(Tämä on lisähuomautus 30. kesäkuuta julkaistuun muistiinpanoon Vaeltajan ajattelu.)
Etsiydyn yöhön ja olen alaston, ilman tavanmukaisia aseita, ilman vanhoja tapoja. Näin palautan elämälle sen alkuperäisen, syvän hulluuden.
Filosofit ovat kiihkeästi pohtineet totuutta ja erehdystä, asettuneet vakaasti totuuden puolelle. Latinaksi erehdys on errare. Se ei ole pelkästään tieto-opillinen termi. Errare-sanasta juontuu esimerkiksi englannin sana error, erehdys, mutta myös errant, vaeltava, eksyksiin joutunut. Erehtyä, eksyä, vaeltaa – tämä kaikki kuuluu elämään ja meistä voi tulla vielä vaeltajia, jotka saattavat olla vapaampia, myös totuudenmukaisempia, sillä heillä ei ole illuusiota kodista lopullisena turvapaikkana, ikuisena perustana.
Mutta miten vaeltaja on mahdollinen? Miten kukaan jaksaa vaeltaa? Vaeltajan jalat vahvistuvat. Harjoitus auttaa. Yhtä paljon auttaa se, että keventää kantamuksiaan. Vain välttämätön mukaan. Katse horisonttiin, ei taaksepäin. Kilometrit ja vuodet vanhentavat, mutta askel voi keventyä silti. Mitä ajattelijan pitäisi itseltään riisua, mikä paino heittää harteiltaan? Ainakin kaikki vakaumukset.
Vaeltaja on se rohkea, joka valitsee mieluummin erehtymisen, eksymisen, vaeltamisen. Filosofia on työtä, joka auttaa opastamaan tiellä,vaelluksella. Se ei takaa erehtymättömyyttä, mutta opastamaan, auttamaan se on keksitty: tekemään meistä onnellisia tai ainakin auttamaan selviytymään hengissä.
torstai 11. marraskuuta 2010
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Tanssiva tähti
(Kuva: Marko Mäkinen)
Nietzsche puhui tanssivasta tähdestä, tahtoi sellaisen sanoillaan kutsua. Ajattelun pitäisi synnyttää tanssi, ajattelijan tulla tanssijaksi. Mutta ei vain siksi, että ajattelunkin täytyy oppia hypähtämään, pyörähtämään, liukumaan, siis liikkumaan. Vaan myös siksi, että taideteos, jota olemme tekemässä – elämä – ei tule olemaan veistos, vaan tapahtuma, koreografia.
Syy miksi seuraan tanssija-koreografi Teemu Kyytisen blogia The Moving Human Diaries: tekijä tekee julkaistujen videoiden kautta samaa kuin minä tässä; hän luonnostelee, tekee muistiinpanoja, kokeilee. Kyytinen sanoo, että tanssiminen, liikkuminen, on ajattelua. The Moving Human Diaries -blogista voi etsiä innoitusta, jos tahtoo, että käsitteet panevat asioita liikkeeseen ja sanoiksi pukeutuvat ajatukset tanssisivat.
Mitä tekee tanssija? Hän säilyttää itsessään kaaoksen, osaa siitä ammentaa, hakee kuilun energiaa ja suuntaa sen uudestaan. Kaikkea tätä tekee tanssija, joka koordinoi voimia, mutta ei tee organisaatiota, kivettynyttä järjestystä. Meillä on paljon opittavaa tanssijalta.
Mitä muuta toivon kuin pääsemistä liikkumattomuuden illuusiosta? Mitä muita voimia osaisin rukoilla avukseni kuin tanssin henkiä?
Kyytisen blogiin voi tutustua osoitteessa:
http://movinghumandiaries.blogspot.com/
Katkelmia Virpi Pahkisen uusimmasta teoksesta (josta kirjoitin aikaisemmin, 29.3. 2009 otsikon Käärmeensyöjä alla) linkissä:
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Lenny Bruce, filosofi
Joku kysyi: Miten joku nimetään filosofiksi, kuka ansaitsee nimityksen? Lenny Bruce, oikealta nimeltään Leonard Alfred Schneider (1925-1966) oli stand up –koomikko. Hän oli enemmän filosofi kuin monet, jotka filosofiaa korkeakouluissa opettavat.
Hän oli ajattelija, joka pohti hyvin amerikkalaiseen tapaan kielifilosofiaan liittyviä kysymyksiä, semantiikan luonnetta. Hän tarkasteli, miten sanat voivat saada painoarvoa tai menettää sen. Sanat latautuvat käytössä. Mutta ennen kaikkea Lenny Bruce oli moraalifilosofi – totaalinen ”pitäisi olla” –lauseiden kriitikko. Hän sanoi:
The "what should be" never did exist, but people keep trying to live up to it. There is no "what should be," there is only what is.
Hän toi komedian ajatteluun ja ajattelun komediaan. Lennyt totesi:
The only honest art form is laughter, comedy. You can't fake it... try to fake three laughs in an hour - ha ha ha ha ha - they'll take you away, man. You can't.
Lenny Bruce oli filosofi, koska onnistui tekemään totuuden sanomisesta elämäntavan, provosoinnista olemisen tavan. Hän oli taiteilija, mutta myös filosofi, Diogeneen inkarnaatio.
http://www.youtube.com/watch?v=St0Y8-1BlCc&feature=related
torstai 4. marraskuuta 2010
Runous ja filosofia
Runous on usein täsmällistä ja tarkkaa sortumatta käsitteiden väkivaltaisuuteen. Käsitteet tarttuvat ja yrittävät tehdä tuntemattomasta tunnetun, mutta runous luo tuntemattomaan suhteen tuntemattomana; se ei muuta sitä läpinäkyväksi. Siksi ajattelen samoin kuin Blanchot, filosofi tai epäfilosofi, että runous on kokemus tuntemattomasta oudosta.
Runous on täsmällistä, sanon. Mirkka Rekola kirjoittaa: ”Vanhan ajattelun metodit eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.” Tämä on täsmällisesti sanottu. Aforismi asettaa ajattelulle, myös filosofiselle ajattelulle, haasteen, iskee sen kylkeen kipeän piikin. Alamme epäillä: ehkä metodimme ovat liian vanhoja, ehkä ne eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.
On mahdollista sanoa, että filosofia on syntynyt runoudesta. Siihen voi uskoa. Voiko Herakleitoksen tai Empedokleen tapauksessa erottaa runouden ja filosofian? Filosofia ja runous ovat myös eron ja erottautumisen jälkeen inspiroineet tosiaan. Välillä ne luovat epäileväisiä ja kriittisiä katseita toisiinsa.
Ainakin filosofia ja runous kohtaavat konkreettisella, jopa väkivaltaisella tavalla, kun ne tulkitsevat toisiaan, puhuvat toisistaan. Filosofit ovat toistuvasti tarttuneet joihinkin runouden teksteihin (Heidegger Hölderlinin teoksiin, Hegel Sofokleen Antigoneen etc).
Sofokleen Antigonella on on ollut monia filosofisia tulkitsijoita: Aristoteles, Hegel, Heidegger, Lacan etc. Tämä tragedia on kiehtonut ajattelijoita melkein enemmän kuin Oidipus. En ole Hegel, mutta minäkin olen teoksen lumoissa. En siksi, että olisin filosofi; minusta se vain on suurta runoutta, yksi ihmiskunnan historian suurimmista taideteoksista.
On Antigonen hahmoa korostavat (Heidegger, Lacan) ja “juonta” korostavat (Aristoteles) tulkinnat. Aristoteles on oikeassa arvostellessaan tulkintoja, jotka irrottavat sankarin yhteydestä, kokonaisuudesta, tilanteesta, mutta ”juoni” ei ole koko draama; kompositiossa on muitakin, ei-lineaarisia, syvyyssuuntaisia ulottuvuuksia. Kun Antigone kohtaa kuninkaan, tilanne voisi olla ohi aikaisemmin, mutta vielä Antigone puhuu, ja kuoro reagoi. Antigonen monologi ja kuoron puhe todistavat siis väitteeni: draamaan kuuluu myös syvyysulottuvuus, jota ilman tragedia ei olisi niin koskettava.
Silti tärkeää ei ole löytää oikeaa, parempaa tulkintamenetelmää. Ongelma, jossa elämme, ei ole tulkintaongelma. Ongelma on pikemminkin runouden (taiteen) ja elämän välirikko. Uuden menetelmän pitäisi mahdollistaa niiden lähentämisen. Menetelmä ei tulkitse, vaan käyttää taidetta, tuo runouden elämään.
Vanhan ajattelun metodit eivät toimi. Jo Sofokleen tragedia todistaa väitteen. Näytelmän kauhistuttavat seuraukset johtuvat siitä, että kuningas Creon ei halua ”tulla naiseksi”. Hän pelkää, että jos hän antaa periksi Antigonelle, auktoriteetin uhmaajalle, hänestä tulee nainen ja Antigonesta mies. Tämän seurauksena elävänä hautakuoppaan ei viedä vain naista, joka kieltäytyy olemasta kiltti tyttö, vaan myös kuninkaan poika. Ylpeys ja pelko naiseksi tulemisesta jäykistävät kuninkaan mielen, kiinnittävät hänet tuhoisaan päätökseen.
Filosofian ja runouden ei tarvitse solmia uutta liittoa tai sulautua, mutta jos koemme, näemme, että meidän ongelma – ongelma, jossa olemme – liittyy taiteen ja elämän etääntymiseen toisistaan, filosofian pitää keksiä keinoja saada runoudesta inspiraatiota. Ehkä silloin sankarimme on uudestaan Antigone ja osaamme uhmata kuninkaan jähmettynyttä mieltä, joka pelkää tulla naiseksi.
Runous on täsmällistä, sanon. Mirkka Rekola kirjoittaa: ”Vanhan ajattelun metodit eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.” Tämä on täsmällisesti sanottu. Aforismi asettaa ajattelulle, myös filosofiselle ajattelulle, haasteen, iskee sen kylkeen kipeän piikin. Alamme epäillä: ehkä metodimme ovat liian vanhoja, ehkä ne eivät ole niiden ongelmien, joissa elämme.
On mahdollista sanoa, että filosofia on syntynyt runoudesta. Siihen voi uskoa. Voiko Herakleitoksen tai Empedokleen tapauksessa erottaa runouden ja filosofian? Filosofia ja runous ovat myös eron ja erottautumisen jälkeen inspiroineet tosiaan. Välillä ne luovat epäileväisiä ja kriittisiä katseita toisiinsa.
Ainakin filosofia ja runous kohtaavat konkreettisella, jopa väkivaltaisella tavalla, kun ne tulkitsevat toisiaan, puhuvat toisistaan. Filosofit ovat toistuvasti tarttuneet joihinkin runouden teksteihin (Heidegger Hölderlinin teoksiin, Hegel Sofokleen Antigoneen etc).
Sofokleen Antigonella on on ollut monia filosofisia tulkitsijoita: Aristoteles, Hegel, Heidegger, Lacan etc. Tämä tragedia on kiehtonut ajattelijoita melkein enemmän kuin Oidipus. En ole Hegel, mutta minäkin olen teoksen lumoissa. En siksi, että olisin filosofi; minusta se vain on suurta runoutta, yksi ihmiskunnan historian suurimmista taideteoksista.
On Antigonen hahmoa korostavat (Heidegger, Lacan) ja “juonta” korostavat (Aristoteles) tulkinnat. Aristoteles on oikeassa arvostellessaan tulkintoja, jotka irrottavat sankarin yhteydestä, kokonaisuudesta, tilanteesta, mutta ”juoni” ei ole koko draama; kompositiossa on muitakin, ei-lineaarisia, syvyyssuuntaisia ulottuvuuksia. Kun Antigone kohtaa kuninkaan, tilanne voisi olla ohi aikaisemmin, mutta vielä Antigone puhuu, ja kuoro reagoi. Antigonen monologi ja kuoron puhe todistavat siis väitteeni: draamaan kuuluu myös syvyysulottuvuus, jota ilman tragedia ei olisi niin koskettava.
Silti tärkeää ei ole löytää oikeaa, parempaa tulkintamenetelmää. Ongelma, jossa elämme, ei ole tulkintaongelma. Ongelma on pikemminkin runouden (taiteen) ja elämän välirikko. Uuden menetelmän pitäisi mahdollistaa niiden lähentämisen. Menetelmä ei tulkitse, vaan käyttää taidetta, tuo runouden elämään.
Vanhan ajattelun metodit eivät toimi. Jo Sofokleen tragedia todistaa väitteen. Näytelmän kauhistuttavat seuraukset johtuvat siitä, että kuningas Creon ei halua ”tulla naiseksi”. Hän pelkää, että jos hän antaa periksi Antigonelle, auktoriteetin uhmaajalle, hänestä tulee nainen ja Antigonesta mies. Tämän seurauksena elävänä hautakuoppaan ei viedä vain naista, joka kieltäytyy olemasta kiltti tyttö, vaan myös kuninkaan poika. Ylpeys ja pelko naiseksi tulemisesta jäykistävät kuninkaan mielen, kiinnittävät hänet tuhoisaan päätökseen.
Filosofian ja runouden ei tarvitse solmia uutta liittoa tai sulautua, mutta jos koemme, näemme, että meidän ongelma – ongelma, jossa olemme – liittyy taiteen ja elämän etääntymiseen toisistaan, filosofian pitää keksiä keinoja saada runoudesta inspiraatiota. Ehkä silloin sankarimme on uudestaan Antigone ja osaamme uhmata kuninkaan jähmettynyttä mieltä, joka pelkää tulla naiseksi.
torstai 28. lokakuuta 2010
Lisäyksiä myrkkyoppiin
1.
Nietzsche puhuu elämän mahdollisuuksista...Ne pitää vapauttaa, ne pitää luoda ja hän pyrkii luomaan sairaudesta näkökulman terveyteen ja päinvastoin. Filosofia muodostuu näin erilaisten”tilojen” muuttamiseksi henkisiksi muodoiksi - se on transfiguraation taidetta. Näkökulmien luominen on kykyä myönteisyyteen, kykyä hyötyä tapahtumista, tapahtumien muuttamista omaksi eduksi, oman elämän rikastamiseksi, omien mahdollisuuksien vapauttamiseksi. Mistä löytää näkökulmia - sellaisia jotka auttavat. lisäävät elämän rikkautta? Filosofia auttaa, samoin taide. Näin puhui Nietzsche.
Spinoza, Nietzsche sekä molempien tutkija ja arvostaja Gilles Deleuze luovat eräänlaista myrkkyoppia. He sanovat: Ei ole Hyvää ja Pahaa, mutta kyllä hyvää ja huonoa. Eli myrkkyoppi moraalin tilalle. Ei pelkästään moralismin tilalle, vaan universaalin moraalin. He puhuvat tuomitsemista vastaan. Ajatus ei ole ateistien yksinomistuksessa. Cristóbal Serra, kristitty, sanoo: Jeesus varoitti tuomitsemisesta.
Myrkkyopin peruskysymys: Mikä minulle sopii? Nietzsche sanoi: Mikä toiselle myrkkyä ei ole sitä toiselle. Ehkä jotkut ovat aina myrkkyä, pieninäkin annoksina. Mikä Spinozalle ja Nietzschelle suurin myrkky? Ennen kaikkea kaunaisuus. Se myrkyttää ihmisen sielun ja kaunainen pyrkii kostamaan kaunaisuutensa myös ulkopuoliselle maailmalle, myrkyttää ympäristönsä.
Miten voi tietää mikä minulle sopii? Ei mitenkään, paitsi kokeilemalla. Tähän liittyy myös taito ja luovuus. Taito etsiä itselle sopivaa ja luovuus siinä mielessä, että keksii uusia, itselle sopivia, omaa elämää palvelevia asioita. Itsetutkiskelu filosofisen harjoituksen muotona on myrkkyjen kokeilemista, niiden käyttöä ja jalostamista joksikin joka on meille hedelmällistä.
2.
Kun jokin asia, tapahtuma, ihminen tai voima vaikuttaa meihin, me reagoimme tai olemme reagoimatta, pysähdymme ajattelemaan tai siirrymme uusiin maisemiin. Kaikilla näillä asioilla on oma vaikutuksensa siinä, myrkytymmekö me vai emme.
Tänään huomautan vain pinnallisuuden tai nopeuden hyödyllisyydestä. Jos siirryn nopeasti pois, en anna minuun tehdyn vaikutuksen siirtyä syvälle minuun vaikuttamaan, en takerru siihen. Jos joudun auto-onnettomuuteen, minun täytyy mennä nopeasti uudestaan rattiin. Ajan myötä säikähdys menee syvemmälle ja ajaminen tulee sitäkin mahdottomammaksi. Kun ihminen pitää loukkauksen aiheuttamaa tunnetta sisällään eikä reagoi, tunne alkaa muuttua sisällä myrkyksi, joka alkaa kaapata mieltä. Kun olemme hitaita, muutumme syvällisiksi ja myrkyttyneiksi; olemme meihin kohdistuneiden vaikutusten kidnappaamia.
Antiikin filosofit, jotka olivat kiinnostuneita säilyttämään vapautensa, eivät olleet huolissaan siitä, jos he kokivat himoa tai muita tunteita; he yrittivät kiinnittää huomiota siihen, että pathos – intohimot, tunteet – eivät saa liiallista voimaa, tee meistä orjia. Meidän myrkyttäjämme saattavat haluta meidän syvällisyyttämme, sitä että jäämme kiinni. Jos joku haluaa pelotella niin kuin tyranni tai terroristi, hän haluaa meidän joutuvan pelon kidnappaamiksi. Vapaus edellyttää nopeita väistöliikkeitä.
Filosofisuus voi toimia vastamyrkkynä, koska se voi kysymysten avulla siirtää meidät toiseen asemaan, paikkaan, tilaan. Esimerkiksi jos meitä on loukattu, ajattelemme välittömästi: En ole sika, sanoja on sika. Stoalainen filosofi puolestaan estäisi loukkauksen vaikutuksen itsessään erottamalla asiat joihin hän voi vaikuttaa (omat ajatukset ja affektit) ja mihin ei (ulkopuolinen maailma, toisen sanat). Toisin sanoen voisi filosofisesti, itseä tutkiskellen, kysyä: Miksi minun pitäisi antaa tämän loukkauksen vaikuttaa itseeni, jos sillä ei ole tekemistä minun, vaan ulkopuolisen maailman kanssa?
Toisenlainen esimerkki. Joitakin ihmisiä huolestuttaa se, että joku ihminen tuhoaa itseään. Tämä huoli panee seuraamaan toista, tekemään kaikenlaisia epätoivoisia eleitä. Samalla huoli alkaa muuttua joksikin muuksi, myrkyksi meissä: siitä tulee avuttomuuden, lannistuneisuuden tunne. Kysymys irrottaa meidät tästä kierteestä, sillä jos kysymme, kuka voi pelastaa, joudumme toteamaan, että ihmisen pitää pelastaa itse itsensä.
torstai 21. lokakuuta 2010
Intialaista filosofiaa Euroopassa (extra)
Lukiessani minulle vieraita tekstejä, jotka kommentoivat joogaan ja intialaiseen filosofiaan liittyviä artikkeleita ja kommentaareja olen hämmästellyt erityisesti egon käsitteen käyttöä. Näissä teksteissä toistuu väittämä: ego pitää häivyttää. Ego on latinaa ja tarkoittaa minää. Kuitenkin näissä samoissa teksteissä siteerataan ajattelijoita ja opettajia, jotka korostavat ”oman itsensä”, ”todellisen itsensä” löytämisen merkitystä. Olen tietämättömänä epäillyt, että johtunee minun tietämättömyydestäni, kun olen ajatellut tähän liittyvän ristiriidan.
Sanskriitinkieliset tekstit eivät tietenkään käytä latinaista termiä ego tai egoismi. Näihin viittaava sana on ahamkara. Aham on minä tai itse ja kara on sana, joka tarkoittaa tekemistä tai luotua asiaa. Ahamkara ei siis ole ego, vaan ”minä tekee”. Kyse ei ole yksinkertaisesti itsekkyydestä, vaan vanhat hindutekstit käyttävät termiä tilasta, jossa ihminen on ”itsellinen”; hän on tilassa, missä hän erottaa itsensä muista ja on siksi myös illuusion tilassa. Miksi se on illuusion tila? Koska hindufilosofia ajattelee, että kaikki on yhtä.
Ahamkara on illuusio ja kiinnittymistä ”väärään itseen”, ei todelliseen, jumalaiseen itseen. Siksi ahamkaran hävittäminen ei ole ristiriidassa todellisen itsen löytämisen kanssa.
Eurooppalainen käännös on epätarkka, mutta se väistämättä on myös tyypillisen eurooppalaista omimista ja sulauttamista omaan ajattelutapaan, johon on vaikuttanut kristillinen itsekkyyttä, siis egoismia, vastustava moraali. Ahamkara ei ole moraalinen, pelkästään moraalinen termi. Se on tieto-opillinen käsite; kyseessä on tila, joka estää pääsyn totuuteen, korkeampaan totuuteen. Ahamkara on myös intialaiseen metafysiikkaan liittyvä sana; hindulaisessa ja tantristisessa ajattelussa maailma on ykseyttä, josta tämä illuusio, harha, ahamkara, meidät erottaa. Termillä on moraalifilosofiset seuraukset.
Eri intialaiset opettajat ovat puhuneet erisävyisesti ahamkarasta ja sen vaarallisuudesta. Monet sanovat, että ahamkara täytyy ”tuhota” tai ”tappaa” – muuten ei voi olla henkistä kehitystä. Ahamkara on henkinen tila, joka johtaa usein vääriin tai pahoihin tekoihin, myös siihen eurooppalaisten pelkäämään itsekkyyteen.
Sana ahamkara on siis hyvin tärkeä intialaisessa ajattelussa. Eikä samaa sanaa ole meidän kielissämme. Olemme halukkaita hävittämään egon tai egoismin, mutta emme todellisuudessa halua luopua ahamkarasta, itsellisyydestämme, erillisyydestämme.
Jos länsimainen haluaa ymmärtää käsitteen, sitä voisi verrata synnin käsitteeseen. Teologit puhuvat synnistä ”erona Jumalasta”; se merkitsee sitä, että ihminen erottaa itsensä Jumalasta, etääntyy Hänestä, poistaa Jumalan keskeisyyden. Synnin seurauksena Jumala ei ole keskus. Ahamkara on jotain samantapaista; se erottaa yhteydestä ja ykseydestä.
Monien tulkitsijoiden mukaan – mm. Mónica Cavallé – intialainen ajattelu erottaa selvästi eräänlaisen ”todellisen” minän, jumalaisen olevan ihmisessä ja erillisen minän, egon (pinnallisen minän), joka ei ole se mitä olento todella on, vaan mitä kuvittelee olevansa (määritellessään itsensä sekä rajoittaessaan itsensä samastuessaan rajallisiin asioihin). Tässä mielessä ”ego” on tässä ajattelussa sekä harha että kärsimystä aiheuttava tekijä, mutta se ei sinänsä samastu egoismiin. Cavallén tekstit ”vedanta advaitasta”, ei-duaalisesta opista, on suositeltavia: ne ovat sekä selkeitä, syvällisiä että oppineita.
Intialaisen filofian vaatimukset ovat kovat. On vaikea sanoa, millainen olisi se tila, mihin pääsemme, jos onnistumme hävittämään ahamkaran ja siksi on vaikea sanoa, haluammeko todella tehdä sen. En tiedä, onko ahamkara todellinen ongelma. En ota siihen kantaa. Kaikki saavat tehdä mitä haluavat ja muuttaa itseään omalla tavallaan, tehdä itselleen omat lääkkeensä. Näin minulle määrää minun moraalini.
Haluan vain todeta, että on olemassa vastenmielistä länsimaalaista eklektismiä. Eklektismi on valikoimista; otetaan sieltä ja otetaan täältä mikä sopii, ei katsota mitä tämä tai tuo valittu sana tai oppi todella merkitsee. Valitseminen, itselleen sopivan valitseminen, on hyvä asia, mutta eklektismi johtaa lainattujen ajatusten vääristymiseen ja köyhtymiseen.
Eurooppalaiset, varkaat ja vääristelijät, varokaa itseänne ja itsekkyyttänne, kun varastatte. Ajattelemalla olevamme egon vankeja, egoisteja, ajattelemme samalla tavalla, niin kuin aina ja olemme vaarassa vahvistaa mentaalista lukkoa, joka estää meitä. Minulle sanoi kerran (yli 20 vuotta sitten) intialainen joogi: ”The secret of the human mind is that we are what we think we are.” Tätä pidän tutkimisen arvoisena, tätä olen yrittänyt ajatella...
Sanskriitinkieliset tekstit eivät tietenkään käytä latinaista termiä ego tai egoismi. Näihin viittaava sana on ahamkara. Aham on minä tai itse ja kara on sana, joka tarkoittaa tekemistä tai luotua asiaa. Ahamkara ei siis ole ego, vaan ”minä tekee”. Kyse ei ole yksinkertaisesti itsekkyydestä, vaan vanhat hindutekstit käyttävät termiä tilasta, jossa ihminen on ”itsellinen”; hän on tilassa, missä hän erottaa itsensä muista ja on siksi myös illuusion tilassa. Miksi se on illuusion tila? Koska hindufilosofia ajattelee, että kaikki on yhtä.
Ahamkara on illuusio ja kiinnittymistä ”väärään itseen”, ei todelliseen, jumalaiseen itseen. Siksi ahamkaran hävittäminen ei ole ristiriidassa todellisen itsen löytämisen kanssa.
Eurooppalainen käännös on epätarkka, mutta se väistämättä on myös tyypillisen eurooppalaista omimista ja sulauttamista omaan ajattelutapaan, johon on vaikuttanut kristillinen itsekkyyttä, siis egoismia, vastustava moraali. Ahamkara ei ole moraalinen, pelkästään moraalinen termi. Se on tieto-opillinen käsite; kyseessä on tila, joka estää pääsyn totuuteen, korkeampaan totuuteen. Ahamkara on myös intialaiseen metafysiikkaan liittyvä sana; hindulaisessa ja tantristisessa ajattelussa maailma on ykseyttä, josta tämä illuusio, harha, ahamkara, meidät erottaa. Termillä on moraalifilosofiset seuraukset.
Eri intialaiset opettajat ovat puhuneet erisävyisesti ahamkarasta ja sen vaarallisuudesta. Monet sanovat, että ahamkara täytyy ”tuhota” tai ”tappaa” – muuten ei voi olla henkistä kehitystä. Ahamkara on henkinen tila, joka johtaa usein vääriin tai pahoihin tekoihin, myös siihen eurooppalaisten pelkäämään itsekkyyteen.
Sana ahamkara on siis hyvin tärkeä intialaisessa ajattelussa. Eikä samaa sanaa ole meidän kielissämme. Olemme halukkaita hävittämään egon tai egoismin, mutta emme todellisuudessa halua luopua ahamkarasta, itsellisyydestämme, erillisyydestämme.
Jos länsimainen haluaa ymmärtää käsitteen, sitä voisi verrata synnin käsitteeseen. Teologit puhuvat synnistä ”erona Jumalasta”; se merkitsee sitä, että ihminen erottaa itsensä Jumalasta, etääntyy Hänestä, poistaa Jumalan keskeisyyden. Synnin seurauksena Jumala ei ole keskus. Ahamkara on jotain samantapaista; se erottaa yhteydestä ja ykseydestä.
Monien tulkitsijoiden mukaan – mm. Mónica Cavallé – intialainen ajattelu erottaa selvästi eräänlaisen ”todellisen” minän, jumalaisen olevan ihmisessä ja erillisen minän, egon (pinnallisen minän), joka ei ole se mitä olento todella on, vaan mitä kuvittelee olevansa (määritellessään itsensä sekä rajoittaessaan itsensä samastuessaan rajallisiin asioihin). Tässä mielessä ”ego” on tässä ajattelussa sekä harha että kärsimystä aiheuttava tekijä, mutta se ei sinänsä samastu egoismiin. Cavallén tekstit ”vedanta advaitasta”, ei-duaalisesta opista, on suositeltavia: ne ovat sekä selkeitä, syvällisiä että oppineita.
Intialaisen filofian vaatimukset ovat kovat. On vaikea sanoa, millainen olisi se tila, mihin pääsemme, jos onnistumme hävittämään ahamkaran ja siksi on vaikea sanoa, haluammeko todella tehdä sen. En tiedä, onko ahamkara todellinen ongelma. En ota siihen kantaa. Kaikki saavat tehdä mitä haluavat ja muuttaa itseään omalla tavallaan, tehdä itselleen omat lääkkeensä. Näin minulle määrää minun moraalini.
Haluan vain todeta, että on olemassa vastenmielistä länsimaalaista eklektismiä. Eklektismi on valikoimista; otetaan sieltä ja otetaan täältä mikä sopii, ei katsota mitä tämä tai tuo valittu sana tai oppi todella merkitsee. Valitseminen, itselleen sopivan valitseminen, on hyvä asia, mutta eklektismi johtaa lainattujen ajatusten vääristymiseen ja köyhtymiseen.
Eurooppalaiset, varkaat ja vääristelijät, varokaa itseänne ja itsekkyyttänne, kun varastatte. Ajattelemalla olevamme egon vankeja, egoisteja, ajattelemme samalla tavalla, niin kuin aina ja olemme vaarassa vahvistaa mentaalista lukkoa, joka estää meitä. Minulle sanoi kerran (yli 20 vuotta sitten) intialainen joogi: ”The secret of the human mind is that we are what we think we are.” Tätä pidän tutkimisen arvoisena, tätä olen yrittänyt ajatella...
Filosofia elämäntapana
Filosofia on ja se voi olla tapa elää. Kuka tahansa joka valitsee itselleen elämäntavan ja muokkaa elämäänsä ei silti ole filosofi; se on tietynlainen elämäntapa, jossa ajattelu ja rakkaus ajatteluun saa erityisen intensiivisen muodon. Kysymyksestä, kysymisestä, tehdään elämäntapa. Tässä ei sanan tavanomaisessa mielessä etsitä ratkaisua, vaan uutta kysymystä. Ratkaisu on ongelman uudelleenmuotoilu.
Filosofian, etiikan, alkuperäisiä voimallisia kysymyksiä oli kysymys siitä, miten pitää elää. Filosofia on siis tähdännyt elämäntapaan, toisenlaiseen elämään. Elämäntapa on ratkaisu, vastaus. Tätä Wittgensteinkin varmaan tarkoitti, kun sanoi: Pitää elää niin, että se mikä on ongelmallista katoaa. En muotoilisi asiaa näin, vaan toisin: Täytyy elää niin, että syntyy uusia ongelmia.
Vaikka keskustelun filosofiasta elämäntapana aloitti ranskalainen Pierre Hadot 70-luvulla, idea on saanut paljon vastakaikua mm. amerikkalaisessa filosofiassa. Esimerkiksi Richard Shusterman (jonka tausta on analyyttisessä filosofiassa ja amerikkalaisessa pragmatistisessa filosofiassa) puhuu filosofiasta elämätapana, joka on muutakin kuin teoriaa; se on ”art of living” (elämäntaito, elämisen taide). Teoksessaan Practising Philosophy Shusterman käyttää esimerkkinä filosofisesta elämästä mm. mainittua Wittgensteinia, joka koki akateemisen maailman filosofiset pohdinnat liian kapeiksi, koska hänen mukaansa filosofin ylin periaate tai käsky on: ”Elä hyvin.”
Myös oma lähtökohtani on samantapainen. Näiden muistiinpanojeni punainen lanka on ajatus askeesista ja ethoksesta. Askeesi, harjoitus, tekee jostakin totuudesta tai periaatteesta ethoksen, olemisen tavan, ja ethos ei ole olemus, vaan modus, tapa, ”toinen luonto”. Olennaista eivät ole ominaisuudet eivätkä omaisuudet; olennaista ei ole olemus, vaan modus, tapa. Tärkeä kysymys ei ole ”mitä”, vaan ”miten”. Filosofisessa elämäntavassa on olennaista ongelmien keksiminen ja pseudo-ongelmien poispyyhkiminen.
Olkoon tämä tällainen metodinen huomautus, vaikka ilmaisu on liioitteleva, vähän liikaa lupaava... Me kysymme usein miksi – ja vielä pahempaa: me kysymme, miksi minä. Kun ryhdymme omasta mielestämme henkeviksi, kysymme mitä. Mutta kun kysymme ”mitä”, etsimme olemusta, ja olemus on fiktio ja ansa.
Puolustan myös sanoja ”kuka”, ”missä”, ”milloin”. Tähän on yksinkertainen syy. Nämä ovat hyviä kysymyssanoja, koska ne yrittävät tuoda esiin jotakin tapahtumista. Näin ajattelun tavoitteena ei ole paljastaa ikuista olemusta, vaan tapahtuma ja tapahtuman tapahtumallisuus.
Voisi puhua tapahtumallistamisesta. Sen hyöty on nimenomaan se, että näemme asiat, ilmiöt tapahtumina, historiallisina ja muuttuvina, ei enää välttämättöminä. ”Missä” ja ”milloin” sijoittavat ilmiöt johonkin kontekstiin. On syytä tutkia olosuhteita, joissa jokin maailmaan ilmaantuu, tutkia miten se sitten muuttuu ja joissakin tapauksissa muutetaan ikuiseksi. Tällainen työ paljastaa, että emme ole aina olleet sitä mitä olemme ja siitä syystä näemme itsemme vapaampina. Meille voi syntyä vapauden kokemus, joka voi johtaa myös toimintaan, vapautemme käyttöön.
”Kuka” on olennainen kysymys, mutta se täytyy ymmärtää oikein. Kun yritämme ymmärtää jonkun lauseen, sijoitamme sen kontekstiin, kysymme, kuka puhuu. Ajattelemme – se on meidän taipumus – puhujan intressejä, hänen sidosryhmiään ja hänen identiteettiään. Kriittinen, filosofinen, kysymys, joka yrittää arvioida – ei vain polemisoida tai tehdä journalistisia paljastuksia – yrittää selvittää, mikä voima puhujassa puhuu, millaiseen olemisen tapaan sanottu liittyy, ts. millainen olemisen tapa, elämäntapa, synnyttää lauseen. ...
Näin palaudumme kysymykseen elämäntavasta. Filosofia on tai ainakin se voi olla elämäntapa. Se on sellainen kriittinen asenne, joka arvioi elämäntapoja, olemisen tapoja, jotka synnyttävät erilaisia näkemyksiä, lauseita, ”totuuksia” ja asenteita. Filosofi vaatii muutosta. Hän sanoo itselleen ja muille: Täytyy voida ajatella toisin, elää toisin.
Filosofian, etiikan, alkuperäisiä voimallisia kysymyksiä oli kysymys siitä, miten pitää elää. Filosofia on siis tähdännyt elämäntapaan, toisenlaiseen elämään. Elämäntapa on ratkaisu, vastaus. Tätä Wittgensteinkin varmaan tarkoitti, kun sanoi: Pitää elää niin, että se mikä on ongelmallista katoaa. En muotoilisi asiaa näin, vaan toisin: Täytyy elää niin, että syntyy uusia ongelmia.
Vaikka keskustelun filosofiasta elämäntapana aloitti ranskalainen Pierre Hadot 70-luvulla, idea on saanut paljon vastakaikua mm. amerikkalaisessa filosofiassa. Esimerkiksi Richard Shusterman (jonka tausta on analyyttisessä filosofiassa ja amerikkalaisessa pragmatistisessa filosofiassa) puhuu filosofiasta elämätapana, joka on muutakin kuin teoriaa; se on ”art of living” (elämäntaito, elämisen taide). Teoksessaan Practising Philosophy Shusterman käyttää esimerkkinä filosofisesta elämästä mm. mainittua Wittgensteinia, joka koki akateemisen maailman filosofiset pohdinnat liian kapeiksi, koska hänen mukaansa filosofin ylin periaate tai käsky on: ”Elä hyvin.”
Myös oma lähtökohtani on samantapainen. Näiden muistiinpanojeni punainen lanka on ajatus askeesista ja ethoksesta. Askeesi, harjoitus, tekee jostakin totuudesta tai periaatteesta ethoksen, olemisen tavan, ja ethos ei ole olemus, vaan modus, tapa, ”toinen luonto”. Olennaista eivät ole ominaisuudet eivätkä omaisuudet; olennaista ei ole olemus, vaan modus, tapa. Tärkeä kysymys ei ole ”mitä”, vaan ”miten”. Filosofisessa elämäntavassa on olennaista ongelmien keksiminen ja pseudo-ongelmien poispyyhkiminen.
Olkoon tämä tällainen metodinen huomautus, vaikka ilmaisu on liioitteleva, vähän liikaa lupaava... Me kysymme usein miksi – ja vielä pahempaa: me kysymme, miksi minä. Kun ryhdymme omasta mielestämme henkeviksi, kysymme mitä. Mutta kun kysymme ”mitä”, etsimme olemusta, ja olemus on fiktio ja ansa.
Puolustan myös sanoja ”kuka”, ”missä”, ”milloin”. Tähän on yksinkertainen syy. Nämä ovat hyviä kysymyssanoja, koska ne yrittävät tuoda esiin jotakin tapahtumista. Näin ajattelun tavoitteena ei ole paljastaa ikuista olemusta, vaan tapahtuma ja tapahtuman tapahtumallisuus.
Voisi puhua tapahtumallistamisesta. Sen hyöty on nimenomaan se, että näemme asiat, ilmiöt tapahtumina, historiallisina ja muuttuvina, ei enää välttämättöminä. ”Missä” ja ”milloin” sijoittavat ilmiöt johonkin kontekstiin. On syytä tutkia olosuhteita, joissa jokin maailmaan ilmaantuu, tutkia miten se sitten muuttuu ja joissakin tapauksissa muutetaan ikuiseksi. Tällainen työ paljastaa, että emme ole aina olleet sitä mitä olemme ja siitä syystä näemme itsemme vapaampina. Meille voi syntyä vapauden kokemus, joka voi johtaa myös toimintaan, vapautemme käyttöön.
”Kuka” on olennainen kysymys, mutta se täytyy ymmärtää oikein. Kun yritämme ymmärtää jonkun lauseen, sijoitamme sen kontekstiin, kysymme, kuka puhuu. Ajattelemme – se on meidän taipumus – puhujan intressejä, hänen sidosryhmiään ja hänen identiteettiään. Kriittinen, filosofinen, kysymys, joka yrittää arvioida – ei vain polemisoida tai tehdä journalistisia paljastuksia – yrittää selvittää, mikä voima puhujassa puhuu, millaiseen olemisen tapaan sanottu liittyy, ts. millainen olemisen tapa, elämäntapa, synnyttää lauseen. ...
Näin palaudumme kysymykseen elämäntavasta. Filosofia on tai ainakin se voi olla elämäntapa. Se on sellainen kriittinen asenne, joka arvioi elämäntapoja, olemisen tapoja, jotka synnyttävät erilaisia näkemyksiä, lauseita, ”totuuksia” ja asenteita. Filosofi vaatii muutosta. Hän sanoo itselleen ja muille: Täytyy voida ajatella toisin, elää toisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
