Deleuze ja rakkaus

 

Deleuze

Spinozalaisen filosofin muistolle

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 1.12./2.12./3.12.

Gilles Deleuze (1925-1995) on nimi, jota ei ehkä heti liitetä rakkauteen. Hänet liitetään omaperäisiin kirjoihin filosofian historian hahmoista (David Hume, Baruch Spinoza, Henri Bergson jne.). Deleuze tunnetaan ontologina, joka puhui erosta ja moninaisuudesta, rihmastosta ja ajattelun kuvasta. Tarkempi lukeminen tuo esiin silti tosiasian, että rakkaus oli läsnä hänen ajattelussaan jo varhaisesta vaiheesta lähtien.

Marcel Proustia käsittelevä teos Proust et les signes (1964) on esimerkki. Tässä teoksessa rakkaus on herkkyyttä nähdä merkkejä. Rakastunut lukee rakastettua merkkinä. Merkki näyttää toisen tuntemattomana maailmana, moninaisuutena, mahdollisuuksien paljoutena.  Voisi ajatella, että Deleuze puhuu vain siitä, mitä rakkaus on Proustille tai mitä se merkitsee hänen teoksessaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Mutta ehkä Deleuze puhuu Proustin kautta ja luo omaa teoriaa rakkaudesta. (Tämän puolesta puhuu se, että Deleuze viittaa Proustiin myös myöhemmässä tuotannossaan puhuessaan rakkaudesta.)

Hannah Stark on yksi harvoista, joka on tarttunut rakkauden teemaan ranskalaisajattelijan tuotannossa. Stark omistaa pienen osan Deleuze´n ajattelua koskevasta väitöskirjastaan (Deleuze´s Differential Ontology and the Problems of Ethics, 2010) rakkaudelle. Kirjoittaja korostaa, ettei rakkaus ole keskeinen teema filosofin tuotannossa, mutta silti tärkeä; siitä todistaa se, että Deleuze palaa siihen yhä uudestaan. Stark ei kuvaa ranskalaisherraa minään romantikkona. Deleuze´n asenne on kriittinen. Rajoittuneet kuvat ja käsitykset rakkaudesta on syytä särkeä ja hylätä, jos haluamme nähdä rakkauden, halun ja yhteyden uusia muotoja.

Yhdessä pääteoksessaan Différence et répétition Deleuze kirjoittaa, ettei ole olemassa rakkautta, joka ei alkaisi ilman mahdollisen maailman ilmestystä. Rakastaminen merkitsee sitä, että kehittää tuntematonta maailmaa rakastetussa – maailmaa joka hänessä on kehittymättömänä. Huomio tuo mieleen Proust-kirjan huomiot tuntemattomasta maailmasta rakastetussa. Se tuo mieleen myös argentiinalaisen Mónica Cragnolinin kirjoitukset Robert Musilista. Niissä rakkaus ei voi olla omistamista, joka muumioi toisen. Rakkaus ruokkii toisen muuttumista toiseksi; se näkee moninaisuuden toisessa.

Deleuze´n huomiot rakkaudesta – samoin kuin Mónica Cragnollinin  kirjoitukset Robert Musilista – saavat minut palaamaan kysymykseen todellisesta rakkaudesta. Jotkut näkevät puheen todellisesta rakkaudesta  eräänlaisena fundamentalismina, perusteluna tuhoisille kielloille ja rajoituksille. Se on silti ollut Platonista lähtien yksi suuria länsimaalaisia teemoja ja kysymys, jonka kautta ollaan ajateltu todellista elämää. Ajatus tai kuvitelma ei ole ihan niin yksinkertainen, että todellisen rakkauden kautta pääsee todelliseen elämään. Pikemminkin länsimaalainen ihminen on nähnyt, että se mikä tekee rakkaudesta todellista tekee myös elämästä todellista.

Jos olisi mieltä puhua todellisesta rakkaudesta, esittää sitä koskeva kysymys, olisi mahdollista löytää inspiraatiota myös nykyfilosofeista. Olisi hylättävä valmiit käsitykset. Rakkaus ei välttämättä ole sokea. Se näkee maailmoja ja mahdollisuuksia. Olisi myös tutkittava, miten välttää rakkauden muuttuminen omistamiseksi.

Ehkä kysymys todellisesta rakkaudesta on kaikkein hedelmällisin, jos lähdemme kehittämään rakkauden filosofiaa. Länsimaalainen ajattelu on korostanut paljon tiedon merkitystä, ja siksi epistelemologia on niin tärkeä osa filosofiaa. Kun joku haluaa kehittää rakkauden filosofiaa, sitä ei ehkä kannata kehittää vaihtoehtona tiedon filosofialle, yrittää tehdä sitä irrallaan muista kysymyksistä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vaaran käsite

 

William Burroughs

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 24.11./25.11./26.11.

Olemme eksyksissä ja hämmentyneitä. Meillä ei ole suuntaa. Tämän diagnoosin kanssa olemme eläneet vuosikymmenien ajan. Mikä avuksi? Mikä auttaisi orientoitumaan, päästäisi ulos kaikista näistä kriiseistä?

Immanuel Kant uskoi ajatteluun. Hän käsitteli orientoitumisen kysymystä kirjoituksessa Mitä on suunnistautuminen ajattelussa (1786). Sana suunnistautuminen merkitsee  annetun ilmansuunnan käyttämistä muiden ilmansuuntien löytämisessä. On keskipäivä ja katsoja näkee auringon taivaalla. Hän voi päätellä, missä eri ilmansuunnat ovat edellyttäen, että hän  osaa erottaa vasemman ja oikean kätensä. Ihminen ei ole täysin avuton myöskään pimeässä, jos hän osaa erottaa vasemman ja oikean.

Kantin ajatus on, että ihmisellä on keinoja suunnistautua ajattelun ja järjen  ansiosta. Kant ei sano, mihin suunnistautumisen kykyä tarvitaan. Haluan välttää eksymisen, harhautumisen, jotta pääsisin suojaan kylmältä ja saisin ravintoa. Yritän suunnistautua pimeässä, jotta en putoaisi kaivoon. Suunnistautuminen on pelastautumista vaaroilta. 

Jos koemme tai näemme vaaran, emme ole kokonaan hukassa. Osaamme mennä pois. Jo vaaran käsite auttaa orientoitumaan. Kuvitelkaamme, että maassa vallitsee jokin ajatustapa, oppi, johon on (tietenkin) sisäänkirjoitettu hyvän elämän ihanne. Ajattelija, joka tutkailee tuota oppia eri puolilta, ei ole pakotettu sanomaan, onko vallitsevan käsityksen ihanne hyvästä elämästä väärä, sairas tai epäuskottava. Hän voi yrittää analysoida, mikä tämän paradigman tai opin sisällä oleva käsitys vaaroista on. Miltä vaaroilta tässä yritetään suojautua?

Jos kysymys koskee vaaroja, diagnoosin tekijä ei yritä nimetä tautia, vaan vaaran.  Kun hän arvioi sanoja päidemme päällä, hän kysyy, tavoittavatko ne pahimmat vaarat, joita kehityssuunta sisältää. Puheet voivat levittää täysin fiktiivisiä uhkakuvia. Ne voivat vähätellä todellisia vaaroja, säteilyä Fukushimassa tai mitä vaan. Poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu on usein vaarojen nostamista esiin. Usein nuo vaarat – kommunismin tai fasismin vaara – eivät ole niin todellisia, vaikka niistä unia nähtäisiinkin.

Kuvitelkaamme, että jossain maassa käynnistyisi laaja-alainen ja syvällinen keskustelu arvoista ja siitä, mitä ihmiset haluavat. Vaikka tällainen keskustelu olisi ns. arvokeskustelua, puhujat ottaisivat esille yhteiskunnallisia tilanteita. Noita tilanteita koskevat tosiasiat olisivat väistämättä arvolatautuneita. Puhujat näkisivät sekä tilanteen että sitä koskevat väittämät vaaroina tai hyvässä tapauksessa tilaisuuksina. Joku keskustelijoista nousisi ylös ja huutaisi: ”Tämä johtaa kommunismiin.” Kuvitelkaamme, ettei kukaan vakavista keskustelijoista haluaisi kommunismia. Tämä varoitushuuto ei silti välttämättä ole mielekäs ja relevantti tilanteessa, jossa keskustelijat ovat. Se ei ole mielekäs, jos kommunismi ei todellisuudessa uhkaa maata sisältä tai ulkoa.

Vaaran käsite ohjaa ja opastaa meitä. Olisi varomatonta väittää, että vaaran käsite on ollut keskeinen filosofian historiassa, mutta se ohjasi myös kreikkalaista filosofia. Hän yritti välttää orjuuden, itsenäisyyden menetyksen. Siksi hän pyrki erityiseen tilaan, valppauteen, jotta voisi välttää dominaation. Tällainen lähtökohta on poliittisen ajattelun ja etiikan ytimessä, mutta se vaikuttaa myös epistemologiaan, sillä tietoakin arvioidaan siitä näkökulmasta, auttaako se pelastamaan ihmisen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekunnioitus

 

Emerson

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 17.11./18.11./19.11.

Kristityt käyttivät sanaa humilitas, nöyryys; heille se oli suhde itseen, jossa oma itse poljetaan mahdollisimman alas. Nöyrä alentaa itseään. Nöyryys oli oman tahdon arvon ja merkityksen mitätöimistä. Se ei ollut pelkästään alistumista (subditio) tai passiivisuutta, vastarinnan hylkäämistä (patientia), sillä nöyrä sanoi: ”En tahdo tahtoa.”

Friedrich Nietzsche kysyy teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen, mitä on jalous. Vastaus on mielenkiintoinen. Jaloksi eivät tee tietynlaiset teot. Olennaisempaa on usko. Nietzsche kirjoittaa: ”Jalo sielu kunnioittaa itseään.” Jos joku on tälla tavalla jalo, se ei ole mikään pieni saavutus. Se ei ole pieni saavutus vain siksi, että monilla ihmisillä on taipumus halveksia ja alentaa itseään. Koko kulttuuri sotii tällaista pyrkimystä vastaan. Nietzsche on kapinallinen.

Kaikenlainen itsensä rakastaminen ja itseensä luottaminen on alennettu eurooppalaisessa kulttuurissa, myös filosofiassa. Yksi sankarillinen poikkeus oli Ralph Waldo Emerson (1803-1882), jota Nietzsche luki. Jaloa erottavan uskon ja itsekunnioituksen teema löytyy Emersonilta. Hän puhui itseluottamuksesta käyttäen sanoja self-reliance ja self-trust, mutta myös sellaista ilmaisua kuin believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa).

Termi self-reliance ei ole sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant, joka merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä. Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. 

Itseluottamus oli hyve Emersonille, mutta kauan se on ollut pikemminkin pahe. Kun varhaiskristityt tekivät itsessään kulttuurivallankumousta, he asettuivat erityisesti kreikkalaista itseluottamusta vastaan. Kristityt eivät halunneet luottaa itseensä, vaan Jumalaan. Tämä luottamus oli – ainakin joissakin tapauksissa – eräänlaista rohkeutta. Parhaat kristityt luottivat  Häneen myös Tuomiopäivänä niin kuin näemme Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä. Myös marttyyrit todistavat tästä luottamuksesta. Kristittyjen elämä kuitenkin muuttui nopeasti ja luottamuksen sijalle tuli enenevässä määrin pelko. Ihmisen tulee vapista ja totella. Pelastusta ei voi etsiä omin päin; ihminen tarvitsee pastoria. Jos ihminen ei voi luoda itse luottamuksellista suhdetta Jumalaan, hänen on tehtävä itsestään valvonnan kohde, sillä itsestä löytyy vain pahaa. Omaan itseen ei voi luottaa. Itseluottamuksesta tuli ylimielisyyttä.

”Jalo sielu kunnioittaa itseään”, kirjoitti Nietzsche, papin poika. Kristitty, joka soti ylimielistä luottamusta ja itseluottamusta vastaan, kunnioitti Jumalaa ja uskonnollista auktoriteettia. Kunnioituksen merkki oli totteleminen. Nietzsche yritti palauttaa kunnian itsekunnioitukselle.

Oliko hänen tehtävänsä mahdoton? Oliko tehtävä seurausta hulluudesta tai aivokasvaimesta? Nietzsche kehotti ajattelemaan ja oppimaan toisella tavalla, jotta me voisimme jonain päivänä tuntea toisella tavalla. Näin hän kirjoitti jo varhaisessa teoksessaan Morgenröte...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Täydellisyys

 

Cavell

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 10.11./11.11./12.11.

Epäilijä ja maailmaa nähnyt ironikko meissä sanoo: ”Naurettava se, joka pyrkii täydellisyyteen.” Koko ajatus voi olla kestämätön filosofisesti. Jotta voisi löytää tai saavuttaa täydellisen kauneuden tai onnen, pitäisi olla mahdollista luoda ideaali täydellisestä onnesta tai kauneudesta. Mitä sana täydellinen merkitsisi? Kauneudessa ei olisi yhtään ”virhettä”.         

Leikkikäämme ja kuvitelkaamme silti, että joku pyrkii jonkinlaiseen moraaliseen täydellisyyteen. Tosiasiallisesti filosofiassa on ismi nimeltään perfektionismi (perfectionism), joka on moraali- ja yhteiskuntafilosofian suuntaus (ei voi puhua opista, kun sen edustajiksi katsotaan niin erilaisia ajattelijoita kuin Aristoteles, Spinoza, Marx, Emerson). Minun on vaikea ajatella, että on olemassa ihmisluonto, jonka tuntemus auttaisi meitä kohti täydellisyyttä, mutta hyväksyn ajatuksen itsensä kehittämisestä. Stanley Cavell (1926-2018) oli yksi viimeisistä ihailtavista ”perfektionismin” edustajista. Cavellin ja hänelle tärkeän ajattelijan, Ralph Waldo Emersonin, tekstit ovat opettaneet minulle jotain täydellisyydestä. Moraalisesti itseään kehittävän mielessä oleva täydellisyys ei ole aina sitä mitä sen kuvitellaan olevan.

Itsensä kehittäjän tavoittelema täydellisyys ei ole välttämättä luonteen moitteettomuutta. Tavoiteltu täydellisyys on joskus itsesuhteen täydellisyyttä. Yksi mahdollinen haluttu itsesuhteen malli on ystävyys. Voi olla, että itsensä ystävä näkee itsessään vikoja ja epätäydellisyyttä, mutta hyväksyy ne.

Täydellisyys – vaikka se olisi luonteeltaan moraalista – ei ole aina ole ymmärretty tekojen tai luonteen hyvyydeksi. Se voi olla kykyä omaksua tietynlainen asenne, kykyä suhtautua ulkoiseen maailmaan, ympäristöön, erityisellä tavalla. Mielenkiintoinen esimerkki on  Hugo of St.Victor, munkki joka eli 1100-luvulla Englannissa. Hän  kirjoitti, että mies joka pitää kotimaataan suloisena, on vielä aloittelija (tender beginner). Sen sijaan se, jolle mikä tahansa maaperä on niin kuin synnyinseudun maa, on jo vahva. Täydellinen on Hugo of St.Victorin mukaan ihminen, jolle koko maailma on vierasta maata.

Vaikka yhä pitäisimme epäilyttävänä koko sanaa, voimme katsoa asiaa toisesta näkökulmasta, oppia ehkä jotain. Kaikki tuntevat ihmisiä, jotka ovat täydellisyyden tavoittelijoita. Ehkä osa meistä kuuluu heihin. Tiedämme, että täydellisyyden tavoittelija – oman itsensä, puolisonsa tai kodin täydellisyyden huolellinen valmistelija – kärsii usein. Hän kärsii, koska jokin on aina vialla. Koti on epätäydellinen ja varsinkin puoliso on epätäydellinen. Täydellisyyden ymmärtäminen itsesuhteeksi tai erityisenlaiseksi kypsyydeksi niin kuin Hugo of St.Victorin tapauksessa auttaa katsomaan asiaa edistyksen ja itsensä kehittämisen näkökulmasta.

On hyvä katsoa itseään, tutkailla missä on. On syytä arvioida, kuinka kaukana olemme maalista. Ei ole välttämättä hyvä ruoskia itseään, jos maali näyttää olevan kaukana ja huomaa olevansa aloittelija. On hyvä haastaa itseään, mutta itseään pitää myös kannustaa. Itseään ei tarvitse rangaista. Itseä voi onnitella siitä, että vielä on paljon tekemistä, paljon oppimista.

Kun vertailemme ihmisiä, synnytämme usein harhaisia mielikuvia. Me saatamme esimerkiksi katsoa astrofyysikkoa ja ihailla hänen tietämyksensä määrää. Epäilemättä hänen tietonsa ovat runsaat verrattuna omiimme, mutta todella ihailtavaa on usein heidän asenteensa oman tietonsa rajallisuuden edessä. He ihmettelevät ja ovat uteliaita, koska heidän näkökulmastaan on niin paljon, mitä ei vielä tiedetä. Voisimme ottaa oppia. Voisimme katsoa täydellisyyttä onnellisesti tavoittamattomana maalina. Voisimme kiittää itseämme ja toisia askeleista, jotka ainakin nyt näyttävät edes jonkinlaisilta edistysaskeleilta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Puistonpenkki ja muita yhteisiä asioita

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 3.11./4.11./5.11.

Politiikka määritellään joskus yhteisten asioiden hoitamiseksi. Toisinaan tätä määritelmään arvostellaan, koska todellinen kohtaamamme politiikkaa ei aina vaikuta siltä. Minua ei nyt kiinnosta politiikan määritelmä, vaan se, miten voisimme ymmärtää ”yhteiset asiat” ja kysymys siitä, millaisia seurauksia ymmärryksellämme tai sen puutteella voi olla.

Puistonpenkki on yhteinen. Joskus sattuu, että joku vandalisoi puistonpenkkiä, maalaa siihen symboleja. Jos joku ehdottaa, että jotain asiaa tai esinettä pidettäisiin yhteisenä, toiset vastustavat vedoten puistonpenkkitapaukseen: ”Kaikki yhteinen tärvellään.” Yhteisyyden vastustaminen ei pysähdy tähän. Monessa yhteiskunnassa on perustuslain ja muun lainsäädännön sekä erilaisten käytäntöjen avulla vakiinnutettu määritykset siitä, mikä on yhteistä ja mikä ei. Usein tämä ilmenee institutionalisoitumisena. Käytännössä se merkitsee myös sitä, että valtio monolisoi joitakin tehtäviä, esimerkiksi kansalaisten turvallisuuden takaamisen.

Tähän enemmän tai vähemmän vakiintuneeseen käytäntöön, jonka sisällä on hiljainen ajatus yhteisyydestä, liittyy jako julkiseen ja yksityiseen. Esimerkiksi julkisen terveydenhoidon järjestäminen merkitsee, että asia ajatellaan yhteiseksi asiaksi.  Jotkut haluavat muuttaa näitä vakiintuneita käytäntöjä. Yksi tapa vähentää asioiden yhteisyyttä on yksityistäminen. Jos ja kun yksityistetään, ajatus on toinen.

Sana ”julkinen” on kärsinyt inflaation. Se ei merkitse yhteisten asioiden hoitoa tai viranomaisten työtä; se on olemista esillä mediassa. Silloinkin kun julkinen keskustelu on yhteiskunnan ongelmia koskevaa, se voi olla vääristävää - puhetta joka vie pois todellisista tuskan aiheista.

 Jokin asia voi olla yhteinen, ns. sosiaalinen, mutta käytäntö heikentää ajatusta siitä, että asiaa voisi käsitellä poliittisella kentällä. Medikalisaatio on yksi esimerkki. Mistä tahansa yhteiskunnallisesta ilmiöstä tai arkisesta asiasta tulee terveydenhuollon alaa.  Sitä ei tarvitse enää ajatella eikä sille etsitä toisenlaisia, esimerkiksi poliittisia, vastauksia.  Lääketieteellinen diagnoosi ja lääkintä riittävät.

Nämä ilmiöt, jotka hämärtävät yhteisen asian merkitystä, tuovat todellisuudessa esiin yhteisyyden unohdetun tai laiminlyödyn puolen. Asia ei ole yhteinen, ellei siitä sellaista tehdä. Vuosien ajan naisiin kohdistuva väkivalta oli yksityinen asia. Kun ihmiset kertoivat kokemuksistaan, niistä tuli jaettuja, yhteisiä. Näihin kokemuksiin liittyvä ajattelu, kysyminen, teki aiheesta kulttuuria ja yhteiskuntaa koskevan. Seuraukset eivät olleet enää yksinomaan terveydenhoidon alaa.

Vaikka naisiin kohdistuva väkivalta nähtiin perheasiana perhe oli silti yhteiskunnallinen yksikkö, jopa puolueiden (esim. kansallissosialistinen puolue) mobilisoima vallankäytön väline. Jos pahoinpidelty nainen pakeni miestään Francon Espanjassa, poliisi palautti hänet kotiin. Hän saattoi saada myös rikossyytteen. Tietynlainen käytös kriminalisoidaan ja/tai medikalisoidaan. Nämä molemmat strategiat palvelevat omalta osaltaan pyrkimystä rajoittaa yhteisyyden yhteisyyttä. Asia voi olla yhteinen, mutta joku sanoo: ”Tämä asia ei kuulu sinulle, koska olet rikollinen.”

Naisten asema ja ympäristökysymykset, esimerkiksi ilmastonmuutos, ovat esimerkki suurista muutoksista yhteisten asioiden kentässä. Aivan uudenlaiset asiat ovat tulleet yhteiseksi huolen aiheiksi, vaikka kaikki eivät niitä koe yhteisiksi ja vastustavat näiden aiheiden pitämistä esillä. Jotkut kriminalisoidut ja medikalisoidut käyttäytymisen muodot kuten homoseksuaalisuus ovat vapautuneet kokemusten jakamisen ja kyseenalaistamisen ansiosta.

Näemme, että yhteisyyden ensimmäinen edellytys on kommunikointi, enemmän tai vähemmän julkinen keskustelu. Toinen edellytys on ajattelu. Jonkun on osattava kysyä, miten meidän tulisi vastata tähän tai tuohon tilanteeseen tai vaikeuteen. Jotta olisi yhteisiä asioita eikä yhteisyyden merkitys hämärtyisi, tulisi huolehtia keskustelusta ja ajattelusta. Pitäisi tehdä selkeä erottelu politisoinnin ja politikoinnin välillä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Omilla aivoilla

 

Kant

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 27.10./28.10./29.10.

Omilla aivoilla ajatteleminen on yhä vaikeaa ja mahdollisesti tärkeää.

Selbstdenken, omilla aivoilla ajatteleminen (thinking for oneself/pensar por sí mismo), oli Immanuel Kantin mukaan valistuksen ydin. Kant toteaa artikkelinsa Mitä on suunnistautuminen ajattelussa alaviitteessä (7), että Selbstdenken tarkoittaa tukeutumista omaan järkeen ja se merkitsee sitä, että kysyy aina itseltä silloin kun pitäisi hyväksyä jokin käsitys, onko se hyväksyttävissä. Hän kirjoittaa: ”Onko siis mahdollista, että teen siitä perusteesta, jonka nojalla jotakin hyväksyn, tai siitä säännöstä, joka hyväksymästäni käsityksestä johtuu, järkeni käytön yleisen periaatteen.”

Kantin abstrakti ja formaalinen muotoilu ei tuo esiin koko kuvaa siitä, mitä omilla aivoilla ajatteleminen hänen aikanaan ja myöhemmin oli. Voisi olla hyödyllistä opiskella yksityiskohtaisemmin ja monenlaisten esimerkkien kautta, millaisia muotoja omilla aivoilla ajatteleminen on saanut ja millaisia mahdollisesti hedelmällisiä kysymyksiä ja taktiikoita ihmiset ovat kehittäneet.

Kant toteaa kirjoituksessaan Mitä on valistus, että ihminen itse aiheuttaa alaikäisyyden tilan.  Kriittinen ajattelu on työtä, jonka tarkoitus on päästä tästä tilasta. Tämä merkitsee, että ajatellessaan ihminen asettuu itseään vastaan. Kun ihminen asettuu itseään vastaan, ajattelu on mukana muokkaamassa omaa itseä, ja oma itse rakentuu näyttämöksi.  

Omilla aivoilla ajattelemisen vaikeus ei ole vain siinä, että me olemme helposti ohjailtavissa. Vaikeus on oman itsen näyttämöllisyydessä. Näyttämö pysyy vain hetken. Tällainen oma itse on hauras, koska kukaan ei kestä jatkuvaa draamaa. Silloin ihminen pommittaa itseään jatkuvilla koetinkivikysymyksillä. Hän astuu itsensä vierelle ja katsoo itseään kokonaisuutena. Tämä vaatii ponnistusta ja kuntoa.

On mahdollisesti tärkeää, että ihminen yhä ajattelee omilla aivoillaan. Vieläkin on pelejä ja käytäntöjä, joissa ihminen voi menettää itsenäisyytensä. Papit tai yhteisö eivät määrää elämän yksityiskohdista samalla tavalla kuin aikaisemmin, ainakaan kaikkialla. Silti meihin vaikutetaan etäisyyden päästä ja pehmeästi.

Mainokset ja markkinointi ovat esimerkki siitä, miten me pidämme helppona oman päämme pitämistä. Luulemme, että torjunta riittää. Kuvittelemme, ettei meihin vaikuteta, jos päätämme olla ostamatta mainostettua tuotetta. Kyse ei ole vain viestistä, joka sanoo: ”Osta minut.” Mainokset synnyttävät mielikuvia. Niissä on sisäänkirjoitettuna maailmankatsomus, idea siitä mitä meidän tulee haluta ja rakastaa. Vaikka me emme ostaisi tuotetaa, meihin saattaa iskostua syyllisyys siitä, ettemme ole mainostetun kuvan mukaisia. Tämä on syy, miksi olen pitänyt vastamainoksia oivaltavana kritiikin ja vastarinnan muotona.  

Idea omilla aivoilla ajattelemisen tärkeydestä on yksinkertainen. Oppineisuus ei riitä. Täytyy ajatella. Kirja ei saa olla vain sitä varten, että tietäisimme enemmän tai vielä vähemmän työkalu oppineisuuden esittämistä varten. Kirjasta pitää tehdä itselleen provokaatiota, yllyke ajattelemiseen.

Ainakin vielä kuvittelen, että omilla aivoilla ajatteleminen on tärkeää, koska se vaikuttaa elämäämme. Voi olla, ettei ajatukseni muuta maailman järjestystä, mutta se vaikuttaa lähellä - omassa itsessä, omassa kehossa...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yksinkertaisuus

 

Lichtenberg

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

1.Keep it simple, stupid

Georg Christoph Lichtenbergillä on muistikirjoissaan (hän käytti niistä englanninkielistä sanaa Waste Book) seuraavanlainen katkelma:

"Kuka minä olen? Mitä minun tulee tehdä? Mitä voin uskoa ja toivoa? Tässä on kaikki filosofiassa. Olisi toivottavaa voida yksinkertaistaa näin lisää asioita, pitäisi ainakin kysyä itseltään - alusta lähtien - voisiko näin luonnostella kaiken mitä aikoo kehitellä kirjoituksessa."

Jokainen voi tunnistaa näissä kysymyksissä Lichtenbergin aikalaisen, Immanuel Kantin, läsnäolon. Kysymykset ovat lähes samat kuin ne, jotka Immanuel Kant esittää Puhtaan järjen kritiikin lopussa filosofian peruskysymyksinä:

1.Mitä voin tietää?

2.Mitä minun tulee tehdä?

3.Mitä voin toivoa?

Kantin kysymykset ovat sinänsä huomionarvoisia, koska niiden muotoilu (ensimmäisen ja kolmannen kysymyksen) oli eräänlainen vallankumous ajattelussa; ne suuntasivat katseen aivan uusiin asioihin. Lichtenbergin huomio on mielenkiintoinen toisesta syystä. Hän puhuu yksinkertaistamisen hyödyllisyydestä. 

Vaikka (joidenkin) filosofien tekstejä pidetään vaikeina, yksinkertaistaminen on tärkeä osa filosofoimisen taitoa. En tiedä, kuinka moni filosofi myöntää tämän. Myös heidän työssään on syytä noudattaa vanhaa kunnon KISS-periaatetta: Keep it simple, stupid. Muotoilun alkuperää ei tunneta, mutta jo munkkifilosofi Vilhelm Ockhamilainen (1285-1349) käytti säästeliäisyyden periaatetta, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa Occamin partaveitseksi. Idea on, että ilmiöitä selittävien tekijöiden tulee olla mahdollisimman vähäinen. Selittävistä teorioista tulisi valita yksinkertaisin. Ei tarvitse olla tiedemies havaitakseen, että tämä on käytännössä hyvä nyrkkisääntö.

Yksinkertaistamisen taito on vaikea myös siksi, että siihen päästään vasta monimutkaisuuden viidakon läpi. Se on vaikeaa, koska se vaatii myös tasapainoaistia; on huomattava varoa liiallista yksinkertaistamista.

 

2.Esimerkki

 

Positiivista yksinkertaistamista voi olla esimerkiksi yksinkertaisen esimerkin käyttö. Ludwig Wittgenstein loi kielipelin käsitteen tuodakseen esiin sen, että kieli kytkeytyy toimintaan ja elämänmuotoon. Hän antoi esimerkin rakentajan kielestä. A rakentaa rakennusta kivistä. B on apumies, joka on oppinut joukon sanoja kuten kuutio, pylväs jne. Kun A huutaa sanan, B tuo kiven.

 

Huonoa yksinkertaistamista on ns. redusoiminen. Maailma on kompleksinen ja ihmiselämä voi saa monia muotoja. Jos ajattelee pelkästään ekonomisesta näkökulmasta, esimerkiksi pankkiirina, maailma näyttäytyy vaaroina ja mahdollisuuksina liiketoimille. Jopa ihmissuhteita arvioidaan panoksen ja hyödyn näkökulmasta. Tällainen yksinkertaistus köyhdyttää ajattelua ja elämää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila