Keskustelu, tie ja eksyminen

(Rumi)

Aina kysytään tietä, vaikka kysymys on tie. Kysytään tietä, koska tunnetaan olevan eksyksissä. Koska kysymys vie meitä eri paikkoihin, se voi olla syy eksymiseen. Täytyy muotoilla uusia kysymyksiä päästäksemme tielle, mutta jos muotoilee kysymyksen uudestaan, tie on uusi. On hyvä eksyä, sillä silloin joudumme ajattelemaan uudestaan. ”Ajatus rakentuu dialogissa, keskustelussa, aina toisen kanssa”, kirjoittaa Mónica Virasoro. Ajatteleminen on keskustelua, se on aina tiellä ja se on aina suhteessa tähän sanaan: eksyminen.

Ei ole yllättävää, että Mónica Virasoro viittaa Heideggeriin kirjoituksessaan La misión de los pensadores y de la filosofía hoy. Heidegger liitti ajattelemisen aina tiehen ja hän ajatteli ajattelun olevan keskustelua. Voimme esimerkiksi tehdä kuvauksen filosofisesta tekstistä, siinä ilmaistuista käsityksistä, mutta ajatteleminen on keskustelemista tekstin kanssa kohta kohdalta. Tällainen asettuminen keskusteluun on menemistä polulle. Tai niin kuin Virasoro sanoo: asettumista kysymyksen muotoilemisen tielle.

Ongelma ei ole se, ettemme tiedä, minne joudumme. Ongelma ei ole polun vaarallisuus. Ongelma olemme me itse; emme ole aina niin kovin halukkaita luopumaan valmiista vastauksistamme, valmiista teistä, omasta itsestämme. Olemme kovin jäykkiä, ja jäykkyyden nimi saattaa olla ”minä”.

Kun ”minä” osallistuu keskusteluun, se ei välttämättä lähde millekään tielle, vaan pysyttelee asemissaan, puolustaa asemiaan. Silloin keskustelusta tulee kiistelyä tai polemiikkia. Ajatteleminen keskustelemisena ei ole myöntämistä tai kieltämistä, hyökkäystä tai puolustautumista, vaan haasteen vastaanottamista, kuuntelemista, kysymistä.

Kun meillä on valmiit vastaukset, olemme aina tiellä, emme ole koskaan eksyksissä. Se ei kuitenkaan merkitse, ettemme olisi harhautuneet tai ettemme eläisi harhassa. Jos luovumme valmiista vastauksista, kysymme ja seuraamme kysymystä, tie ja eksyminen eivät ole enää niin vastakkaisia.

Rumi (Yalal ad-Din Muhammad Balji, 1207-1273)  kirjoitti: “Myy nokkeluutesi ja osta hämmästys.” Tämä on tietenkin käännös englanninkielisestä versiosta: ”Sell your cleverness and buy bewilderment.” Sanan bewilderment voisi kääntää myös ”hämmennykseksi”, sillä to bewilder on saattaa hämille, eksyttää. Jos käyn dialogia tämän tekstin kanssa ja asetan sen keskustelemaan Heideggerin tai Virasoron kanssa, se ei annan vain enemmän tai vähemmän viisasta neuvoa, vaan heittää haasteen ja nostaa esiin uusia kysymyksiä. Keskusteleminen ei merkitse sitä, että on nokkela, osoittaa älykkyytensä tai tietämyksensä. Niillä on vain suhteellinen arvo. Jopa tuskallinen hämmennys on arvokkaampaa, rikastuttavampaa.

Tämä Rumin neuvo saa minut myös kysymään, ovatko tie tai polku edes kovin onnistuneita sanoja ilmaisemaan ajattelemista kulkemisena, vaeltamisena. Etsimmekö tietä vai etsimmekö erämaata? Eikö polku merkitse aina sitä, että siitä on jo joku kulkenut? Voiko polkua seuratessaan löytää uusia maisemia? Onko tarkoitus löytää uusi maisema vai uudet silmät ja uudet korvat?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään kompassi

Kevään aiheista. Jos syksyn yksi avoimesti keskeisiä ja välillä jossain sisällä uivista teemoista oli totuus, keväällä herää toinen, ehkä vielä mutkikkaampi kysymys asenteesta, jota elämä, tilanteet ja todellisuus meiltä vaativat. Näin ainakin ajattelin, kun valitsin aiheita, joista toiset – niin  kuin aina – ovat pyydettyjä.  Yksi jo ehti kommentoida, että otsikoista erkanee polkuja eri suuntiin, rajattomiin muka. Toivottavasti. Vaikka se tarkoittaisi, että alkuperäinen ajatukseni olisi haihtunut.

Toivottavasti minulla olisi jotain sanottavaa. Yhä vähemmän minulla on. Siinä olen kuin Sokrates, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Ehkä minusta on tulossa filosofi. Ongelma on se, etten millään tavalla ole organisoinut filosofiakahvilaa sokraattiseksi istunnoksi, jossa minä kyselisin, testaisin, olisin nenäkäs. Lähtökohta, alkutilanne, on pikemminkin päinvastainen: Minä saarnaan ja/tai yritän tuoda esiin jonkun näkökulman, saada alkuun keskustelun ja altistan itseni erilaisille kysymyksille.

Keskustelun eteneminen ja etenemisen hedelmällisyys ei ole pelkästään minun tietämyksestäni, osaamisestani tai taitavuudestani kiinni. Minulle esitetään myös tyhmiä kysymyksiä enkä tajua aina, heti ja nopeasti, niiden olevan sellaisia. Minulta kysytään mielipiteitäni niin kuin niillä olisi jotain väliä. Kysytään niitä gynekologisia asioita etc. Osallistujat eksyvät – monesti rakastettavalla tavalla – omiin kiinnostuksen kohteisiinsa. Suostun melkein kaikkeen; rakastan seikkailua ja harhailua. Harhaileminen saattaa silti väsyttää, sillä suunnattomuus on raskasta.

Eksyminen, meneminen toisaalle, on silti yleensä myönteinen kokemus. Opimme, ettei alkuperäiseen kysymykseen tai minun esittämään näkökulmaan tarvitse kiinnittyä.  Parhaimmillaan herää sellainen kevään henki, keveys ja vapaus, tunne siitä ettei tarvitse olla tosissaan eikä niin kovin vakavissaan – ei tarvitse olla raskas ollakseen filosofinen, ihmettelevä ja kysyvä ja kriittinen.

Haluan ja tahdon siis kevään heräämistä, uusia hulluja keskusteluja. Vaikka ne väsyttäisivät. Viimeisillä voimillani aion tuoda esiin viimeisen, toivottavasti purevan terävyyteni, sillä kysyn kysymyksiä keskustelusta, kysyn kuka suostuun ajattelemaan ja lyön puukon omaan kylkeenikin, kun kysyn: Voiko filosofiaa opettaa?

Kun olin opiskelija, en ollut varma siitä mitä teen, onko ajatteluni ajattelua ja kysyin mitä se on. Ihmettelin kun muut eivät ihmetelleet, olivat niin varmanoloisia. Sitten tajusin, että tyhmyydessäni oli viisautta, koska on aika hyvä kysymys tämä: Mitä on ajatteleminen? Nyt kiinnittäisin sen yhteen ankkuriin,  nykyisyyteen. Toivoisin, että se on enemmän kuin ankkuri: kompassi. Sellainen on lähtökohtani ainakin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekritiikkiä (Kun palaan totuuteen)

Kun joskus palaan totuuteen, tähän mahdottomaan kysymykseen, toivon olevani selkeämpi. Aion puhua toisesta totuudesta niin kuin puhui Bahtin, joka käytti mieletöntä ilmaisua ”naurun totuus”. Mutta vielä enemmän haluan tuoda esiin sen, ettei kyse ole vain toinen, erilainen, kummallinen totuus, vaan totuuden toiseus.

Se että totuus on mahdoton aihe ja ettei kukaan ole tajunnut puoliakaan edes siitä vaatimattomasta näkökulmastani, jonka toin esiin, tuli minulle hyvin selväksi. Opin siis jotain tänä syksynä: Joudun palaamaan aiheeseen, olemaan hyökkäävämpi tai vielä mieluummin ovela.

Minun on siis oltava tulevaisuudessa selkeämpi, joissakin tapauksissa ovelampi tai jopa pirullisempi. Mutta palatessani kysymykseen totuudesta on minun oltava konkreettinen, osattava tuoda esiin konkreettinen esimerkki. Ennen kuin voin puhua siitä esimerkistä, tuoda sen esiin, joudun puhumaan ihan muusta: tietystä asenteesta, suhteesta nykyisyyteen. Filosofoiminen on tällaista; se on hyvin hidasta, kovin mutkikasta etenemistä.

Kun joku osoittaa minulle suoran polun, menen sinne. Tottakai. Hyvin mielelläni. Mutta epäillen menen, kokemuksistani johtuen. Lupaukset siitä, että filosofoiminen tekisi viisaaksi, onnelliseksi tai tasapainoiseksi saattavat olla liioittelua. Harrastakaa mielummin joogaa. Tai syökää hyvin, nukkukaa riittävästi, harrastakaa liikuntaa. Itsekritiikkini aihe ei ole se, etten olisi tehnyt ihmisistä onnellisia. Se on tämä: En järkyttänyt ketään. 

Hyvä tahto

Olisi hauska tietää mitä on hyvä tahto. Näin hyväntahtoinen olen. Ja tähän loppuu hyväntahtoisuuteni. En nimittäin ole halukas vastaamaan, esittämään johonkin perustuvia tietoja tai mielipiteitä asiasta. Ainoastaan kysyn ja kysyn mennäkseni toisaalle, toiseen ongelmaan tai päästäkseni ulos, elääkseni toisin. Silti se on totta – tämä hyvä tahto. Minullakin sitä on. Joskus. Vähän.

Joskus moitin sanoja, väitän niiden olevan tyhjiä, merkityksettömiä. Mitä muka ovat ”tahto” tai ”hyvä”? Ongelma ei ole silti tyhjyys, vaan täyteys, liiallinen latautuneisuus. Siksi olen minimalisti, siksi nudisti: tahdon vähentää, riisua, tyhjentää. Sitä on hyväntahtoisuuteni ja anteliaisuuteni – teen, jos mahdollista, kevyemmäksi, liikkuvammaksi sitä mikä on raskasta, pysähtynyttä.  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2015

Rumi (Yalal ad-Din Muhammad Balji, 1207-1273)  

“Myy nokkeluutesi ja osta hämmästys.” (RUMI)

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2015

1.Keskustelu, tie ja eksyminen

2.Hallitsijat ja hallitut

3.Tieto, vapaus ja orjuus

4.Avoimuus ja kielteisyys

5.Itsenäisyys

6.Voiko filosofiaa opettaa?

7.Särö ja räsähdys: nykyisyyden ajatteleminen

8.Kuka suostuu ajattelemaan?

9.Ylimielisyyden lajit

10.Nautintoon oppiminen

11.Moninaisuus ja rakkaus

12.Yllätys, minuus ja teot

13.Suunnistautuminen ilman ohjelmaa

14.Vivahteet

15.Tyhjyys mahdollisuutena 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos ja kippis

(Johannes Moreelse: Demokritos)

Kiitokset syksyn filosofiakahvilan osallistujille! Vieläkään en tiedä mitään, mutta ehkä alan filosofoida joskus tulevaisuudessa, kun tämä seikkailu etenee... Ensi kevään aiheita muun muassa hallitsijat ja hallitut, nautinto, rakkaus ja yllätys.

Ohjeita en anna, niitä melkein vihaan. Mutta on tietenkin nämä Rabelais´n sanat, jotka syytä pitää mukanaan:

”...älkää koskaan luottako ihmisiin, jotka katsovat maailmaa kaavunreiästä.” (suom.Erkki Salo)


https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Riivaajat meissä, terroristit ja omistushalu

Sielu on asuttu. Aina sitä asuttaa joku potentia, kyky – henki niin kuin ennen sanottiin. Joskus tuolla hengellä voi olla melkoinen vallantahto ja jos se pääsee valtaan, se sanoo: ”Minä.” Riivatut sielut tahtovat vain valloittaa pientä tai suurta kaistaletta maailmasta. Kukaan ei huomaisi, että he ovat riivattuja, jos kyse olisi vain siitä. Heidän ehdottomuutensa vaatii ihmisiä puolelleen ja he suunnittelevat, käsikirjoittavat maailman. He käyttävät mitä tahansa keinoja. Joskus he ovat kristittyjä, joskus anarkisteja, sosialisteja. He puhuvat pyhästä sodasta. Mikä heitä riivaa? Mitä heille tapahtuu tässä riivaustilassa?

Fjodor Dostojevski julkaisi romaaninsa Riivaajat vuonna 1872.  Joukko nuoria, eurooppalaisia – sosialistisia vaikutteita saaneita – miehiä suunnittelevat jotain hämärää. He ovat kuin Al Qaida: he eivät itsekään tiedä, kuinka paljon heitä on; he ovat salainen, toisistaan tietämättömien verkosto, jotka uskovat tekevänsä vallankumouksen.

Ovatko Verhovenski, Šatov, Stavrogin ja Kirilov kirjan nimen riivaajat? Onko riivaaja lucifermainen, karismaattinen Nikolai Stravgorin? Voisi sanoa, että riivaajia ovat Ryhmän muut ja he riivaavat Stravgorinia, joka on akseli, jonka ympärille kaikki kiertyy, prisma, joka heijastaa häneen koko ajan kohdistettuja odotuksia ja toiveita. Hänen halutaan ryhtyvän johtajaksi. Hän on passiivinen, pakeneva, mutta hän ei onnistu pakenemaan hänestä koko ajan esitettyjä tulkintoja. Joku on koko ajan käsikirjoittamassa hänen elämäänsä, erityisesti Pyotr Verhovenski.

Verhovenski puhuu paljon; hän puhuu mitä ihmiset haluavat kuulla. Hän petkuttaa ja viettelee.  Kun Stravgorin ei suostu hänen suunnitelmaansa, hän suuttuu: ”Minä loin sinut...” Hän antaa Stravgorinille kolme päivää aikaa antaa vastauksen. Verhovenski kohtelee sankariaan omana luomuksenaan, jonka on tehtävä mitä hän suunnittelee.

Eivät vain kirjan ”terroristit” elä tahtoen toisten elävän tahtonsa mukaan; näin toimii myös Varvara Stravgorina, Nikolain äiti, seurapiirikuningatar. Hän säätelee kaikkien elämää, hyppyyttää heitä, suunnittelee heidän elämänsä ja pitää Sefan Trofimovitch Verhovenskia, Pyotrin isää, eräänlaisena orjanaan. Nihilistiset, anarkistiset tai sosialistiset aatteet ovat syntyneet rappeutuneen aateliston hoivissa, maailmassa joka on kyvytön pitämään hengissä omia arvojaan, rakentamaan mitään.

Dostojevskin lähtökohta oli uutinen vuodelta 1869. Anarkisti ja nihilisti, Mihail Bakuninin luotettu, pidätettiin opiskelijan, samaan vallankumoukselliseen soluun kuuluneen jäsenen, murhasta. Dostojevski ei todellisuudessa ennusta, vaan kuvaa omaa aikaansa; hän kuvaa ideoiden elämää ihmisessä. Idea syö ihmisen, niin kuin eräs henkilöhahmo toteaa. Riivaaja on idea, se omistaa ihmisen.

Omistushalu määrittelee Dostojevskin terroristeja ja heitä ympäröiviä seurapiiri-ihmisiä ja ajan kulttuurihenkilöitä. Idea riivaa ihmistä ja saa omistushalun muodon. Idea muodostuu haluksi suunnitella ihmisten elämä, yhteiskunnan tulevaisuus, tahdoksi tehdä ohjelma. Ironia on siinä, että Dostojevski kuvaa modernia maailmaa, modernia politiikan maailmaa, joka on ideoiden politiikkaa, ohjelmien luomista. Terrorismi oli modernin maailman johdonmukainen tuote; siinä seurataan vain uuden ajan poliittisen järjenkäytön logiikkaa.

Tässä terrorismin moderniudessa on kuitenkin jotain, jota voisi sanoa modernin vastaiseksi. Jos modernia on Kantin ajatus kriittisestä asenteesta, rohkenemisesta ajatteluun tai Baudelairen dandy, itseään taiteellisesti muokkaava yksilö, Dostojevskin terroristit näyttäytyvät tähän modernisuuteen verrattuna kovin ahtaina, ahdistettuina, oman ja toisten vapauden vihollisina.

Dostojevskin henkilöt pakenevat: ohjelma ei koskaan tukahduta heitä kokonaan, vaikka pako toteutuu usein kuoleman, itsemurhan kautta. Dostojevski näkee kuitenkin jotain ehtymätöntä ihmisessä, mahdollisuuden, potentian, jonka idea syö. Minäkin sanoisin, että on muutakin kuin jonkun kirjoittama suunnitelma tai kuolema; on työtä vaativa asenne, joka on suhtautumista nykyisyyteen jonakin muuttuvana ja suhtautumista omaan itseen jonakin jota ei ole annettu, jonakin jota voimme kehittää.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila