Faust

(Harry Clarken kuvitusta Goethen Faustiin. Vuodelta 1925.)

Ensimmäinen osa on julkaistu aikaisemmin

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2014/08/miksi-faust-oli-surullinen.html

1.Miksi Faust oli surullinen?

Jos puhumme totuudesta ja sen paikasta maailmassamme, olisi puhuttava yhdestä länsimaalaisen maailman olennaisimmasta tarinasta, Faustista. Se on tarina miehestä, tietäjästä, joka on surullinen ja turhaantunut. Tieto ei riitä, mikään ei riitä. Siksi hän myy sielunsa paholaiselle. Palkaksi hän saa kaiken mahdollisen tiedon, joissakin versioissa myös kauniin naisen rakkauden ja maallisen nautinnon.

Tarinan alkuperää ei tunneta. On mahdollista ja todennäköistä, että sillä on monta alkuperää: Prometheus-myytti, mahdollisesti Simon Magusin elämä, Teofiluksen legenda, 1400-luvulla elänyt Johann Fust (Gutenbergin kollega ja liikekumppani) ja tietenkin tohtori Johann Georg Faust, saksalainen renessanssihahmo, taikuri ja alkemisti.

Tiedetään, että legenda oli suosittu aihe jo 1500-luvulla erilaisissa kansan teatteri- ja nukketeatteriesityksissä. Niissä naurettiin sekä Faustin (tai Faustuksen) että paholaisen, Mefistoteleen hahmoille. Useimmiten Faust joutuu helvettiin, mutta joskus hänet pelasti katumus. Kansanomaisesta, nauravasta, käsittelystä mentiin kohti yhä synkempiä tai kristillisempiä tulkintoja ja tietyssä mielessä tämä vakavuus on ymmärrettävää. Legendassa on klassisia piirteitä; se on tarina ihmisestä, joka ylittää omat rajansa, ei kunnioita rajoja ja siksi lankeaa.

Kirjallisuuden historiassa on monia klassikoiksi muodostuneita tulkintoja aiheesta: Shakespearen aikalaisen, Cristopher Marlowen draama, Goethen monumentaalinen Faustus, Thomas Mannin Tohtori Faustus. Legendan jäljet ovat selvät myös Mihail Bulgakovin romaanissa Mestari ja Margarita (joka on oudosti käännetty suomeksi Saatana saapuu Moskovaan).

Vaikka Faustin kristillinen tulkitseminen on vähentynyt, hahmo on yhä elävä ja inspiroiva; ei tarvitse kuin ajatella Thomas Mannin suurta romaania tai lukemattomia elokuvia, joita aiheesta on tehty. 

Nykyisin korostuu enemmän se, että Faust on tiedemies (paitsi Mannilla) ja sen ajankohtaisuus, puhuttelevuus on enemmän tässä halussa ja tahdossa tietoon kuin sielunsa myymisessä paholaiselle.

Minun lyhyt, luonnosteleva ja heitonomainen huomautukseni lähtee tästä kysymyksestä: Miksi Faust on surullinen? Faust on turhaantunut ja siksi surullinen. Mikään tieto ei riitä, ei edes se rajaton tieto, mihin hänellä on pääsy, kun on myynyt sielunsa.

Faustissa on alullaan usein toistettu tarina hullusta tiedemiehestä. Esimerkkejä on paljon: Frankenstein tai maailmojen tuhoamisesta uneksiva Doctor Strangelove jne. Jos katsoo alkuun, katsoo läheltä tuota hahmoa, yrittää vaistota ja tuntea sen surun, asiat alkavat näyttäytyä toisenlaisina. Tämä on olennaista: tieto ei riitä, ei vaikka menisi äärimmäisyyksiin. Tieto on riittämätön suhde totuuteen. Siksi me olemme nälkäisiä, loputtomasti. Kyse ei ole loputtomasta uteliaisuudesta eikä edes tieteen pimeästä – tai ”likaisesta” - alkuperästä, halusta hallita luontoa. Faustin suru paljastaa enemmän: me emme voi tietää totuutta...

2.Tulevaisuuden filosofi

Todellisuudessa ei voi ennustaa, mihin suuntaan filosofit kääntyvät, mitä ajattelevat huomenna. Emme edes tiedä, onko enää filosofeja. Emme ainakaan voi olla varmoja, että todelliset filosofit kirjoittavat filosofisia kirjoja tai artikkeleita. He saattavat kirjoittaa kirjoja uskonnon historiasta. Tai he kaipaavat jotain konkreettista ja ryhtyvät lääkäreiksi niin kuin George Canguilhem. Silti kun esimerkiksi Nietzsche puhuu tulevaisuuden filosofeista, voidaan sanoa mielenkiintoisia asioita ja olla samalla hyvin vakavia, matkia profetaalista sävyä. Leikin vakavaa ja sanon jotain tulevaisuuden filosofista.

Onko tulevaisuuden filosofilla missio, tehtävä? Ainakin hänellä on paljon tekemistä. Emme ole vielä lähitulevaisuudessakaan irtaantuneet Faustin hahmosta. Hänen surunsa on yhä meissä. Yksi syy, miksi olen ollut kiinnostunut askeesista, harjoituksesta, on tämä: Me emme liitä sitä enää kysymykseen totuudesta, vaikka ennen totuus vaati harjoitusta. Tämä on tietenkin suhteellista; Gaston Bachelard vaati, että tiedemies harjoittaa itseään, nauraa itselleen, kykenee itsekritiikkiin, toisin sanoen hän vaati askeesia. Kun totuus on irtaantunut askeesista, totuus on tullut turhauttavaksi. Se ei ole enää voima, se ei muuta meitä. Toinen syyni pitää esillä kysymystä askeesista on se, että askeesi, harjoitus, merkitsee sitä, että joku kehittää itseään, pyrkii tekemään itsestään jotain: vapaan, mielipuolisen, viileän, kevyen...

Tämä johtaa historialliseen kysymykseen siitä, miten erityinen itseen kohdistuva huomio, josta voisi puhua itsetutkiskeluna tai mieluummin teknisemmin ”itsen hermeneutiikkana”, on tullut yhteensopimattomaksi itsen kehittämisen kanssa. Kun itseä tutkitaan, tarkkaillaan, ymmärretään, se yritetään löytää. Itseä ei luoda, sitä ei kehitetä, sille ei anneta muotoa. Meistä on tullut ymmärtäjiä, emme ole enää veistäjiä.

Tulevaisuuden filosofi tahtoo olla veistäjä, taistella itselleen olosuhteet siihen. Yksi tekijä näissä olosuhteissa on suhde totuuteen, ja Faustin hahmo voi toimia oppaana, paljastimena, merkkinä, oireena. Tulevaisuuden filosofilla on paljon tehtävää, paljon ajateltavaa. Se ei tee hänestä juhlavan näköistä. Häntä ei ehkä enää tunnisteta filosofiksi, koska hän tarttuu siihen, mikä on aliarvostettua, vihattua ja mitätöityä eikä puhu enää ikuisuuden näkökulmasta. Hänen vierellään on silti tämä länsimaiden suurin myyttinen hahmo, Faust – synkkä, Saatanan varjostama hahmo. Tulevaisuuden filosofi ajattelee niin kuin Faust ja tahtoo ehkä tietää lukemattomia asioita, mutta hän haluaa riisua itsestään tuon surun...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila 

Outous ja filosofia

(George Canguilhem)

Ensimmäinen osio on julkaistu aikaisemmin 3.heinäkuuta 2013:

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2013/07/outo-maa.html

Lisäliite Kuka oli George Canguilhem:

http://koetinkivet.blogspot.com.es/2015/06/kuka-oli-george-canguilhem.html

1.Outo maa

George Canguilhem sanoi: ”Filosofia on ajattelua, jolle mikä tahansa on outo materiaali on hyvää. Lisäksi voisimme sanoa: minkä tahansa hyvän materiaalin pitää olla sille outoa.”

Maasto, jossa filosofinen ajattelu liikkuu, ei ole kanonisoitujen filosofisten kysymysten rajattu vyöhyke. Sen ei tarvitse olla sellainen eikä sen pidä olla sellainen. Filosofointi ei koske vain sitä itseään. Kyse ei ole siitä, että jotkut professorit päättäisivät, mikä on filosofisten kysymysten luettelo ja niistä sitten vain voisi valita. Tiedän, että jotkut professorit haluavat ajatella näin, mutta kaikilta ei voi vaatia ymmärrystä.

Filosofia ei ole tiede, joka enemmän tai vähemmän täsmällisesti määrittelee tutkimusten ja tiedonjanon kohteen tai kohteet. Se on pikemminkin toimintaa, joka tekee mistä tahansa kohteesta, aiheesta tai materiaalista oudon. Se on asenne, joka syntyy ihmettelystä.

Filosofia on monesti lähtenyt liikkeelle yksinkertaisista kysymyksistä. Joku esimerkiksi kysyy: ”Onko herra se ja se tehnyt oikein?” Näin ollaan alettu pohtia oikeudenmukaisuutta. Pohdinta ei ole voinut käynnistyä, jos ollaan vain rekisteröity ja läpikäyty asiaa koskevat mielipiteet. Lähtökohta ei ole mielipide eikä tavoitteena ole luoda mielipidettä. Kaikki tuo tuttu, mielipiteet, valmiit vastaukset ja perustelut, asetetaan koetukselle ja outoon valoon.

Filosofia ei ole outo maa. En sano, että kaikki filosofoivat, mutta lähes kaikki yrittävät filosofoida. Se on inhimillistä, tavanomaista ja jokapäiväistä. Ihmiset kohtaavat erilaisia tilanteita, jotka pakottavat heidät ajattelemaan ja he saattavat joskus melkein vahingossa käännellä asioita, esineitä ja sanoja niin kuin Sokrates, onnistua tekemään samantapaisia pyörähdyksiä kuin Kant. Filosofia ei ole outo maa. Se tekee minkä tahansa maan oudoksi.

2.Outous meissä

On sanottu, käsketty jopa: ”Tunne itsesi.” Itsensä voi tuntea jossain määrin; aina jää jotain tietämättömyyden, tiedostamattoman vyöhykkeelle. Se ei haittaa, se vain huvittaa. Kun elämä on kesken, kun elämä meissä on elävää, meissä on jotakin, joka pakenee määritelmää. On hyvä elää oman tuntemattomuutensa ja outoutensa kanssa. Silloin on vielä mahdollista tehdä, tuntea ja kokea uusia, mahdottomalta tuntuvia asioita. Me emme tiedä mihin kykenemme.

Oli olemassa toinen, unohdetumpi periaate, joka liittyi tähän määräykseen itsensä tuntemista. Se oli: ”Huolehdi itsestäsi.” Se leimaantui, leimattiin pahaksi, vähintääkin epäilyttäväksi, koska sen ajateltiin merkitsevän itsekkyyttä. Itsekkyyttä voi kuitenkin nähdä tässä ajatuksessa, joka kiinnittyi vimmaiseen oman sielun pelastukseen. Vaikka olisimmekin irtaantuneet tästä himosta, meillä on vaikeuksia ymmärtää tätä periaatetta. Monesta eri syystä. Ensinnäkin siksi, että ajattelemme sen ”itsen” – sielun – annetuksi, ajattelemme sen joksikin olennoksi meissä. Kreikkalaisille, jotka halusivat huolehtia itsestään, se oli kuitenkin enemmänkin aktiviteetti.

Vaikka emme voi palata menneisyyteen – ja se olisi typerää – kadonnut ajatus, ajattelu, toisenlainen elämä ja tapa katsoa maailmaa, voi olla näkökulma. Menneisyyden outous voi olla avartava maisema ja se voi näyttää meille meidän oman outoutemme – me emme ehkä opi tuntemaan itseämme paremmin, mutta tunnemme, koemme oman outoutemme, näemme sen eri valossa. Näemme tutun outona. Ehkä me silloin opimme kehittämään itsessämme jotain.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ihmiset tietävät mitä he tekevät

(Michel Foucault)

”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”, hän sanoi, tapansa mukaisesti epäloogisesti. Mitä anteeksiannettavaa on siinä, jos tietämättä ja ymmärtämättä tekee? Lause on järjetön myös siksi, että ihmiset yleensä tietävät mitä he tekevät. Loihtui lausumaan Michel Foucault: 

"Ihmiset tietävät mitä he tekevät, he tietävät usein miksi he tekevät, mutta he eivät tiedä mitä se tekee mitä he tekevät."

Tämä on jo ajattelulle annettu tehtävä, vaatimus, ei mikään pyyntö korkeimmille voimille, vaan haaste ihmisille. Foucault´n sanoja voisi käyttää ”avaimena” hänen omien tekstiensä ja teostensa ymmärtämiseen. Tämä selittää, miksi hän valikoi niin outoja aiheita – hulluuden historian, seksuaalisuuden historian, vankilan – ja tarkasteli niitä erikoisesta, oudontavasta näkökulmasta. Länsimainen ihminen tiesi mitä hän teki, kun hän alkoi rankaisemaan rikoksentekijöitä sulkemalla heitä vankilaan. Hän myös tiesi, miksi hän tekee niin; perustelut ovat tuttuja, usein toistettuja. Näkymättömäksi ja tuntemattomaksi jää vaikutus, uuden järjestelmän synnyttämä uusi ekonomia, se mitä vankila tuottaa ja miten se tekee mielikuvasta kontrollimekanismin.

Kun puhutaan pakolaisista, siitä miten monta pitäisi vastaanottaa ja millaisia huonoja vaikutuksia sillä on omaan kulttuuriin, puhujat tietävät mitä he tekevät. He tietävät myös, miksi he niin tekevät: he haluavat suojella omaansa. Joissakin tapauksissa heille on epäselvää, miten rasistisia vaikutuksia, heijastuksia, heidän puheillaan on.

Se ettei ojenna kättään hukkuvalle poistaa ihmisestä ihmisyyden; se ei pelasta meidän ns. kulttuuriamme, ns. sivilisaatiotamme eikä anna työtä työttömille. Tällä teolla (tekemättäjättämisellä) samoin kuin rasistisisilla tai ekonomistisilla pakolaispuheilla on silti vaikutuksensa; ne eivät ole tehottomia. Niiden vaikutus ei kuitenkaan ole se, että meidän oma, se mikä on isän, pelastuisi.

Tänään, tässä maailmassa, kun niin paljon mielipiteitä ja käsityksiä levitetään, tarvitaan paljon tutkimusta ja ajattelua, joita ohjaa uteliaisuus, ei pelko. On myös uskallettava myöntää: He tietävät mitä he tekevät.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jäljet

Joskus kysyn itseltäni, ovatko jäljet, joita seuraan, omiani. Paradoksi on siinä, että vaikka seuraan jälkiä, en mene samaan paikkaan kuin niiden jättäjä. Olen voinut saada vaikutteita, innoitusta, monelta ajattelijalta, mutta kulkeudun eri paikkaan, eri muurin eteen kuin he.

Kun jäljet haihtuvat – olivat ne kenen tahansa – joudun tekemään päätöksen, kysymään: Mihin suuntaan? Mikä tahansa on päätös, joudun suohon tai metsään. Siksi motto on – sen täytyy olla – nämä Lauri Viidan sanat:

Tee siis toisin:

rämmi saloon.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Post festum

Kotipaikkani Pasada de Granadillon feria on ohi. Roomalaisilla oli oma ilmaisu tunteelle, joka valtaa juhlien jälkeen: post festum. Kuvittelen (en ole tarkistanut), että käsite syntyi tästä fraasista: Post festum, pestum et post coitum, tedium (Juhlien jälkeen löyhkä ja yhdynnän jälkeen ikävä.) Ensimmäisen kerran sain tuntuman siihen Meksikossa, Veracruzin karnevaalien jälkeen. Monta viikkoa oli gradun tekeminen takkuista.

Pahinta ei  ole krapula; post festum on paljon enemmän. Se on melankolia, jota hallitsee ajatus siitä, että kaikki on ohi, elämä on takana, mahdollisuudet ovat valuneet pois. Post festum on tunne siitä, että kaikki on menneisyydessä. Nykyisyys on tyhjä ja huomista ei ole.

Tämä ei siis ole vire, jota haen, kun ryhdyn filosofoimaan. En ole niitä, jotka filosofoivat, koska ovat masentuneita, melankolisia tai ahdistuneita. Post festum saattaa silti synnyttää halun päästä ulos, etsiä särön tästä menneisyyteen valuneesta maailmasta – särön joka olisi tie ulos. Se vaatii ajattelua, valpastumista, heräytymistä kuuntelemaan. Mutta silloin post festum on jo ohi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Paossa

Vielä myöhemminkin palaan, varmasti, kysymykseen maanpaosta. Euripideksen näytelmässä Foinikialaiset naiset on kohtaus, jossa yksi henkilö kysyy toiselta, onko maapako, joutuminen pois kotoaan, niin paha asia. Toinen vastaa, että se on suurin paha, sillä silloin sinulta on riistetty mahdollisuus sanan vapaaseen käyttöön (parrhesia). Tämä on mielenkiintoinen kohta, jos ajatellaan, että filosofia on nimenomaan tietynlaisen vapaan puheen harjoittamista. Filosofiakin tarvitsee kodin, ympäristön, joka ottaa sen vastaan.

Silti antiikin maailmasta löytää aivan toisenlaisia arvioita maanpaosta. Diogenes, joka eli Ateenassa pakolaisena, vastasi kysymykseen, eikö maanpako ole pahinta mitä voi olla: ”Typerys, maanpako teki minusta filosofin.” Wittgenstein sanoi vähän samassa hengessä: ”Filosofi ei kuulu mihinkään ideoiden yhteisöön, siksi hän on filosofi.”

Exsilium (lat.), maapako, ei sisällä sanaa ”pako”; se merkitsee enemmänkin maastakarkotusta, ihmisen irrottamista, ottamista pois maasta. Silti me tiedämme, että kyse on monta kertaa paosta. Me emme vain ymmärrä, että pako ei merkitse pelkästään ja ainoastaan epätoivoista tekoa, juoksemista pelon vallassa. Se ei ole aina sitä, se ei ole pelkästään sitä. Kodissa, ympäristössä, on aina sitovia asioita, vangitsevia velvollisuuksia. Oma maa, isänmaa, on pakko. Oppiakseen, liikkuakseen paikaltaan, siis ajatellakseen, on säilytettävä itsessään kipinä, joka pakenee: meissä on oltava jotain villiä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kuka päättää puolestasi?

Ääniviesti kuultavissa seuraavasta linkistä

https://soundcloud.com/pasi-f-rm/kuka-paattaa-puolestasi

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila