Epistemologian paluu

 

Bachelard

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 18.1./19.1.

Otsikko ei ole paljon muuta kuin vitsi, joka ei naurata. Ei ole paluuta epistemologiaan, koska se ei koskaan lähtenyt mihinkään emmekä me ole päässeet epistemologiasta. Tieto-opilliset kysymykset ovat aina mukana. Otsikossa olisi järkeä, jos tieto-opillisten kysymysten pohdinta olisi johtanut muihin kysymyksiin ja sitten palattaisiin – systemaattisuuden ja metodologisuuden nimissä – alkuperäisiin kysymyksiin. Myöskään siitä ei ole kyse. Epistemologian paluu merkitsee minun tapauksessani sitä, että palaan aikaisemmin esitettyihin huomioihin ajatellakseni uudestaan ja – jos mahdollista – kysyäkseni kysymykset toisella tavalla.    

Olen toistanut ääneen ja kuiskaten tätä lausetta: ”Minkä tahansa asian sanominen ei ole merkityksellistä.” Toteamus on kysymys, johon ei löydy mitään helppoa vastausta. Kysymys koskee sitä, mikä olisi sen arvoista, että se täytyy sanoa. Minkä sanominen on merkityksellistä? 

Vaikka kysymys etsii vastausta, sen ei tarvitse olla lopullinen ja varmuutta täynnä. Kysymys on toisenlainen häirikkö ja vaatimus. Se ei vaadi vain vastausta, vaan sitä, että sen perässä kävellään. Kun tämän kysymyksen perässä kävelee, huomaa kysyvänsä uusia kysymyksiä, myös epistemologisia.

Nyt kysyn uudenlaisen epistemologisen kysymyksen: Mitä meidän tulisi tietää, jotta sanoisimme mitä meidän täytyy sanoa? Miten tätä kysymystä voisi lähestyä, mistä etsiä vastauksia? Ehkä ”vastaus” on epistemologia itse. Näin voisi ajatella, jos ottaa tosissaan sen, mitä argentiinalainen Marcela Renée Becerra Batán San Luisin yliopistosta kirjoittaa artikkelissa Epistemología Histórica y técnicas de sí (2018). Hän puhuu mahdollisuudesta, että epistemologinen valvonta (Gaston Bachelardin käsite) voi olla itseensä vaikuttamisen tekniikka (técnica de sí). Ajatus ei ole hullu. Epistemologinen valvonta on itsekasvatuksen väline, jonka avulla on tarkoitus voittaa oman mielen rajoittuneisuus, tietämisen esteet.

Kiinnittymättä liikaa argentiinalaiseen artikkeliin annan sen avata näkökulman kysymykseeni. Ehkä näemme mikä on ehto sille, että tieto, jonka hankin tai omaan voidakseni sanoa mitä minun täytyy sanoa, auttaisi. Ehto voi olla se, että tieto mahdollistaa tietynlaisen välineen tai tekniikan, jonka avulla voin vaikuttaa itseeni. Ilmastonmuutosta tutkiva tiedemies voi nähdä selvästi, mitä hänen pitää tietää sanoakseen jotain merkityksellistä. Sanottavan sisällön pitää olla uutta tietoa, ei vain vanhan toistoa. Poliitikko, joka yrittää omalta osaltaan vaikuttaa ilmastoa koskeviin päätöksiin, joutuu ottamaan huomioon strategisia tekijöitä. Hän voi sanoa merkityksellisen asian vain, jos hän tietää, millaisin ehdoin hän saa ehdottomansa asian neuvoteltavaksi. Kansalainen – tai filosofi – joka tahtoo sanoa jotain, tarvitsee ehkä muutakin kuin tietoa asioiden tilasta tai strategian kannalta olennaisesta tilanteesta. Hänen täytyy vaikuttaa itseensä tietääkseen tarvittavan asian ja sanoakseen sen.

Epistemologinen valvonta on autoanalyysiä, jossa subjekti jakaantuu ja tahtoo jakaantua; se jakaantuu tietävään subjektiin ja yliminään, joka arvioi tietävää subjektia. Ehkä tällainen jakaantuminen on edellytys sille, että voi vaikuttaa itseensä. Ilman sitä ei voi nähdä, mitä itsestä puuttuu, jotta voisi sanoa merkityksellisen asian: rohkeutta, tasapainoa ja ajatuksen kirkkautta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Liehuvat liput

 

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Hinta:6 euroa/krt

Tämä aiheena 11.1./12.11.

Arto Melleri kirjoitti laulun draamasovitukseen George Orwellin romaanista 1984. Laulussa on säe: ”Liehuvat liput eivät suojaa tuulelta.” Sanat ovat protestoiva ele lähimenneisyyttä kohtaan. Uusi teatterisukupolvi irtisanoutui aikaisemmasta yhteiskunnallisesta tai poliittisesta teatterista. Protestoiva ele liikuttaa yhä jotain nyt, vuosikymmeniä myöhemmin.

Säe on totta. Silti monet tuntuvat etsivän suojaa ja turvaa liehuvista lipuista. Tämä voisi olla melkein pirun määritelmä (niin kuin Ambroce Biercen mestariteoksessa The Devil´s Dictionary) ideologialle: ”Enimmäkseen ennakoluuloihin perustuvien uskomusten järjestelmä, josta syvästi loukkaantuneet ihmiset kuvittelevat saavansa lohtua ja turvaa.”

Säe on yhä mielenkiintoinen. Vieläkin kohtaamme ihmisiä, jotka tuntuvat uskovan, että ideologia, iskulause tai lippu suojaa tuulelta, vaaroilta ja epävarmuudelta. Säe nostaa esiin kysymyksen: Tarvitsemmeko jotain liehuvien lippujen sijalle? Ei ole varmaa, ovatko ne vaarat, joilta halutaan suojautua, täysin todellisia. Jos ne ovat enemmän mielikuvituksen tuotetta, tarvitsemme toisia välineitä, toisenlaista ajattelua, suojautumaan näiltä tuulilta.

Liehuvat liput eivät suojaa tuulilta, mutta silti ne sulkevat ihmisen – niin kuin hän menisi suojaan. Ollessaan suojassa niin kuin koteloitunut ihminen kadottaa kaiken kykynsä olla avoin uudelle, kokemuksille, ajatukselle. Olen ennenkin maininnut Anton Tšehovin kuvaaman koteloituneen ihmisen. Kreikankielen opettaja Belikov piti kalosseja ja vuorattua takkia myös kesällä. Hänellä oli aina sateenvarjo ja pumpulia korvissa. Miehellä oli halu sulkeutua koteloon, piiloutua todellisuudelta ja nykyisyydeltä, jota hän inhosi. Belikov valvoi koko kaupunkia, oli mielellään kieltämässä kaiken. Osa Tšehovin tarinan voimaa on siinä, että Belikov ei ole vain yksi surullinen tapaus. Mies vaikuttaa voimakkaasti ympäristöönsä. Kukaan ei uskalla järjestää enää mitään eivätkö papit pelata korttia. Ihmiset ikävystyvät miehen seurassa, pelkäävät häntä ja myöntyvät.

Ajatuksen ei tarvitse suojata kaikilta tuulilta eikä sen tarvitse näyttää, minne menemme. Se näyttää, missä olemme nyt. Tulevaisuus pysyy avoimena. Kun heilutamme vähemmän lippuja, opimme ehkä itse pysymään avoimina avoimelle tulevaisuudelle.

Voisimme oppia ehkä, ettei yhteiskunnan muuttaminen ole lippujen heiluttelua. Orwellin kuvaamassa maailmassa ihmisiä valvotaan. Yleistä mielipidettä muokataan vallanpitäjien edun mukaiseksi. Ei kuulosta kovin vieraalta ta mielikuvitukselliselta. Voisimme vastustaa Orwellin kuvaaman maailman totetutumista heiluttelemalla lippua? Olisiko aika oppia enemmän vastarinnasta?

Belikovin tarinan kuuleva Ivan Ivanitš esittää Tšehovin novellin lopussa kysymyksen, eikö kaikkien meidän elämässä ole koteloitumista. Eikö se, että puhumme ja kuuntelemme kaikenlaista roskaa, ole koteloitumista? Koteloituneen ihmisen myrkky leviää kaupunkiin. Joudumme myös kysymään, eikö tuota samaa koteloitumista ole kaikkialla, myös meissä itsessämme. Jos tahdomme oppia tekemään vastarintaa, on aloitettava itsestä. Ainakaan emme saa koteloitua... 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään 2022 ohjelmasta ja aiheista

 

Filosofiakahvila jatkuu zoomin kautta 11.tammikuuta! Toistaiseksi suunnitelmana käynnistää Torre del Marin filosofiakahvila 12.tammikuuta (jos ei tule uusia estäviä rajoituksia), mutta Fuengirolan filosofiakahvila vasta helmikuussa (17.helmikuuta, jos suunnitelmat eivät muutu)

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa klo 11.00 (Casa Juande, Av. Toré Toré)

Filosofiakahvila Fuengirolassa aloittaa myöhemmin torstaisin 

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Filosofiakahvilan ensimmäiset 12 aihetta:

1.Liehuvat liput (zoom/Torre del Mar)

2. Epistemologian paluu (zoom/Torre del Mar)

3.Missä meitä kuunnellaan? (zoom/Torre del Mar)

4.Foucault ja vaara (zoom/Torre del Mar) 

5.Kuvan riivaamat (zoom/Torre del Mar)

6.Se mikä on lähellä (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

7.Valta ja etiikka (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

8. Sairastamisesta (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

9.Runous ja tottelemattomuus (zoom/Torre del Mar/Fuengirola) 

10.Muisti ja muutos (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)      

11.Bashōn sisäiset polut (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

12. Jos mieli ei olekaan omenakori... (zoom/Torre del Mar/Fuengirola)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Joulu ja levottomat pyllyt

 

Julkaisen piakkoin tietoa kevään filosofiakahvilaohjelmasta ja aiheista. Kiitos kaikille filosofiakahvilaan osallistuneille.

Joulu on loistava kaupallinen idea. Perheet ja suvut ovat perusta kunnon kaupankäynnille. Ihmissuhteiden tarkoitus tulee esiin.  

Katson yhä enemmän mainoksia nähdäkseni missä olemme ja mihin astumassa. Espanjassa on televisiomainos, joka myy lääkettä peräpukamiin. Loistava joulutuote, ehkä hyvä lahjaidea. Mainos alkaa kuvilla ahtereista ja lauseella: “Maailma on täynnä levottomia pyllyjä.”

Mainostetun lääkkeen sanotaan vähentävän turvotusta välittömästi. Reipas nainen heittää vaaleanpunaisen renkaan tielle. Se lässähtää.  Mietin mielessäni sitä aivomyrskyä, joka järjestettiin mainostoimistossa. Joku epäilijä varmasti sanoi: “Ei kai kukaan halua nähdä havainnollistusta siitä, minkä näköinen peräpukama on.” Ennakkoluuloton pomo siihen: “Hetkinen, odottakaa, ei tyrmätä heti.”

P.S. Todellinen joulusaarnan aihe olisi uutisotsikot. Tänään näin tällaisen: "Päihteet ja huono kielitaito Aurinkorannikon suomalaisten ongelmia." Tuskin kaikkien. Minulla on kohtalaisen hyvä kielitaito ja päihteitä on riittävästi. Otsikon alla olevan jutun aihe on hyvä ja tärkeä, mutta otsikko on idiotismia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Wittgensteinin sota

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena syksyn viimeisissä istunnoissa 15.12./16.12./17.12.

Ludvig Wittgenstein (1889-1951) syntyi yhteen maailman rikkaimmista perheistä. Hänen isänsä oli terästeollisuudella suuren omaisuuden tehnyt Karl Wittgenstein. Rikkauden ja yläluokkaisuuden lisäksi perheen perintönä tuli taipumus itsemurhaan. Kolme neljästä Ludvigin veljistä teki itsemurhan. Myös hän itse oli päättänyt tehdä itsemurhan. Hän ei ehtinyt tehdä sitä, kun suuri sota yllätti vuonna 1914. Wittgenstein soti Itävalta-Unkarin joukoissa.

Jo tuossa vaiheessa hän kirjoitti myöhemmin maineikasta teostaan Tractatus logico-philosophicus. Hänen sotakirjeistään tulee esiin kaksi mielenkiintoista asiaa. Jatkuva kuolemanvaara, jota hän etsi, koska meni sotaan kuolemaan, paransi hänet itsemurha-ajatuksista. Toinen mahdollisesti yllättävä piirre on Wittgensteinin selvästi stoalainen henki. Nuori mies löytää mielentyyneyden tappamisen ja kuoleman keskellä.

Sota muutti Euroopan. Wittgenstein isänmaa, Itävalta-Unkarin imperiumi, lakkasi olemasta. Sotaveteraani Wittgensteinin isä kuoli, mutta filosofoiva insinööri luopui koko perinnöstään. Mikään Tractatuksessa tai postuumisti julkaistuissa teoksissa ei avaa sodan merkitystä Wittgensteinin ajattelussa. Siitä voisi tehdä johtopäätöksen, ettei sillä ollut merkitystä. Silti hän ei olisi kirjoittanut mitään ilman sotaa. Hän ei ehkä olisi edes elänyt.

Minua kiinnostaa Wittgensteinin sota esimerkkinä konkretian kohtaamisesta. Jopa itsemurha-ajatus oli jotain abstraktista tai se oli konkreettisuuden etsintää. Wittgenstein halusi kuolla tai keksiä uuden tavan elää. Siihen viittaa myös se, ettei hän tappanut itseään myöskään sodan jälkeen, mutta luopui valtavasta omaisuudesta.

Konretiassa on ylijäämää. Kohdatussa ilmiössä on aina jotain, joka ylittää valmiin käsityksen, kaavakuvan tai käsitteellisen jäsentelyn. Kohdattu ilmiö nauraa sille mitä siitä ajatellaan. Kosketus konkreettiseen vetää meidät ajatteluun, työntää epävarmuuden kuiluun. Me ajattelemme, vihdoinkin, koska emme tiedä mitä ajatella.

Vanhat mallit tai kaavat eivät päde. Olemassaolevat metodit eivät toimi, koska ongelma ei ole enää sama. Tämä tuli esiin myös toisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeisen maailman ajattelu työskenteli järkyttyneenä Hiroshimasta ja Auschwitzista. Theodor Adorno näki, että vaikka ajattelu on identifioimista, jokin jää ajattelussa jää identifioimisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäävä on ero, ei-identiteetti.

Olennaista filosofoimisessa ei aina ole se, onnistuuko teos tai tuleeko teoriasta täydellinen ja kaikki ongelmat ratkaiseva niin kuin kuvitteli Wittgenstein, kun hän kirjoitti Tractatusta. Sota ei vaikuta jättäneen jälkiä teokseen, mutta sekä kuoleman katsominen silmästä silmään että teoksen kirjoittaminen synnyttivät jotain muuta kuin sanoja paperille. Ne tekivät Wittgensteinista toisen ihmisen.

Tractatus  on ulkoisesti epätavallinen filosofinen teos. Jollain tasolla se on silti suhteellisen tavanomainen yritys demonstroida jotain, luoda teoria. Samalla se on kuitenkin teksti, joka vaikenee siitä mistä ei voi puhua. Tractatuksen hiljaisuus on paikka, jossa Wittgenstein ei ole vain ajattelija (thinker), vaan ajatteleva ihminen (Man Thinking) käyttäkseni Stanley Cavellin erottelua. Se että on Man Thinking merkitsee, että ajattelu on olennaista elämässä jota elää....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vastaus

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 8.12./9.12./10.12.

Kysymyksen ja vastauksen suhde täytyy ajatella uudestaan. Se ei ole koko ajan samanlainen kuin koulussa. Opettaja kysyy kysymyksen, oppilas vastaa. Vastaus on oikea tai väärä. Tämä on vain yksi tapaus ja erityinen tilanne.

Olemme jossain tilanteessa ja vastaamme toiminnallamme tilanteen vaatimuksiin. Me vastaamme tilanteeseen, emme ratkaise lopullisesti mitään ongelmaa. Joku kävelee polulla ja potkaisee varpaansa kiveen. Hän potkaisee toisen varpaan kolmanteen kiveen ja ensimmäisen varpaan toisen kerran kolmanteen kiveen. Polun reunalla ei ole rinnettä. Kävelijä kysyy; ”Mistä nämä kompastuskivet ilmestyvät?” Tässä esimerkissä kysymys on vastaus. Se ei ole ratkaisu. Kysymys on vastaus samassa mielessä kuin toiminta (esimerkiksi kiven kiertäminen) on vastaus tilanteeseen.

Filosofia vastauksena on samantapainen, vaikkei täysin samanlainen kuin kävelijän kysymys. Myös filosofin vastaus on kysymys. Hän vastaa nostamalla esiin ongelman. Kävelijän kysymys saattaa haihtua fatalismin voittaessa. Kysymys unohtuu, kun kävelijä ei voi löytää vastausta kysymykseen eikä vähentää kompastuskivien määrää. Filosofin kysymys pysyy. Sen perässä kävellään. Jos käveleminen ei enää tuota mitään, filosofi luo uuden kysymyksen. Vastaus kysymykseen on uusi kysymys tai kysymyksen uusi muotoilu. Filosofin erottaa tavallisesta ihmisestä vain sinnikkyys.

Meillä on siis tapauksia, joissa vastaus ei ole oikea vastaus opettajan kysymykseen tai arvoituksen ratkaisu, vaan etäisyyden ottamista tilanteeseen. Kun joku esimerkiksi kysyy itseltään, miten pitäisi elää, hän ei vain yksinkertaisesti anna lopullista vastausta, vaan astuu itsensä viereen, katsoo miten elää tässä ja nyt.

Vastaamme ongelmaan, mutta ongelma ei ole vain dilemma tai arvoitus, joka ratkaistaan. Ratkaisu on lopullinen, vastaus aina väliaikainen ja kyselevä. Vastaajan toiminta on kyselevää, sillä mukana on kysymys ongelman olemassaolon syistä, olosuhteista joissa se nousee esiin. Mukana voi olla kysymys myös siitä, pitäisikö ongelma muotoilla toisin tai miten voisimme päästä ulos ongelman määrittelemistä mahdollisuuksista eli kysyä, miten ja missä jokin muu olisi mahdollista.

Filosofin kysely ja hänen tapansa vastata eivät ole toiselta planeetalta. Hän tekee sitä mitä muutkin ihmiset joutuvat tekemään. Filosofi vain tekee sitä enemmän tai intohimoisemmin, siinä kaikki. Ihminen joka tekee itsestään eettistä olentoa, pyrkii esimerkiksi vastaamaan tilanteeseen vastuullisesti, tarvitsee ajattelua, etäisyyden ottoa ja kyselyä.

Vastausta ei vaadi vain kysymys, vaan myös kutsu tai vaatimus. Edessämme ei ole vain opettajaa vaatimassa vastausta.  Kysymykset, kutsut, vaatimukset ja vastaukset ovat tapahtumia ihmisten välillä. Joissakin tapauksissa näemme, että vastauksen luonteessa on mukana muutakin kuin vastaajan kyselevyys, pysähtyminen ajattelemaan, pyrkimys nousta katsomaan tilannetta yläpuolelta tai ikuisuuden näkökulmasta.  

Venäläistä kirjallisuutta, Mihail Bahtinin ajattelua ja spirituaalisuutta (life of spirit) tutkinut professori David Patterson puhuu läsnäolon ongelmasta. Läsnäolo merkitsee Pattersonin mukaan sitä, että ihminen käy yksiin sanojensa kanssa. Hän sanoo, että tämä on kytköksissä toiseen ongelmaan ja kysymykseen: Voiko ihminen vastata? Kun ihminen kykenee vastaamaan, hän voi sanoa: ”Olen tässä.” Ehkä tässä läsnäolossa näemme eettisen eroavuuden yhden ja toisen vastauksen välillä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Deleuze ja rakkaus

 

Deleuze

Spinozalaisen filosofin muistolle

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 1.12./2.12./3.12.

Gilles Deleuze (1925-1995) on nimi, jota ei ehkä heti liitetä rakkauteen. Hänet liitetään omaperäisiin kirjoihin filosofian historian hahmoista (David Hume, Baruch Spinoza, Henri Bergson jne.). Deleuze tunnetaan ontologina, joka puhui erosta ja moninaisuudesta, rihmastosta ja ajattelun kuvasta. Tarkempi lukeminen tuo esiin silti tosiasian, että rakkaus oli läsnä hänen ajattelussaan jo varhaisesta vaiheesta lähtien.

Marcel Proustia käsittelevä teos Proust et les signes (1964) on esimerkki. Tässä teoksessa rakkaus on herkkyyttä nähdä merkkejä. Rakastunut lukee rakastettua merkkinä. Merkki näyttää toisen tuntemattomana maailmana, moninaisuutena, mahdollisuuksien paljoutena.  Voisi ajatella, että Deleuze puhuu vain siitä, mitä rakkaus on Proustille tai mitä se merkitsee hänen teoksessaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Mutta ehkä Deleuze puhuu Proustin kautta ja luo omaa teoriaa rakkaudesta. (Tämän puolesta puhuu se, että Deleuze viittaa Proustiin myös myöhemmässä tuotannossaan puhuessaan rakkaudesta.)

Hannah Stark on yksi harvoista, joka on tarttunut rakkauden teemaan ranskalaisajattelijan tuotannossa. Stark omistaa pienen osan Deleuze´n ajattelua koskevasta väitöskirjastaan (Deleuze´s Differential Ontology and the Problems of Ethics, 2010) rakkaudelle. Kirjoittaja korostaa, ettei rakkaus ole keskeinen teema filosofin tuotannossa, mutta silti tärkeä; siitä todistaa se, että Deleuze palaa siihen yhä uudestaan. Stark ei kuvaa ranskalaisherraa minään romantikkona. Deleuze´n asenne on kriittinen. Rajoittuneet kuvat ja käsitykset rakkaudesta on syytä särkeä ja hylätä, jos haluamme nähdä rakkauden, halun ja yhteyden uusia muotoja.

Yhdessä pääteoksessaan Différence et répétition Deleuze kirjoittaa, ettei ole olemassa rakkautta, joka ei alkaisi ilman mahdollisen maailman ilmestystä. Rakastaminen merkitsee sitä, että kehittää tuntematonta maailmaa rakastetussa – maailmaa joka hänessä on kehittymättömänä. Huomio tuo mieleen Proust-kirjan huomiot tuntemattomasta maailmasta rakastetussa. Se tuo mieleen myös argentiinalaisen Mónica Cragnolinin kirjoitukset Robert Musilista. Niissä rakkaus ei voi olla omistamista, joka muumioi toisen. Rakkaus ruokkii toisen muuttumista toiseksi; se näkee moninaisuuden toisessa.

Deleuze´n huomiot rakkaudesta – samoin kuin Mónica Cragnollinin  kirjoitukset Robert Musilista – saavat minut palaamaan kysymykseen todellisesta rakkaudesta. Jotkut näkevät puheen todellisesta rakkaudesta  eräänlaisena fundamentalismina, perusteluna tuhoisille kielloille ja rajoituksille. Se on silti ollut Platonista lähtien yksi suuria länsimaalaisia teemoja ja kysymys, jonka kautta ollaan ajateltu todellista elämää. Ajatus tai kuvitelma ei ole ihan niin yksinkertainen, että todellisen rakkauden kautta pääsee todelliseen elämään. Pikemminkin länsimaalainen ihminen on nähnyt, että se mikä tekee rakkaudesta todellista tekee myös elämästä todellista.

Jos olisi mieltä puhua todellisesta rakkaudesta, esittää sitä koskeva kysymys, olisi mahdollista löytää inspiraatiota myös nykyfilosofeista. Olisi hylättävä valmiit käsitykset. Rakkaus ei välttämättä ole sokea. Se näkee maailmoja ja mahdollisuuksia. Olisi myös tutkittava, miten välttää rakkauden muuttuminen omistamiseksi.

Ehkä kysymys todellisesta rakkaudesta on kaikkein hedelmällisin, jos lähdemme kehittämään rakkauden filosofiaa. Länsimaalainen ajattelu on korostanut paljon tiedon merkitystä, ja siksi epistelemologia on niin tärkeä osa filosofiaa. Kun joku haluaa kehittää rakkauden filosofiaa, sitä ei ehkä kannata kehittää vaihtoehtona tiedon filosofialle, yrittää tehdä sitä irrallaan muista kysymyksistä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila