Kiitos ja vähän muuta

 

Filosofiakahvila menee tauolle ja jatkaa uudestaan tammikuussa (15.1.)

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! 

Aiheista ja aikatauluista myöhemmin.

Kiitos kaikille, jotka olette osallistuneet filosofiakahvilaan näissä poikkeuksellisissa olosuhteissa. Kiitos myös kaikille, jotka ovat muulla tavalla tukeneet. 

Koska en pystynyt kirjoittamaan oikeaa joulusaarnaa, sanon tämän:

Joulusaarnan kirjoittamisen vaikeudesta

Koko syksyn haaveilin siitä, miten moitin ja paheksun ihmisiä tässä perinteellisessä joulusaarnassa. 

On kaksi syytä, miksi haaveet vajosivat unholaan. Ensimmäinen syy on, että ihmiset katosivat enkä enää voinut muistaa, mistä moittia puuttuvia ihmisiä. Toinen syy on yleistyneessä halussa paheksua. En enää halua osallistua sellaiseen. Sillä tavalla minusta on tullut parempi ihminen.

Jos yritän tehdä joulusaarnaa käyttäen perinteellisiä kuvia Jeesuksen syntymästä, olen entistä pahemmassa pulassa. Kun ajattelen alkua, tulee loppu mieleen. Pojalla on vieläkin vaipat jalassa, kun käy tosi huonosti. Ajattelen niitä vaippoja enkä pääse oikeaan vireeseen.

Kirjoittaminen on työlästä ja joulusaarnan kirjoittaminen erityisen inhottavaa. Tulevaisuudessa yritän muistaa sen. Mutta mikään ei ole niin vaikeaa kuin muistaminen.

(Yksi kevään aiheista... kevään loppupuolella on muistaminen.)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kaikesta huolimatta...

Paul Tillich

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 18.joulukuuta:

(Syyskauden viimeinen kerta)

 

Tuskin jaksamme uskoa, että hyveet tekevät onnelliseksi. Varsinkin kun ihmiset ovat keksineet sanoa hyveiksi monia asioita, jotka tekevät onnettomiksi tai lisäävät kärsimystä. Emme jaksa myöskään luottaa, että hyve voisi olla kaikkien hyve. Ariston Khioslainen sanoi: ”Hyve on sielun terveyttä.” Nietzsche kommentoi tätä todeten, että ainakin muotoilua pitäisi muuttaa: ”Sinun hyveesi on sinun terveytesi.”

Cornel West voi silti olla oikeassa, että kaikkeen tarvitaan rohkeutta. Westin mukaan emme voi rakastaa, jos emme uskalla rakastaa. Ilman rohkeutta emme pysty oikeudenmukaisuuteen. Hyveet vaativat rohkeutta ja siksi rohkeus on Westin mukaan eräänlainen kardinaalihyve.

Toinen esimerkki ajattelijasta, jolle rohkeus oli tärkeä eettinen ja ontologinen käsite, varsinkin teoksessa The Courage to Be (Rohkeus olla olemassa), on tietenkin Paul Tillich.  Rohkeus ilmenee teoissa. Se on yksi hyveistä. Mutta se on myös oman itsen olemassaolon vahvistamista ja myöntämistä (self-affirmation). Rohkeus oli Tillichille mielenlujuutta, kykyä ja tahtoa ylittää pelko ja ahdistus. Epäilemättä siis jotain samanlaista kuin rohkeus (andreia) oli kreikkalaisille tai roomalaisille, esimerkiksi Musonius Rufukselle: se oli vastarintaa ulkoisten tapahtumien edessä, kykyä kestää ne ilman romahdusta.  

Tillichille ihminen on aina ja koko ajan ei-olemisen mahdollisuuden, kuoleman, edessä. Silti hän pystyy, ainakin aika ajoin, rohkeuteen olla olemassa, olla oma itsensä. Jos hän pystyy siihen, hän kykenee siihen kaikesta huolimatta. Enemmän kuin ontologisen rohkeuden yhteys uskoon (Tillich oli teologi) minua kiinnostaa tämä ilmaisu: kaikesta huolimatta.

Tässä onnellisuus – tai jokin mistä espanjalaiset käyttävät sanaa ánimo, henki ja energia, rohkeus – ei ole vain riippumaton ulkoisista asioista, kiinnittymätön siihen mitä meille tapahtuu: ulkoisten tapahtumien ja tilanteiden pelottavuudesta ja ahdistavuudesta huolimatta voi säilyttää tämän hengen. Tillichin ilmaisu merkitsee, että ihminen voi ylittää itsensä ja kohota kohtaamansa uhkan yläpuolelle. Hän ei välttämättä voita eikä selviä, mutta hän jatkaa silti.

Aavistamme rohkeuden olevan vaikeaa. Emme jaksa pystyssäpäin. On helppo luovuttaa. Miten saavuttaa sellainen päätös tai päättäväisyys, hellittämättömyys, jota tarvitsemme? Millaista harjoitusta ja valmennusta tarvitsemme?

Minulla on uutinen. Ariston Khioslaisen tai Paul Tillichin lukeminen ei riitä. Parhaassa tapauksessa lukeminen inspiroi, vahvistaa meissä olevia hyviä taipumuksia. Se ei inspiroi ja vahvista meitä, jos emme anna sen tehdä sitä. Meidän täytyy tehdä sopimus kirjan tai ystävän kanssa siitä, että kirjan tai ystävän on lupa ja mahdollisuus haastaa ja kannustaa meitä. On myös opittava erottamaan miellyttävä kirja (tai puhe) hyödyllisestä.

Meidän on aktivoitava yhä uudelleen asenne, joka auttaa seisomaan jaloillaan kaikesta huolimatta. Ihminen voi rohkaista itseään. Hän voi valmentaa itseään vaikeaa tai pelottavaa tilannetta varten. Kyse ei ole velvollisuudesta, ainakaan universaalista. Se on henkilökohtainen valinta. Vaikka se on henkilökohtainen valinta, se ei merkitse, että sen tekee kokonaan yksin. Filosofit ovat eri vuosisadoilla esittäneet epäilyksensä siitä, voiko tyhmyydestä päästä yksin, omin avuin. Vaatii valppautta ja älyä huomata, että toiset auttajista ja vapauttajista ovat vääriä vapauttajia.

Andreia oli kestävyyttä, kykyä sietää ja kestää iskuja, vaikeita tilanteita, tapahtumia. Platon oli sielukas ja aristokraattinen, mutta hän neuvoo valmentamaan rohkeutta atletismin  (gymnazein, harjoitella) avulla. Myöhemmin stoalainen Musonius Rufus suosittelee pidättyvyyttä, esim. totuttautumista vähäiselle ruoalle jne. Voimme myös muistuttaa itseämme tärkeistä periaatteista, aktivoida itsessämme hedelmällisiä ajatuksia, jotka vahvistavat meitä. Voimme puhua itsellemme: ”Mitä meille tapahtuu? Mitä teen sen kanssa mitä meille tapahtuu?”  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epikuroksen onni

 

Epikuros

Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 11.joulukuuta:

Epikuros sanoi: ”Láthê biôsas .” Lause kehottaa elämään kätkössä tai huomaamattomana. Yleensä tämä on tulkittu niin, että Epiktetos neuvoo välttämään politiikkaa. Tulkinta ei ole väärä, mutta se saattaa olla puutteellinen. Epikuroksen aikana kaupunkivaltio (polis) oli kriisissä. Filosofia ei löytänyt enää samanlaista paikkaa yhteiskunnassa kuin Platonin aikana. Epikuroksen koulu ei ollut koulu, vaan yhteisö. He vetäytyivät puutarhaan ja yrittivät etsiä mielenrauhaa toisella tavalla, etäällä politiikasta. Epikuroksen ei silti neuvonut vain pysymään erossa politiikasta, vaan välttämään onnen etsimistä maineesta ja kunniasta.

Ei eletty enää Platonin aikaa, mutta idea oli epäsuosittu, yleisen käsityksen vastainen. Platonismi oli vallitseva filosofinen koulukunta. Ateenalaiset uskoivat vielä (virheellisesti) olevansa kansalaisia, joiden sanalla on painoarvoa. Osa heistä jopa uskoi, että heillä on jotain sanottavaa. Harvat halusivat luopua maineen ja kunnian tavoittelusta.

Kreikkalaiset käyttivät onnellisuudesta sanaa eudaimonia. Etuliite eu viittaa hyvään, jälkiosa muodostuu sanasta daimon, joka on vaikeammin kääntyvä sana. Pentti Saarikoski veti mutkat suoraksi ja käytti sanaa kohtalo. Etymologian valossa onnellisuus oli se mitä sanoisimme hyväksi onneksi; hyvät demonit (sana demoni juontuu sanasta daimon) katsovat meidän perään ja huolehtivat meistä. Tämä ei kuitenkaan olevan sanan merkitys, jos tutkailemme Aristoteleen tekstejä tai harvoja Epikuroksen säilyneitä tekstejä. Mikä tahansa oli sisältö, eudaimonia, onnellisuus, oli jotain jonka puolesta ponnisteltiin ja taisteltiin.

Vaikka Epikuroksen ajattelu on kärsinyt vääristelystä ja arvonalennuksesta omasta ajastaan lähtien hänen pyrkimyksensä onnellisuuteen ei ollut poikkeuksellista. Ei edes se, miten hän ymmärsi onnellisuuden mielenrauhaksi (ataraksia), ollut poikkeuksellista. Se että Epikuroksen puutarhassa kultivoitiin ystävyyttä, ei ollut skandaali. Mielenrauhan etsintä teki hänen ajattelustaan antiteologista.

Hänen (tietenkin epätieteellinen) huomionsa kohdistui ruumiillisuuteen ja luontoon (fysis). Epikuroksen fysiologia pyrki antamaan periaatteet käyttäytymiselle ja kriteerit vapauden käytölle, varustaa mielen niin, ettei ihminen kärsi irrationaalisista peloista (jumalien koston pelosta, taikauskon ja myyttien luomista peloista). Fysiologia on epäilemättä erilainen menettely kuin platonisteilla, mutta suurin ero on tässä halussa elää näkymättömänä (siitä huolimatta, että sata vuotta aikaisemmin Sokrates eli samantapaisesti, erossa politiikasta).  

Epikuros oli antipoliittinen, muttei välttämättä epäpoliittinen. Politiikan vastaisuus ei merkitse aina sitä, ettei olisi kiinnostunut politiikasta. Eläminen näkymättömänä oli Epikurokselle muiden tekstilähteiden perusteella hiljaista mietiskelevää elämää kaukana päivittäisistä velvollisuuksista ja politiikasta. Kätkössä eläminen oli itsensä kehittämistä ja ystävyyden kultivointia. Tällainen toiminta voi olla poliittisesti merkityksellistä. Epikuros pyrki hallitsemaan itseään ja auttamaan muita luomaan itseensä samanlaisen suhteen. Hänen ajattelunsa kriittinen ydin sanoi, ettei ole välttämätöntä haluta ja tavoitella mainetta, kunniaa ja valtaa.

Jean-Marie Guyau (1854-1888) otti paljon vaikutteita Epikurokselta kehittäessään luonnosta moraalista ilman velvollisuuksia ja rangaistuksia. Nämä moraalisfilosofiset pyrkimykset vaikuttivat suoraan poliittiseen ajatteluun, esimerkiksi anarkismiin (erityisesti Pjotr Kropotkiniin). Myös meidän maailmassamme Epikuroksen onni voi olla poliittinen viesti tai vielä enemmän poliittista toimintaa. Näkymättömissä, kätkössä, ihminen elää ilman nimeä. Meitä hallitaan meidän oman aktiviteettimme ja suostumuksemme kautta, ja vallan instrumentti on identiteetti. Kätkössä, hämärässä, voi häivyttää laiksi tulleen identiteetin rajoja. Vetäytynyt filosofi, joka auttaa vain itseään ja ystäviään, voi olla tehokkaampi kuin poliittiseen peliin osallistuva, sillä hän luo uudenlaista suhdetta itseensä ja toisiin.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Jean-Marie Guyau

Hyvinvointi

 

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 4.joulukuuta:

Liitämme hyvinvoinnin vaurauteen ja terveyteen. Lähihistorian arvoituksellinen poliittinen pyrkimys, hyvinvointipolitiikka, oli sosiaali- ja terveyspolitiikkaa. Otto von Bismarckin johdolla Saksaan luotiin 1800-luvun lopussa sosiaalivakuutus. 1930-luvulla moniin eurooppalaisiin maihin ja Yhdysvaltoihin kehitettiin kansaneläkejärjestelmää. Nämä järjestelyt eivät ole vaikuttaneet paljon ihmisten tyytyväisyyteen tai onnellisuuteen, vaikka niiden katsotaan olevan elementtejä hyvinvoinnissa. Suomessa bruttokansantuote kasvoi kolminkertaiseksi vuosien 1966-2006 välisenä aikana. Tyytyväisyys pysyi samalla tasolla.  

Onko sana liian vaatimaton, kun siinä ei ole onnellisuuden hohdetta? Onko yhteiskunta liian vaatimaton pyrkiessään vain hyvinvointiin? Voiko todella muotoilla kysymyksen niin, että puhutaan vain hyvinvoinnista? Filosofisesta näkökulmasta katsottuna termin hyvinvointi ongelma on siinä, että se on nimenomaan määritelty erilaisissa yhteiskunnallisissa ja poliittisissa ohjelmissa; myöskään ns. hyvinvointitutkimus ei tutkaile, mitä hyvinvointi on ontologisella tasolla.

Hyvinvointi on englanniksi well-being (hyvinvointiyhteiskunnasta puhuttaessa welfare), ranskaksi bien-être, espanjaksi bienestar. Näissä sanoissa on oleminen, ja ontologia tutkii olevaista sekä olemisen ja olemassaolon käsitteitä. Martin Heideggerin mukaan länsimainen ajattelu on tosin unohtanut olemisen.

Heideggerin Dasein (täällä-oleminen) on ahdistusta. Ehkä Heideggerin näkökulmasta aito inhimillinen oleminen ei voi koskaan olla hyvinvointia. Voimme silti huvittelun vuoksi ottaa toisenlaisen lähtökohdan ja lähteä liikkeelle hypoteesista, että elävä olento pyrkii saamaan enemmän, olemaan paremmin. Oleminen (edes ihmisen, edes saksalaisen) ei näyttäydy tässä valossa olemisena kohti olematonta. Ihminen voi tiedostaa kuolevaisuutensa ja pitää sitä tarkoituksellisesti mielessä ja olla olematta ahdistunut. Olemattomuuden ja kuoleman mietiskeleminen voi olla tapa aktivoida kysymys siitä, miten elää jäljellä olevan ajan (miten elää enemmän, miten elää paremmin).

Toisen näkökulman voisi avata Emmanuel Levinasin käsite il y a (there is). Joku on nimittänyt tätä ontologian nollapisteeksi. Il y a on tosiasia, mutta sen merkitys on laajempi; se on olemassaoloa "ilman maailmaa”. Se on määrittelemätöntä olemista, persoonatonta, hämärää, mumisevaa olemista. Jotain on läsnä, mutta sillä ei ole mitään erityistä laatua tai sisältöä. Levinas sanoo: ”Se on niin kuin tyhjän tiiviys, niin kuin hiljaisuuden mumina.” Olemme jonkin sellaisen edessä ja sisällä, joka saattaa aiheuttaa ahdistusta. Levinasin kuvaukset teoksessa Totalité et Infini laajentavat kuitenkin kuvaa. Pauline von Bonsdorff huomauttaa, että tässä teoksessa se (il y a) voi merkitä myös nautintoa, onnea elämässä, hengittämisessä, näkemisessä, tuntemisessa.

Elävä olento, joka haluaa enemmän tai haluaa elää paremmin, tuntee hyvinvointia, kun saa enemmän (lämpöä, ravintoa, happea). Myös il y a (missä ei ole ole mukana haluamista, pyrkimystä parempaan tms.) saattaa merkitä nautintoa hengittämisessä (tai hengittämisestä). Molemmissa tapauksissa hyvinvointi on ennen kaikkea tunnetta, sitä että olemassaolosta nauttii. 

Voiko hyvinvointi olla näin ymmärrettynä yhteinen, poliittinen kysymys? Epäilemättä esiin nousee monia kysymyksiä. Missä ja miten elämme enemmän? Missä ja miten elämme paremmin? Meillä on lämmin paikka, jossa voimme hyvin. Meren rannalla hengitämme keuhkot täyteen hapekasta ilmaa. Näillä kokemuksilla ei tunnu välittömästi olevan mitään tekemistä harjoitetun politiikan tai hallitusohjelman kanssa. Kysymyksistä voi tulla yhteisiä, poliittisia, jos ne politisoidaan. Ehkä ne pitää politisoida, jos tahdomme toisenlaista uutta politiikkaa ja jos yhä tahdomme politiikan vaikuttavan hyvinvointiin. Ympäristön ja ravintoon liittyvien kysymysten pitäisi silloin saada toisenlainen painoarvo. Jopa esteettisten ja eettisten kysymysten pitäisi päästä läpi muurista, joka vartioi yhteisten asioiden saleja ja kabinetteja...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Emmanuel Levinas

Elämäntaito Lichtenbergin mukaan

 

Georg Christoph Lichtenberg

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

(Ei enää keskiviikkoisin)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 27.marraskuuta:

Elämäntaito merkitsi Georg Christoph Lichtenbergille (1742-1799) hänen omien sanojensa mukaan kykyä tehdä jokaisesta hetkestä hyvä – tehdä siitä niin hyvä kuin mahdollista riippumatta kohtalon oikuista, siitä tapahtuuko sinulle jotain hyvää tai huonoa.

Näkemys ei vaikuta erityisen syvälliseltä. Se on silti huomionarvoinen. Lichtenberg ei tavoittele kuuta tai taivasta, täydellistä onnellisuuden tilaa eikä kiinnitä tavoitetta siihen mitä meille tapahtuu, ulkoiseen tilanteeseen. Tavoite ei liity siihen, mitä yleensä sanomme onneksi tai onnellisuudeksi – siihen että tunnemme itsemme onnellisiksi tai siihen että asiamme ovat hyvin.

Erityisen huomionarvoista on se, että Lichtenberg tuntuu herättävän henkiin vanhan ajatuksen elämäntaidosta, kreikkalaiset käyttivät nimitystä tekhne biou. Ajatus ei olisi ollut mahdollinen, jos bios, elämä olemassaolona, olemassaolon suuntana olisi vain elämä biologisella tasolla.

Bios on elämä, joka voidaan arvioida hyväksi tai huonoksi; käytettäessä tätä käsitettä viitataan siihen mitä meille tapahtuu ja sitä mitä meille tapahtuu katsotaan tietystä näkökulmasta. Sitä katsotaan kysyen, mitä tehdä sillä mitä meille tapahtuu. Tämä merkitsee, että elämää voi sanoa hyväksi, vaikka kohtaisikin onnettoman sattumuksen. Kyse on siitä, miten kohtaa nämä tapahtumat ja mitä niiden kanssa tekee. Tästä seuraa, että se mitä me sanomme onnellisuuden puutteeksi – asioiden luisuminen raiteiltaan tai kärsimys – eivät merkitse, ettei elämä olisi hyvä. 

Epäilemättä on vaikea tiivistää Lichtenbergin näkemyksiä. Hän ei esittänyt niitä systemaattisessa muodossa. Lichtenberg kirjoitti vain fragmentteja ja hän kirjoitti niitä vuosikymmenien ajan.  Havaintoja ja arvauksia on silti mahdollista tehdä. Lichtenberg  katsoi hyvän elämän, elämäntaidon ja ymmärryksen kysymystä dietetiikan näkökulmasta. Dietetiikka merkitsi hänelle muutakin kuin ruokavaliooppia – se koski myös henkisten asioiden ”ruokavaliota”. Lichtenbergin mukaan ymmärryksen lisäämiseksi on huomion kiinnittäminen todellisiin ja konkreettisiin asioihin. Lukenut mies suhtautui aika skeptisesti lukemiseen; hän piti parempana havainnointia, näkemistä. Kun näkee paljon, se tekee ihmisistä ”viisaita, sosiaalisia ja hyödyllisiä”.

 

Hyvä elämä oli kreikkalaisille hyveiden kultivointia. On mahdollista väittää, että Lichtenberg ei ollut kaukana tästä ajatuksesta, vaikka hyveet olivat muita. Lichtenbergin kolmannessa muodossa kirjoitettu omakuva on yksi siteeratuimmista fragmenteista. Lichtenberg sanoo siinä, että vaikka hän monesti unohtaa joviaalisuuden ja keveyden, hän kunnioittaa näitä ominaisuuksia niinä, jotka ovat eniten antanut nautinnollisia hetkiä elämässä.

 

Vaikka Lichtenbergin muotoilu omasta elämäntaidon ideastaan ei sisällä ajatusta tai kysymystä siitä, mitä sen kanssa tehdään mitä meille tapahtuu, hänen omat sanansa toisaalla viittaavat tällaisen ajatuksen läsnäoloon. Muotoilu on hyvin epäkreikkalainen. Lichtenberg puhuu luulosairaudesta kykynä uutta siitä mitä meille tapahtuu suuri määrä myrkkyä omaan käyttöön.

 

Opimme Lichtenbergin esimerkin kautta, että myös uudella ajalla on yritetty elvyttää elämäntaitoa. Opimme myös, että velvollisuusmoraalin ja synnintunnon painolastista huolimatta kysymyksen voi esittää yksilöllisellä tasolla, hyvän ja pahan kivitaulun selän takana.

 

Kaikkein tärkeintä on, että Lichtenberg saa meidät kysymään, voisimmeko uudestaan nostaan esiin tämän kysymyksen, tehdä siitä oman kysymyksemme...

 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Fichte, eversti Picquart, tahto ja arvot

 

Marie-George Picquart

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomen aikaa klo 12.00)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 18.marraskuuta ja 20.marraskuuta:

Johann Gottlieb Fichte (1762-1814) oli yksi ensimmäisistä ajattelijoista, jolle arvot eivät olleet mitään annettua. Hän näki, että ne luodaan. Kuka tai mikä ne luo?

Fichten ajattelun ydin oli hänen käsityksensä subjektista, Minästä. Oppineet muistuttavat, ettei kyse ole psykologisesta minästä, joka kärsii ja nauttii. Olennaisempaa kuin psykologiset piirteet on dialektinen suhde subjektin ja ei-subjektin (Minän ja ei-Minän) välillä. Synteesin mahdollisuus näiden välillä vaikuttaa lähes mahdottomalta; sen ainoa mahdollisuus on toiminnassa. Fichten Minä ei ole psykologinen minä; se on aktiivisuus, ja Minän aktiivisuus on tahto.

Arvot eivät ole jotain ulkoista. Ne eivät putoa taivaasta. Fichten ajatus on, että Minän kutsumus – Isaiah Berlinin sanoin pyhä kutsumus – on oman itsen ja maailman muodonmuutos. Se toteutuu kesyttämättömän tahdon kautta.

Voimme ajatella, että arvot ovat tavoiteltavia asioita tai jotain joka tekee elämän elämisen arvoiseksi. Olemme tottuneet ajattelemaan arvot annettuina ja tosiasiallisesti ihmiset perivät arvonsa. Usein se on huonoin perintömme. Fichten huomiot suovat mahdollisuuden katsoa toisesta näkökulmasta, ajatella arvoja muunakin kuin valmiina malleina, ihmistä rajoittavina voimina, silmälappuina. Arvoissa ihminen voi ylittää itsensä, olla enemmän kuin luonnevikansa.

Ottakaamme esimerkiksi eversti Marie-George Picquart ja Dreyfusin tapaus. Ranskalainen oikeustapaus vuosilta 1894-1896 kuohutti Ranskaa. Kapteeni Alfred Dreyfusia syytettiin perusteettomasti maanpetoksesta, tarkemmin sanottuna sotasalaisuuksien luovuttamisesta saksalaisille. Hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Eversti Picquart nimitettiin tiedustelutoiminnan johtoon vuonna 1895. Hän ryhtyi salapoliisin työhön löytäen todisteita Dreyfusin syyttömyydestä ja toisesta epäillystä. Tässä vaiheessa toiset upseerit ryhtyivät väärentämään todisteita saadakseen Dreyfusin tuomituksi.

Vuosia kestänyt julkinen keskutelu todistaa ennen kaikkea antisemitismistä ja ns. valtionedun (Ragion di Stato, raison d’Etat) nimissä tehdystä vääryydestä. Dreyfus oli juutalainen ja siksi monet pitivät häntä ali-ihmisenä. Picquart ei itsekään pitänyt juutalaisista. Pääesikunnan alipäälikkö kysyi häneltä: ”Ja mitä se teitä liikuttaa, että tuo juutalainen jää Pirunsaarelle?”

”No kun hän on viaton”, Picquart sanoi. Vastauksena ajatukseen, että on yleisten etujen mukaista tuomita viaton ja samantekevää, onko tuomittu viaton tai syyllinen, koska hän lähtökohtaisesti on syyllinen, Pisquart sanoi: ”Se mitä sanotte on vastenmielistä. En tiedä, mitä teen, mutta missään tapauksessa en vie salaisuutta hautaan.”

Eversti lähetettiin toisiin tehtäviin Tunisiaan. Hänen käskettiin vaieta asiasta. Hän ei tehnyt niin, menetti sotilasarvonsa ja joutui vankilaan useaksi vuodeksi.

Tahto ei tee Picquartia onnelliseksi. Hän päinvastoin on alusta lähtien tietoinen, että uhraa kaiken mikä hänelle on mitään merkinnyt. Picquart todistaa päättäväisyydestä, kykeneväisyydestä arvoihin. Hän pysyy päätöksessään ja sanoissaan, vaikka tietää, että se voi johtaa vankeuteen. Jos arvot ovat tavoiteltavia asioita tai asioita jotka tekevät elämän elämisen arvoisiksi, ne ovat muuta kuin haluttavia asioita tai mukavia asioita.

Ihminen voi väsyä taistelemaan. Hän haluaa luovuttaa ylivoimaisen vihollisen edessä. Hänet voidaan tappaa tai pistää vankilaan. Picquart osoittaa, että siitä huolimatta on syytä pitää kiinni päätöksestä. Surullista - tai vastenmielistä - niin kuin hän sanoo olisi luopuminen taistelusta. Tahtominen on ilon aihe.

P.S.

Dreyfus ja Picquart rehabilitoitiin vuonna 1906. Picquart nimitettiin kenraaliksi ja hän kuoli sotaministerinä 1.maailmansodan kynnyksellä vuonna 1914. Dreyfus kuoli vuonna 1935.

Johan Gottlieb Fitche

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tahto ja mielikuvitus

 

 Filosofiakahvila jatkaa videopuhelutapaamisina! Ota minuun yhteyttä

pasifarm@yahoo.es

Päivät/ajat ovat:

Keskiviikkoisin Espanjan aikaa klo 11.00 (Suomen aikaa klo 12.00)

Perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 11.marraskuuta ja 13.marraskuuta:

Luultavasti nykyisten tiedemiesten halu käsitellä kysymystä vapaasta tahdosta – heidän valmiutensa kumota idea vapaasta tahdosta – on kiinnittynyt  teologiseen ja moraaliseen kysymykseen. Tieteilijöiden perusväite on, että aivot tekevät päätöksen ennen kuin tiedostamme sen. Vapaa tahto, tietoinen päätös, näyttää harhalta. Kysymyksenasettelu on kiinni teologiassa ja oletuksissa tietoisuudesta.

Onko kysymystä pakko lähestyä näin? Onko välttämätöntä liittää tahto kysymykseen tietoisuudesta, määritellä tahto tietoisuuden kautta? Gaston Bachelard yritti jotain muuta. Hän liitti sen mielikuvitukseen, ei tietoisuuteen. Bachelard kirjoittaa teoksessaan L’air et  les songes (1934): ”Mielikuvitus ja Tahto ovat saman syvän voiman kaksi aspektia. Se joka pystyy kuvittelemaan, pystyy tahtomaan. Mielikuvitukseen joka elähdyttää tahtoamme kytkeytyy tahto kuvitella, tahto elää se minkä on kuvitellut.”

Mielikuvitus ja tahto eivät vain liity yhteen; ne melkein samastuvat. Mielikuvituksen rooli on paljon keskeisempi kuin yleensä filosofiassa tai psykologiassa. Mielikuvitus on uudistava, luova voima. Sillä on erityinen ja vahva eettinen merkitys.  Se muuttaa oneirisen energian moraaliseksi energiaksi.

Jos ja kun tahdon liittää mielikuvitukseen, kysymys on toisenlainen. Kun tahdosta ja sen toiminnasta puhutaan tietoisuuden toimintana, puhutaan kontrollista; ihmisen ajatellaan kontrolloivan toimiaan ja tekojaan. Tahto ymmärrettynä mielikuvitukseen liittyväksi näyttää, että kyse on enemmän luomisesta, maailman muokkaamisesta.

Joku voi yllättyä, mutta Bachelardin hahmottelema mielikuvitus on luovempaa ja siihen liittyvä tahto vähemmän abstraktia kuin monilla filosofeilla, esimerkiksi Schopenhauerilla. Tahto tulee esiin lihaksen (tai älyn tai mielikuvituksen) ponnistuksessa materian kanssa.

Bachelardin kuvaamalla tahdolla – joka melkein samastuu mielikuvitukseen – on suuri eettinen merkitys. Oma lisäykseni on tämä: Sillä on myös poliittinen merkitys. Bachelardin hahmotteleman kuvan kautta saamme näkökulman siihen, mikä on tai voisi olla tahdon rooli politiikassa. Me emme vain reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin, emme vain vastaa todellisuuden haasteisiin. Muokkaamme todellisuutta, teemme tulevaisuutta. Tulevaisuus on jo läsnä; kuvittelemamme kautta reagoimme tähän päivään, sen tapahtumiin, muutamme liikkeeksi ja teoiksi päidemme päällä olevat kysymykset ja epäilyt.

Bachelardilla on hyvä syy puhua hyvistä, halutuista, unista, vapauttavasta mielikuvituksesta. Hänelle mielikuvitus on energisoivaa: oneirinen muuttuu moraaliseksi energiaksi. On silti muistettava – varsinkin kun ajattelemme poliittista maailmaa: voimme kuvitella hirveyksiä, kuolleita maisemia, joukkohautoja. Näilläkin kuvitelmilla voi olla positiivinen merkitys. Tahdomme kävellä toiseen suuntaan, tehdä muuta kuin sitä joka johtaa noihin maisemiin.

En sano, ettei kysymystä voi liittää tietoisuuteen. Niin on faktisesti tehty. Siihen on erityinen syy. On haluttu puhua ihmisen vastuullisuudesta tai jopa syyntakeisuudesta. Kun liitämme tahdon mielikuvitukseen, kysymme jotain muuta. Puhumme ihmisen luovuudesta. Tässäkin on mukana eettinen ja moraalifilosofinen kysymys, mutta se on eri lajin kysymys. Tässä tähdätään muualle kuin tuomioistuimeen tai viimeiselle tuomiolle. Tässä tähdätään onnellisuuteen, hyvinvointiin, ihmisen mahdollisuuksiin...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila