(Tulen julkaisemaan kesän aikana blogitekstejä, jotka ovat tulevien aiheiden valmisteluun liittyviä sivutuotteita. Lisäksi mukaan mahtuu varmasti sivupolkujen jälkiä, kipinöitä jotka ovat lentäneet tuntemattomista maisemista...)
Toistaiseksi varmistamattoman ohjelman mukaan ensi syksyn aiheet ovat:
1.Sokrates ja koetinkivi
Sokrateen hahmosta, filosofian lähtökohdista ja koettelun ideasta.
2. Kiltteys
Kiltteyden aliarvioiminen ja sen todellinen luonne.Mikä tekee kiltteyden mahdolliseksi?
3.Puheen ongelma
Mitä sanoa? Miten sanoa? Kenelle sanoa? Kenen pitää sanoa? Mitä tehdä, jotta sanoisi mitä ajattelee, ajattelee mitä sanoo? Miten voisi yhdistää sanat ja teot, tehdä niistä yhtä?
4.Sisäinen ääni ja sisäinen puhe
Millaisia ääniä meissä on? Suhde itseemme määrittyy näiden äänien ja itsellemme kohdistetun puheen mukaan.
5.Tyhjäksitekemisen taito
Maailma ei ole annettu, valmis, ja tehty voidaan tehdä tekemättömäksi. Luovuuden ja hävittämisen yhteydestä.
6.Todellinen elämä
Filosofian perinteellinen kysymys todellisesta elämästä ja elämän muuttamisesta. Mitä on todellinen elämä? Miten se saavutetaan?
7.Aistiminen, kehollisuus ja itseensä kääntyminen
Miten järjestää henkistä tilaa aistia olemistaan? Aistimuksellisuuden, kehollisuuden ja itseensä kääntymisen merkityksestä.
8.Terapia eli Palveluksen tekemisestä
Terapian käsitteestä, filosofian ja terapian suhteesta. Miten olisi vastattava toisen kärsimykseen? Millaista voisi olla toisenlainen terapia?
9.Avoimeksi jättäminen
Avoimeksi jättäminen on ele, joka jättää mahdollisuuden muutokselle. Miten oppimisimme antamaan tilaa toiselle ja itsellemme?
10.Voima joka tulvii
Jokin jää ajattelussa tunnistamisen ulkopuolelle: ero, ei-identiteetti. Ero on voima, joka tulvii yli. Se on koettavissa, nähtävissä, ihmisissä ja asioissa. Voima, joka tulvii, on luovuuden lähde.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
sunnuntai 1. toukokuuta 2011
Kissanpäivät
Ystäväni tietävät, ettei suhteeni Michel Foucault´n ajatteluun ole normaali. Hän on minulle yhtä tärkeä filosofi kuin Nietzsche, Diogenes Sinopelainen tai Herakleitos.
Foucault on opettanut minut skeptikoksi, tehnyt epäilystäni syvempää, vienyt epäilyni pidemmälle. Paul Veyne, Foucault´n ystävä, kertoo, että filosofin asunnossa vieraili vakituisesti vaelteleva kissa, talon kaikkiin asuntoihin vapaasti tuleva kulkuri. Veyne toteaa, että skeptikot luottavat usein eläinten älykkyyteen ja viisauteen. Foucault sanoi aina: ”Tämä kissa ymmärtää kaiken.”
Kaikki eivät ole aina ymmärtäneet Foucault´lta, eivät ole halunneet ymmärtää. Mutta oli tämä kissa.
Lisää näistä viisaista olennoista, kaiken ymmärtäjistä, Anneli Gilanin kirjassa Kissanpäivät:
http://basanoskustannus.blogspot.com/
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Etäisyys, läheisyys
Monet aiheet, joita olemme aikaisemmin käsitelleet, mm. yksinäisyys ja hämäryys, ovat epäsuorasti viitanneet kysymykseen läheisyydestä ja etäisyydestä. Ainakin nämä muistiinpanot vaativat lisäystä, selvennystä, jotka koskevat tätä teemaa.
Luonnostelin ideaa arvokkaasta yksinäisyydestä. Idea tällaisesta arvokkaasta ja synnyttävästä yksinäisyydestä ei merkitse, että ystävyydellä ei olisi merkitystä. Tällainen yksinäisyys saattaa olla jopa ystävyyden edellytys. Vain yksinäisyys sallii kehittää etäisyyden ja läheisyyden taidetta, kykyä etsiä oikeaa etäisyyttä, joita myös ihmisten väliset suhteet vaativat.
Hämäryydestä puhuessani totesi: ”On olemassa läheisyyttä, lähestymistä, jolla ei ole tekemistä intiimiyden tai kohtaamisen kanssa; se on sellaista läheisyyttä, jossa on kyse toisen tietämisestä, tuntemisesta, tuttuudesta. Haluttavampaa saattaa olla sellainen etäisyys ihmisten välillä, että ihmiseen ei voi tarttua tai omistaa. Ehkä silloin ihmiset voivat myös jakaa jotain.”
Mistä oikein puhun? Mitä on tämä puhe etäisyydestä, läheisyydestä ja ”etäisyyden ja läheisyyden taiteesta”? Onko joku koetinkivi sattunut liian pahasti Pasi Färmin päähän?
Mahdollisesti. Mutta en ole ainoa, joka puhuu aiheesta. H.Cicoux käyttää ilmaisua ”oikean etäisyyden taide” puhuessan rakkaudesta ja kommentoidessaan Clarice Lispectorin tekstejä. G.Deleuze puhuu oikean etäisyyden, ei hierarkisen, vaan geometrisen, luomisesta ihmisten välillä kauniissa kirjoituksessaan Pericles ja Verdi (joka on ylistys ystävälle, F. Châtelet´lle).
Uskoisin, että kyseessä on hyvin yksinkertainen, mutta vaikea asia. Etäisyys ja läheisyys ajatellaan vastakkaisiksi. Annan hyvin yksinkertaisen esimerkin kumotakseni tämän itsestään selvänä pidetyn asian. Ajatellaan joku taiteilija, esim. runoilija, joka inspiroituu toisesta runoilijasta ja jäljittelee häntä. Jäljitellessään hän voi onnistua luomaan kelvollisia tekstejä. Hän voi ”teknisesti” olla lähellä imitoinnin kohdetta, mutta vasta kun hän on oma itsensä, vasta kun hänen saamansa inspiraatio vie hänet omalle tielle, omaan suuntaan, hän on henkisesti lähellä toista runoilijaa. Vasta ero, erilaisuus, lähentää.
On niin helppoa ajatella, että läheisyys on ”kaunis” asia, etäisyys ei-toivottua. Läheisyys voi olla silti tukahduttavaa, omivaa, ja etäisyys voi olla tilan antamista. Tärkeää on löytää oikea etäisyys – niin kuin silloin, kun yritämme lähestyä maalausta. Toisia maalauksia on hyvä katsoa lähempää, toisia kauempaa. On ihmisiä, jotka on hyvä jättää omaan rauhaansa; sillä tavalla kunnioitamme heitä ja tulemme itse asiassa häntä lähemmäksi – emme siksi, että ymmärtäisimme, vaan koska antamalla rauhaa, tilaa ja aikaa me ojennamme hänelle kätemme, tervehdimme häntä, teemme rakastavan eleen.
Läheisyys, jossa ei ole mukana eroa, etäisyyttä, on vaarassa muodostua sulautumiseksi tai toisen sulauttamiseksi itseen. On olemassa kylmentävää etäisyyttä, miljoonien valovuosien etäisyyttä, joka panee meidät unohtamaan, tekee välinpitämättömäksi. Mikä on sitten oikea etäisyys? Se on jokaisessa tapauksessa, jokaisessa tilanteessa tutkiva erikseen. Jos on sääntöjä tässä taiteessa, ne ovat ylimalkaisia yleisperiaatteita. Tärkeää on tutkia, kokeilla – syleillä ja astua taaksepäin, sitten taas ojentaa kätensä, sitten kiivetä vuorelle...
Yksinkertainen asia, mutta vaikea. Vaikea siksi, että tämä taide vaatii paljon harjoittelua...
Luonnostelin ideaa arvokkaasta yksinäisyydestä. Idea tällaisesta arvokkaasta ja synnyttävästä yksinäisyydestä ei merkitse, että ystävyydellä ei olisi merkitystä. Tällainen yksinäisyys saattaa olla jopa ystävyyden edellytys. Vain yksinäisyys sallii kehittää etäisyyden ja läheisyyden taidetta, kykyä etsiä oikeaa etäisyyttä, joita myös ihmisten väliset suhteet vaativat.
Hämäryydestä puhuessani totesi: ”On olemassa läheisyyttä, lähestymistä, jolla ei ole tekemistä intiimiyden tai kohtaamisen kanssa; se on sellaista läheisyyttä, jossa on kyse toisen tietämisestä, tuntemisesta, tuttuudesta. Haluttavampaa saattaa olla sellainen etäisyys ihmisten välillä, että ihmiseen ei voi tarttua tai omistaa. Ehkä silloin ihmiset voivat myös jakaa jotain.”
Mistä oikein puhun? Mitä on tämä puhe etäisyydestä, läheisyydestä ja ”etäisyyden ja läheisyyden taiteesta”? Onko joku koetinkivi sattunut liian pahasti Pasi Färmin päähän?
Mahdollisesti. Mutta en ole ainoa, joka puhuu aiheesta. H.Cicoux käyttää ilmaisua ”oikean etäisyyden taide” puhuessan rakkaudesta ja kommentoidessaan Clarice Lispectorin tekstejä. G.Deleuze puhuu oikean etäisyyden, ei hierarkisen, vaan geometrisen, luomisesta ihmisten välillä kauniissa kirjoituksessaan Pericles ja Verdi (joka on ylistys ystävälle, F. Châtelet´lle).
Uskoisin, että kyseessä on hyvin yksinkertainen, mutta vaikea asia. Etäisyys ja läheisyys ajatellaan vastakkaisiksi. Annan hyvin yksinkertaisen esimerkin kumotakseni tämän itsestään selvänä pidetyn asian. Ajatellaan joku taiteilija, esim. runoilija, joka inspiroituu toisesta runoilijasta ja jäljittelee häntä. Jäljitellessään hän voi onnistua luomaan kelvollisia tekstejä. Hän voi ”teknisesti” olla lähellä imitoinnin kohdetta, mutta vasta kun hän on oma itsensä, vasta kun hänen saamansa inspiraatio vie hänet omalle tielle, omaan suuntaan, hän on henkisesti lähellä toista runoilijaa. Vasta ero, erilaisuus, lähentää.
On niin helppoa ajatella, että läheisyys on ”kaunis” asia, etäisyys ei-toivottua. Läheisyys voi olla silti tukahduttavaa, omivaa, ja etäisyys voi olla tilan antamista. Tärkeää on löytää oikea etäisyys – niin kuin silloin, kun yritämme lähestyä maalausta. Toisia maalauksia on hyvä katsoa lähempää, toisia kauempaa. On ihmisiä, jotka on hyvä jättää omaan rauhaansa; sillä tavalla kunnioitamme heitä ja tulemme itse asiassa häntä lähemmäksi – emme siksi, että ymmärtäisimme, vaan koska antamalla rauhaa, tilaa ja aikaa me ojennamme hänelle kätemme, tervehdimme häntä, teemme rakastavan eleen.
Läheisyys, jossa ei ole mukana eroa, etäisyyttä, on vaarassa muodostua sulautumiseksi tai toisen sulauttamiseksi itseen. On olemassa kylmentävää etäisyyttä, miljoonien valovuosien etäisyyttä, joka panee meidät unohtamaan, tekee välinpitämättömäksi. Mikä on sitten oikea etäisyys? Se on jokaisessa tapauksessa, jokaisessa tilanteessa tutkiva erikseen. Jos on sääntöjä tässä taiteessa, ne ovat ylimalkaisia yleisperiaatteita. Tärkeää on tutkia, kokeilla – syleillä ja astua taaksepäin, sitten taas ojentaa kätensä, sitten kiivetä vuorelle...
Yksinkertainen asia, mutta vaikea. Vaikea siksi, että tämä taide vaatii paljon harjoittelua...
Eläimellinen filosofia
Ihminen ja eläin, luonto ja kulttuuri, ovat asettuneet toisiaan vastaan, toistensa vastakohdiksi länsimaisessa ajattelussa. Mutta jos pystyy näkemään toisin - niin kuin Margot Norris (Beasts of Modern Imagination) tai Vanessa Lemm (Nietzsche´s Animal Philosophy) – kulttuurin elämän näkökulmasta, on uusi, erilailla luova ihminen mahdollinen: sellainen taiteilija tai ajattelija, joka ei imitoi eläintä, luo niin kuin eläin, vaan luo eläimenä.
Ihmisen ja eläimen vastakohta, joka on monta kertaa ollut ihmisen, hänen kulttuurinsa metafyysinen perusta, synnyttää elämään kohdistuvaa dominointia. Vastakohta-ajattelu on synnyttänyt kaksi taipumusta: halun kahlita tai halun palata luontoon. Yritys ajatella ihminen eläimeksi, yritys kokea uudestaan eläimellisyys saa silloin erilaisen muodon kuin Hobbesilla, joka ajatteli, että ihminen on ihmiselle susi. Eläimellisyys on silloin positiivista, luovaa: ei keksitä käytäntöjä ja muotoja, joiden tarkoitus on olla valtaa elämän yli, vaan kehitellään käytäntöjä ja muotoja, jotka ovat täynnä elämää.
On jaoteltu kulttuuri ja luonto, ihminen ja eläin. Jaottelu on tehty ja siksi se voidaan tehdä tekemättömäksikin. Jaottelun seurauksena ihminen suuntautuu luontoon joko vihollisena, hallinan kohteena tai kotina, johon on palattava turmeltuneesta sivilisaatiosta (niin kuin Rousseau´n filosofiassa). Toisaalta luonto on paratiisimainen koti, toisaalta demonisoitu kaaos: Saatanan kuva. Petoeläin ei ole petomainen; vain ihminen, joka vaientaa eläimellisyyden, on Peto, voi edes kuvitella Pedon, joka sekoittuu Saatanaan, tulee kuvaksi Saatanasta. Tehdä tekemättömäksi tämä jaottelu on aikamme tehtävä, kiireellinen tehtävä, jonka vastaanottaminen tulee muuttamaan kulttuuriamme.
Ehkä eläimiltä ei voi oppia sanan tavanomaisessa merkityksessä, koska ne ovat liian outoja, liian toisia, kuin Diogenes, joka otti koiran roolimalliksi. Silti ihmisen voi kuvitella muuhunkin kuin luonnon raiskaamiseen tai sinne palaamiseen, ihmisen ja eläimen sekoittamiseen. Ehkä tulevaisuudessakin taistellaan luontoa vastaan, sen kanssa, mutta toisella tavalla: taistellaan jotta luonto tulisi osaksi kulttuuria, kulttuurin tavoitteeksi. Ehkä silloin luontokin kiittää kulttuuriamme, koska luonto muuttuu, keksii uudestaan luonnon, luovuuden luonnon.
Me tiedämme, että ihminen on eläin, mutta emme halua hyväksyä sitä; ajattelemme ja toimimme itseämme vastaan. Tässä on jotain koomista. Lopulta me voittaisimme enemmän eläiminä, luomalla kosketuksen eläimellisyyteemme; emme sotisi enää turhaa sotaa itsessämme, saisimme eläimen energian käyttöön.
Olen sanonut tämän ennenkin. Uudenlainen ajattelu, toisenlainen suhde, kehkeytyy taiteilijoiden työstä ja ajattelusta. Puhuin Paul Kleestä. Kirjoitin: ”Taiteilija ottaa käyttöön kuvan puusta ja sanoo, että puun juurista virtaa taiteilijaan lymfa, joka läpäisee hänet ja hänen silmänsä. Taiteilijasta itsestä tulee puunrunko; hän ottaa vastaan sen mikä tulee syvyydestä ja siirtää sen kauemmaksi. Kleen mukaan olennaista on keskustelu luonnon kanssa. Taiteilija on ihminen, mutta myös luontoa, fragmentti luontoa; on tavoitettava yhteys luontoon ja kaikkeuteen. Hänen on oltava uskollinen liikkuvuudelle, jonka Klee määrittelee vapaudeksi. Tämä vapaus ei pyri muuhun kuin oikeuteensa, joka on oikeutta olla liikkuva, muuttuva niin kuin luonto on liikkuva.”
Ihmisen ja eläimen vastakohta, joka on monta kertaa ollut ihmisen, hänen kulttuurinsa metafyysinen perusta, synnyttää elämään kohdistuvaa dominointia. Vastakohta-ajattelu on synnyttänyt kaksi taipumusta: halun kahlita tai halun palata luontoon. Yritys ajatella ihminen eläimeksi, yritys kokea uudestaan eläimellisyys saa silloin erilaisen muodon kuin Hobbesilla, joka ajatteli, että ihminen on ihmiselle susi. Eläimellisyys on silloin positiivista, luovaa: ei keksitä käytäntöjä ja muotoja, joiden tarkoitus on olla valtaa elämän yli, vaan kehitellään käytäntöjä ja muotoja, jotka ovat täynnä elämää.
On jaoteltu kulttuuri ja luonto, ihminen ja eläin. Jaottelu on tehty ja siksi se voidaan tehdä tekemättömäksikin. Jaottelun seurauksena ihminen suuntautuu luontoon joko vihollisena, hallinan kohteena tai kotina, johon on palattava turmeltuneesta sivilisaatiosta (niin kuin Rousseau´n filosofiassa). Toisaalta luonto on paratiisimainen koti, toisaalta demonisoitu kaaos: Saatanan kuva. Petoeläin ei ole petomainen; vain ihminen, joka vaientaa eläimellisyyden, on Peto, voi edes kuvitella Pedon, joka sekoittuu Saatanaan, tulee kuvaksi Saatanasta. Tehdä tekemättömäksi tämä jaottelu on aikamme tehtävä, kiireellinen tehtävä, jonka vastaanottaminen tulee muuttamaan kulttuuriamme.
Ehkä eläimiltä ei voi oppia sanan tavanomaisessa merkityksessä, koska ne ovat liian outoja, liian toisia, kuin Diogenes, joka otti koiran roolimalliksi. Silti ihmisen voi kuvitella muuhunkin kuin luonnon raiskaamiseen tai sinne palaamiseen, ihmisen ja eläimen sekoittamiseen. Ehkä tulevaisuudessakin taistellaan luontoa vastaan, sen kanssa, mutta toisella tavalla: taistellaan jotta luonto tulisi osaksi kulttuuria, kulttuurin tavoitteeksi. Ehkä silloin luontokin kiittää kulttuuriamme, koska luonto muuttuu, keksii uudestaan luonnon, luovuuden luonnon.
Me tiedämme, että ihminen on eläin, mutta emme halua hyväksyä sitä; ajattelemme ja toimimme itseämme vastaan. Tässä on jotain koomista. Lopulta me voittaisimme enemmän eläiminä, luomalla kosketuksen eläimellisyyteemme; emme sotisi enää turhaa sotaa itsessämme, saisimme eläimen energian käyttöön.
Olen sanonut tämän ennenkin. Uudenlainen ajattelu, toisenlainen suhde, kehkeytyy taiteilijoiden työstä ja ajattelusta. Puhuin Paul Kleestä. Kirjoitin: ”Taiteilija ottaa käyttöön kuvan puusta ja sanoo, että puun juurista virtaa taiteilijaan lymfa, joka läpäisee hänet ja hänen silmänsä. Taiteilijasta itsestä tulee puunrunko; hän ottaa vastaan sen mikä tulee syvyydestä ja siirtää sen kauemmaksi. Kleen mukaan olennaista on keskustelu luonnon kanssa. Taiteilija on ihminen, mutta myös luontoa, fragmentti luontoa; on tavoitettava yhteys luontoon ja kaikkeuteen. Hänen on oltava uskollinen liikkuvuudelle, jonka Klee määrittelee vapaudeksi. Tämä vapaus ei pyri muuhun kuin oikeuteensa, joka on oikeutta olla liikkuva, muuttuva niin kuin luonto on liikkuva.”
tiistai 19. huhtikuuta 2011
I Johdanto puheen ongelmaan: Puhe ja hiljaisuus
(Muistiinpanot Etäisyys, läheisyys ja Eläimellinen filosofia julkaistaan ensi viikolla. Jatkona edelliseen ja johdantona – ensimmäisinä alkusanoina tulevaan aiheeseen ”puheen ongelmasta” panen seuraavan huomautuksen.)
Voisi sanoa, että kieleen kohdistuva filosofinen mielenkiinto oli yksi suuria käänteitä länsimaisessa ajattelussa 1900-luvulla. Se ei ole ilmentynyt pelkästään niin, että kielen ja todellisuuden välinen suhde problematisoitui. Myös puheen ja hiljaisuuden, vallan ja puheen väliset suhteet on alettu nähdä toisin; niitä on alettu ajatella.
Perinteellisesti ollaan ajateltu, että puhe asettuu valtaa vastaan, ja valta tahtoo vaientaa. 1900-luvulla monet ajattelijat alkoivat kiinnittää kuitenkin huomiota puheen väkivaltaisuuteen ja puheeseen vallankäyttönä. Myös valta puhuu. Eikä vallankäytön kohteen haluta aina olevan hiljaa; hänen halutaan selittävän itsensä tuomarin tai rippi-isän tai psykoanalyytikon edessä. Kiduttaja pyrkii saamaan uhrinsa puhumaan. Myös kuulustelu on puhetta. Silloin vastarinta ei ole puhetta, vaan hiljaisuutta, vaikenemista.
Vähemmän konkreettisten tilanteiden analysointia harjoittaneen Derridankin kirjoituksissa lähestytään kysymystä puheen ja hiljaisuuden suhteista. Hiljaisuus oli hänelle kielen “alkuperä”, jota ilman sanaa ei voisi olla. Hiljaisuus ei ole siis kielen “toinen”, “toiseus”. Puhe ja hiljaisuus ovat toisiinsa sidotut. Mutta Derridan ja monien kielifilosofien tapa ajatella, analysoida, on abstrahoiva eikä ongelma tule selvästi esiin.
Puhe on aina puhetta jossakin “kielipelissä” (Wittgenstein), aina se muodostuu tietynlaiseksi käytännöksi (filosofit, kulttuurintutkijat ja sosiologit puhuvat diskursseista). Kun tutkimme käytäntöjä, huomaamme, ettei hiljaisuus ole aina sama eikä puhe ole aina samanlaista. Tilanne ei ole samanlainen, jos poliisi tahtoo minun puhuvan tai jos moraalisen velvollisuuden innoittamana puhun, vaikka poliisi ei minun haluaisi puhuvan.
Vastaus kielen väkivaltaisuuden ongelmaan ei ole – niin kuin Derrida tiesi – hiljaisuus, joka olisi vain toisenlaista väkivaltaa, vaan toisenlainen puhe, joka kohdistaa väkivallan kieleen välttääkseen pahemman väkivallan. Ongelma ei ole silti ainakaan pelkästään kielen väkivaltaisuus tai sanojen riittämättömyys. Maisema, jossa elämme, on sanojen, näkymättömistä tulevan puheen, peittämä. Emme näe maisemaa. Tuskainen kysymys, jossa elämme, ei koske vain sanojen riittämättömyyttä tai niiden väkivaltaisuutta, vaan kuuntelemista tai kuulemisen mahdollisuutta. Emme näe maisemaa, emme sitä kuule.
Keskusteleminen – se mitä keskustelemiseksi sanotaan – on usein vain polemiikkia, siis sotaa, jossa toinen on vihollinen. Dialogi on monologia kummituksen edessä. Olemme sanojen ja määritelmien peittämiä. Mielisairaalapotilasta ei kuunnella, vaan hänen puheensa liitetään osaksi kokonaiskuvaa sairaudesta ja todisteeksi hänen mielensä häiriintyneisyydestä.
Olisi tehtävä erottelu polemiikin ja todellisen keskustelun välillä, mutta myös mykistetyn hiljaisuuden ja kuuntelemisen mahdollistavan hiljaisuuden välillä. Olisi ehkä lakattava luottamasta kommunikaatioon, etsittävä todellista kohtaamista toisen kanssa… Näihin kysymyksiin aion tarttua, niitä seurata, niihin näkökulmaa luoda. Ainakin kokeilla.
Voisi sanoa, että kieleen kohdistuva filosofinen mielenkiinto oli yksi suuria käänteitä länsimaisessa ajattelussa 1900-luvulla. Se ei ole ilmentynyt pelkästään niin, että kielen ja todellisuuden välinen suhde problematisoitui. Myös puheen ja hiljaisuuden, vallan ja puheen väliset suhteet on alettu nähdä toisin; niitä on alettu ajatella.
Perinteellisesti ollaan ajateltu, että puhe asettuu valtaa vastaan, ja valta tahtoo vaientaa. 1900-luvulla monet ajattelijat alkoivat kiinnittää kuitenkin huomiota puheen väkivaltaisuuteen ja puheeseen vallankäyttönä. Myös valta puhuu. Eikä vallankäytön kohteen haluta aina olevan hiljaa; hänen halutaan selittävän itsensä tuomarin tai rippi-isän tai psykoanalyytikon edessä. Kiduttaja pyrkii saamaan uhrinsa puhumaan. Myös kuulustelu on puhetta. Silloin vastarinta ei ole puhetta, vaan hiljaisuutta, vaikenemista.
Vähemmän konkreettisten tilanteiden analysointia harjoittaneen Derridankin kirjoituksissa lähestytään kysymystä puheen ja hiljaisuuden suhteista. Hiljaisuus oli hänelle kielen “alkuperä”, jota ilman sanaa ei voisi olla. Hiljaisuus ei ole siis kielen “toinen”, “toiseus”. Puhe ja hiljaisuus ovat toisiinsa sidotut. Mutta Derridan ja monien kielifilosofien tapa ajatella, analysoida, on abstrahoiva eikä ongelma tule selvästi esiin.
Puhe on aina puhetta jossakin “kielipelissä” (Wittgenstein), aina se muodostuu tietynlaiseksi käytännöksi (filosofit, kulttuurintutkijat ja sosiologit puhuvat diskursseista). Kun tutkimme käytäntöjä, huomaamme, ettei hiljaisuus ole aina sama eikä puhe ole aina samanlaista. Tilanne ei ole samanlainen, jos poliisi tahtoo minun puhuvan tai jos moraalisen velvollisuuden innoittamana puhun, vaikka poliisi ei minun haluaisi puhuvan.
Vastaus kielen väkivaltaisuuden ongelmaan ei ole – niin kuin Derrida tiesi – hiljaisuus, joka olisi vain toisenlaista väkivaltaa, vaan toisenlainen puhe, joka kohdistaa väkivallan kieleen välttääkseen pahemman väkivallan. Ongelma ei ole silti ainakaan pelkästään kielen väkivaltaisuus tai sanojen riittämättömyys. Maisema, jossa elämme, on sanojen, näkymättömistä tulevan puheen, peittämä. Emme näe maisemaa. Tuskainen kysymys, jossa elämme, ei koske vain sanojen riittämättömyyttä tai niiden väkivaltaisuutta, vaan kuuntelemista tai kuulemisen mahdollisuutta. Emme näe maisemaa, emme sitä kuule.
Keskusteleminen – se mitä keskustelemiseksi sanotaan – on usein vain polemiikkia, siis sotaa, jossa toinen on vihollinen. Dialogi on monologia kummituksen edessä. Olemme sanojen ja määritelmien peittämiä. Mielisairaalapotilasta ei kuunnella, vaan hänen puheensa liitetään osaksi kokonaiskuvaa sairaudesta ja todisteeksi hänen mielensä häiriintyneisyydestä.
Olisi tehtävä erottelu polemiikin ja todellisen keskustelun välillä, mutta myös mykistetyn hiljaisuuden ja kuuntelemisen mahdollistavan hiljaisuuden välillä. Olisi ehkä lakattava luottamasta kommunikaatioon, etsittävä todellista kohtaamista toisen kanssa… Näihin kysymyksiin aion tarttua, niitä seurata, niihin näkökulmaa luoda. Ainakin kokeilla.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Loputtoman puheen keskeyttäminen
Puhe, sanat, ovat minun ongelmani, muuri johon lyön päätäni. En ole ainoa. En ole yksin, ainoa jonka otsassa on haava. Yritys on saada sanojen ja tekojen välille harmonia. Mutta se harmonia ei ole mahdollinen, koska sanat eivät ole minun sanojani; ne ovat perittyjä, testamentissa meille määrättyjä. Sanat eivät aloita mitään; ne jatkavat loputonta keskustelua, loputonta puhetta.
Maurice Blanchot tarttui tähän ongelmaan teoksessaan L´Entretienne infini. Hän puhui huhusta, sen voimasta. Huhun voima on siinä, että kaikki, joka on sanottu, on jo sanottu, sanotaan jatkuvasti ja tullaan sanomaan loputtomasti, keskeytymättä.
Silloin kun puhe, keskustelu, on tällaista, ihmiset etsivät kärsimättömästi keskustelun jatkumista ja myös nopeita ratkaisuja, lohtua tai järjestystä. Me emme voi aloittaa mitään, koska ei ole taukoa, joka mahdollistaisi sen. Emme myöskään kuule mitään, koska järkevän ja ei-järkevän, tärkeän ja ei-tärkeän erottava järjestys rakennetaan tässä loputtomassa puheessa, jonka pelisääntöjä meitä ei päästetä rikkomaan tai muuttamaan: emme ole kuulleet naisia (koska heillä ei laskettu olevan järkeä), emme kuule lapsia, emme kuuntele ”hulluja”, emme usko ”villejä” intiaaneja (koska heillä ei ole samaa tiedettä, teknologiaa ja uskontoa).
Tällaisen puheen pyrkimys ja taipumus on tehdä maailmankuvaa, tehdä maailmasta ihmisen objektia ja ihmisen kuvaa. Maailma tehdään jo tiedetyksi, jo sanotuksi, yksinkertaistetuksi.
Pienin, huomaamattomin keinoin sanat tekevät joitakin asioita itsestään selvyydeksi, yhteisiksi totuuksiksi. Puhe nostaa jonkun asian esille, pitää sitä esillä ja se saa silloin aseman, pysyvän paikan mielessä ja kielessä. Asia on näin, koska niin sanotaan. Näin syntyy se mitä niin kaunistelevasti ymmärrykseksi sanotaan. Sitä vastaan pitäisi nousta. Kun esiin nostettu asia virittää meitä pelkoon, alamme hahmottaa kaiken ympärillämme sen kautta.
Dialogi, keskustelu, on liian usein sellaista, ettei mitään omiin olettamuksiin sopimatonta otettaisiin mukaan. Keskustelun ja keskustelijoiden ulkopuolelle rajataan niin lapset kuin villitkin.
Sanon kaiken tämän, jotta tekisin selväksi, että filosofian merkitys ja arvo voi olla vieläkin, niin kuin Platonin aikana, keskustelun häiritseminen, puheen keskeyttäminen, sanomisen tekeminen vaikeammaksi. Filosofia kieltäytyy luomasta yhteisöllistä doksaa, oppia, joka rakentaa yhteiskuntaa pelon ja sen vääristymien avulla. Ajatteleminen tuo eteen ongelman tai ongelmia, yrittää pysäyttää sellaisen dialogin, joka vastustelee pysähtymistä, tahtoo vain äkkiä ylittää ongelman, jotta sama keskustelu jatkuisi, sama viritys säilyisi.
Keskustelu pyrkii pitämään asiat ja oliot aloillaan. Siksi filosofian on tultava keskeyttämään keskustelu ja panemaan asiat ja oliot uudestaan liikkeeseen. Kaikki ajattelu, kaikki kysyminen ei onnistu tätä muuria, dirkurssin muuria, rikkomaan. Kysymys ei voi olla tuon jatkuvan keskustelun omaa järjestystä, sen omaa logiikkaa, samaa hermeneuttista kokonaisuutta. Blanchot tiesi, että usein toisenlainen, syvällisin kysyminen, saa fragmentaarisen muodon; se on vasta luonnosteleva, muotoaan etsivä luonteeltaan.
Ehkä filosofian pitäisi tunnustaa oma heikkoutensa – kyvyttömyytensä muodostaa kokonaisuuksia, vastauksia, ratkaisuja – ja sitä kautta keksiä uudelleen tähän liittyvä voima, uusi eetos, joka ilmenee haluttomuutena muodostaa kokonaisuuksia. Samalla filosofian pitäisi hyväksyä oma väkivaltainen pyrkimyksensä: yritys synnyttää katkoksia.
Maurice Blanchot tarttui tähän ongelmaan teoksessaan L´Entretienne infini. Hän puhui huhusta, sen voimasta. Huhun voima on siinä, että kaikki, joka on sanottu, on jo sanottu, sanotaan jatkuvasti ja tullaan sanomaan loputtomasti, keskeytymättä.
Silloin kun puhe, keskustelu, on tällaista, ihmiset etsivät kärsimättömästi keskustelun jatkumista ja myös nopeita ratkaisuja, lohtua tai järjestystä. Me emme voi aloittaa mitään, koska ei ole taukoa, joka mahdollistaisi sen. Emme myöskään kuule mitään, koska järkevän ja ei-järkevän, tärkeän ja ei-tärkeän erottava järjestys rakennetaan tässä loputtomassa puheessa, jonka pelisääntöjä meitä ei päästetä rikkomaan tai muuttamaan: emme ole kuulleet naisia (koska heillä ei laskettu olevan järkeä), emme kuule lapsia, emme kuuntele ”hulluja”, emme usko ”villejä” intiaaneja (koska heillä ei ole samaa tiedettä, teknologiaa ja uskontoa).
Tällaisen puheen pyrkimys ja taipumus on tehdä maailmankuvaa, tehdä maailmasta ihmisen objektia ja ihmisen kuvaa. Maailma tehdään jo tiedetyksi, jo sanotuksi, yksinkertaistetuksi.
Pienin, huomaamattomin keinoin sanat tekevät joitakin asioita itsestään selvyydeksi, yhteisiksi totuuksiksi. Puhe nostaa jonkun asian esille, pitää sitä esillä ja se saa silloin aseman, pysyvän paikan mielessä ja kielessä. Asia on näin, koska niin sanotaan. Näin syntyy se mitä niin kaunistelevasti ymmärrykseksi sanotaan. Sitä vastaan pitäisi nousta. Kun esiin nostettu asia virittää meitä pelkoon, alamme hahmottaa kaiken ympärillämme sen kautta.
Dialogi, keskustelu, on liian usein sellaista, ettei mitään omiin olettamuksiin sopimatonta otettaisiin mukaan. Keskustelun ja keskustelijoiden ulkopuolelle rajataan niin lapset kuin villitkin.
Sanon kaiken tämän, jotta tekisin selväksi, että filosofian merkitys ja arvo voi olla vieläkin, niin kuin Platonin aikana, keskustelun häiritseminen, puheen keskeyttäminen, sanomisen tekeminen vaikeammaksi. Filosofia kieltäytyy luomasta yhteisöllistä doksaa, oppia, joka rakentaa yhteiskuntaa pelon ja sen vääristymien avulla. Ajatteleminen tuo eteen ongelman tai ongelmia, yrittää pysäyttää sellaisen dialogin, joka vastustelee pysähtymistä, tahtoo vain äkkiä ylittää ongelman, jotta sama keskustelu jatkuisi, sama viritys säilyisi.
Keskustelu pyrkii pitämään asiat ja oliot aloillaan. Siksi filosofian on tultava keskeyttämään keskustelu ja panemaan asiat ja oliot uudestaan liikkeeseen. Kaikki ajattelu, kaikki kysyminen ei onnistu tätä muuria, dirkurssin muuria, rikkomaan. Kysymys ei voi olla tuon jatkuvan keskustelun omaa järjestystä, sen omaa logiikkaa, samaa hermeneuttista kokonaisuutta. Blanchot tiesi, että usein toisenlainen, syvällisin kysyminen, saa fragmentaarisen muodon; se on vasta luonnosteleva, muotoaan etsivä luonteeltaan.
Ehkä filosofian pitäisi tunnustaa oma heikkoutensa – kyvyttömyytensä muodostaa kokonaisuuksia, vastauksia, ratkaisuja – ja sitä kautta keksiä uudelleen tähän liittyvä voima, uusi eetos, joka ilmenee haluttomuutena muodostaa kokonaisuuksia. Samalla filosofian pitäisi hyväksyä oma väkivaltainen pyrkimyksensä: yritys synnyttää katkoksia.
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Usko ja filosofia (extra)
Vaikka onkin ollut – ja tulee olemaan – filosofeja, jotka ovat uskoneet, filosofinen ajattelu on skeptisyydessään ja kriittisyydessään helposti uskon vihollinen tai ainakin jonkinlainen koetinkivi uskolle.
Onko filosofia ateistista? Ei välttämättä, mutta ateismi auttaa. On monenlaista ateismia eikä se aina ole niin vastakkainen uskolle. On välinpitämätäntä ateismia ja on sellaista raivoisaa jumalan kieltämistä, jossa tahdotaan saada jumala ilmestymään. Ateisti voi olla myös rauhallinen ateisti, jolle jumalan olemassaolemattomuus ei ole ongelma, vaan lähtökohta, joka avaa uudenlaisen horisontin.
Jos synti on ihmisen erottumista jumalasta, jumalan keskeisyyden siirtämistä tai poistamista, ateismi on eräänlainen perisynti. Tämä on teologian näkökulma. Filosofisesta näkökulmasta tämä operaatio on hedelmällinen; meidän ei tarvitse enää pitää kiinteää, absoluuttista ja ikuista entiteettiä maailman keskuksessa, ja maailma avautuu uudelleen, tulee keskeneräiseksi. Horisontti avautuu, ja maailmasta tulee jälleen muuttuva, muokattava, oman luovuutemme kenttä.
Ateistisuus voi onnistua laajentumaan, olemaan muutakin kuin tylsää kieltämistä, osallistumista idioottimaiseen keskusteluun jankuttaen aina samaa. Tarkoitan laajentuneella ateismilla sitä, että huolenaiheeksi ei oteta jumalaa, vaan kaikki sellaiset periaatteet, jotka pyrkivät muodostumaan ”transsendentaalisiksi”, siis ylimaallisiksi, tuonpuoleisiksi. Tällaisiksi voivat muodostua hyvinkin ”maalliset” ideat tai ideaalit kuten Isänmaa tai Turvallisuus (tai jopa Työväenluokka teoriassa ”ateistisessa” ajattelussa).
Näiden ylimaallisten periaatteiden seuraamisessa, niiden rakentamisessa, on kaksi typerää ja huvittavaa puolta. Ensinnäkin ne ovat harhaisia, koska ne synnyttät kuvitelman mahdollisuudesta siirtyä tästä maailmasta, elämästä, ulkopuolelle, tuonpuoleiseen tarkastelemaan kaikkea tätä. Toiseksi ne houkuttelevat siirtymään tuonpuoleiseen tuomitsemaan tämän maailman ja elämän tuonpuoleisen periaatteen näklkulmasta, ”jumalan” paikalta.
Puolustettuani näin – lyhyesti – filosofian ”ateistisuutta” ja ”ateistista filosofiaa” (ateismi ymmärrettynä laajasti) totean, että tällainen maallinen ajattelu voisi rikastua irrottamalla uskonnollisesta elämästä jotain, jota filosofia on kadottanut. Filosofia, joka kerran oli spirituaalisuutta, siis hengen muodonmuutosprosessien läpikäymistä, ei enää useinkaan onnistu olemaan muuta kuin kommentaareja, oppineita huomautuksia Platonin tai jonkun muun teoksiin.
Mitä filosofia tai ”maallinen ajattelu” voisi yrittää suodattaa uskosta, uskonnoista? Itse ajattelen, että uskonnot ovat luoneet kaksi viehättävää aktia: siunaamisen ja rukoilemisen.
Onko filosofia ateistista? Ei välttämättä, mutta ateismi auttaa. On monenlaista ateismia eikä se aina ole niin vastakkainen uskolle. On välinpitämätäntä ateismia ja on sellaista raivoisaa jumalan kieltämistä, jossa tahdotaan saada jumala ilmestymään. Ateisti voi olla myös rauhallinen ateisti, jolle jumalan olemassaolemattomuus ei ole ongelma, vaan lähtökohta, joka avaa uudenlaisen horisontin.
Jos synti on ihmisen erottumista jumalasta, jumalan keskeisyyden siirtämistä tai poistamista, ateismi on eräänlainen perisynti. Tämä on teologian näkökulma. Filosofisesta näkökulmasta tämä operaatio on hedelmällinen; meidän ei tarvitse enää pitää kiinteää, absoluuttista ja ikuista entiteettiä maailman keskuksessa, ja maailma avautuu uudelleen, tulee keskeneräiseksi. Horisontti avautuu, ja maailmasta tulee jälleen muuttuva, muokattava, oman luovuutemme kenttä.
Ateistisuus voi onnistua laajentumaan, olemaan muutakin kuin tylsää kieltämistä, osallistumista idioottimaiseen keskusteluun jankuttaen aina samaa. Tarkoitan laajentuneella ateismilla sitä, että huolenaiheeksi ei oteta jumalaa, vaan kaikki sellaiset periaatteet, jotka pyrkivät muodostumaan ”transsendentaalisiksi”, siis ylimaallisiksi, tuonpuoleisiksi. Tällaisiksi voivat muodostua hyvinkin ”maalliset” ideat tai ideaalit kuten Isänmaa tai Turvallisuus (tai jopa Työväenluokka teoriassa ”ateistisessa” ajattelussa).
Näiden ylimaallisten periaatteiden seuraamisessa, niiden rakentamisessa, on kaksi typerää ja huvittavaa puolta. Ensinnäkin ne ovat harhaisia, koska ne synnyttät kuvitelman mahdollisuudesta siirtyä tästä maailmasta, elämästä, ulkopuolelle, tuonpuoleiseen tarkastelemaan kaikkea tätä. Toiseksi ne houkuttelevat siirtymään tuonpuoleiseen tuomitsemaan tämän maailman ja elämän tuonpuoleisen periaatteen näklkulmasta, ”jumalan” paikalta.
Puolustettuani näin – lyhyesti – filosofian ”ateistisuutta” ja ”ateistista filosofiaa” (ateismi ymmärrettynä laajasti) totean, että tällainen maallinen ajattelu voisi rikastua irrottamalla uskonnollisesta elämästä jotain, jota filosofia on kadottanut. Filosofia, joka kerran oli spirituaalisuutta, siis hengen muodonmuutosprosessien läpikäymistä, ei enää useinkaan onnistu olemaan muuta kuin kommentaareja, oppineita huomautuksia Platonin tai jonkun muun teoksiin.
Mitä filosofia tai ”maallinen ajattelu” voisi yrittää suodattaa uskosta, uskonnoista? Itse ajattelen, että uskonnot ovat luoneet kaksi viehättävää aktia: siunaamisen ja rukoilemisen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
