Toivosta ja epätoivosta

(Gilles Deleuze)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 23.1.. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Aktiivimalli/ Katalonia ja Tabarnia

Eräs näytelmäkirjailija sanoi: ”Mikä minä olen toivoa antamaan tai sen pois ottamaan, tavallinen näytelmäkirjailija.” Kuvittelen, että olisi hyvä, jos tällainen asenne yleistyisi. Ihminen nauttii liian usein asemastaan tai kuvitelmasta, että voi ottaa toiselta toivon tai esiintyä pelastajana, toivon antajana. Molemmissa tapauksissa lähestymme poliittista vaaraa. Kauhean katastrofin maalaajat ja messiaat palvelevat toisiaan. Yhden totuuden ja ainoan ratkaisun, yleensä hyvin yksinkertaisen, laatijat pääsevät valtaan.

Tästä syystä on ymmärrettävää, että Gilles Deleuze, hyvin spinozalainen herra (Spinoza ei välittänyt toivosta) sanoi: ”Emme tarvitse toivoa, vaan uusia aseita.” Vaikeissa tilanteissa meille ei silti jää muuta kuin toivo. Tilanteet ovat vaikeita nimenomaan siksi, ettei ole aseita, ei ole välineitä tai keinoja. Eikä ole samantekevää, jääkö jäljelle toivo vai epätoivo. Ero on siinä, että epätoivossa ihminen alistuu, ei enää ylitä annettua todellisuutta. Toivo on jotain muuta. ”Vastarinta ei ole mitään muuta kuin toivoa”, kirjoitti René Char.

On ikävä paikka, josta haluamme ulos. Vaikea tilanne, joka on sietämätön. Silloin herää toive päästä ulos, nähdä jotain muuta. Mutta toivo ei ole sama kuin toive; se on mahdollisuus. On varottava mitä toivoo, varottava toiveitaan, mutta toivo on uusi alku, voimien elpyminen.

Yritän kysyä, mitä meille tapahtuu. Selvitän mitä vaaroja edessäni on. Se olisi silti turhaa, jos vain toteaisin, miten kauheaan paikkaan olen joutunut, millaiseen verkkoon, ansaan, joutunut.

Esimerkiksi ei tarvitse ottaa gulaggia eikä keskitysleiriä. Myös tavallinen arkipäiväinen elämä, sen rutiinit, sen pakottavat velvollisuudet voivat muodostua ahtaiksi, kutistaviksi. Voimme haluta ulos monotoniasta. Jokapäiväinen pikkusieluisuus on  sietämätöntä. Tällaisen elämän keskellä on silti turha vaipua epätoivoon ja valitukseen. Aina voi ihmetellä maailmaa ja elämää. Elämä ei ole aina miellyttävää eikä nautinnollista. Siinä on tuskaa. Se saattaa silti olla elämisen arvoista, jos osaa elää.

Kysymys toivosta ja epätoivosta – molempiin liittyvistä riskeistä – palautuu kysymykseen siitä, miten elää. Mitä on elämisen taito? Monesti filosofit ovat kiinnittäneet paljon huomiota sanaan taito. Mutta miten pitäisi tässä ymmärtää sana ”elää”?

Monet filosofit, teologit ja ajattelijat ovat lähestyneet kysymystä siirtyen elämän tuolle puolen, asettaen elämiselle jonkin ulkopuolisen päämäärän ja tarkoituksen. Entä jos sanan ”elää” ottaisi paljaana, tarkoittaisi sillä vain elämistä? Entä jos väittäisi, että ihmisen tulee omistautua kokonaan elämiseen? Silloin voisi sanoa, että ”tarkoitus” tai ”päämäärä” ei ole mitään transendentaalista: se on elämistä kokonaan, täydesti, mahdollisimman intensiivisesti. Taito olisi jotain, joka takaa sen. Tähän taitoon liittyisi toivo, koska se on voimien keksimistä myös vastoinkäymisissä.

Liittyykö tähän taitoon erityinen katse, erityinen ymmärrys? On ymmärrettävä mahdollisimman täsmällisesti, millaiseen ansaan on jäänyt kiinni. Ymmärryksen on silti mentävä eteenpäin, nähtävä miten ansa puretaan tai miten siitä pääsee irti. On siis ymmärrettävä, ettei jokin asiantila ole lopullinen tai välttämätön. Silmien eteen on nostettava toinen kuva: loputon vaihtelevuus. Elämme täydesti ja kokonaan vain nähden muutoksen, jonka sisällä olemme ja muuttuen itsekin koko ajan. On nähtävä, että tätä ratkaisevaa kysymystä ratkaistaan koko ajan, joka hetki. Muuten elämä menee ohi. Epätoivo on kuolema.

Niin kuin näette, en pyri antamaan toivoa tai ottamaan sitä pois. Puhun hyvää toivosta, koska sitä tarvitaan, jotta toimisimme ja jatkaisimme. Puhun toivon suhteesta elämiseen ja ymmärrykseen.  Lopulta palaan myös kysymykseen elämisen taidosta. Taito merkitsee tiettyä asennetta, mutta vaatii myös ymmärrystä ja voimia, jotka vain toivo meille suo. Kuvaukseni (jos se edes on kuvaus) voi olla huono ja se voi olla virheellinen. Tarkistakaamme se.

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 27.1. AIHE: ILMASTONMUUTOS 2017 (päivitys). AIKA: KLO 16.30. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sana, vapaus ja demokratia

(Isokrates)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin "kaupungintalon" kahvila (sama rakennus kuin missä Pohjoismainen kirjasto), torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 16.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: JÄRJEN VIHOLLISET

Puhe ja demokratia suhtautuvat erikoisella tavalla toisiinsa. Voisi sanoa jopa, että demokratia on puhetta ellei väite pyyhkisi pois näkyvistä jotain. Todellisuudessa myös diktatuurissa on puhetta; jopa sana viittaa tietynlaiseen puheeseen. Diktatuuri tulee sanasta dictare, sanella. Olennaista on siis huomata ja erottaa, millaista puhetta demokratia tarvitsee.

Jo demokratian varhaisissa muodoissa ja kokeiluissa puheen merkitys nähtiin ja sitä korostettiin. Demokratia määriteltiin sellaiseksi perustuslain (politeia) säätämäksi hallitusmuodoksi, jossa demos, kansa, harjoittaa valtaa ja jossa kaikki ovat samanarvoisia lain edessä (isonomia). Tähän samanarvoisuuteen liittyi kiinteästi ajatusta isegoriasta, kaikkien yhtälaisesta oikeudesta esittää oma näkemyksensä, mielipiteensä. Melkein heti huomattiin, että tästä seuraa myös vaikeuksia, jopa hyvin ikäviä asioita. Myös ihmisistä huonoimmat, moraalittomimmat ja tietämättömät avasivat suunsa, usein hyvin levälleen.

Tästä seurasi, että Kreikassa käytiin laajaa ja mielenkiintoista debattia puhujien, retoorikkojen, sofistien ja demagogien asemasta ja vaikutuksesta. Isegoria, oikeus puhua, oli selvärajainen, lain määrittelemä oikeus, mutta kreikkalaisilla oli myös toinen, vaikeampi sana, joka liittyi sanan ja demokratian väliseen suhteeseen: parrhesia. Kyse on vapaasta puheesta, totuuden sanomisesta, suorasta puheesta, jossa on mukana kritiikki. Parrhesian harjoittaminen ymmärrettiin oikeudeksi (ainakin joissakin olosuhteissa), mutta myös velvollisuudeksi.

Monet ajattelivat, että demokratia tarvitsee parrhesiaa, mutta toiset epäilivät, ettei sen harjoittaminen ollut demokratiassa mahdollista, koska enemmistö tukahduttaa kriittisen äänen. Näin puhui muun muassa Isokrates 350eaa. julkaistussa kirjoituksessa Rauhasta. Isokrateen mukaan ongelma oli se, että ihmiset halusivat kuunnella vain huonoja puhujia, sellaisia jotka sanovat vain sen minkä ihmiset haluavat kuulla.

Parrhesia oli jotain kunnioitettua, arvostettua, haluttua – mutta samalla jotain, joka torjuttiin. Sen harjoittaminen oli vaarallista. Joskus siitä puhuttiin suorastaan huonona asiana ja se samastui johonkin sellaiseen puheen muotoon, josta käytettiin nimitystä athuroglossos. Jos joku ihminen oli tällaisen puheen harjoittaja, se merkitsi, että hänen suussaan ei ollut porttia. Siksi sanoisin, että meidän sana lörpöttely viittaa samaan ilmiöön. Väittäisin myös, että meillä on vieläkin samantapaisia ongelmia.

Kun filosofit puhuivat aiheesta, heidän huolenaiheensa oli ensinnäkin se, miten tunnistaa hyvän parrhesian harjoittaja. He kiinnittivät huomiota myös siihen, sanooko puhuja jotain mielekästä, auttaako hänen puheensa kuulijaa, kaupunkia, yhteisöä. Kaikki kritiikki ei ollut heidän näkemyksensä mukaan filosofisesti merkityksellistä. Plutarkhos viittaa tapaukseen, jossa puhuja pilkkaa kuninkaan ulkonäköä (yksisilmäisyyttä). Tällaista kritiikkiä pidettiin joutavana.

Platon – joka ei aina ollut demokratian suuri puolustaja – näki ongelmaksi jos ihmisillä ei ollut keinoa, kriteeriä, erottaa eettisesti arvokas arvottomasta. Epäilemättä kyse on myös siitä, onko puheessa pelkkiä joutavuuksia vai kiinnittyykö se todellisuuteen, tuoko se esiin jotain relevanttia. Periaatteessa voi olla suhteellisen helppoa katsoa, miten jossain puheessa ollaan kunnioitettu tiettyjä muodollisia kriteerejä – millaisia todisteita tai perusteluja esitetään ja onko puhe loogista. On silti vaikea sanoa ja määritellä, mitä edellytetään moraalisessa ja ehkä myös koulutuksellisessa mielessä puhujalta, jonka odotetaan puhuvan totta ja sanovan jotain merkityksellistä.

Vaikka meidän aikamme ongelmat muistuttavat jossain mielessä näiden antiikkisten, kadonneiden, ongelmia, hämmennyksemme vaikuttaa joskus jopa suuremmalta. Puhujia, osallistujia, on entistäkin enemmän. Lörpöttelylle annetaan tilaa; se viihdyttää. On uusia, erilaisia instituutioita, jotka rakentavat uudenlaisia auktoriteetteja. Lehdistö ei aina enää erota mainosta tiedosta. Puhujat tukeutuvat jatkuvasti abstraktioihin, jotka häivyttävät kaiken konkreettisen, todelliset tilanteet, tapahtuman. Siitä mikä on todellista puhutaan kohtalonomaisena. Suhteellistaminen merkitsee liian usein sitä, että summennetaan merkityksellisten erojen näkeminen.

Miten meidän siis pitää elää ja puhua, että vähentäisimme sumua? Millaisia kriteerejä meidän pitäisi asettaa puhujalle? Kuka voi sanoa totuuden? Millaista puhetta tarvitsee demokratia? Ovatko sanat kuolleita? 

SAM SANDQVIST LUENNOI TORRE DEL MARISSA 20.1. AIHE: HUUHAA: MITEN TUNNISTAMME SEN. PAIKKA: CON CORAZONMARI, C/Copo, Torre del Mar. AIKA: KLO 16.30.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Surrealistista filosofiaa

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TIISTAINA 9.11. klo 13.30. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. AIHE: Katalonia, kaaos ja järjestys

René Magritte (1898-1967) teki sarjan maalauksia, joista käytetään nimitystä Valon valtakunta (ensimmäiset tietääkseni 1950 –luvun alusta). Maalaukset ovat liian nopean vilkaisun perusteella realistisia maisemamaalauksia, mutta niiden outo tunnelma pysäyttää: edessämme on yhtä aikaa yö ja päivä. Magritte oli taiteilija, surrealisti, joka ajatteli, että maalaustaide on ajattelua. Hänen työnsä näyttävät arkisen esineen, hatun tai omenan, mutta erikoisessa yhteydessä, toisenlaisesta näkökulmasta. Maalaukset pakottavat ajattelemaan, katsomaan toisesta kulmasta. Valon valtakunta näyttää paikan, maiseman, kahdessa ajassa. Kuvat eivät ole realistisia, siis todenmukainen, mutta ne ovat totta. Ne ovat ajattelua, joka kommentoi maalaustaiteen ja esittämisen historiaa, rikkoo konvention ja muuttaa normaalin tavan esittää, katsoa, ajatella – se vapauttaa tottumuksesta.

Magritten maalaukset houkuttelevat pois kuvan ja esityksen, myös konkreettisen teoksen, ääreltä; ne viettelevät kysymään, mitä voisi olla surrealistinen ajattelu, jopa surrealistinen filosofia muualla. Voisiko surrealismi tunkeutua filosofiseen puheeseen?

Surrealismi oli paljon muutakin kuin taidesuuntaus; se oli intellektuaalinen ja jopa poliittinen liike. Se ei ilmentynyt vain unien käytössä taiteen materiaalina tai pyrkimyksenä kuvata alitajuntaa. Se ei ollut vain yritys tehdä vallankumous taiteen maailmassa; se oli elämäntapa. ”Un style d’existance sans pareil”, sanoi René Char, joka hänkin kuului jonkin aikaa surrealistiseen liikkeeseen. Kristian Blomberg luettelee väitöskirjassaan tähän elämäntapaa kuuluvia asioita: ”...halu omistautua runoudelle (erityisesti kielen ja oman maailmassaolon kokemuksen välisen suhteen luotaamiselle), pitkät keskustelut, harhailu, sattuma, haluttomuus työntekoon sekä surrealistien ryhmässä vallinnut erotiikalle myönteinen ilmapiiri.”

Ehkä siis hypoteettinen surrealistinen filosofia olisi muutakin kuin kyseenalaistamista. Ehkä se voisi olla tyyli, tapa olla maailmassa. Mutta miten sellaista filosofiaa voisi harjoittaa? Mitä se vaatisi? Voisiko sillä olla metodia?

Minulla ei ole tästä mitään varmaa, lopullista ideaa. Oletukseni on, ettei surrealistinen filosofia voi pitäytyä valmiisiin, kovin raskaisiin, käsitejärjestelmiin. Ylevät ja juhlalliset filosofiset kirjoitukset on asetettava todellisuutta, käytäntöä, vasten. Se on suunnilleen sama asia kuin kirjoittaa vitsejä. Jos haluamme jotain kyseenalaistaa kulttuurissamme, jotakin jopa hävittää, on käytettävä omaa kulttuuriamme, pantava se sotimaan itseään vastaan. On otettava tuttu esine ja näytettävä se toisessa valossa tai yhtäaikaa kahdessa eri ajassa.

Kuvittelen, että käytännössä tämä tarkoittaa materiaalin ja lähteiden erilaisuutta. Emme voi puhua vain Platonista, Kantista tai Wittgensteinista. On löydettävä toiset silmät: romaanit, Magritten maalaukset, populaarikulttuuri, Lichtenberg...

Mitä filosofian surrealistisuus, ylirealistisuus, voisi merkitä? Nähdäkseni sen ei tarvitse merkitä piilossa olevan, alitajuisen, metsästystä. Magritte haukotteli, kun kuuli tulkitsijoiden arvauksia töidensä symbolisista merkityksistä. Hänen töidensä todellisuutta koskeva ajattelu ei puhunut syvistä asioista, syvän meren kaloista, vaan jostakin tavallisesta, arkisesta, totutusta. Ongelma on tietysti todellisuus, se miten sen ymmärrämme ja mutta myös se, miten sen näemme, esitämme, vääristämme.

Esitän siis kaksi kysymystä. Pohjimmiltani toivon, että ne ovat merkityksellisiä ja kauaskantoisia kysymyksiä. 1)Millaisia menetelmiä ja työkaluja voisimme keksiä surrealistiseen filosofiaan? 2)Millainen voisi olla tähän filosofiaan sopiva elämäntapa?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vuoden 2018 filosofiakahvila alkaa viikolla 2

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. 
Filosofiakahvila jatkaa taas! Ensimmäiset istunnot Fuengirolassa 9.1. ja 11.1. Torre del Marissa 10.1.

Aiheet:1.Surrealistista filosofiaa 2.Sana, vapaus ja demokratia 3.Toivosta ja epätoivosta  4.Kysyminen, eläminen...

5.Puolue, pastori ja sielu 6.Filosofia ja fiktio 7.Askeesi ja politiikka 8.Lichtenbergin siemenet 9.Ajattelu, käsitteet, elämä 10.Näkymätön mies 11.Hallitsemattomat tilat 12.Janten laki

13.Kuolemattomuus 14.Omakuva eli hautakirjoitus

15.Epilogi: Ratkaiseva hetki 

Myös Ajankohtaista asiaa -kahvila alkaa 9.1. PAIKKA: Giovanni Pizzeria, C/Maestro Pedro Calvo, Kukon vieressä. Aika: 13.30. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ensimmäiset 15 aihetta vuonna 2018

Ensimmäiset aiheet keväällä 2018 tulevat olemaan (todennäköisesti) seuraavat:

1.Surrealistista filosofiaa

2.Sana, vapaus ja demokratia

3.Toivosta ja epätoivosta  

4.Kysyminen, eläminen...

5.Puolue, pastori ja sielu

6.Filosofia ja fiktio

7.Askeesi ja politiikka

8.Lichtenbergin siemenet

9.Ajattelu, käsitteet, elämä

10.Näkymätön mies

11.Hallitsemattomat tilat

12.Janten laki

13.Kuolemattomuus

14.Omakuva eli hautakirjoitus

15.Epilogi: Ratkaiseva hetki 

Ohjelmaan voi tulla muutoksia tai lisäyksiä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kiitos syksyn 2017 filosofoiville kahvittelijoille

Kuva: Sam Sandqvist

Kiitos, ihmiset, filosofiakahvilan kävijät! Toivo elää. Jotkut ajattelevat vielä...

Kiitos myös filosofisiin pitoihin osallistuneille! Niille jotka eivät päässeet tiedoksi: Jos löydämme paikan, jonkun kodin esimerkiksi, voimme järjestää filosofisten pitojen ohjelman esimerkiksi viiden hengen ryhmälle. 

Filosofinen ohjelma oli seuraava:

Luento:

Platonin Pidot: kysymys näyttämöstä ja dialogista

Filosofiakahvilaistuntoja:

1.Filosofia kokemuksena

2.Onko arvokkuus arvokasta?

3.Isännän työkalut

Keskustelu osallistujille jaettavan tekstikatkelman pohjalta.

Lisäksi nautitaan hyvästä ruoasta!

Julkaisen piakkoin kevään ohjelman, se olkoon joululahjani!

Torre del Marissa tapaamme vielä 20.12. Aihe: Kukkulan takana voi olla mitä vaan.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kukkulan takana voi olla mitä vaan

Aiheena filosofiakahvilassa Fuengirolassa tiistaina 11.12. (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina 14.12. (klo 16.00) La Carihuela Chica "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona 20.12 (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla. Viikolla 50 Torre del Marin aihe edellinen eli Hyvä poliitikko: Perikles 

Ryhmä ihmisiä autiomaassa. Opas kävelee eteenpäin. Ihmiset eivät tiedä, uskaltaako häntä seurata. Heitä johdatetaan kukkulan taakse. Joku sanoo: ”Kukkulan takana voi olla mitä vaan.” Tämä on kohtaus Kelly Reichardtin ohjaamasta, Jonathan Raymondin käsikirjoittamasta elokuvasta Meek's Cutoff (2010) - kohtaus melkein lopusta. Tarina perustuu väljästi Oregon Traililla 1845 sattuneeseen tapaukseen: Stephen Meek opasti vankkurikaravaanin ikävyyksiin.

Ihmiset kulkevat loputtomalta tuntuvassa autiomaassa, vesi on loppumassa. Opas sanoo vievänsä veden äärelle, pelastukseen, oikotien kautta. He kysyvät, voiko mieheen luottaa. Tämän kysymyksen kautta elokuva nostaa esiin kysymyksiä johtamisesta, päätöksenteosta, luottamuksesta. Ketä pitäisi seurata? Mihin saakka? Mitä ja miten pitäisi päättää? Kenen sanaan voi luottaa?

Koko elokuvan ajan kuulemme tarinoita, puheita, huhuja. Meek, opas, tekee itsestään legendaa, yrittää vakuuttaa osaamisestaan. Vaikka ihmiset epäilevätkin häntä, hän tietää, että ihmiset ovat riippuvaisia hänestä. Hän myös luo uhkakuvaa lähistöllä liikkuvasta intiaanista, kertoo kauhujuttuja alkuasukkaiden tavoista. Lopulta intiaani onnistutaan ottamaan vangiksi. Häntä ei tapeta. Hänestä tulee odotusten kohde ja samalla tekijä, joka murtaa Meekin asemaa; hänestä tehdään opas. Ihmiset ajattelevat ja toivovat, että ihminen, jonka kanssa ei ole yhteistä kieltä, voi opastaa veden äärelle, sillä hänen täytyy tuntea seutu.

Naiset ovat mykkiä pitkän aikaa. Heidän kasvonsakin ovat lähes mykät, kun he seuraavat miesten kokouksia, yrityksiä tehdä päätös. Naiset tuntuvat taistelevan vain keskenään. Yksi heistä, Emily Tetherow (jota näyttelee Michelle Williams), ruokkii ja juottaa vankiopasta. Häntä vastutetaan ja ihmetellään. Emilyllä on strategia, tarkka ajatus. Jos vanki opastaa heidät ansaan, heimonsa kynsiin, hän voi ainakin toivoa, että intiaani armahtaa hänet. Hän tekee vangista velallista.

Kun pääsemme tarinan päätökseen, on olemassa tunne, että läheisen kukkulan takana on pelastus tai sitten siellä ei ole mitään tai siellä on ansa, varma ja julma kuolema. Tämä johtaa konfliktiin tai sen räjähtämiseen. Intiaani jatkaa matkaansa. Emme tiedä, seuraako häntä joku vai ei. Shakkilaudalla on ikävä asetelma. Jos jäät, häviät. Jos jatkat, saatat pelastua tai tuhoutua. ”Kukkulan takansa voi olla mitä vaan”, joku sanoo.

Elokuvaa ei voi kertoa; se on runo joka on nähtävä. Silti jopa näin raportoituna se voi antaa materiaalia tai ponnahduslaudan ajattelulle, kysymyksille. Kuka johtaa ja mihin pelastukseen? Keneen voimme luottaa? Mikä on sanojen voima? Lupauksen kääntöpuoli on herännyt pelko. Kun näissä olosuhteissa sanoo, että kukkulan takana voi olla mitä tahansa, se on tarkasti ottaen totta. Se ei silti ole mikä tahansa neutraali lausahdus. Mahdollisuudet herättävät pelon. Kun se herää, sitä ei voi ravistella pois.

Mieleen tulee René Charin runo Les inventeurs, jonka alussa vuoren toiselta rinteeltä on saapunut pitkään kulkeneita metsänvartijoita. He tuovat viestin, kaunopuheisen varoituksen: kohta saapuu myrsky. Ei ole aivan varmaa mitä myrsky on, milloin se saapuu. Tulee esiin, etteivät metsänvartijat ole sitä omin silmin nähneet; viesti on heidän esi-isiensä heille suomaa tietoa. Mutta se on sanottu, viesti tuotu, pelko herätetty, ihmiset viritetty odotukseen, uskoon jostakin pahasta ja tuhoisasta. Se mitä tässä tapahtuu on se mitä Heidegger kuvaa puhuessaan juttelusta, lörpöttelystä, huhusta: ne vaikuttavat virittyneisyyteen (tässä tapauksessa sen modus on pelko).

Meillä on arvo: vesi. Se on pelastus. Ketä seuraamme sen äärelle? Mihin tarinaan perustuu luottamuksemme? Mitä olemme valmiita maksamaan pelastuksestamme?

Sam Sandqvist luennoi Torre del Marissa. Elämä: Mitä se on ja miten se alkoi. Paikkana Con Corazonmari, C/ Copo, lauantaina 9.12 klo 16.30. Kaikki kiinnostuneet mukaan!

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila