Joulu ja levottomat pyllyt

 

Julkaisen piakkoin tietoa kevään filosofiakahvilaohjelmasta ja aiheista. Kiitos kaikille filosofiakahvilaan osallistuneille.

Joulu on loistava kaupallinen idea. Perheet ja suvut ovat perusta kunnon kaupankäynnille. Ihmissuhteiden tarkoitus tulee esiin.  

Katson yhä enemmän mainoksia nähdäkseni missä olemme ja mihin astumassa. Espanjassa on televisiomainos, joka myy lääkettä peräpukamiin. Loistava joulutuote, ehkä hyvä lahjaidea. Mainos alkaa kuvilla ahtereista ja lauseella: “Maailma on täynnä levottomia pyllyjä.”

Mainostetun lääkkeen sanotaan vähentävän turvotusta välittömästi. Reipas nainen heittää vaaleanpunaisen renkaan tielle. Se lässähtää.  Mietin mielessäni sitä aivomyrskyä, joka järjestettiin mainostoimistossa. Joku epäilijä varmasti sanoi: “Ei kai kukaan halua nähdä havainnollistusta siitä, minkä näköinen peräpukama on.” Ennakkoluuloton pomo siihen: “Hetkinen, odottakaa, ei tyrmätä heti.”

P.S. Todellinen joulusaarnan aihe olisi uutisotsikot. Tänään näin tällaisen: "Päihteet ja huono kielitaito Aurinkorannikon suomalaisten ongelmia." Tuskin kaikkien. Minulla on kohtalaisen hyvä kielitaito ja päihteitä on riittävästi. Otsikon alla olevan jutun aihe on hyvä ja tärkeä, mutta otsikko on idiotismia.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Wittgensteinin sota

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena syksyn viimeisissä istunnoissa 15.12./16.12./17.12.

Ludvig Wittgenstein (1889-1951) syntyi yhteen maailman rikkaimmista perheistä. Hänen isänsä oli terästeollisuudella suuren omaisuuden tehnyt Karl Wittgenstein. Rikkauden ja yläluokkaisuuden lisäksi perheen perintönä tuli taipumus itsemurhaan. Kolme neljästä Ludvigin veljistä teki itsemurhan. Myös hän itse oli päättänyt tehdä itsemurhan. Hän ei ehtinyt tehdä sitä, kun suuri sota yllätti vuonna 1914. Wittgenstein soti Itävalta-Unkarin joukoissa.

Jo tuossa vaiheessa hän kirjoitti myöhemmin maineikasta teostaan Tractatus logico-philosophicus. Hänen sotakirjeistään tulee esiin kaksi mielenkiintoista asiaa. Jatkuva kuolemanvaara, jota hän etsi, koska meni sotaan kuolemaan, paransi hänet itsemurha-ajatuksista. Toinen mahdollisesti yllättävä piirre on Wittgensteinin selvästi stoalainen henki. Nuori mies löytää mielentyyneyden tappamisen ja kuoleman keskellä.

Sota muutti Euroopan. Wittgenstein isänmaa, Itävalta-Unkarin imperiumi, lakkasi olemasta. Sotaveteraani Wittgensteinin isä kuoli, mutta filosofoiva insinööri luopui koko perinnöstään. Mikään Tractatuksessa tai postuumisti julkaistuissa teoksissa ei avaa sodan merkitystä Wittgensteinin ajattelussa. Siitä voisi tehdä johtopäätöksen, ettei sillä ollut merkitystä. Silti hän ei olisi kirjoittanut mitään ilman sotaa. Hän ei ehkä olisi edes elänyt.

Minua kiinnostaa Wittgensteinin sota esimerkkinä konkretian kohtaamisesta. Jopa itsemurha-ajatus oli jotain abstraktista tai se oli konkreettisuuden etsintää. Wittgenstein halusi kuolla tai keksiä uuden tavan elää. Siihen viittaa myös se, ettei hän tappanut itseään myöskään sodan jälkeen, mutta luopui valtavasta omaisuudesta.

Konretiassa on ylijäämää. Kohdatussa ilmiössä on aina jotain, joka ylittää valmiin käsityksen, kaavakuvan tai käsitteellisen jäsentelyn. Kohdattu ilmiö nauraa sille mitä siitä ajatellaan. Kosketus konkreettiseen vetää meidät ajatteluun, työntää epävarmuuden kuiluun. Me ajattelemme, vihdoinkin, koska emme tiedä mitä ajatella.

Vanhat mallit tai kaavat eivät päde. Olemassaolevat metodit eivät toimi, koska ongelma ei ole enää sama. Tämä tuli esiin myös toisen maailmansodan jälkeen. Sodanjälkeisen maailman ajattelu työskenteli järkyttyneenä Hiroshimasta ja Auschwitzista. Theodor Adorno näki, että vaikka ajattelu on identifioimista, jokin jää ajattelussa jää identifioimisen ulkopuolelle. Ulkopuolelle jäävä on ero, ei-identiteetti.

Olennaista filosofoimisessa ei aina ole se, onnistuuko teos tai tuleeko teoriasta täydellinen ja kaikki ongelmat ratkaiseva niin kuin kuvitteli Wittgenstein, kun hän kirjoitti Tractatusta. Sota ei vaikuta jättäneen jälkiä teokseen, mutta sekä kuoleman katsominen silmästä silmään että teoksen kirjoittaminen synnyttivät jotain muuta kuin sanoja paperille. Ne tekivät Wittgensteinista toisen ihmisen.

Tractatus  on ulkoisesti epätavallinen filosofinen teos. Jollain tasolla se on silti suhteellisen tavanomainen yritys demonstroida jotain, luoda teoria. Samalla se on kuitenkin teksti, joka vaikenee siitä mistä ei voi puhua. Tractatuksen hiljaisuus on paikka, jossa Wittgenstein ei ole vain ajattelija (thinker), vaan ajatteleva ihminen (Man Thinking) käyttäkseni Stanley Cavellin erottelua. Se että on Man Thinking merkitsee, että ajattelu on olennaista elämässä jota elää....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vastaus

 

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 8.12./9.12./10.12.

Kysymyksen ja vastauksen suhde täytyy ajatella uudestaan. Se ei ole koko ajan samanlainen kuin koulussa. Opettaja kysyy kysymyksen, oppilas vastaa. Vastaus on oikea tai väärä. Tämä on vain yksi tapaus ja erityinen tilanne.

Olemme jossain tilanteessa ja vastaamme toiminnallamme tilanteen vaatimuksiin. Me vastaamme tilanteeseen, emme ratkaise lopullisesti mitään ongelmaa. Joku kävelee polulla ja potkaisee varpaansa kiveen. Hän potkaisee toisen varpaan kolmanteen kiveen ja ensimmäisen varpaan toisen kerran kolmanteen kiveen. Polun reunalla ei ole rinnettä. Kävelijä kysyy; ”Mistä nämä kompastuskivet ilmestyvät?” Tässä esimerkissä kysymys on vastaus. Se ei ole ratkaisu. Kysymys on vastaus samassa mielessä kuin toiminta (esimerkiksi kiven kiertäminen) on vastaus tilanteeseen.

Filosofia vastauksena on samantapainen, vaikkei täysin samanlainen kuin kävelijän kysymys. Myös filosofin vastaus on kysymys. Hän vastaa nostamalla esiin ongelman. Kävelijän kysymys saattaa haihtua fatalismin voittaessa. Kysymys unohtuu, kun kävelijä ei voi löytää vastausta kysymykseen eikä vähentää kompastuskivien määrää. Filosofin kysymys pysyy. Sen perässä kävellään. Jos käveleminen ei enää tuota mitään, filosofi luo uuden kysymyksen. Vastaus kysymykseen on uusi kysymys tai kysymyksen uusi muotoilu. Filosofin erottaa tavallisesta ihmisestä vain sinnikkyys.

Meillä on siis tapauksia, joissa vastaus ei ole oikea vastaus opettajan kysymykseen tai arvoituksen ratkaisu, vaan etäisyyden ottamista tilanteeseen. Kun joku esimerkiksi kysyy itseltään, miten pitäisi elää, hän ei vain yksinkertaisesti anna lopullista vastausta, vaan astuu itsensä viereen, katsoo miten elää tässä ja nyt.

Vastaamme ongelmaan, mutta ongelma ei ole vain dilemma tai arvoitus, joka ratkaistaan. Ratkaisu on lopullinen, vastaus aina väliaikainen ja kyselevä. Vastaajan toiminta on kyselevää, sillä mukana on kysymys ongelman olemassaolon syistä, olosuhteista joissa se nousee esiin. Mukana voi olla kysymys myös siitä, pitäisikö ongelma muotoilla toisin tai miten voisimme päästä ulos ongelman määrittelemistä mahdollisuuksista eli kysyä, miten ja missä jokin muu olisi mahdollista.

Filosofin kysely ja hänen tapansa vastata eivät ole toiselta planeetalta. Hän tekee sitä mitä muutkin ihmiset joutuvat tekemään. Filosofi vain tekee sitä enemmän tai intohimoisemmin, siinä kaikki. Ihminen joka tekee itsestään eettistä olentoa, pyrkii esimerkiksi vastaamaan tilanteeseen vastuullisesti, tarvitsee ajattelua, etäisyyden ottoa ja kyselyä.

Vastausta ei vaadi vain kysymys, vaan myös kutsu tai vaatimus. Edessämme ei ole vain opettajaa vaatimassa vastausta.  Kysymykset, kutsut, vaatimukset ja vastaukset ovat tapahtumia ihmisten välillä. Joissakin tapauksissa näemme, että vastauksen luonteessa on mukana muutakin kuin vastaajan kyselevyys, pysähtyminen ajattelemaan, pyrkimys nousta katsomaan tilannetta yläpuolelta tai ikuisuuden näkökulmasta.  

Venäläistä kirjallisuutta, Mihail Bahtinin ajattelua ja spirituaalisuutta (life of spirit) tutkinut professori David Patterson puhuu läsnäolon ongelmasta. Läsnäolo merkitsee Pattersonin mukaan sitä, että ihminen käy yksiin sanojensa kanssa. Hän sanoo, että tämä on kytköksissä toiseen ongelmaan ja kysymykseen: Voiko ihminen vastata? Kun ihminen kykenee vastaamaan, hän voi sanoa: ”Olen tässä.” Ehkä tässä läsnäolossa näemme eettisen eroavuuden yhden ja toisen vastauksen välillä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Deleuze ja rakkaus

 

Deleuze

Spinozalaisen filosofin muistolle

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 1.12./2.12./3.12.

Gilles Deleuze (1925-1995) on nimi, jota ei ehkä heti liitetä rakkauteen. Hänet liitetään omaperäisiin kirjoihin filosofian historian hahmoista (David Hume, Baruch Spinoza, Henri Bergson jne.). Deleuze tunnetaan ontologina, joka puhui erosta ja moninaisuudesta, rihmastosta ja ajattelun kuvasta. Tarkempi lukeminen tuo esiin silti tosiasian, että rakkaus oli läsnä hänen ajattelussaan jo varhaisesta vaiheesta lähtien.

Marcel Proustia käsittelevä teos Proust et les signes (1964) on esimerkki. Tässä teoksessa rakkaus on herkkyyttä nähdä merkkejä. Rakastunut lukee rakastettua merkkinä. Merkki näyttää toisen tuntemattomana maailmana, moninaisuutena, mahdollisuuksien paljoutena.  Voisi ajatella, että Deleuze puhuu vain siitä, mitä rakkaus on Proustille tai mitä se merkitsee hänen teoksessaan Kadonnutta aikaa etsimässä. Mutta ehkä Deleuze puhuu Proustin kautta ja luo omaa teoriaa rakkaudesta. (Tämän puolesta puhuu se, että Deleuze viittaa Proustiin myös myöhemmässä tuotannossaan puhuessaan rakkaudesta.)

Hannah Stark on yksi harvoista, joka on tarttunut rakkauden teemaan ranskalaisajattelijan tuotannossa. Stark omistaa pienen osan Deleuze´n ajattelua koskevasta väitöskirjastaan (Deleuze´s Differential Ontology and the Problems of Ethics, 2010) rakkaudelle. Kirjoittaja korostaa, ettei rakkaus ole keskeinen teema filosofin tuotannossa, mutta silti tärkeä; siitä todistaa se, että Deleuze palaa siihen yhä uudestaan. Stark ei kuvaa ranskalaisherraa minään romantikkona. Deleuze´n asenne on kriittinen. Rajoittuneet kuvat ja käsitykset rakkaudesta on syytä särkeä ja hylätä, jos haluamme nähdä rakkauden, halun ja yhteyden uusia muotoja.

Yhdessä pääteoksessaan Différence et répétition Deleuze kirjoittaa, ettei ole olemassa rakkautta, joka ei alkaisi ilman mahdollisen maailman ilmestystä. Rakastaminen merkitsee sitä, että kehittää tuntematonta maailmaa rakastetussa – maailmaa joka hänessä on kehittymättömänä. Huomio tuo mieleen Proust-kirjan huomiot tuntemattomasta maailmasta rakastetussa. Se tuo mieleen myös argentiinalaisen Mónica Cragnolinin kirjoitukset Robert Musilista. Niissä rakkaus ei voi olla omistamista, joka muumioi toisen. Rakkaus ruokkii toisen muuttumista toiseksi; se näkee moninaisuuden toisessa.

Deleuze´n huomiot rakkaudesta – samoin kuin Mónica Cragnollinin  kirjoitukset Robert Musilista – saavat minut palaamaan kysymykseen todellisesta rakkaudesta. Jotkut näkevät puheen todellisesta rakkaudesta  eräänlaisena fundamentalismina, perusteluna tuhoisille kielloille ja rajoituksille. Se on silti ollut Platonista lähtien yksi suuria länsimaalaisia teemoja ja kysymys, jonka kautta ollaan ajateltu todellista elämää. Ajatus tai kuvitelma ei ole ihan niin yksinkertainen, että todellisen rakkauden kautta pääsee todelliseen elämään. Pikemminkin länsimaalainen ihminen on nähnyt, että se mikä tekee rakkaudesta todellista tekee myös elämästä todellista.

Jos olisi mieltä puhua todellisesta rakkaudesta, esittää sitä koskeva kysymys, olisi mahdollista löytää inspiraatiota myös nykyfilosofeista. Olisi hylättävä valmiit käsitykset. Rakkaus ei välttämättä ole sokea. Se näkee maailmoja ja mahdollisuuksia. Olisi myös tutkittava, miten välttää rakkauden muuttuminen omistamiseksi.

Ehkä kysymys todellisesta rakkaudesta on kaikkein hedelmällisin, jos lähdemme kehittämään rakkauden filosofiaa. Länsimaalainen ajattelu on korostanut paljon tiedon merkitystä, ja siksi epistelemologia on niin tärkeä osa filosofiaa. Kun joku haluaa kehittää rakkauden filosofiaa, sitä ei ehkä kannata kehittää vaihtoehtona tiedon filosofialle, yrittää tehdä sitä irrallaan muista kysymyksistä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Vaaran käsite

 

William Burroughs

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 24.11./25.11./26.11.

Olemme eksyksissä ja hämmentyneitä. Meillä ei ole suuntaa. Tämän diagnoosin kanssa olemme eläneet vuosikymmenien ajan. Mikä avuksi? Mikä auttaisi orientoitumaan, päästäisi ulos kaikista näistä kriiseistä?

Immanuel Kant uskoi ajatteluun. Hän käsitteli orientoitumisen kysymystä kirjoituksessa Mitä on suunnistautuminen ajattelussa (1786). Sana suunnistautuminen merkitsee  annetun ilmansuunnan käyttämistä muiden ilmansuuntien löytämisessä. On keskipäivä ja katsoja näkee auringon taivaalla. Hän voi päätellä, missä eri ilmansuunnat ovat edellyttäen, että hän  osaa erottaa vasemman ja oikean kätensä. Ihminen ei ole täysin avuton myöskään pimeässä, jos hän osaa erottaa vasemman ja oikean.

Kantin ajatus on, että ihmisellä on keinoja suunnistautua ajattelun ja järjen  ansiosta. Kant ei sano, mihin suunnistautumisen kykyä tarvitaan. Haluan välttää eksymisen, harhautumisen, jotta pääsisin suojaan kylmältä ja saisin ravintoa. Yritän suunnistautua pimeässä, jotta en putoaisi kaivoon. Suunnistautuminen on pelastautumista vaaroilta. 

Jos koemme tai näemme vaaran, emme ole kokonaan hukassa. Osaamme mennä pois. Jo vaaran käsite auttaa orientoitumaan. Kuvitelkaamme, että maassa vallitsee jokin ajatustapa, oppi, johon on (tietenkin) sisäänkirjoitettu hyvän elämän ihanne. Ajattelija, joka tutkailee tuota oppia eri puolilta, ei ole pakotettu sanomaan, onko vallitsevan käsityksen ihanne hyvästä elämästä väärä, sairas tai epäuskottava. Hän voi yrittää analysoida, mikä tämän paradigman tai opin sisällä oleva käsitys vaaroista on. Miltä vaaroilta tässä yritetään suojautua?

Jos kysymys koskee vaaroja, diagnoosin tekijä ei yritä nimetä tautia, vaan vaaran.  Kun hän arvioi sanoja päidemme päällä, hän kysyy, tavoittavatko ne pahimmat vaarat, joita kehityssuunta sisältää. Puheet voivat levittää täysin fiktiivisiä uhkakuvia. Ne voivat vähätellä todellisia vaaroja, säteilyä Fukushimassa tai mitä vaan. Poliittinen ja yhteiskunnallinen keskustelu on usein vaarojen nostamista esiin. Usein nuo vaarat – kommunismin tai fasismin vaara – eivät ole niin todellisia, vaikka niistä unia nähtäisiinkin.

Kuvitelkaamme, että jossain maassa käynnistyisi laaja-alainen ja syvällinen keskustelu arvoista ja siitä, mitä ihmiset haluavat. Vaikka tällainen keskustelu olisi ns. arvokeskustelua, puhujat ottaisivat esille yhteiskunnallisia tilanteita. Noita tilanteita koskevat tosiasiat olisivat väistämättä arvolatautuneita. Puhujat näkisivät sekä tilanteen että sitä koskevat väittämät vaaroina tai hyvässä tapauksessa tilaisuuksina. Joku keskustelijoista nousisi ylös ja huutaisi: ”Tämä johtaa kommunismiin.” Kuvitelkaamme, ettei kukaan vakavista keskustelijoista haluaisi kommunismia. Tämä varoitushuuto ei silti välttämättä ole mielekäs ja relevantti tilanteessa, jossa keskustelijat ovat. Se ei ole mielekäs, jos kommunismi ei todellisuudessa uhkaa maata sisältä tai ulkoa.

Vaaran käsite ohjaa ja opastaa meitä. Olisi varomatonta väittää, että vaaran käsite on ollut keskeinen filosofian historiassa, mutta se ohjasi myös kreikkalaista filosofia. Hän yritti välttää orjuuden, itsenäisyyden menetyksen. Siksi hän pyrki erityiseen tilaan, valppauteen, jotta voisi välttää dominaation. Tällainen lähtökohta on poliittisen ajattelun ja etiikan ytimessä, mutta se vaikuttaa myös epistemologiaan, sillä tietoakin arvioidaan siitä näkökulmasta, auttaako se pelastamaan ihmisen...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsekunnioitus

 

Emerson

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 17.11./18.11./19.11.

Kristityt käyttivät sanaa humilitas, nöyryys; heille se oli suhde itseen, jossa oma itse poljetaan mahdollisimman alas. Nöyrä alentaa itseään. Nöyryys oli oman tahdon arvon ja merkityksen mitätöimistä. Se ei ollut pelkästään alistumista (subditio) tai passiivisuutta, vastarinnan hylkäämistä (patientia), sillä nöyrä sanoi: ”En tahdo tahtoa.”

Friedrich Nietzsche kysyy teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen, mitä on jalous. Vastaus on mielenkiintoinen. Jaloksi eivät tee tietynlaiset teot. Olennaisempaa on usko. Nietzsche kirjoittaa: ”Jalo sielu kunnioittaa itseään.” Jos joku on tälla tavalla jalo, se ei ole mikään pieni saavutus. Se ei ole pieni saavutus vain siksi, että monilla ihmisillä on taipumus halveksia ja alentaa itseään. Koko kulttuuri sotii tällaista pyrkimystä vastaan. Nietzsche on kapinallinen.

Kaikenlainen itsensä rakastaminen ja itseensä luottaminen on alennettu eurooppalaisessa kulttuurissa, myös filosofiassa. Yksi sankarillinen poikkeus oli Ralph Waldo Emerson (1803-1882), jota Nietzsche luki. Jaloa erottavan uskon ja itsekunnioituksen teema löytyy Emersonilta. Hän puhui itseluottamuksesta käyttäen sanoja self-reliance ja self-trust, mutta myös sellaista ilmaisua kuin believe on one´s thought (uskoa omiin ajatuksiinsa).

Termi self-reliance ei ole sattumanvarainen. Reliance merkitsee luottamusta, mutta siitä juontuu myös sana reliant, joka merkitsee sitä, että on riippuvainen jostakin. Verbi rely (on) on luottamista, mutta myös riippuvaisuutta jostakin. Itseluottamus – sillä tavalla kuin Emerson sen ymmärtää – on tukeutumista itseensä, riippumattomuutta ja itsenäisyyttä. Monesti hyve on vain konformismia, mukautumista. Emerson tekee itseluottamuksesta hyveen ja asettaa sen mukautumista vastaan. 

Itseluottamus oli hyve Emersonille, mutta kauan se on ollut pikemminkin pahe. Kun varhaiskristityt tekivät itsessään kulttuurivallankumousta, he asettuivat erityisesti kreikkalaista itseluottamusta vastaan. Kristityt eivät halunneet luottaa itseensä, vaan Jumalaan. Tämä luottamus oli – ainakin joissakin tapauksissa – eräänlaista rohkeutta. Parhaat kristityt luottivat  Häneen myös Tuomiopäivänä niin kuin näemme Johanneksen ensimmäisestä kirjeestä. Myös marttyyrit todistavat tästä luottamuksesta. Kristittyjen elämä kuitenkin muuttui nopeasti ja luottamuksen sijalle tuli enenevässä määrin pelko. Ihmisen tulee vapista ja totella. Pelastusta ei voi etsiä omin päin; ihminen tarvitsee pastoria. Jos ihminen ei voi luoda itse luottamuksellista suhdetta Jumalaan, hänen on tehtävä itsestään valvonnan kohde, sillä itsestä löytyy vain pahaa. Omaan itseen ei voi luottaa. Itseluottamuksesta tuli ylimielisyyttä.

”Jalo sielu kunnioittaa itseään”, kirjoitti Nietzsche, papin poika. Kristitty, joka soti ylimielistä luottamusta ja itseluottamusta vastaan, kunnioitti Jumalaa ja uskonnollista auktoriteettia. Kunnioituksen merkki oli totteleminen. Nietzsche yritti palauttaa kunnian itsekunnioitukselle.

Oliko hänen tehtävänsä mahdoton? Oliko tehtävä seurausta hulluudesta tai aivokasvaimesta? Nietzsche kehotti ajattelemaan ja oppimaan toisella tavalla, jotta me voisimme jonain päivänä tuntea toisella tavalla. Näin hän kirjoitti jo varhaisessa teoksessaan Morgenröte...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Täydellisyys

 

Cavell

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 11.00. Casa Juande, Av. Toré Toré 22.

Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Videopuhelutapaamiset (zoom) perjantaisin Espanjan aikaa klo 18.00 (Suomen aikaa klo 19.00)

Tässä linkki tapaamiseen:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Tämä aiheena 10.11./11.11./12.11.

Epäilijä ja maailmaa nähnyt ironikko meissä sanoo: ”Naurettava se, joka pyrkii täydellisyyteen.” Koko ajatus voi olla kestämätön filosofisesti. Jotta voisi löytää tai saavuttaa täydellisen kauneuden tai onnen, pitäisi olla mahdollista luoda ideaali täydellisestä onnesta tai kauneudesta. Mitä sana täydellinen merkitsisi? Kauneudessa ei olisi yhtään ”virhettä”.         

Leikkikäämme ja kuvitelkaamme silti, että joku pyrkii jonkinlaiseen moraaliseen täydellisyyteen. Tosiasiallisesti filosofiassa on ismi nimeltään perfektionismi (perfectionism), joka on moraali- ja yhteiskuntafilosofian suuntaus (ei voi puhua opista, kun sen edustajiksi katsotaan niin erilaisia ajattelijoita kuin Aristoteles, Spinoza, Marx, Emerson). Minun on vaikea ajatella, että on olemassa ihmisluonto, jonka tuntemus auttaisi meitä kohti täydellisyyttä, mutta hyväksyn ajatuksen itsensä kehittämisestä. Stanley Cavell (1926-2018) oli yksi viimeisistä ihailtavista ”perfektionismin” edustajista. Cavellin ja hänelle tärkeän ajattelijan, Ralph Waldo Emersonin, tekstit ovat opettaneet minulle jotain täydellisyydestä. Moraalisesti itseään kehittävän mielessä oleva täydellisyys ei ole aina sitä mitä sen kuvitellaan olevan.

Itsensä kehittäjän tavoittelema täydellisyys ei ole välttämättä luonteen moitteettomuutta. Tavoiteltu täydellisyys on joskus itsesuhteen täydellisyyttä. Yksi mahdollinen haluttu itsesuhteen malli on ystävyys. Voi olla, että itsensä ystävä näkee itsessään vikoja ja epätäydellisyyttä, mutta hyväksyy ne.

Täydellisyys – vaikka se olisi luonteeltaan moraalista – ei ole aina ole ymmärretty tekojen tai luonteen hyvyydeksi. Se voi olla kykyä omaksua tietynlainen asenne, kykyä suhtautua ulkoiseen maailmaan, ympäristöön, erityisellä tavalla. Mielenkiintoinen esimerkki on  Hugo of St.Victor, munkki joka eli 1100-luvulla Englannissa. Hän  kirjoitti, että mies joka pitää kotimaataan suloisena, on vielä aloittelija (tender beginner). Sen sijaan se, jolle mikä tahansa maaperä on niin kuin synnyinseudun maa, on jo vahva. Täydellinen on Hugo of St.Victorin mukaan ihminen, jolle koko maailma on vierasta maata.

Vaikka yhä pitäisimme epäilyttävänä koko sanaa, voimme katsoa asiaa toisesta näkökulmasta, oppia ehkä jotain. Kaikki tuntevat ihmisiä, jotka ovat täydellisyyden tavoittelijoita. Ehkä osa meistä kuuluu heihin. Tiedämme, että täydellisyyden tavoittelija – oman itsensä, puolisonsa tai kodin täydellisyyden huolellinen valmistelija – kärsii usein. Hän kärsii, koska jokin on aina vialla. Koti on epätäydellinen ja varsinkin puoliso on epätäydellinen. Täydellisyyden ymmärtäminen itsesuhteeksi tai erityisenlaiseksi kypsyydeksi niin kuin Hugo of St.Victorin tapauksessa auttaa katsomaan asiaa edistyksen ja itsensä kehittämisen näkökulmasta.

On hyvä katsoa itseään, tutkailla missä on. On syytä arvioida, kuinka kaukana olemme maalista. Ei ole välttämättä hyvä ruoskia itseään, jos maali näyttää olevan kaukana ja huomaa olevansa aloittelija. On hyvä haastaa itseään, mutta itseään pitää myös kannustaa. Itseään ei tarvitse rangaista. Itseä voi onnitella siitä, että vielä on paljon tekemistä, paljon oppimista.

Kun vertailemme ihmisiä, synnytämme usein harhaisia mielikuvia. Me saatamme esimerkiksi katsoa astrofyysikkoa ja ihailla hänen tietämyksensä määrää. Epäilemättä hänen tietonsa ovat runsaat verrattuna omiimme, mutta todella ihailtavaa on usein heidän asenteensa oman tietonsa rajallisuuden edessä. He ihmettelevät ja ovat uteliaita, koska heidän näkökulmastaan on niin paljon, mitä ei vielä tiedetä. Voisimme ottaa oppia. Voisimme katsoa täydellisyyttä onnellisesti tavoittamattomana maalina. Voisimme kiittää itseämme ja toisia askeleista, jotka ainakin nyt näyttävät edes jonkinlaisilta edistysaskeleilta...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila