Katoamisen taito: Viinikainen ja tarinointi

Myöhemmin tulen puhumaan runoudesta ja filosofiasta, niiden intiimistä yhteydestä ja niiden irrottautumisesta toisistaan. Aihe ei ole outo eikä harvinainen. Monet näkevät yhteyden ja kaipaavat tätä yhteyttä. Harvoin puhutaan proosasta, proosallisuuden merkityksessä filosofiassa. Mihail Bahtinin ajattelu ja tuotanto on poikkeus: hän näki proosan arvon, uskoi sen tuovan esiin määrittelemättömän, keskeneräisen, yllätyksellisen.

Bahtinin hengessä totean, että filosofia tarvitsisi proosallisuutta, jonka avulla päästäisiin huonosta abstraktisuudesta, saavutettaisiin asioiden ajallisuus ja tapahtumien tapahtumaluonne.

Joskus proosakirjailijat ovat erityisen veijareita, tarinoitsijoita, fabuloitsijoita ja silloin he ovat erityisen vähän filosofisia (sanan huonossa ja yksiviivaisessa merkityksessä). Filosofit eivät yleensä kerro tarinoita (vaikka joskus, niin kuin kyynikkojen tapauksessa, anekdootti ilmaisee filosofian). Tarinoitsija saattaa silti pilke silmäkulmassa avata ikkunoita, jotka olisivat hyviä ikkunoita filosofinkin kurkistaa ulos.

Suomalaisessa nykykirjallisuudessa on yksi poikkeava kulkija, ikkunan avaaja, villi tarinoitsija: Antero Viinikainen. Hän muuttaa kaiken tarinaksi. On kuin mikä tahansa asia, päähän juolahtanut ajatus tai käteen sattunut esine, alkaisi muuttua tarinaksi heti kun Viinikainen ottaa siitä otteen.

Viinikaisen Sisiliskopalatsissa, kotiseudulleni sijoittuvassa romaanissa, kaikki on tarinaa ja tarinaa tarinan sisällä. Se kiertyy Canillas de Aceitunon maisemiin kadonneen kirjailijahahmon ympärille. Häntä etsitään ja hänet kadotetaan. On myös muita katoamisia, veijareita jotka hallitsevat katoamisen taidon. Aina ei ole myöskään selvää, kuka on kuka ja kenen sukua.

Jo ensimmäisessä virkkeessä ovat läsnä katoaminen, veijarius, hauta ja nauru: ”Melgaresin tempuista yliveto oli se kun hän pani kansalliskaartilaiset kaivamaan ruumistaan ylös kuraisesta maakuopasta samalla kun itse poltteli kaikessa rauhassa pitkänhoikkaa panatella-sikaria Sisiliskopalatsin takkavalkean ääressä...”

Niin... Olisi jonkun ajattelijaksi itseään tekevänkin hyvä kurkistaa näistä ikkunoista, joita viinikaiset, gogolit ja muut availevat. Minä en osaa muuta kuin asettaa itseni kysymyksen eteen: Mitä muuta minäkään olen tänne tullut tekemään muuta kuin oppimaan ja harjoittelemaan katoamisen taitoa?

Minkä muun tempun voisin tehdä?

Avoin

Komm! Ins Offene, Freund! Näillä sanoilla aloittaa Hölderlin keskeneräisen runonsa. Hän kutsuu ystäväänsä Avoimeen. Mutta mikä on tämä Avoin, jota myöhemmin myös Rainer Maria Rilke, Rondan rakastaja, niin paljon arvosti? Yhtä vähän kuin uskaltaisin kääntää edes runon ensimmäisiä säkeitä uskallan määritellä Avointa.

Avoin on Rilkelle jotain kaivattavaa. Hölderlinin säkeissä se tuntuu olevan tila – paikka, joka avautuu; se on vapauden kokemus. Erityisesti minua kiinnostaa sanan ”ystävyys” liittyminen Avoimeen. Siihen paikkaan kutsutaan ystävä. Onko mitään filosofisempaa aihetta, filosofisempaa sanaa kuin ystävyys, filia? Mitä muuta on ystävyys kuin tämä vaikeasti määriteltävä Avoin?

Michel Foucault fougueux (proosaruno)

Uskoen että on enemmän ja muuta ja hyläten maailman muuttumattomuuden Michel Foucault elehtii ilman oletuksia, ilman synteesiä, nimettömänä ja pysähtymättä. Lopulta on palattava ystävyyteen: huolehdittava erilaisuudesta, oikeudesta olla outo.

Silleen jättäminen

Tunnustin taannoin ystävälleni: ”Jonkinlainen lyönpä päätäni seinään -asenne, ajatusten pyörittäminen pakkomielteenomaisesti ollut päällä, mutta eilen menin tekojärvelle ja kävelin kukkien ja humisevien puiden keskellä vuorien voimaa keräten... ja aloin jo voida paremmin. Hiljaisuus ja kuunteleminen... Eivätkö nämä ole unohdettu tehokkaammin kuin se Heideggerin oleminen? Vai onko kyse samasta asiasta?” (Kysymykseni viittasi Heideggerin teesiin ”olemisen” unohtamisesta, kaiken tekemisestä välineelliseksi.)

Ystäväni vastasi: ”Olet silleen jättänyt mikä heideggerin arvostama metodi olla. Päivä nousee kuitenkin huomenna ja sitten taas tapahtumat tempaavat mukaansa.”

Martin Heidegger käytti käsitettä silleen jättäminen puhuessaan laskevan ajattelun ja mietiskelevän ajattelun erosta. Kalkuloiva ajattelu, laskeminen, kiinnittyy haluumme ottaa haltuun, käyttää; se on sitä mitä Heidegger kutsui teknologiseksi ajatteluksi. Silleen jättäminen ei ole passiivisuutta; se on mietiskelevä asenne, mietiskelyä, joka viipyilee, etsii merkitystä, mutta ilman ennaltamäärättyä tavoitetta. Se asettuu laskemista, laskeskelevaa ajattelua vastaan.

Nähdäkseni silleen jättämiseen kuuluu kuunteleminen, erityinen kuuntelemisen muoto: sellainen, missä kuulija ei määrää ja ohjaa, vaan antaa tapahtuvan tapahtua. Olematta heideggerilainen ja tajuamatta tarpeeksi hänen ajattelustaan voi väittää, että jotain merkityksellistä hän epäilemättä tavoitti.

Kokki, filosofi ja romantikko

Lomailevan, mutta maailman parhaaksi ravintolaksi sanotun El Bullin isäntä ja luoja, Ferran Adria, on kuulema tunnustanut Michel Onfraylle, että hänen luomuksillaan on derridalaisia inspiraation lähteitä. Voimme helposti kuvitella, miten J.Derridan dekonstruktiivinen, vastakohtia purkava ajattelu antaa kimmokkeita molekyylejä manipuloivaan ruoanlaittoon.

Minun keittiöni, vaatimattomampi, mutta erittäin omistautunut, perustuu toisenlaiseen, romanttisempaan filosofiaan. Inspiraation lähteeni on Novalis, joka kirjoitti: ”Kaikesta pitää tulla ruokaa.” Romanttiselle runoilijalle ja filosofille kaiken elävöittäminen on elämän tavoite; nautinto on elämä.

Lupaan itselleni toistuvasti, että filosofiani – jos sellaisesta voi puhua – perustuu sen myöntämiselle, että minusta pitää tulla enemmän ja enemmän kokki.

Kesän ja syksyn ohjelmasta

Niin kuin lupasin Mielenrauha-muistiinpanon kommentissa, aion julkaista joitakin huomautuksia ja välähdyksiä myös kesällä. Niillä saattaa olla tekemistä käynnissä olevien "tutkimustöiden" kanssa, olla niiden sivupolkuja tai sivutuotteita, mutta osa tulee olemaan (näin epäilen) vain pelkkiä vitsejä.

Syksyllä Sofia-opisto jatkaa filosofiakahvilaistuntoja Fuengirolassa kaksi kertaa viikossa (ainakin aluksi). Tulemme puhumaan mm. filosofiasta elämäntapana, runouden ja filosofian suhteesta sekä onnellisuudesta. Teemme myös lisäyksiä myrkkyoppiin ja kysymme, pitäisikö filosofin välttää avioliittoa.

Tarkoitus on perustaa filosofiakahvilaryhmä myös Nerjaan. Valittu paikka (ainakin toistaiseksi) on Balcón de Europan yhteydessä sijaitsevan hotellin kahvila. Tämän ryhmän hengissäselviämisen edellytys on riittävä osallistujamäärä. Aiheita tulevat olemaan mm. hyvä elämä, itsensä kehittäminen, selkeys ja hybris.

Serenitas eli mielenrauha

Roland Barthes sanoi, että mielenrauha on tärkein tunne. Hän sanoo saman kuin monet muutkin ajattelijat. Samalla tavalla ovat puhuneet antiikin Kreikan filosofit ja myös monet itämaiset ajattelijat. Ymmärtääkseni Barthesin huomion taustalla on hänen kiinnostuksensa buddhalaisuuteen, erityisesti zen-buddhalaisuuteen.

Kun monet ovat puhuneet ja kautta aikojen samalla tavalla, pyrkineet samaan rauhaan, mielenrauhaan, tasapainoon, niin aina tulee joku, joka sanoo: ”Miljoonat eivät voi olla väärässä.” Kokemus opettaa silti, että miljoonat voivat olla väärässä. Tuhansien vuosien ajan voidaan tukeutua täysin virheellisiin käsityksiin ja vääristyneisiin arvoihin.

Olen itse vuosien ajan vältellyt mielenrauhan saamista, tehnyt itsestäni levotonta, kiihdyttänyt itseäni, koska minulla on ollut tunne, että rauha jättäisi minut paikalleni, kivettäisi. Kivet ovat rauhallisia, eivät ihmiset, ajattelin. Stoalaiset, jotka mielenrauhaa etsivät, vaikuttivat minusta kylmiltä. Seneca –itsekin stoalainen – vitsaili stoalaisten olevan pyöreitä kuin kurpitsat.

Serenitas, mielenrauha, merkitsee rauhaa, tasapainoa, tyyneyttä, harmoniaa, tietynlaista onnellisuutta. Lopultakin tuntuu siltä, että se voisi olla arvo, tavoiteltava tila, jos se ei merkitse kuolemaa.

Enemmän kuin filosofeilta olen oppinut runoilijoilta ja taiteilijoilta, että tyyneys, rauha, harmonia, eivät ole kivettyneisyyttä – niiden ei tarvitse merkitä kivettymistä, tunteiden nukahtamista. Serenitas on runossa ja maalauksessa yleensä jännittynyt tila, jännittynyt rauha ja se on syntynyt kompositiosta, eri elementtien yhdistämisestä. Serenitas on enemmän kompositio kuin raukea valahtaminen tyyneen uneen.

Sitten kun opimme tahtomaan mielenrauhaa, harmoniaa, olemme taas uuden kysymyksen edessä: Miten se saavutetaan? Tätä kysymystä seuraa toinen, vähemmän yleinen, konkreettisempi kysymys: Mikä meitä häiritsee? Toisin sanoen kysymme, mikä tekee levottomaksi, mikä estää löytämästä tasapainoa? Pelko, tietenkin. Sen olemme todenneet monta kertaa. Mutta pelon voima kasvaa, sen levottomaksi tekevä vaikutus kasvaa omien tekojemme, omien sanojemme seurauksena. Me lisäämme hysteriaamme sanomalla itsellemme huolestuttavia asioita. Olkaamme siis huolellisia. Kuunnelkaamme miten puhumme itsellemme.

Lopuksi haluan kertoa tarinan, jossa mielen järkkyminen, mielenrauha, filosofia, ystävyys ja meidän oma historiamme ovat kaikki läsnä. Tarina kahdesta filosofista ja yhdestä kirkon miehestä. Louis Althusser sekosi ja kuristi vaimonsa hengiltä vuonna 1980. Ollessaan mielisairaalassa hänen luonaan vieraili vakituisesti hänen hyvä ystävänsä teologi, isä Stanislas Breton. Ja hänen luokseen tuli myös toinen filosofi, Michel Foucault. Althusser on dokumentoinut kirjeisiinsä erikoisen tapaamisen kolmikon välillä ja hän muistelee innoissaan keskustelua, joka syntyi Foucault´n ja luostarissa eläneen miehen välillä.

He keskustelevat ystävyydestä. Foucault puhuu siitä, miten kirkko on suhtautunut epäluuloisesti ystävyyteen, puhunut vain siitä mistä teologit käyttävät nimitystä agape, kristillinen rakkaus. Isä Breton myöntää tämän, kertoo kokemuksistaan. Althusser toteaa kummallisessa, ehkä mielenvikaisessa kirjeessä, jossa hän puhuttelee molempia henkilöitä, että Foucault on saavuttanut tasapainon, mielenrauhan, selvinnyt itsemurhakriiseistään ja saavuttanut mielenrauhan ystävyyden, ei kristillisen rakkauden ansiosta.

Tässä erikoisissa olosuhteissa tapahtuneessa epätodennäköisessä kohtaamisessa keskusteltiin jostakin olennaisesta, syvästä ongelmasta ja syvistä kerrostumista länsimaisessa kulttuurissa. Vastakkain asettuivat kaksi eri tietä: teologia ja filosofia, usko ja ystävyys. Mutta epäilemättä molempien teiden päämääränä on harmonia, tasapaino, mielenrauha, jonkinlainen pelastus, vaikka nämä asiat ymmärrettäisiinkin hyvin eri tavalla teologiassa ja filosofiassa.