Kosminen pelko ja voimattomuus

 

Filosofiakahvila 8.4./9.4./FUENGIROLASSA EI ENÄÄ TÄNÄ KEVÄÄNÄ

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kerrotaan, että keskiajalla ihminen koki ainakin aika ajoin kosmista kauhua. Sen herättivät luonnonkatastrofit ja kirkon eskatologiset puheet eli opit viimeisistä ajoista. Tarinan mukaan kosminen kauhu katosi; meistä tuli tietäväisiä, valistuneita, meitä eivät kummitusjutut säikäytä. Viimeisen vuosisadan aikana meillä on ollut kuitenkin oma tapamme kokea pienuus maailman suuruuden edessä. Tunnemme voimattomuutta.

Vallanpitäjät haluavat ruokkia tällaisia tunteita. Ne lamaannuttavat, tekevät meistä passiivisia. Meille ei enää saarnata maailmanlopusta. Jokaisesta tuutista tulee silti katastrofeja, sotia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Ne ovat pahempia kuin pappien profetiat; ne ovat totta.

Mihail Bahtin kertoo, miten F.Rabelais kehitti lääkkeitä kosmista pelkoa vastaan käyttäen populaarikulttuurin ja karnevaalin aseita. Gargantua ja Pantagruel olivat iloinen vastaus luonnonvoimien herättämälle kosmiselle kauhulle ja eskatalogian synyttämälle mielialalle. Rabelais loi erityisen kuvan ruumiista, joka sai kosmiset mittasuhteet. Kosmiset elementit muuttuvat kasvavan ja uutta luovan ruumiin elementeiksi. Pieni kokemus vieraasta ja mielettömästä maailmasta muuttui suureksi kokemukseksi ikuisesti muuttuvasta kosmoksesta.

Bahtinin analyysin mielenkiintoisuus on siinä, ettei se katso asiaa hyvän ja pahan näkökulmasta; se tuo esiin strategian. Mekin voimme ehkä olla fatalistisesti alistumatta voimattomuuden tunteeseen. Voimme ehkä etsiä strategiaa.

Tarvitsemme siihen ehkä Rabelaisin mielikuvitusta, mutta meidän täytyy myös hahmottaa tilanteemme. Jos keskiaikaisen ihmisen kauhuun liittyi tietynlainen tapa kokea aika ja ajallisuus, niin se saattaa olla myös nykyaikaisen voimattomuuden kohdalla.

Jussi Vähämäki puhuu artikkelissaan Historiasairaus (joka on tulkintaa Nietzsche varhaisista historia koskevista kirjoituksista) modernin ihmisen eräänlaisesta déjà vu –kokemuksesta tapahtumien edessä. Tapahtuma vastaanotetaan ikään kuin jo tunnettuna ja tiedettynä. Ihminen sanoo: “Tämän olen jo nähnyt.”

Kerrotaan, että keskiajalla ihminen koki ainakin aika ajoin kosmista kauhua. Sen herättivät luonnonkatastrofit ja kirkon eskatologiset puheet eli opit viimeisistä ajoista. Tarinan mukaan kosminen kauhu katosi; meistä tuli tietäväisiä, valistuneita, meitä eivät kummitusjutut säikäytä. Viimeisen vuosisadan aikana meillä on ollut kuitenkin oma tapamme kokea pienuus maailman suuruuden edessä. Tunnemme voimattomuutta.

Vallanpitäjät haluavat ruokkia tällaisia tunteita. Ne lamaannuttavat, tekevät meistä passiivisia. Meille ei enää saarnata maailmanlopusta. Jokaisesta tuutista tulee silti katastrofeja, sotia, pandemioita ja ilmastonmuutosta. Ne ovat pahempia kuin pappien profetiat; ne ovat totta.

Kun kaikki on jo nähty ja tästä jo nähdystä tulee ikään kuin kategoria päähämme, meidän on helpompi irrottautua tapahtumasta. Minun haukankatseeni rekisteröi tämän joka paikassa. Ihmiset haluavat poistaa tapahtumalta sen tapahtumallisuuden. Keinot ovat monet. Kun jotain sattuu, aletaan puhua tilastoista, sattuneen  tavallisuudesta tai epätavallisuudesta. Jos joku murhaa, sanotaan ikään kuin varmuuden vuoksi: “Tekijällä on mielenterveydellisiä ongelmia.” Tämä lause pyyhkii monta häiritsevää kysymystä mielestä.

Tällaisella tapahtuman tapahtumallisuuden poispyyhkimisellä on vaikutus tietoon, mutta silla on myös poliittisa seurauksia. Vähämäki toteaa, että déjà vu lamaannuttaa kapinan ja vaihtoehtoisen elämän impulssin.

Jos Vähämäen ideoita voisi käyttää valaisemaan tilannettamme, voisimme sanoa, että meidän täytyy löytää toisenlainen tapa käyttää historiaa ja toisenlainen tapa kohdata tapahtumat – ennen kaikkea sellainen, joka ei pyyhi pois tapahtuman tapahtumallisuutta, sen esille nostamia kysymyksiä. Uuden voimattomuuden vastaisen strategiamme lähtökohta on kysyminen.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jobin kirja

 

William Blake: Jobin kirjan kuvitusta

Filosofiakahvila 8.4./9.4./FUENGIROLASSA EI ENÄÄ TÄNÄ KEVÄÄNÄ

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Vanhasta Testamentista löytyvän Jobin kirjan kirjoittajaa ei tunneta. Myöskään sen kirjoittamisajankohtaa ei tiedetä. On arvioitu, että se on kirjoitettu jopa 500 eaa, mutta toisten arvioiden mukaan se ei ole näin vanha. Kirjassa on outoa primitiivisyyttä, mistä voisi päätellä, että teksti on vanha.

Tarina on tuttu. Jumala koettelee Jobia. Hän menettää omaisuutensa, lapsensa ja lopulta terveytensä. Silloin Job kiroaa. Hän nousee kaikkein mahtavinta ja ylivoimaisinta vastaan. Job vaatii jotain, joka oli ehdottoman kiellettyä hänen maailmassaan: Jumalan tulemista eteensä. 

Minua kiinnostaa puheen (ja vaikenemisen) ongelma. Se minua on aina kiinnostanut Jobin kirjassa. Minä en pohdi Jobin kärsivällisyyttä tai kärsimättömyyttä, vaan hänen vaikenemistaan, hänen puhumistaan. Jobin kirja on komedia, joka dramatisoi eteemme puheiden ja vastausten, kysymysten ja hiljaisuuksien näyttämön.

Job on hiljaa, vaikka hänen vaimonsa pyytää häntä kiroamaan Jumalan. Hän on hiljaa niin kauan, kun uskoo mihin on aina uskonut: Jumalan oikeudenmukaisuuteen. Lopulta hän avaa suunsa, ei huuda kirousta; hän huutaa kysymyksen taivaaseen, ja taivas on hiljaa. Jumala on hiljaa, mutta Jobin “ystävät” puhuvat sitäkin enemmän; he ovat varmoja, että Job on syyllinen, sillä heidän perintönsä on usko ”oikeudenmukaiseen Jumalaan”, joka rankaisee kärsimyksellä vain vääryyttä tehneitä.

Myös Job puhuu, mutta ystävät eivät kuuntele. Lopulta puhuu myös ystävistä nuorin, joka nuoruutensa takia on vaiennut, mutta joutuu lopulta avaamaan suunsa, puhumaan vaikka hänen asemansa ei ole samanlainen. Tämän sekä Jobia että hänen ystäviään arvostelevan puheen jälkeen puhuu Jumala.

Jumala ei vastaa Jobin kysymykseen, vaan alkaa esittelemään erilaisia eläimiä, omia ihmeellisiä luomuksiaan. Job vaikenee lopulta, kumartaa syvään ja lakkaa esittämästä kysymyksiään. Tämä suututti hirvittävästi Jungia, joka ihmetteli Jumalan vastauksen tolkuttomuutta ja epäloogisuutta. Eläimet ovat vastaus; ne ovat kuin zenbuddhalaisen munkin kepinisku päähän. Ehkä lopulta Jumalan vastaus on ainoa mahdollinen, koska Jobin kysymys on väärä.

Tärkeä kohta kirjan lopussa on se, missä Jobin puheet ja kysymykset lakkaavat. Hän sanoo: “Korvakuulolta vain olin sinusta kuullut, mutta nyt on silmäni sinut nähnyt. Sentähden minä peruutan puheeni…” Vaikka tämä kohta on paljon siteerattu, niin se on huonosti kuultu. Job on vain kuullut Jumalasta; hän on perinyt perimätiedon, perinyt uskon, ei todella omakohtaisesti kokenut. Omakohtaisen, eletyn kokemuksen myötä vanhat uskomukset ja kriisin myötä syntyneet kysymykset katoavat: ne olivat väärää uskoa ja vääriä kysymyksiä. Nyt hän on valmis sanomaan: “… minä kysyn, opeta sinä minua.”

Jobin kirja on mielenkiintoinen. Ei vain siksi, että voimme sen avulla sukeltaa ajattelumme historiaan (kirjassa on läsnä muun muassa  myöhemmin länsimaisessa ajattelussa niin tärkeä teodikean ongelma); kirja on mielenkiintoinen myös siksi, että Job on eräänlainen hebrealainen parrhesian harjoittaja (kreikkalaiset käyttivät sanaa parrhesia totuuden puhumisesta, vapaasta puhumisesta). Job saa opetuksen. Ei voi puhua muusta kuin siitä, mistä on kokemusta – minkä on omin silmin nähnyt. Mielenkiintoista on se, että kokemuksen myötä Job vaikenee, ei voi enää puhua…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tarinoita filosofeista

 

Zambrano

Filosofiakahvila 1.4./2.4./3.4

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Välinäytös kevennyksen vuoksi. Voi tietysti olla, että näissä tarinoissa on enemmän filosofiaa kuin koko kevään ohjelmassa. Esikuva on tietysti  Diogenes Laertios, kreikkalainen historioitsija 200-luvulta. Hänen teoksensa Merkittävien filosofien elämät ja opit puhuu filosofien ideoista ja opeista, mutta kertoo myös pieniä tarinoita, anekdootteja, joissa filosofit reagoivat johonkin tilanteeseen.

 

1

Vaikka monet ihailivat Sokratesta, tarinoiden mukaan hänen vaimonsa Ksantiphe motkotti hänelle toistuvasti. Se tuskin oli ihme. Sokrates pyöri kaduilla nuorten komeiden miesten seurassa. Kerran Sokrates väsyi huutoon ja moitteeseen, meni ulos istumaan. Ksantiphe tyhjensi lika-astian Sokrateen päälle. Sokrates totesi: ”Eihän se ole ihme, että ukkosen jyrinän jälkeen sataa.”

Tarinaa kerrotaan esimerkkinä filosofin rauhallisuudesta ja tyyneydestä. Voisimme suodattaa siitä ehkä muitakin opetuksia, en tiedä.

2

Naurava ja hullu filosofi Demokritos (460 eaa-370 eaa) on pääosissa ns. Hippokraattinen kokoelma. Yhdessä kokoelman tarinassa Hippokrates tulee tapaamaan Demokritosta Abderaan. Hippokrates löytää Demokritoksen tutkimassa kirjaa. Ruohikolla hänen ympärillään oli lintuja vatsat auki ja sisälmykset pihalla. Demokritos kertoi kirjoittavansa kirjaa hulluudesta. Hän teki linnuille ruumiinavauksia paikantaaksen sapen, jonka ylituotantoa hän piti hulluuden syynä.

3

Khyrisippos (279-207 eaa.) oli kreikkalainen, stoalaisen koulukunnan filosofi. Kukaan ei tiedä varmasti, miten hän kuoli. Yhden version mukaan hän kuoli nauruun – tarkalleen ottaen omalle vitsilleen nauraen. En tiedä, oliko vitsi niin hyvä. Hän näki aasin syömässä viikunoita ja käski tuoda sille laimentamatonta viiniä palan painikkeeksi. Minä en olisi nauranut. Olisin hakenut viiniä.

 4

Alankomaalaiset valtiomiehet, de Wittin veljekset, murhattiin Hayassa vuonna 1672. Kerrotaan, että Baruch Spinoza, erityisen rauhallinen filosofi, suuttui ja kiinnitti kaupungin muuriin kirjoituksen, jossa luki: Ultimi barbarorum – viimeinen barbaareista.

5

Bernard Russell matkusti vuonna 1948 lentokoneessa, joka putosi Pohjanmereen. Onnettomuudessa kuoli 19 ihmistä. 76-vuotias Russell ui pitkän aikaa ennen kuin hänet pelastettiin. Toimittajat kysyivät häneltä, mitä tunnettu filosofi ajatteli uidessaan. Russell vastasi: ”Sitä vaan, että on kylmää tämä vesi.”

6

Fernando Savater teki väitöskirjansa Emil Cioranista (1911-1995). Kun Savater teki tutkimustaan 1970-luvulla, Cioran oli niin tuntematon Espanjassa, että yliopiston käytävillä alkoi liikkua huhu, ettei Ciorania ole olemassakaan, vaan on Savaterin mielikuvituksen tuotetta. Savater kirjoitti Cioranille kirjeen, että Madridissa puhuttiin tällaista. Cioran vastasi: ”Ole hyvä, älä korjaa heidän käsitystään.”

 

7

María Zambrano (1904-1991) eli monta vuosikymmentä maanpaossa. Roomassa hän eli asunnossa via della Mercedellä sisarensa Aracelin kanssa. He olivat molemmat kissojen ystäviä ja ruokkivat alueen katukissoja. Tämä johti ristiriitoihin naapureiden kanssa ja heidät käytännöllisesti katsoen häädettiin. Zambrano on haudattu synnyinkaupunkinsa Vélez-Málagan hautausmaalle. Muutamia vuosia sitten kerrottiin, että hänen hautansa ympärillä pyörii kissoja. Kaupungin viranomaiset hävittivät ne.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Suut auki...

 

Lenny Bruce

Filosofiakahvila 25.3./26.3./27.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tietenkin tyrannit ovat tukkineet suita. Vallanpitäjät ovat myös pistäneet puhumaan. Eivät vain kiduttajat, myös papit ja tuomarit. Olen puhunut tunnustuksista, jotka sitovat ihmisen omaan identiteettiinsä ja monesti myös tekevät riippuvaiseksi siitä, kenelle tunnustetaan. Joskus ruokitaan puheliaisuutta, koska puhe hämmentää niin kuin propaganda. Joskus halutaan puhetta, koska puheet estävät katsomasta ja näkemästä.

Vaikka meitä ympäröivät tilanteet ovat tällä tavalla epäilyttäviä ja voimme epäillä, vapauttaako puhe, emme silti voi aina vaieta. Jotkut tuntevat velvollisuudekseen sanoa jotain. Jopa jotkut filosofit (niin kuin Sokrates). Velvollisuus pistää heidät puhumaan, vaikka se olisi vaarallista. On olemassa ihmisiä, jotka eivät vain puolusta sanavapautta ja käytä sitä miten sattuu. On ollut ihmisiä, jotka puhuvat vapaasti ja kriittisesti, vaikkei sitä sallittaisi: Bernard Russell, Lenny Bruce, Jan Patočka…

Mistä tämä velvollisuus tulee? Miten voimme sen selittää? Voisimme yrittää olla sillä tavalla epäileväisiä ja pahapäisiä, että yrittäisimme keksiä jonkin likaisen syyn, pohjimmaisen itsekkyyden, vihan isää kohtaan. En kuitenkaan ole varma, mitä voittaisimme. Jos yritämme olla tieteellisiä ja objektiivisia, huomaamme nopeasti, että joudumme heikoille jäille ihan pelkästään siksi, että joudumme hyvin vanhaan aikaan. Olemme dokumenttipulassa.

Tyydyn tästä syystä selittämään velvollisuuden vapaudella. Vaikka jollekin on sanottu, että hänen pitäisi olla hiljaa, vaikka kaikki muut olisivat hiljaa ja itsesuojelusvaisto neuvoisi olemaan hiljaa, ihminen voi avata suunsa, sanoa sanottavansa. Jossakin tilanteessa ihmiset reagoivat eri tavoilla, toisin sanoen sama ärsyke herättää erilaisia toimintoja. Voimme yksinkertaisesti sanoa, että ihmiset ovat erilaisia. Voimme myös epäillä, ettei ihmisen toiminta ole täydellisesti determinoitua. Ihmisen vapaus tekee hänestä selittämättömän, jopa mainosmiehet tietävät tämän.

Olimme tyytyväisiä tai emme tähän vapaushypoteesiin, voimme yrittää myös oikeuttaa sen, että jotkut kulkevat suut auki elämän läpi, vaikka he eivät metsästä kärpäsiä eikä kukaan ole heitä pyytänyt puhumaan. Tarvitsemme tietoa, tarvitsemme ajattelua. Eri insituutiot jähmettyvät, jos niitä ei ajatella. Niiden sisällä alkaa voittaa itsetyytäväisyys. Mukautumisesta tulee hyve. On hyvä, että joku ravistelee ihmisiä hereille. On hyvä, jos joku katsoo maailmaa kriittisesti.

Jos katsomme enemmän oikeutusta kuin selitystä, joudumme katsomaan arvoja. Niiden tutkiminen on vaikeaa. Meistä tulee ehkä liian filosofisia, kun yritämme tehdä sitä. Alamme pohtia esimerkiksi, onko absoluuttisia arvoja vai ei. Koska uskomme omien arvojemme olevan parhaita, meissä käynnistyy tuomari. Monet, jotka kulkevat suut auki, tekevät niin saarnatakseen tai tuomitakseen.

Jos ajattelemme, että arvo on sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, meillä voisi olla työkalu, käsite, josta ei ole pakko tehdä tuomarin nuijaa tai miekkaa. Voisimme katsoa, miten elämme. Nykypäivän maailmassa siihen voi olla jopa enemmän syitä kuin joinakin toisina aikoina. Niin kuin Jan Patočkaa sanoi kerran: “Tänään ihmiset oppivat taas, että on asioita, jotka ovat kärsimyksen arvoisia ja että asiat, joiden takia kärsii, ovat niitä, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista.” 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Lörpöttely

Heidegger

Filosofiakahvila 18.3./19.3./20.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Sabana Beach, Paseo Maritimo Poniente S/N. Huom! Jälleen uusi paikka! Mutta entinen Massai Mara.   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Martin Heidegger puhuu juttelusta, lörpöttelystä (Das Gerede).  Todellisen keskustelun sijalla on puhe, keskustelu, jossa on jo lähtökohtaisesti kadotettu jotain olennaista; se on rituaalipuhetta. Lörpöttelyssä lauseet eivät merkitse mitään tai ne eivät tuo esiin mitään merkityksellistä. Jos ja kun sillä on oma roolinsa ja paikkansa maailmassa, puheen kuulija ylistää sanojan sanomaa. Kuulija teeskentelee ymmärrystä niin kuin puhujakin. Vaikutus syntyy varkain. Äkkiä jokin asia on esillä ja koko aihetta leimaa erityinen logiikka: asiat ovat niin kuin ovat, koska niin sanotaan.

Lörpöttelyyn liittyy saksalaisajattelijan toinen mielenkiintoinen  termi Stimmung, vire tai virittyneisyys. Vire on ”mieliala”, joka vaikuttaa siihen, miten ihminen tulkitsee ympäristöä ja tapahtumia. Yksi Heideggerin analysoimista esimerkeistä on pelko,  koska juttelu – lörpöttely – voi synnyttää tällaista virittyneisyyttä.

Puhe, joka peittää meidät ja maiseman, tulee selkämme takaa, menneisyydestä. Puhe virittää johonkin, synnyttää meihin virityksiä, joiden kautta näemme maailman. On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät – siis periytyneitä, valmiita virityksiä. Ajattelua tarvitaan uuden aloittamiseen. Siihen tarvitaan myös runoutta, joka aina irtisanoutuu valmiista, annetusta, peritystä. Tässä perityssä puheessa, selän takaa tulevissa huhuissa, sanat ovat ei-kenenkään sanoja. Joku on ne sanonut, mutta emme tiedä kuka. Silti meillä on taipumus uskoa niitä, sillä niistä on tullut osa itsestään selvyyksiä. Meillä on siis yleisiä mielipiteitä, ei omia mielipiteitä, kokemukseen perustettuja. Kuulemme koko ajan huhuja ja juoruja.

Vaikka ei olisi innostunut kielifilosofiasta, voi olla syytä tutkia puhetta, puheita, sanoja ja kategorioita, jotka meitä ympäröivät ja kulkevat meidän läpi. Heideggerin kuvaama lörpöttely synnyttää virittyneisyyttä, mutta vakavissa – joskus tieteellisissä – puheissa käytetyt kategoriat synnyttävät toisenlaisia vaikutuksia, esimerkiksi stigmatisoitumista tai jaottelua normaaleihin ja epänormaaleihin. Itsetuntemus ei välttämättä ole vain sitä, että tiedän erilaisia piirteitä luonteestani tai tiedän olevani erityisellä tavalla neuroottinen.

Itsetuntemus, joka menee kielen ja käyttämiemme kategorioiden läpi, vaatii menneisyyteen menemistä – ja kauemmaksi kuin omaan lapsuuteemme. Heideggerin kuvaama lörpöttely on este tälle, koska se estää kysymisen, ajattelemisen; se tuottaa tunnetta, että tiedämme eikä tarvitse mennä kauemmaksi.

Hypoteesini on, että tällainen lörpöttely haittaa itsetuntemusta, mutta se haittaa myös kuuntelemista. Kuvitelkaamme, että pakkomielteeni on jokin normi. Kun puhuja poikkeaa normista, kuuntelen hänen sanojaan tietynlaisten parametrien ja skeemojen kautta. Minulla on hänen poikkeavuudestaan jokin luokitus ja se pitää sisällään tulkinnan, jonka mukaan tämän luokituksen mukaisella puhujalla on taipumus sanoa sitä tai tätä. Jos hän sitten sanoo sitä tai tätä, totean, että hän toimii odotetusti; en varsinaisesti kuuntele mitä hän sanoo.

Kun lörpöttely synnyttää virityksiä, jotka sitten värittävät maailman tietyllä tavalla, tämä vaikuttaa tapaani kuulla sanoja. Lörpöttely on päässäni ja näen kaiken sinisenä. Ihan sama mitä toinen sanoo. Kaikki on sinistä. Helppo esimerkki on Heideggerin käyttämä esimerkki, pelko. Jos minut on viritetty pelkoon, puhujan sanat ovat minulle varoitussignaaleja. Jos puhuja onnistuu pääsemään leiriini tai klaaniini, se johtuu siitä, että hän vahvistaa virettäni. Usein käy niin, että viritys varoittaa joistakin puhujista ja sanoista. Auta armias, jos on näin. Riippuu vallastani ja voimasta, miten puhujalle käy... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kielletty hedelmä

 

Jan Brueghels: Paratiisi

Filosofiakahvila 11.3./12.3./13.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. Heladeria NEPTUNO, Paseo Maritimo Poniente S/N. Huom! Uusi paikka!   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Alussa heille sanottiin, että he saavat syödä kaikista paratiisin puista paitsi yhdestä, hyvän ja pahan tiedon puusta. En tiedä, kuinka paljon kyseessä oli kielto ja missä määrin ilmoitusluonteinen asia. Ihmiselle sanottiin, että jos hän syö tästä puusta, hänen pitää sen jälkeen kuolemalla kuolevan.

Käärme puhuu Eevalle todeten, ettei hedelmän syöminen johda kuolemaan, vaan siihen, että ihmisestä tulee Jumalan kaltainen; hän tulee avaamaan silmänsä, tuntee hyvän ja pahan. Käärme on oikeassa. Eeva syö hedelmää. Hän ei kuole. Hänen silmänsä avautuvat. Ihminen näkee olevansa alaston. Tieto hyvästä ja pahasta merkitsee sitä, että häpeää alastomuuttaan.

Kaikki taivaalliset ja maalliset vallat ovat myöhemmin korostaneet ihmisen erikoisuutta ja erinomaisuutta kehuen erityisesti sitä, että hän erottaa hyvän ja pahan toisistaan. Siitä ihmistä kuitenkin Genesiksessä rangaistaan. Hänet karkotetaan paratiisista, tästä eteenpäin hän joutuu tekemään töitä elääkseen.

Kun kansa puhuu kielletystä hedelmästä, puheeseen sisältyy ironiaa ellei peräti sarkasmia. Siihen sisältyy ajatus, että hedelmän tekeminen kielletyksi tekee siitä samalla vastustattoman, viettelevän. On kuin ihmiselle olisi sanottu: ”Syö se.” Teologit saattavat kuitenkin olla eri mieltä. Jossain vaiheessa he keksivät perisynnin käsitteen. Perisynnillä on tarkoitettu tätä alkuperäistä tottelemattomuutta.

Vuosisatojen ajan meille on tosiaan opetettu, että pahinta on tottelemattomuus. Niin paljon on opetettu, että herää epäilys. Ehkä hedelmä onkin hyvänmakuinen. Ehkä tottelemattomuus on tärkeintä, mitä voimme oppia.

Baruch Spinozan mukaan hedelmää ei koskaan kielletty. Ihmiselle vain sanottiin, ettei se sovi hänelle. Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä on myrkkyä ihmiselle. En ole varma, mihin Spinoza tähtäsi. Ajatus on kuitenkin mielenkiintoinen. Tästä voisi löytää jopa empiirisiä todisteita...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Totalitarismin tutkimisesta

Hannah Arendt

Filosofiakahvila 4.3./5.3./6.3.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. (Huom! Aika muuttuu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Yksi totalitarismin määritelmä on, että se on järjestelmä, jossa valtion valta ulottuu yhteiskunnan kaikille aloille. Stalinin Neuvostoliittoa, Mussolinin fasismia ja Hitlerin natsi-Saksaa pidetään esimerkkeinä totalitarimista.  Määritelmä on epämääräinen, mutta suuntaa-antava. Yksi totalitarimia tutkinut ajattelija, jonka vaikutus näkyy useissa nykyfilosofeissa, on Hannah Arendt (1906-1974). Hän julkaisi teoksen The Origins of Totalitarism vuonna 1951.

Ihmiset arvaavat, että kun puhutaan totalitarismista, puhutaan äärimmäisestä autoritarismista. Yhtenä totalitaristisen yhteiskunnan piirteenä pidetään sitä, että keinoja oikeutetaan viittaamalla  ihanneyhteiskuntaan, johon tähdätään. Tähän piirteeseen on kiinnittänyt huomiota myös Arendt. Tyrannimaista valtaa määrittää Arendtin mukaan laittomuus, ei-tyrannimaista laillisuus. Totalitaristisen vallankäytön erottaa tavanomaisesta tyranniasta erityinen piirre: terrori. Sana tulee ranskan kielen sanasta terreur, joka juontuu latinan suurta pelkoa merkitsevästä sanasta terror. Terrorilla tarkoitetaan poliittista tukahduttamista ja väkivaltaa, joka yleensä kohdistuu poliittiseen oppositioon. Poliittista opposiota ei ole vain vallassaolevien poliittiset vastustajat, vaan kaikki ihanneyhteiskunnan toteutumisen kannalta ”epäterveelliset” ainekset.

Emme voi pitää totalitarismin yleistä määrielmää riittävänä, koska samantapaisia tavoitteita (vallan ulottaminen kaikkialle) voi olla hyvin erilaisissa yhteiskunnissa kuin Neuvostoliitto tai natsi-Saksa. Äärimmäisestä autoritarismista puhuminen implikoi, että autoritarismia voi olla muissakin yhteiskunnissa; se ei vain ole yhtä äärimmäistä. Silloin herää kysymys, ymmärrämmekö (tai haluammeko edes ymmärtää) mitään, kun hyväksymme jonkin piirteen osaksi potentiaalisesti kaikkien yhteiskuntien piirteeksi, mutta käytämme sitä pejoratiivisesti kuvaamaan yhdenlaisia yhteiskuntia.

Myös terroria, yhteiskunnallista väkivaltaa ja tukahduttamista on käytetty hyvin erilaisissa yhteiskunnissa kuin Neuvostoliitto ja Kolmas Valtakunta (Das Dritte Reich). Tutkiessamme vallankäytön muotoja erilaissa yhteiskunnissa pitäisi kiinnittää ehkä huomiota vallankäytön kanaviin ja mekanismeihin. Esim. Arendt aivan oikein kiinnittää huomiota puolueiden funktioon ns. totalitaristisissa maissa. Tietenkin myös tässä tapauksessa on se vaara, että huomaamme, että puolueilla on samantapaisia funktioita ja strategioita myös sellaisissa maissa, joissa on sallittu enemmän kuin yksi puolue.

Ymmärrettävää ja oikeutettua, että Arendt, hänen sukupolvensa ja hänen jälkeensä tulleet tutkivat valtaa ja sen väärinkäyttöä. Sitä on varmasti tarpeellista (mahdollisesti hyvinkin kiireisesti) tutkia ja vastustaa nykyisinkin. Epäilemättä totalitarismin piirteiksi sanotut asiat kuten autoritarismi ja terrori toimivat indikaattoreina, varoitusmerkkeinä.

Kaikkialle ulottuva valta ei ole aina valtion valtaa (esimerkiksi ainoan hyväksytyn ajatuksen tai ideologian levittämistä). Ilman loistavan tulevaisuuden ja ihanneyhteiskunnan kuvaa silmissä maailmassa syrjäytetään ja hävitetään ihmisiä. Oikeutus on maallisempi kuin Neuvostoliitossa. Jonkun sanotaan uhkaavan olemassaoloa.

Kun tutkimme valtaa, voitaisiin pitää lähtökohtana ajatusta, ettei mikään valta ole välttämätöntä. On ehkä  väistämätöntä ja jopa toivottavaa, että yhteiskunnassa on valtasuhteita. Ei kuitenkaan ole hyvä hyväksyä ajatusta, ettei niitä voi muuttaa. Kun kuninkaiden valta oli keskiajalla absoluuttisempaa, ajateltiin, että se on välttämätöntä...

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sokrates, huono puhuja

 

 Filosofiakahvila25.2./26.2./27.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. (Huom! Aika muuttuu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sokrateen ironia oli julkeimmillaan hänen puolustautuessa ateenalaisten edessä. Puolustuspuheen alussa hän toteaa syyttäjiensä puhuneen niin hienosti, että melkein vakuuttivat hänet itsensäkin syytteiden oikeellisuudesta. Sokrates sanoo olevansa huono puhuja, joka ei pysty samaan kuin nämä taitavat puhujat. Sanat ovat salaivaisia. Emme kai voi ajatella, että Sokrates oli huono puhuja. Tietyllä tasolla Sokrates oli kuitenkin tosissaan. Hän teki pesäeroa retoorikkoihin.

Sokrateen mukaan hänen vastustajansa ovat deinoi legein, taitavia puhujia. Hän itse puhuu suoraan, ilman taitoa ja koristeita. Taitamattomuuden korostaminen ei merkitse, että hän ei välittäisi siitä, puhuuko hyvin vai huonosti. Platonin Faidroksessa Sokrateen keskustelukumppanut esittävät halveksivia huomioita henkilöstä, joka on puheiden kirjoittaja. Sokrateen varoittaa halveksimisesta. Sillä on väliä, puhuuko hyvin tai huonosti. Ei ole häpeällistä kirjoittaa. Häpeällistä on kirjoittaa huonosti. Tehdessään pesäeroa vastustajiinsa Sokrates puhuu taidokkuudesta ja taitamattomuudesta, mutta liittää taitaviin puhujiin epäsuoruuden ja koristeet, omaan puheeseensa suoruuden.

Sokratesta syytettiin nuorison turmelemisesta ja jumalien pilkasta, sillä hänen väitettiin palvovan joitakin vieraita daimoneja. Tuomareita oli 556. Heistä 281 äänesti Sokratesta vastaan, 275 puolesta. Hänet tuomittiin kuolemaan. Ateenalaiset eivät yleensä mielellään tuomineet kansalaisia, ateenalaisia, kuolemaan ja hänellä olikin mahdollisuus lähteä maanpakoon. Sokrates kieltäytyi ja joi myrkkymaljan.

Sokrateen tuomio oli todiste hänen vihollisilleen. He ajattelivat, että väkijoukkojen tai vastapuolen vakuuttaminen oli oikeutus ja peruste sille, miten jokin asia päätetään; se oli oikeutus julkisen tilan valtaamiselle ja sen omimiselle. Tämä on täsmälleen sama logiikka, jota nykyisin seuraavat poliittiset päättäjät. Filosofian historian kuuluisin tapahtuma luo siis humoristisen valaistuksen nykypäivän politiikkaan.

Mitä Sokrates oli tehnyt? Hän oli kävellyt ympäriinsä ja esittänyt kysymyksiä vastaamatta niihin. Itsekin Sokrates myönsi, että hän ei anna vastauksia, vaan luo vain umpikujia (aporia). Hän sanoi olevansa atopos, kirjaimellisesti ilman toposta, paikkaa: outo, hämmentävä, paikaltaan nyrjäyttävä.

Tätä eivät kaikki aikalaiset hyväksyneet. Mitä hyötyä olisi kaupungille hämmentäjästä, arvojen, tapojen ja vakaumusten kyseenalaistajasta? Meidän päiviimme saakka on Sokrateehen ja muihin filosofeihin suuntautunut sama epäilys. Eivätkö he ole ennen kaikkea negatiivisia ollessaan vastaamatta, esittämästä mitään posiitivista moraalista teesiä?

Sokrateesta on tehty filosofian isä, ainakin jonkinlainen vedenjakaja ja sankari. Kun häntä on sankarillistettu, on korostettu hänen metodiaan, dialektiikkaa (joka alkuperäisesti tarkoitti keskustelua). Harvoin kiinnitetään huomiota siihen, että hän sanoi olevansa huono puhuja. Ehkä huomautusta ei olla otettu tosissaan. Sen voi ottaa tosissaan, kun ajattelee, missä yhteydessä Sokrates puhui. Hän kierteli Ateenan katuja aikana, jolloin Kreikassa oli paljon ammattipuhujia ja heitä arvostettiin. Huono puhuminen oli toisenlaista puhetta, joka halusi heittää erilaisen siemenen – ja varmaankin erilaiseen maaperään.

Platonin Sokrateen puolustuspuhe on Sokrateen puhe oikeudessa, mutta todellisuudessa hän ei puolustaudu. Hän toki sanoo syytöksiä vääriksi ja osoittaa niiden epäjohdonmukaisuuden, mutta hän kieltäytyy muuttumasta. Sokrates sanoo, että hän puhuu totta ja puhuu jatkossakin. Hän tiesi, mikä oli ongelma: se ettei hän sanonut mitä ateenalaiset halusivat kuulla. Eikä häntä puolustautuminen auttaisikaan. Niin kuin Sokrates toteaa: Oli niin tai näin, Sokrates on syyllinen....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Suloinen markkinointi

 Filosofiakahvila18.2./19.2./20.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. (Huom! Aika muuttuu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Edward Louis Bernays oli välkky. Hän tajusi, että sanalla propaganda on huono maine. Hän keksi toisia nimiä. Sanoin häntä modernin propagandan isäksi, mutta yleisesti häntä pidetään PR:n (public relations) isänä. Voisi tietysti ajatella, ettei poliittisella propagandalla, markkinoinnilla ja PR:llä ole paljon tekemistä keskenään. Bernaysin projektit ovat kuitenkin mielenkiintoinen esimerkki, koska se osoittaa, että ne monesti sekoittuvat.

Vuonna 1929 hän ideoi kampanjan Torches of Freedom (En tiedä miten tämä pitäisi kääntää. Ehkä ”vapauden soihdut”). Sanoma oli, että tupakointi on feminististä. Esimerkki on yksinkertainen. Tässä poliittista vapausliikettä käytettiin tuotteen markkinoinnissa. 1950-luvulla hänet palkkasi United Fruit Company, joka teki yhteistyötä CIA:n kanssa kaataakseen Guatemalan demokraattisesti valitun hallituksen. Tämä on jo vähemmän viaton esimerkki, jos tupakoinnin mainostamista voi pitää viattomana.

PR – tiedotus- ja suhdetoiminta on osa markkinointia. Tarkoitus on kehittää yrityksen ja sen ns. sidosryhmien yhteistoimintaa. Kun PR on sisäistä suhdetoimintaa, sen tavoite on mm. henkilöiden sitouttaminen yritykseen. Tällainen toiminta voi olla ymmärrettävää, hyväksyttävää ja oikeutettua, mutta ihan metodologista syistä sitä pitäisi tutkia vallankäyttönä, ihmisten ohjaamisena.

Ennen kuin jotain asia tutkii, pitäisi tajuta, että se olemassa. Markkinointipuhe tai PR ovat jotain, jonka ehkä tajuamme, mutta emme pysähdy tai havahdu. Se vain on osa tuttua maisemaa. On kuin siinä ei olisi mitään tutkittavaa tai mitään mitä ihmetellä. Saattaa olla vaarallista, että yhdenlaiset puheet ovat tällaisessa asemassa maailmassamme. Se voi johtaa myös siihen, ettemme tiedä, mitä itse teemme, kun puhumme. Levitämme propagandaa kuvitellen tekevämme ison palveluksen, koska informoimme.

Mitä tehdä, jos meitä ohjataan kaikkialta? Miten voisimme sitä vastustaa, jos haluaisimme? Vähän aikaa sitten esteettistä kirurgiaa tekevä klinikka käynnisti laajan tv-kampanjan. Nuoret kauniit naiset olivat käsiraudoissa, pidätettyinä. Teksti sanoi: ”Historia opettaa, että turhamaisuus on ollut melkein rikos.” Rivien välissä oleva, loivasti ironinen viesti oli, ettei se sitä ole enää, tule korjauttamaan nenäsi, se on ruma. Tämä mainos pisti minut ajattelemaan, että sellainen askeesi, itsensä harjoittaminen, joka kehittäisi ihmisessä jotain muuta hyvettä kuin turhamaisuutta, saattaisi säästää ihmisten rahoja.

Meitä ympäröivien viestien maailmassa on silloin tällöin vaikeaa erottaa mainos tiedottamisesta. Kaiken tiedottamisen tarkoitusta on vaikea tietää. Jos minulle mainostetaan jäätelöä, ymmärrän tekijöiden minun haluavan ostaa jäätelöä. Tunnettu suklaamerkki kampanjoi yksinäisyyttä vastaan yhdessä Punaisen Ristin kanssa. Iskulause oli: ”Lempeys yksinäisyyttä vastaan.” Mietin pitkään, mitä minun haluavan tekevän tai ostavan. Ostin kyseistä suklaata. Yksinäisyyden tunne helpotti heti.

Sellainen askeesi, joka saisi minut hyväksymään itseni paremmin, säästäisi minut ehkä kirurgin veitseltä. Harjoitus, joka saisi minut rakastamaan yksinäisyyttä, säästäisi hammaslääkärikustannuksissa. Ajattelun pitäisi valpastua, katsoa mistä kaikkialta meitä ohjaava puhe tulee ja kysyä, mihin meitä viedään...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Propagandan synty

 

Kardinaali Richelieau

Filosofiakahvila11.2./12.2./13.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa).

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.30. (Huom! Aika muuttuu) Restaurante COLONIA, Paseo Maritimo Poniente, vanhasta paikasta Nerjaan päin, majakan ja Massai Maran välissä, rannan puolella (entinen parkki toimii).   

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Propaganda on levitettävää asiaa. Yleensä yritetään vaikuttaa ihmisten käsityksiin, mielipiteisiin. Heidä yritetään saada vihaamaan, rakastamaan tai pelkäämään. Propagandan historia on arvojohtamisen historia.

Olen siteerannut aikaisemminkin Francis Baconin tekstiä Of Sedition and Troubles vuodelta 1619. Siinä hallitsijoiden pelon ja huolen aiheeksi nostetaan se, onko ihmisillä ruokaa ja millaisia mielipiteitä heillä on. Molemmat voivat aiheuttaa kapinointia. Myös muut ajattelijat kiinnittivät huomiota samaan asiaan, vaikka muotoilivat huolensa eri tavoilla. Hallitsijoiden kiinnostuksen aiheeksi tuli kysymys, miten voi vaikuttaa mielipiteisiin ja millaista järkeä pitäisi luoda taloudenhoitoon, jotta ravintoa olisi riittävästi.

1600-luvulla, 30-vuotisen sodan aikana, samaan aikaan kun Eurooppa täyttyi ruumiista ja ekonomisteista, keksittiin käyttää informaatiota ja desinformaatiota sodassa, ts. keksittiin käyttää propagandaa. 

Yksi luoja, propagandan isä, oli Armand de Richelieau, kardinaali Richelieau, ranskalainen valtiomies, joka monien arvioiden mukaan teki Ranskasta 1600-luvun mahtavimman valtakunnan. Hän pisti koko joukon vaikuttamaan mielipiteisiin. Näitä mielipiteiden muokkaajia, niihin vaikuttajia, sanottiin publisisteiksi. He kirjoittvat ja levittivät pamfletteja ja lentolehtisiä. Journalismin pimeää esihistoriaa, voitaisiin sanoa.

Propagandan historiaa voidaan tarkastella välineiden näkökulmasta. Tietenkin lukutaidon yleistyminen, painetut sanomalehdet, radio ja myöhemmin televisio sekä internet ovat tärkeitä muutoksia. Propagandan syntyä ja kehitystä voitaisiin tutkia myös toisesta, vähemmän materiaalisesta kulmasta. Ihmisten manipuloinnilla on kuitenkin – kaikesta huolimatta – suhde ajatteluun ja rationaalisuuteen.

Modernin propagandan isänä voidaan pitää herraa nimeltä Edward Louis Bernays (1891-1995) (Sigmund Freudin siskon Annan poika, syntyjään itävaltalainen, amerikkalaistunut). Hän kirjoitti useita vaikutussvaltaisia teoksia, joissa propagandan tekeminen rationalisoituu, psykologisoituu. Ensimmäinen näistä teoksista oli Crystalizing Public Opinion (1923). Erityisen maineikas on Propaganda (1928).

Yksi tekijän inspiraation lähteistä oli ranskalainen lääkäri, joka oli kiinnostunut myös psykologiasta, sosiologiasta ja antropologiasta: Gustave Le Bon. Hänen teoksena Psychologie des Foules (Joukkopsykologia, 1895) innoitti myös natsi-Saksan kehittäjiä. Adolf Hitler siteeraa tohtoria.

Bernays piti massoja irrationaalisina ja laumavaiston ohjaamina. Tästä lähtökohdasta hän lähtee kehittelemään menetelmiä (psykologisia) heidän arvojensa,  mielipiteidensä ja käyttäytymisen ohjaamiseen, niiden manipulointiin. Minua ei kiinnosta näiden menetelmien tehokkuus, vaan se tosiasia, että psykologia tuli olennaiseksi osaksi niitä. Kiinnostavaa on myös kehittelytyön taustalla oleva maailmankatsomus. Ihmiset ovat massaa, manipuloitavaa massaa. Toiset ovat heidän yläpuolellaan ja heidän kuuluukin ohjata heitä.

Filosofia ei ole koskaan herännyt propagandan olemassaoloon, vaikka sen olisi pitänyt. Filosofia syntyi toisiin vaikuttavan puheen, retoriikan ja sofismin jarruttajana, kritiikkinä.

En ole ehkä kovin kunnianhimoinen enkä ole filosofi, mutta yritän olla olematta publisisti...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila