Kreikkalaisille filosofeille termi paraskeia oli hyvin tärkeä. Paraskeia, latinaksi instructio, ainakin Senecan käännöksen mukaan, merkitsee valmistautumista. Termin käytön yhteydessä antiikin teksteissä puhutaan usein atleetista. Kyse on siitä, että ihminen valmistautuu tapahtumiin, ei estä niitä, vaan tekee itsestään valmiin kohtaamaan ne, olemaan tapahtumien tasalla, niiden mittainen.
Käsite liittyy toiseen, askeesin käsitteeseen (askesis, harjoitus). Tavoite on valmius, varustus, jonka joku omii, omaksuu, tekee omakseen, askeesin avulla. Marco Díaz sanoo, että askeesin tarkoitus on, että ihminen luo itseensä täyden ja täydellisen suhteen ja tästä syystä askeesin ensimmäinen tavoite on paraskeia, valmistautuminen. Paraskeia on hänen mukaansa muoto, jonka totuudelliset (moraalisesti merkitsevät) puheet (discursos verdaderos) ottavat.
Díaz puhuu siitä, miten ihminen varustaa itseään totuudellisilla puheilla, tekee totuuksista omiaan, osan itseään. Totuudet toimivat silloin suojana meihin kohdistuvia vaikutuksia vastaan. Ne mittaavat ja arvioivat meille tapahtuvien asioiden arvon ja merkityksen.
Valmistautuminen ei ole silti pelkästään varustautumista aseiden, työkalujen ja suojapanssareiden avulla. Kun haluamme elää tuntemattoman edessä, pitää toisen edessämme tuntemattomana, olla avoin tapahtuville asioille, odottamattomalle, meidän on osattava tehtävä itsestämme herkempiä, luopua valmiista vastauksista ja kaavoista, joiden mukaan kaiken tulkitsemme ja teemme itsellemme ymmärrettäväksi.
Valmistautuminen on siis myös varusteiden, vanhojen skeemojen riisumista, tulemista alastomaksi. Tätä painottaa Lauri Siisiäinen väitöskirjassaan, joka tutkii kuulemista, kuuntelemista ja kuuloaistimuksellisuutta. Tarvitsemme työkaluja ennen kaikkea välttämään meille syötettyjen mielipiteiden ja mallien voimaa.
Olen aina puolustanut keskustelun merkityksellisyyttä, uskonut dialogiin, vaikka viime aikoina tämäkin usko on horjunut. Uskon tai en, dialogi ei poista hiljaisuuden merkitystä. Dialogikin vaatii hiljaisuutta. Olematta vaiti ei voi kuunnella. Sekä keskustelun jatkamisen että hiljaisuuden tekevät merkityksellisiksi se, että on enemmän kuin mitä tiedämme, osaamme luokitella ja määritellä. Tämä on ainoa mysteeri: on enemmän, on jotain määrittelemätöntä. Meidän täytyy kunnioittaa mysteeriä ja pitää määrittelemätön määrittelemättömänä.
Valmistautuminen on siis kriittisen kyvyn lisäämistä oman itsenäisyyden takaamiseksi, kykyä ja voimaa vastustaa muokkausta, mutta se on myös herkistymistä, tulemista avoimeksi. Miten valmistaudumme tähän? Muistuttamalla itseämme hyvistä periaatteista, vahvistamalla totuudellista ääntä itsessämme, tutkimalla ja ravistelemalla itsestämme vanhoja malleja, avaamalla itseämme kuuntelun kautta.
Tiivistän näin... Joka päivä vähemmän aseita. Joka päivä enemmän altis. Joka päivä valppaampi. Joka päivä enemmän. Emme tiedä mihin päädymme. Emme tiedä mitä meistä tulee.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
Ongelmat
Olen luvannut, että filosofiakahvila kehittyy tai ainakin muuttuu. Sen lisäksi, että tuon mukanani aina omia muistiinpanojani, joiden ainoa tarkoitus ja tehtävä on toimia keskustelun avaajana, osallistujilla on lupa tuoda esiin omia ongelmia.
Olen koko ajan pitänyt kiinni periaatteesta, että minä en ole kukaan päättämään siitä, mikä on filosofinen ongelma. Tähän on yksinkertainen syy: filosofit eivät ole koskaan olleet kovin yksimielisiä asiasta. Filosofia ei ole tiede. Tiedemiehet voivat olla erimielisiä mustista aukoista tai muusta, mutta he ovat varsin yksimielisiä siitä, mitä on tiede. Filosofia on ajattelua, joka pohtii omaa olemustaan, ei sitä tunne siis.
On tehtävä muutama huomio työskentelyn lähtökohdista. Me emme voi etukäteen, heti ja samantien todeta, onko joku todellinen ongelma vai ei. Meidän täytyy tutkia sitä. Tätä on filosofisuus: valmiutta tutkia, arvioida. Arvioinnin tarkoitus on lopulta kuitenkin selvittää, onko kysymys hyvä, onko sen takana pseudo-ongelma vai todellinen ongelma.
Kun tutkimme ongelmaa, meidän on hyväksyttävä se, ettemme ole ratkaisemassa ongelmaa, vaan tutkimassa sitä. Mahdollisesti onnistumme – onnellisessa tapauksessa – luomaan siihen uusia näkökulmia, mahdollisesti muotoilemaan kysymyksen uudestaan.
Filosofinen arviointi on jotain muuta kuin psykologia. Emme ole piirtämässä kuvaa kenenkään henkisestä tilasta. Olemme kysymässä eettistä kysymystä siitä, miten pitää elää, millainen suhde luoda itseensä ja millainen suhde luoda toisiin. Tätä kysymystä voisi lähestyä epäfilosofisestikin. Filosofisuus on sitä – ainakin hyvin usein – että tutkitaan sitä, mikä mahdollistaa pääsyn totuuteen. Tutkimme ajattelutottomuksia.
Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että sanon filosofian olevan ”elämäntapa” ja sanon sen olevan ”harjoitusta”. Filosofia arvioi elämäntapoja ja harjoituksia, tutkii, millaisia ne ovat ja miten ne erottavat totuuden ja valheen tai totuuden ja harhan, millaisia ajattelutottomuksia olemisen tapaan liittyy. Kysymykset, joiden kautta yritän lähestyä ongelmia koskevat elämäntapaa. Onko tämä elämäntapa tai harjoitus sellainen, että se auttaa pääsemään totuuteen? Millainen totuus minulle on mahdollinen, jos elän näin tai noin? Millaisia arvoja tämä tai tuo olemisen tapa synnyttää?
Kysymykset koskevat usein kärsimystä tai tuskaa. Tuska synnyttää kysymyksiä ja myös oikeuttaa kysymään. Meidän tehtävämme ei ole määrätä lääkettä, vaan katsoa, millainen kysymys on, millaisissa olosuhteissa se esitetään, mikä panee kysymään. Etsimme tietä ulos, yritämme ajatella toisin, päästä toiseen maisemaan.
Olen koko ajan pitänyt kiinni periaatteesta, että minä en ole kukaan päättämään siitä, mikä on filosofinen ongelma. Tähän on yksinkertainen syy: filosofit eivät ole koskaan olleet kovin yksimielisiä asiasta. Filosofia ei ole tiede. Tiedemiehet voivat olla erimielisiä mustista aukoista tai muusta, mutta he ovat varsin yksimielisiä siitä, mitä on tiede. Filosofia on ajattelua, joka pohtii omaa olemustaan, ei sitä tunne siis.
On tehtävä muutama huomio työskentelyn lähtökohdista. Me emme voi etukäteen, heti ja samantien todeta, onko joku todellinen ongelma vai ei. Meidän täytyy tutkia sitä. Tätä on filosofisuus: valmiutta tutkia, arvioida. Arvioinnin tarkoitus on lopulta kuitenkin selvittää, onko kysymys hyvä, onko sen takana pseudo-ongelma vai todellinen ongelma.
Kun tutkimme ongelmaa, meidän on hyväksyttävä se, ettemme ole ratkaisemassa ongelmaa, vaan tutkimassa sitä. Mahdollisesti onnistumme – onnellisessa tapauksessa – luomaan siihen uusia näkökulmia, mahdollisesti muotoilemaan kysymyksen uudestaan.
Filosofinen arviointi on jotain muuta kuin psykologia. Emme ole piirtämässä kuvaa kenenkään henkisestä tilasta. Olemme kysymässä eettistä kysymystä siitä, miten pitää elää, millainen suhde luoda itseensä ja millainen suhde luoda toisiin. Tätä kysymystä voisi lähestyä epäfilosofisestikin. Filosofisuus on sitä – ainakin hyvin usein – että tutkitaan sitä, mikä mahdollistaa pääsyn totuuteen. Tutkimme ajattelutottomuksia.
Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että sanon filosofian olevan ”elämäntapa” ja sanon sen olevan ”harjoitusta”. Filosofia arvioi elämäntapoja ja harjoituksia, tutkii, millaisia ne ovat ja miten ne erottavat totuuden ja valheen tai totuuden ja harhan, millaisia ajattelutottomuksia olemisen tapaan liittyy. Kysymykset, joiden kautta yritän lähestyä ongelmia koskevat elämäntapaa. Onko tämä elämäntapa tai harjoitus sellainen, että se auttaa pääsemään totuuteen? Millainen totuus minulle on mahdollinen, jos elän näin tai noin? Millaisia arvoja tämä tai tuo olemisen tapa synnyttää?
Kysymykset koskevat usein kärsimystä tai tuskaa. Tuska synnyttää kysymyksiä ja myös oikeuttaa kysymään. Meidän tehtävämme ei ole määrätä lääkettä, vaan katsoa, millainen kysymys on, millaisissa olosuhteissa se esitetään, mikä panee kysymään. Etsimme tietä ulos, yritämme ajatella toisin, päästä toiseen maisemaan.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Tucson
Seitsemän ihmistä ammuttiin. Laukausten seurauksena Yhdysvalloissa käynnistynyt keskustelu retoriikasta ja sen seurauksista on todellisen kysymyksen nostamista esiin. On toki huomattava, että joillekin (esim. republikaaniselle puolueelle) keskustelun ylläpitäminen saattaa olla strategisesti tärkeätä, koska Tea Party vie sen ääniä. Tea Party ja Sarah Palin puolustautuvat. Palin sanoo, ettei murhilla ole mitään tekemistä hänen puolueensa kanssa.
Tämä ”ei mitään tekemistä” on tyypillinen synnittömän, siis kivenheittäjän, ilmaisu. Heidän jumalansa lähettää sotilaita Irakiin. Murhia tutkitaan oikeudessa, mutta sotia ei. Molemmissa tapauksissa olisi syytä tutkia sitä vihan kieltä, joka tekoja edeltää ja säestää. Toisen alentaminen ja toisen ihmisyyden eliminointi edeltää aina tappamista.
Ajattelun paikka on tänä päivänä sonnan keskellä. Siinä läjässä ajattelijan on yritettävä hengittää ja etsittävä tietä raikkaampaan ilmaan.
Tämä ”ei mitään tekemistä” on tyypillinen synnittömän, siis kivenheittäjän, ilmaisu. Heidän jumalansa lähettää sotilaita Irakiin. Murhia tutkitaan oikeudessa, mutta sotia ei. Molemmissa tapauksissa olisi syytä tutkia sitä vihan kieltä, joka tekoja edeltää ja säestää. Toisen alentaminen ja toisen ihmisyyden eliminointi edeltää aina tappamista.
Ajattelun paikka on tänä päivänä sonnan keskellä. Siinä läjässä ajattelijan on yritettävä hengittää ja etsittävä tietä raikkaampaan ilmaan.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Vain myrskyn läpi
Kaikkein tärkeintä: ylittää sinusta tehty määritelmä, toimia odottamattomasti. Elät vain siinä määrin kun et ole mitä sinun sanotaan olevan, kun et ole mikä voidaan määritellä.
Vain myrskyn läpi pääsee mittaamattomaan paikkaan. Ajatteleminen on tuo myrsky, vapaus. Ilman sitä emme etsi, tyydymme tietämään.
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
Nymfit
Joskus pitäisi puhua nymfeistä, joista yksi merkittävin elävä filosofi, Giorgio Agamben, on kirjoittanut kirjan vuonna 2007. Ninfe on pieni teos kuvista ja niiden valtaan joutumisesta.
Kun joudumme kuvan valtaan, mielikuvitus kuolee. Kuva on tullut tappamaan mielikuvituksen, sitomaan meidät yhteen kuvaan. Pitäisi palata Klossowskiin, tarttua taas tähän eksorkismiin, joka on kuvan karkoittamista meistä…
Joskus puhun vielä nymfeistä…
torstai 23. joulukuuta 2010
Filosofiakahvila 2011
Filosofiakahvilan aiheet Fuengirolassa:
18.1 Paraskeia
25.1.Intohimo
1.2. & 3.2. Hyväntuulisuus
8.2. & 10.2. Anteliaisuus
15.2. & 17.2. Yhteisö
22.2. & 24.2. Yksinäisyys
1.3. & 3.3. Kuoleman mietiskely
8.3. & 10.3. Esoteerisyyden kritiikki
15.3. & 17.3. Kokeellinen filosofia
22.3. & 24.3. Älkää karkottako Falstaffia
29.3. & 31.3. Hämäryys
Nerjassa:
19.1. Paraskeia
26.1. Intohimo
2.2. Hyväntuulisuus
9.2. Anteliaisuus
16.2. Yhteisö
23.2. Yksinäisyys
2.3. Kuoleman mietiskely
9.3. Esoteerisyyden kritiikki
16.3. Kokeellinen filosofia
23.3. Älkää karkottako Falstaffia
30.3. Hämäryys
http://www.sofiaopisto.net/
tiistai 21. joulukuuta 2010
Sanat ja tuntematon - Lisähuomautus tuntemattoman teemaan
Kaikki historialliset, raamatulliset tai myyttiset hahmot, joista olen kirjoittanut tai halunnut kirjoittaa - Rasputin, markiisi de Sade, Job, Lenny Bruce, Vincent van Gogh - lyövät päänsä samaan muuriin: puheeseen. He puhuvat, mutteivat tule kuulluiksi (Rasputin, Vincent van Gogh). He puhuvat liikaa ja tulevat tuomituiksi (markiisi de Sade, Lenny Bruce, Job). He puhuvat taivaalle, ymmärtämättömille, valittavat, vaikenevat (Job ja kaikki muutkin.)
Tämä muuri - puhe, sanat - on ollut aina yksi tärkeitä filosofian ongelmia, jo ennen kielifilosofian läpimurtoa. Platon ryhtyi filosofoimaan, koska hänen maailmansa oli liian täynnä puhetta (sofistit, retoorikot); täytyi keksiä keinoja suuntautumiseen tuhansien sanojen keskellä. Heidegger tiesi, että juttelu virittää johonkin mielentilaan, usein pelkoon.
On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät. Synnymme niiden keskelle, valmiisiin virityksiin. Filosofiaa tarvitaan testamentinvastaisuuteen, uuden aloittamiseen.
Kategoriat, kielenkäytön julmin tuote, olivat alunperin julkisia syytöksiä. Määritelmien (sinä olet hullu) ja dikotomien (mies-nainen) alla emme ole koskaan vapaita. Miten keskeyttää loputon puhe (tätä pohti Blanchot)? Kuka sanoo totuuden (parrhesian ongelma)? Miten tulla kuulluksi, kun loputon puhe, diskurssit, luovat järjestystä, jossa vain osa puheesta on täysivaltaista (tätä pohti Foucault)? Puheen muuri on syvällinen filosofinen ongelma. Se ei selviä selvittämällä mitä kieli on tai millainen järjestelmä se on (Chomsky on typerys).
Sanat ja puhe muurina liittyvät tuntemattoman teemaan. Meille testamentattu puhe, juttelu, loputon puhe, kategoriat ja dikotomiat tekevät maailman tunnetuksi, sulauttavat kaiken tapahtuvan tunnetun, tiedetyn, sisään. Näin meidän kokemisen mahdollisuuksia rajoitetaan. Meille sanotaan mitä meidän täytyy ajatella. Meille sanotaan mistä meidän täytyy keskustella. Meidät ohjataan olemaan kaavamaisesti.
"Miten elää ilman tuntematonta edessään?" kysyi Char. Tämä "miten elää" on ajateltavissa niin, että ei ole elämää tai elävyyttä, jos tunnemme, tiedämme, olemme koko ajan vain tiedetty edessämme. Ainakin se on hyvin rajoittunutta, köyhää; olemme menettäneet äärettömän meissä ja maailmassa. "Oleva, joka ei ole tunnettu, on ääretön", kirjoitti Char, runoilija, jota näin kiitän.
Tämä muuri - puhe, sanat - on ollut aina yksi tärkeitä filosofian ongelmia, jo ennen kielifilosofian läpimurtoa. Platon ryhtyi filosofoimaan, koska hänen maailmansa oli liian täynnä puhetta (sofistit, retoorikot); täytyi keksiä keinoja suuntautumiseen tuhansien sanojen keskellä. Heidegger tiesi, että juttelu virittää johonkin mielentilaan, usein pelkoon.
On paljon puhetta, sanoja, jotka periytyvät. Synnymme niiden keskelle, valmiisiin virityksiin. Filosofiaa tarvitaan testamentinvastaisuuteen, uuden aloittamiseen.
Kategoriat, kielenkäytön julmin tuote, olivat alunperin julkisia syytöksiä. Määritelmien (sinä olet hullu) ja dikotomien (mies-nainen) alla emme ole koskaan vapaita. Miten keskeyttää loputon puhe (tätä pohti Blanchot)? Kuka sanoo totuuden (parrhesian ongelma)? Miten tulla kuulluksi, kun loputon puhe, diskurssit, luovat järjestystä, jossa vain osa puheesta on täysivaltaista (tätä pohti Foucault)? Puheen muuri on syvällinen filosofinen ongelma. Se ei selviä selvittämällä mitä kieli on tai millainen järjestelmä se on (Chomsky on typerys).
Sanat ja puhe muurina liittyvät tuntemattoman teemaan. Meille testamentattu puhe, juttelu, loputon puhe, kategoriat ja dikotomiat tekevät maailman tunnetuksi, sulauttavat kaiken tapahtuvan tunnetun, tiedetyn, sisään. Näin meidän kokemisen mahdollisuuksia rajoitetaan. Meille sanotaan mitä meidän täytyy ajatella. Meille sanotaan mistä meidän täytyy keskustella. Meidät ohjataan olemaan kaavamaisesti.
"Miten elää ilman tuntematonta edessään?" kysyi Char. Tämä "miten elää" on ajateltavissa niin, että ei ole elämää tai elävyyttä, jos tunnemme, tiedämme, olemme koko ajan vain tiedetty edessämme. Ainakin se on hyvin rajoittunutta, köyhää; olemme menettäneet äärettömän meissä ja maailmassa. "Oleva, joka ei ole tunnettu, on ääretön", kirjoitti Char, runoilija, jota näin kiitän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
