa”, ”ilmaista lahjaa”, vaan se luo aina vastavuoroisuutta, vaihtoa yhteisössä. Teoriaa on arvosteltu ja se on kyseenalaistettu, mutta en itse puutu tähän keskusteluun. En pyri problematisoimaan anteliaisuutta; haluan piirtää esiin tietynlaisen anteliaisuuden piirteen ja kyseenalaistamaan sen kautta jotain muuta.
Tarkoitan anteliaisuudella valmiutta antaa ilman vastapalvelusta; se merkitsee jonkun hyväksi toimimista, auttamista. Anteliaisuutta ollaan usein pidetty hyveenä. Englannin ja espanjan sanat generosity ja generosidad eivät tarkoita vain anteliaisuutta, vaan myös jaloutta, ylevämielisyyttä. Antaminen ja anteliaisuus eivät ole hyve vain länsimaissa. Sanskriitissa on anteliaisuutta merkitsevä sana dana, joka on tärkeä buddhalaisessa ajattelussa.
Tämäkin hyve on osattu kyseenalaistaa. Varsinkin jotkut feministit ovat arvostelleet naisilta vaadittua anteliaisuutta. Sarkastiset ja satiirikot ovat puolestaan epäilleet, että ihminen voisi olla epäitsekäs tai pyyteetön.
Antaminen, jonkun hyväksi toimiminen, on jotain, jonka puuttumisen näemme helposti: kyse ei ole vain itsekkyydestä, oman voiton tavoittelusta, vaan pidättämisestä itsellään, haluttomuudesta antaa pois, eteenpäin. Tämä pidättäminen syntyy voimakkaasta köyhyyden tunteesta, puutteen tunteesta. Väsynyt ja heikko ei halua antaa mitään. Myös väsynyt ja heikko tekee asioita, mutta vain yhdellä tavalla. Hänen luovuutensa on tehdä hänen paheestaan, anteliaisuuden puutteesta, hyve: hän nimittää sitä säästäväisyydeksi, varovaisuudeksi tai muuksi. Hänellä on koko ajan nälkä, hän tahtoo kaiken itselleen, niellä kaiken.
Nälkäisen ja ikuisesti köyhän rinnalla antelias näyttäytyy jonakin muunakin kuin epäitsekkäänä lahjoittajana: hän on luova, jonka luovuus on uusien mahdollisuuksien luomista. Antelias asettuu toisenlaiseen suhteeseen toisen kanssa. Hän ei vain anna sanojaan, viisauttaan, vaan tilan, mahdollisuuden toisen muuttua, päästää itsessään syntymään asioita, uusia olioita, mitä vaan. Hän antaa toisen olla toinen, tehdä omalla tavallaan; sitä on anteliaisuus.
Antelias ei odota kiitosta. Sitä tarkoitetaan hänen ”epäitsekkyydellään”. Mutta hän itse tuntee kiitollisuutta. Hän tuntee kiitollisuutta elämää kohtaan ja on siksi antelias. Anteliaisuus syntyy suuren rikkauden saamisesta; vastaanottaja tulvii yli, antaa siis pois.
Olen näin kuvannut, piirtänyt kuvan anteliaasta: hän on rikas. Miksi olen piirtänyt tällaisen kuvan? Korostaakseni sitä, että hänen ensijainen piirteensä ei ole epäitsekkyys, vaan runsaus, täyteys, rikkaus. Mutta myös siksi, että nyt voin esittää kysymyksiä, joita ei voisi esittää ilman tätä kuvaa mielessämme.
Se mitä voimme nyt problematisoida, on kuvamme sellaisesta, joka ei tee muuta kuin yhdellä tavalla ja haluten koko ajan kaiken itselleen (rakkauden, omaisuuden tai tiedon); hän ei olekaan välttämättä hellyyttävä, ahkera tai oppivainen. Hän on oman köyhyytensä ajama, itsensä loputtoman köyhäksi tunteva ihminen. Siksi tahto on hänessä tahtoa omistaa, ei luoda; se on tahtoa hallita, ei antaa.
Mitä tämä loputon köyhyys on? Se ei ole vain sitä, että ihminen ei olisi saanut, ottanut vastaan rakkautta, tietoa ym. Hän ei kykene muuntamaan omia voimiaan, kykyjään ja siis lisäämään niitä. Hänen omat voimansa heikentyvät, köyhtyvät koko ajan. Kun hän heikentyy näin, mikään rikkaus tai rakkaus ei hänelle riitä; hänestä tulee musta aukko.
Minua ei niinkään kiinnosta keskustella siitä, onko anteliaisuus hyve vai ei. Minua kiinnostaa kysyä, miten välttäisimme tulemasta mustiksi aukoiksi.
(Kiitokset kaikille viikon aikana filosofiakahvilaan osallistuneille keskustelijoille sekä Fuengirolassa että Nerjassa. Erityiskiitos vielä Aurinkorannikon lukion vierailijoille.)
Heti kun alkaa puhua anteliaisuudesta, monet menevät takalukkoon, ottavat lompakostaan kiinni. Anteliaisuutta pidetään hyvänä, mutta kun joku alkaa puhua siitä, varaudutaan siihen, että nyt pyydetään jotain, varmasti rahaa.
Ennen kuin alamme keskustella anteliaisuudesta, on tehtävä selväksi, että materiaalinen näkökulma ei ole ainoa mahdollinen. Anteliaisuus voi merkitä muutakin kuin ”hyväntekeväisyyttä”. Hyväntekeväisyys ja filantropia ovat aika epäilyttäviä ilmiöitä.
Siitä lähtien, kun ranskalainen sosiologi ja antropologi Marcel Mauss julkaisi teoriansa lahjasta (1923-1924) ovat lukuisat ajattelijat, filosofit, yhteiskuntatieteilijät ja kulttuurintutkijat pohtineet lahjaan, antamiseen ja anteliaisuuteen liittyviä kysymyksiä. Mauss esitti, ettei ole olemassa ”vapaata lahjaa”, ”ilmaista lahjaa”, vaan se luo aina vastavuoroisuutta, vaihtoa yhteisössä. Teoriaa on arvosteltu ja se on kyseenalaistettu, mutta en itse puutu tähän keskusteluun. En pyri problematisoimaan anteliaisuutta; haluan piirtää esiin tietynlaisen anteliaisuuden piirteen ja kyseenalaistamaan sen kautta jotain muuta.
Tarkoitan anteliaisuudella valmiutta antaa ilman vastapalvelusta; se merkitsee jonkun hyväksi toimimista, auttamista. Anteliaisuutta ollaan usein pidetty hyveenä. Englannin ja espanjan sanat generosity ja generosidad eivät tarkoita vain anteliaisuutta, vaan myös jaloutta, ylevämielisyyttä. Antaminen ja anteliaisuus eivät ole hyve vain länsimaissa. Sanskriitissa on anteliaisuutta merkitsevä sana dana, joka on tärkeä buddhalaisessa ajattelussa.
Tämäkin hyve on osattu kyseenalaistaa. Varsinkin jotkut feministit ovat arvostelleet naisilta vaadittua anteliaisuutta. Sarkastiset ja satiirikot ovat puolestaan epäilleet, että ihminen voisi olla epäitsekäs tai pyyteetön.
Antaminen, jonkun hyväksi toimiminen, on jotain, jonka puuttumisen näemme helposti: kyse ei ole vain itsekkyydestä, oman voiton tavoittelusta, vaan pidättämisestä itsellään, haluttomuudesta antaa pois, eteenpäin. Tämä pidättäminen syntyy voimakkaasta köyhyyden tunteesta, puutteen tunteesta. Väsynyt ja heikko ei halua antaa mitään. Myös väsynyt ja heikko tekee asioita, mutta vain yhdellä tavalla. Hänen luovuutensa on tehdä hänen paheestaan, anteliaisuuden puutteesta, hyve: hän nimittää sitä säästäväisyydeksi, varovaisuudeksi tai muuksi. Hänellä on koko ajan nälkä, hän tahtoo kaiken itselleen, niellä kaiken.
Nälkäisen ja ikuisesti köyhän rinnalla antelias näyttäytyy jonakin muunakin kuin epäitsekkäänä lahjoittajana: hän on luova, jonka luovuus on uusien mahdollisuuksien luomista. Antelias asettuu toisenlaiseen suhteeseen toisen kanssa. Hän ei vain anna sanojaan, viisauttaan, vaan tilan, mahdollisuuden toisen muuttua, päästää itsessään syntymään asioita, uusia olioita, mitä vaan. Hän antaa toisen olla toinen, tehdä omalla tavallaan; sitä on anteliaisuus.
Antelias ei odota kiitosta. Sitä tarkoitetaan hänen ”epäitsekkyydellään”. Mutta hän itse tuntee kiitollisuutta. Hän tuntee kiitollisuutta elämää kohtaan ja on siksi antelias. Anteliaisuus syntyy suuren rikkauden saamisesta; vastaanottaja tulvii yli, antaa siis pois.
Olen näin kuvannut, piirtänyt kuvan anteliaasta: hän on rikas. Miksi olen piirtänyt tällaisen kuvan? Korostaakseni sitä, että hänen ensijainen piirteensä ei ole epäitsekkyys, vaan runsaus, täyteys, rikkaus. Mutta myös siksi, että nyt voin esittää kysymyksiä, joita ei voisi esittää ilman tätä kuvaa mielessämme.
Se mitä voimme nyt problematisoida, on kuvamme sellaisesta, joka ei tee muuta kuin yhdellä tavalla ja haluten koko ajan kaiken itselleen (rakkauden, omaisuuden tai tiedon); hän ei olekaan välttämättä hellyyttävä, ahkera tai oppivainen. Hän on oman köyhyytensä ajama, itsensä loputtoman köyhäksi tunteva ihminen. Siksi tahto on hänessä tahtoa omistaa, ei luoda; se on tahtoa hallita, ei antaa.
Mitä tämä loputon köyhyys on? Se ei ole vain sitä, että ihminen ei olisi saanut, ottanut vastaan rakkautta, tietoa ym. Hän ei kykene muuntamaan omia voimiaan, kykyjään ja siis lisäämään niitä. Hänen omat voimansa heikentyvät, köyhtyvät koko ajan. Kun hän heikentyy näin, mikään rikkaus tai rakkaus ei hänelle riitä; hänestä tulee musta aukko.
Minua ei niinkään kiinnosta keskustella siitä, onko anteliaisuus hyve vai ei. Minua kiinnostaa kysyä, miten välttäisimme tulemasta mustiksi aukoiksi.
torstai 3. helmikuuta 2011
Hyväntuulisuus
(Rubens: Demokritos, yksityiskohta)Hyväntuulisuus on arvokasta ja se on ollut joskus filosofian tavoite. Esisokraattinen Demokritos oli filosofi, jonka jälkipolvet ovat kuvanneet nauravana. Hänen tavoitteensa oli euthumia, joka käännetään usein joko hyväntuulisuudeksi tai iloksi. Yleensä kreikkalaiset käyttivät ”mielenrauhasta” termiä ataraxia, ja mm. Jessica N. Berry on kiinnittänyt huomiota Demokritoksen poikkeavuuteen.
Euthumia ja ataraxia ovat läheisiä käsitteitä. Molempia tavoiteltiin pyrkimällä tietynlaiseen kohtuullisuuteen. Termi ”kohtuullisuus” saattaa olla epätarkka; kyse oli sopusointuisuudesta, oikeasta mitasta, sopivasta määrästä. Joka tapauksessa Demokritoksen säilyneet fragmentit osoittavat selvästi, että iloon tai hyväntuulisuuteen pyrittiin valikoinnin avulla. Metodi ei ole kieltäytyminen tai itseltään kieltäminen, vaan oikeiden, sopivien nautintojen valitseminen.
Joissakin antiikin teksteissä Demokritos kuvataan hulluksi filosofiksi. Olisiko voinut olla toisin? Naurava ja hyväntuulinen on hullu, tietenkin. Suhde hulluuteen oli silti vielä toinen. Antiikin vakavanaurullisissa kirjallisuudenlajeissa vilisi viisaan hullun hahmoja.
En ryhdy tässä tarkempaan oppineeseen – historialliseen tai filologiseen – pohdintaan Demokritoksen teksteistä. Haluan tuoda vain esiin muutamia näkökulmia ja kysymyksiä.
Tärkeää on huomata, että hyväntuulisuus ei ole synnynnäinen, aina meissä pysyvä ominaisuus; se on mahdollisuus ja tila, joka täytyy saavuttaa. On siksi hyvä kysyä, miten voimme hyväntuulisuuden saavuttaa. Mitä meidän täytyy tehdä itsellemme, mitä itsestämme poistaa, millaisia valintoja tehdä?
Vaikka onnistuisimme joskus saavuttamaan hyväntuulisuuden, se saattaa olla vaikea säilyttää. Olosuhteet ovat joskus rumia ja ikäviä. Ne tekevät meistä helposti katkeria tai vihaisia. Miten säilyttää hyväntuulisuus?
Näen hyväntuulisuuden arvokkaana. Ilman hyväntuulisuutta ajatuksemme ovat raskaita, liian raskaita; ne vetävät meidät alas. Hyväntuulisuus auttaa ajattelemaan, näkemään ilman katkeruuden sumua. Se on siis yksi luovuuden ehto, ainakin sitä siivittävä voima. Varmasti tätä tarkoitti Fernando Savater todetessaan, ettei hänellä ole joviaalisuuden filosofiaa, mutta hänellä on filosofia joviaalisuuden ansiosta.
Hyväntuulisuus ei ole ”positiivisuutta”, pelkästään valon katsomista, vaan oman kyvykkyytensä, voimansa, säilyttämistä ja käyttämistä myös ikävissä tilanteissa. Se ei merkitse sitä, että ei sure, vaan ilon löytämistä surunkin keskellä.
Demokritoksen mukaan hyväntuulisuuden voi saavuttaa valikoimalla, tekemällä valintoja. Sanoisin, että hyväntuulisuus on ainoa, jonka ansiosta voimme tehdä valintoja. Katkeruuden ja kaunan myrkyttämä voi toimia vain yhdellä tavalla. Katkerista tulee yksiviivaisia; he tekevät vain yhtä ja aina samalla tavalla: he myrkyttävät.
Ihmiset tuntuvat monesti ajattelevan sitä, missä he olisivat onnellisia. Kyse ei ole silti siitä, mihin asetan jalkani, vaan miten sen asetan: tallaanko alleni vai onko askeleeni hilpeä tanssiaskel.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
