Herkkyys ja vivahteiden taju

(Paul Klee: Viikunapuu)

Jos meissä olisi tarpeeksi hienoutta, herkkyyttä ja vivahteiden tajua... Emme enää näkisi mustavalkoisesti, emme näkisi edes muotoa, sitä mikä meidät on opetettu näkemään. Emme näkisi puun muotoa; näkisimme virtauksen. Sitten kun asiat ovat näin, pääsemme uuteen ulottuvuuteen, ja minä lakkaan puhumasta.

Hyvä tuuli

Ajattelijat ovat käsi otsalla ja vakavan näköisiä, tiedän kyllä. Mutta minua naurattaa sellainen. Hyvän tuulen saavuttaminen on käynyt työstä. Pidän siitä kiinni, olen siitä ylpeä, tästä pahanilkisestä hyvästä tuulesta.

Keväällä puhun ikonoklasteista, erakoista, kysymisestä ja keskeneräisyydestä. Nämä alkavat olla tuttuja aiheita, hyvään tuuleni liitettyjä. En silti aio silti ikävystyttää kuoliaaksi. Siksi puhun myös hauskoja rahasta, nautinnoista ja politiikasta. Kiusaan myös itseäni, liikutan itseäni rajojeni ulkopuolelle ja otan aiheeksi suremisen. Jotta ajattelemisella olisi merkitystä, sen on heilautettava meitä. Jos tulos ei ole tanssia, niin ilveilevää hyppelehtimistä kumminkin.

Masentavienkin aiheiden kanssa pyrin olemaan hyväntuulinen. Leikkisyys antaa asioille ja esineille uusia käyttömahdollisuuksia. Olisi osattava katsoa asioita niin kuin kissa katsoo lankakerää.

Filosofiakahvilan aiheet keväällä 2013

(René Char)
Otin asioilta illuusion, jonka ne tuottavat suojellakseen itsensä meiltä ja jätin niille sen osan jonka ne suovat meille. - René Char

1.Ikonoklasti
Mitä on ikonoklasmi, kuka on ikonoklasti? Kuvien vaikutuksista ja kuvittelemisen merkityksestä

2.Takertuminen  
Takertumisesta, omistamisen halusta, länsimaisesta ja itämaisesta ajattelusta 

3.Mitoista, mitattomuudesta ja rahasta
Rahan filosofian, arvojen ja mittaamisen ongelma

4.Nautinto näkökulmana
Voiko nautintoa arvostaa? Mitä se merkitsee? Voiko nautinto olla näkökulma?

5.Sureminen ja tulevaisuus
Ajallisuudesta, menetyksistä ja suremisen vaikutuksista

6.Vieraana kaikkialla
Asioiden katsominen ulkopuolelta, asioiden tekeminen vieraiksi 

7.Syytös ja itsesyytös
Syytösten ja itsesyytösten peleistä

8.Sairaus, terveys ja yhteiskunta
Sairauden ja terveyden käsitteistä yhteiskunnallisesta näkökulmasta

9.Mitä on demokratia?  
Demokratian, hallitsemisen ja politiikan kysymykset 

10.Keskeneräisyys
Keskeneräisyyden positiivisuudesta ja oman itsen epälopullisuudesta

11.Samastumisen vaara  
Millä tavalla samastuminen on vaarallista?Ryhmät ja yksilö 

 12.Mitä me puhumme toisista
Millä tavalla pitäisi huolehtia tavastamme puhua?

13.Viimeinen kiusaus
Onko tulkitseminen väkivaltaa? Onko ymmärtäminen pelkästään hyvää?

14.Kysyminen, yhteisyys ja jakaminen
Kysymisen poliittisuus, uusien mahdollisuuksien keksiminen

15.Erakon katoaminen  
Miksi yksinäinen erotettiin joukosta? Miksi erakkous pelottaa ja houkuttaa?

16.Huomion kiinnittäminen
Huomion kiinnittämisen harjoittaminen, runous ja herkkyys

Toivo

(Immanuel Kant)

”Mitä voin toivoa?” Näin kysyi Immanuel Kant. Ehkä ei voi toivoa mitään. Ehkä meillä ei ole toivoa kaiken tämän hulluuden keskellä. Mutta epäilijä, siis ajattelija, joka etenee epätoivoisen näköisenä, ei ole epätoivoinen. Miksi hän etenisi? Miksi hän vielä ponnistelisi, jos hän ei toivoisi, että voi muuttaa jotain? Monta kertaa epäilijöiden puheet salaavat toivon; heidän toivonsa on salainen.

Toiveet pidetään salassa monista eri syistä. Kun kertoo toiveensa, se joka ne kuulee, pääsee valtaan. Ainakin psykonalyytikko. Jos joku saa vallan tietäessään toisen toiveet ja käyttää niitä hyväkseen, toiveiden kautta tulevat ne asiat, joita olisi ehkä halunnut välttää. Tästäkin syystä ollaan hiljaa ja on syytä olla hiljaa.

Joku toivoo, että voisi hoitaa asiansa kuntoon, asettua aloilleen ja olla varma ja vakiintunut. Tätä on helppo hyväksikäyttää. Näin ihmisille myydään asunto, asuntolaina ja avioliitto. Vakiintumisen, asettumisen, avulla ihminen on saattanut haluta välttää kiirettä ja stressiä, mutta nyt hänellä on laina ja avioliitto. Olisi siis opittava varomaan toivoa, sillä monta kertaa se on kiihotin, jonka avulla hallitaan.

Epäilijät saavat helposti sellaisen maineen, että heillä ei ole toivoa. He näyttävät epätoivoisilta. Kaikissa puutarhoissa he näkevät käärmeen. Mutta hän etenee, työskentelee, ponnistelee jonkun eteen – ei siis ole epätoivoinen. Hän on saattanut menettää vakaan pohjan. Tällaisessa tilanteessa voi tulla vähän epätoivoiseksi, alakuloiseksi, jopa lamaantuneeksi. Sen ansiosta, ettei hänellä ole enää vakaata pohjaa, hänellä on toivo, sillä nyt hän voi mennä itsensä yli – tai mennä ulos, toiseen maisemaan.

Joku toivoo voivansa hoitaa asiansa kuntoon ja asettua. Toivoa on silti vain, jos ei asetu aloilleen ja elää epävarmuudessa. Mutta se on toinen toivo. Olen tietoinen, että kuvaamani toivo muistuttaa kristillistä toivoa; siinä on on jotakin rakenteellista samankaltaisuutta. Giorgio Agamben on analysoinut Paavalin tekstejä, joissa toivo annetaan epätoivoisille. Jeesuksen kuolema merkitsi Paavalille toivon kuolemaa, mutta hänen ylösnousemuksensa uutta toivoa. Toivo annetaan epätoivoisille, mutta se on toinen toivo.

Mitä voin toivoa? Mikä toivo minulle voi olla asioiden muuttumisesta? Varomattomasti sanon siis, mitä toivon ja samalla kysyn, voiko tätä toivoa. Toivon, että ihmiset oppisivat elämään ilman myyttejä. Tarkoitan: kuvittelen mahdolliseksi, että ihmiset vapautuvat harhaluuloista, jotka välillä esiintyvät yleisinä totuuksina.

Hävittää jokin illuusio – siinä minun toiveeni... Yksi illuusio, jonka vallassa ihminen on elänyt ja elää on pysyvyyden illuusio. Totuudet, asiat, asioiden tilat nähdään pysyvinä. Samalla ihmisten keksinnöistä, luomuksista tehdään itsestään selviä, luonnollisia. Tämä voisi olla yksi mahdollinen tapa ymmärtää myytti. Kyseessä on kulturaalisen, tehdyn asian muuttuminen luonnolliseksi. Jonain päivänä huomaamme luonnottomuuden, kun näemme, miten se luonnottomuus tehtiin ja silloin opimme tekemään sen tekemättömäksi.

On tärkeää kestää, pysyä lujana. Toivo on pysymistä lujana. Se tarkoittaa, ettei luovuta.

Kuuntelemisesta

(Kierkegaard)
(Tämä on aiheena Torre del Marissa 5.12.)

Voimmeko oppia kuuntelemaan? Voisimmeko olla jonain päivänä niin kuin Kierkegaardin rukoilija? ”Mies rukoili ja aluksi hän ajatteli, että rukoileminen on puhumista. Mutta hän tuli yhä hiljaisemmaksi ja lopulta hän tajusi rukoilemisen olevan kuuntelemista.”

Kun haluaa harjoittaa itseään, on hyvä kuunnella. Joku voi sanoa jotain tärkeää: kohdattu ihminen tai luonto. Täytyy oppia kuuntelemaan. Mikä tahansa kuuleminen tai kuunteleminen ei auta. Monet antiikin ajattelijat korostivat hiljaisuuden ja kuuntelemisen merkitystä, varsinkin sen jälkeen kun sokraatikkojen meluisat keskustelut eivät olleet enää ainoa menetelmä kehittää itseään. Plutarkhosin mukaan hiljaisuudessa on jotain syvää ja salaperäistä. Hän sanoo jumalien opettaneen hiljaisuuden ihmisille.

Filosofit olivat myös huolissaan siitä, millaisia kuulijoita heillä oli. Epiktetos ei halunnut kuulijoidensa joukkoon parfymoituja nuorukaisia. Kuunteleminen oli myös erittäin poliittinen teema. Tyranniksi ajateltiin sellainen hallitsija, joka ei halunnut tai kyennyt kuuntelemaan totuudellisesti puhuvia neuvonantajiaan.

Kun kuulen äänen, jotain tunkeutuu minuun ja se keskeyttää minussa jotain. Kuuntelemisen taito voisi olla sitä, että kuunteleminen kumoaa tuttuuden, tunnistettavuuden; se pyyhkii pois pohjan, jonka varaan rakennetaan tuttuus. Olen kokenut, että kuuntelemisen taitoa on hyvä harjoittaa kuuntelemalla itselle, omalle kultuuriperinnölle, vierasta musiikkia. Myös vieraan ihmisen kuunteleminen on opettavaista; häntä en ymmärrä puolesta sanasta.

Kuuntelemista voi harjoitella. Kuunteleminen itsessään on harjoitus. Vaikeus on siinä, että vastaanotettu pitää toivottaa sillä tavalla tervetulleeksi, että se resonoi meissä, vaikuttaa meissä. Olisi luotava olosuhteita kuulemiselle. Lasta ei kuunnella, jos häntä lähtökohtaisesti halveksitaan siksi, että hän on lapsi. Hallitsija ei kuuntele ihmisiä, koska ajattelee heidän olevan lapsia. Jotta aikuinen kuuntelisi lasta tai hallitsija kuuntelisi ihmisiä, näiden suhteiden on täytynyt muuttua. Olosuhteiden luominen kuulemiselle on suhteiden muuttamista.

Totumme – meidät totutetaan – kuuntelemaan tietyllä tavalla. On opittava kuuntelemaan toisin. Oppia kuuntelemaan toisin on oman itsensä, oman subjektiviteetin, muuttamista.Mitä me kuuntelemme ja mitä me kuulemme, kun teemme kuuntelemisesta askeesia, harjoitusta? Se voi olla joskus meidän oma tarinamme, mutta toisella tavalla kuultuna – toisenlaisena, vieraana, yllättävänä. Silloin voimme muuttaa suhdetta itseemme, irtaantua itsestämme. Tämä irtaantuminen itsestä voi merkitä sitä, ettemme enää suhtaudu niin kiintyneesti itseemme tai se voi merkitä uudenlaista lempeyttä, pääsemistä vihasta ja itsesyytöksestä.

Wim Wendersin Paris, Texasin loppupuolella on kohtaus, jossa mies (Harry Dem Stanton) ja nainen (Nastassja Kinski) kohtaavat peep-showssa, lasi välissään. Asiakas alkaa kertomaan tarinaa, ja nainen lasin toisella puolella alkaa kuunnella. Hän ei näe miestä, vaan oman peilikuvansa. Puhelimeen puhuva mies ei katso naista; hän kertoo heidän tarinaansa niin kuin se olisi joidenkin muiden tarina. Nainen ei tiedä kenen kanssa hän keskustelee ja hän on tottunut kuuntelemaan.

Arkinen, teatraalinen ja keinotekoinen tilanne mahdollistaa, että nainen kuulee oman tarinansa. Lasi välissä mahdollistaa miehelle anonyymiyden ja sen ansiosta kuuntelijan. Kohtaus dramatisoi menneisyyden kohtaamisen, sovinnon, puhumisen ja kuuntelemisen vaikeuden. Voisiko nainen kuunnella, jos välissä ei olisi lasia? Pystyisikö hän kuulemaan?

Ylpeys

(Bosch: Ylpeys)

Soberbia tai orgullo eli ylpeys on seitsemän pahimman synnin joukossa (termi espanjaksi on pecados capitales, ei pecados mortales). Ylpeys tulkitaan pöyhkeydeksi, omahyväisyydeksi, oman itsen nostamiseksi muiden yläpuolelle, siis itsensä liialliseksi arvostamiseksi.

Ylpeyden vastakohdaksi ajatellaan nöyryys, vaatimattomuus. Nursian Pyhä Benedictus (480-547) näki, että vaatimattomuus, nöyryys, merkitsee itsensä tuntemista viimeiseksi. Nöyryys oli hänelle kenen tahansa määräysten ottamista vastaan, omasta tahdosta luopumista. Eikä se ole vain omasta tahdosta luopumista, vaan myös sen tietämistä, että oma tahto on paha tahto.

Senecalla nimitti vielä oman tahdon kyvyttömyyttä tahtoa omaa vapauttaan tyhmyydeksi (stultitia). Aikaisemmin ylpeys ei ollut paha asia, ei-toivottava asia. Jotkut ihmiset ajattelivat, että heillä on syytä olla ylpeitä. Ainoastaan liiallinen ylpeys, itsensä luuleminen jumalaksi, herätti epäilyjä; siitä käytettiin kreikassa nimitystä hybris.

Jos ja kun ylpeyttä ei ajatella synniksi, vaan saavutukseksi tai seuraukseksi, kysymys ei ole siitä, miten voimme välttää ylpistymisen. Silloin voimme kysyä itseltämme: Miten elää niin, että voi olla ylpeä tavastaan elää? Filosofia on parhaimmillaan – tai pahimmillaan – loukannut ihmisten ylpeyttä. Kaiken maailman sokrateet ovat ilmestyneet sanomaan, ettemme voi olla ylpeitä siitä, miten elämme.

Milloin voi epäillä, ettei meillä ole syytä olla ylpeitä? Esimerkiksi silloin, kun jokin meidän itsellemme antamistamme ohjeista on vain sanoja, ei tekoja. Tai kun nuo sanat ovat merkityksettömiä. Joku sanoo: ”Ole oma itsesi.” Kun emme tiedä edes kunnolla, mitä se merkitsee, emme voi olla kovin ylpeitä tavastamme elää.

Eläjä on kunnioitettava – hänellä on syytä olla ylpeä – jos hän elää todella, kokee jotain. Tämä on minun näkökulmani. Tämä on nuoli, joka on ammuttu jostain ja jonka olen napannut. Filosofoimiseni lähtökohta on kysymys: ”Miten elää?” Tämä kysymys merkitsee, että ihminen luo oman olemassaolon tavan, elää tavallaan ja hänelle kehittyy siis oma ethos. Jos hänellä oma ethos, hän voi olla ylpeä.

Ethos merkitsee erityisesti sitä, millaisen suhteen ihminen luo itseensä ja toisiin. Se ei merkitse sitä millaisen elämän hän elää, vaan miten hän elää. Elämässä tapahtuu koko ajan asioita, joita ihminen ei valitse, ei hallitse eikä vallitse. Kuvitella voivansa päättää minkä kaiken läpi nuoli lentää on vääränlaista ylpeyttä, pöyhkeyttä. Vaikutamme siihen, miten se lentää, kuinka korkealta ja millaisessa kaaressa.

Vääränlainen ylpeys torjuu. Tapahtuma tai sanat eivät pääse ihmisen sisään, jos se on jotain hallitsematonta, kuvitelman ja suunnitelman vastaista. Olisi opittava se minkä Mirkka Rekola tiesi: ”On niin säteittäin asia, ettet saa siitä otetta, mutta se saa sinut.”

Yksi sana pyörii päässäni, on pyörinyt siitä lähtien, kun se pääsi sisään: nöyryys. Tahtoisin sen selittää. Ilman painolasteja, ilman ristejä. Se ei ole ylpeyden vastakohta, vaan sen myöntämistä, että olemme osa maailmaa: emme ole sen ulkopuolella. Nöyryys, vaatimattomuus, merkitsee mahdollisuutta kuunnella, ei oman tahtonsa hylkäämistä. Tällaisen vaatimattomuuden myötä saattaisimme ansaita olla ylpeitä.

Sattuma

Oppia, jonka mukaan kaikki tapahtuminen on järkähtämättömien lakien mukaista, nimitetään determinismiksi. Sekä luonnontieteellisessä ajattelussa että ontologisessa filosofiassa puhutaan sattumasta, kun jokin prosessi on ei-deterministinen, ei ennalta määräytynyt. Sattuman käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun ennen kaikkea kvanttimekaniikan myötä.

Jo ennen kuin käsite tuli luonnontieteelliseen ajatteluun, filosofit pohtivat sattuman ja välttämättömyyden suhdetta. Monet ovat ajatelleet, että jos kaikki on välttämätöntä, ei ole vapautta. Silti ollaan haluttu nähdä paljon välttämättömyyttä; ei olla haluttu ajatella minkään olevan sattumaa. Väitetään Einsteinin sanoneen: ”Jumala ei heitä noppaa.” Filosofien haluttomuus oli tartutettu.

Miten sattuma sai niin paljon vihollisia? Mistä kumpuaa halumme postuloida, olettaa, syitä? Monta kertaa sattumaa vastaan puhutaan myös siksi, että se sotii tarkoituksen ideaa vastaan. Kysymys tarkoituksesta liittyy monien havaintojen mukaan kärsimyksen ongelmaan. Mieletön kärsimys on sietämätöntä. Siksi etsimme sille syytä ja tarkoitusta. Niin kuin Nietzsche tiesi, jotkut – filosofit, papit, gurut – investoivat tähän ja keksivät tarkoituksen. Joku sanoo: ”Kärsin, sen täytyy olla jonkun syytä.” Nietzsche, papin poika, totesi, että tulee pappi, joka sanoo: ”Syy on sinun.”

On niitäkin, jotka sanovat, että tieteellisessä ajattelussa hahmotetun sattuman takana on todellisuudessa Jumalan tietoisuus tai jokin muu, salattu, syy tai tarkoitus. Puuttumatta kysymykseen Jumalan olemassaolosta totean, että tässä tehdään mitä filosofit ovat aina tehneet ja minkä he ovat parhaiten osanneet: he olettavat. Näin siitä huolimatta, että filosofian yksi tehtävä on aina ollut oletusten kyseenalaistaminen ja yritys elää ilman oletuksia.

Sanon postulointia, olettamista, spekuloinniksi. Se on sitä kahdessa mielessä. Spekulointi on ajattelua, jossa lasketaan ja laskelmoidaan. Se on merkinnyt filosofiassa myös ajattelua, jossa olettamuksia ei kokeellisesti todisteta. Kieltäydyn spekuloimasta, olemasta filosofi. Tämä ei ole vaatimattomuuden ele, vaan poliittinen teko. Filosofit ovat aina postuloimassa. Sana tulee sanasta postulare, vaatia. Asioiden ja ilmiöiden taakse oletetaan erilaisia asioita; vaaditaan, että ne ovat siellä. (Humoristisesti voisi asian ilmaista näin... Oletetaan, että Jumala on olemassa. Vaan mitä Jumala sanoisi meistä, jotka vaadimme hänen olevan siellä?)

Aiheemme on sattuma. Kysymys ei ole silti, ainakaan yksinkertaisesti, onko sattumaa ja mikä on sattuman, välttämättömyyden ja tarkoituksen suhde. Me voimme palata aistimaailman yläpuolelta, ylimaallisesta. Tässä meitä voisi auttaa Aristoteleeltä peräisin olevan kontingenssin käsite.

Kontingentti merkitsee sattumanvaraista. Jos jokin tapahtuma tai prosessi on kontingentti, se ei ole välttämätön eikä mahdoton. Toisin sanoen voi olla tai voisi olla olematta. Käsitettä on käytetty monin tavoin, myös tekemään ero Jumalan todellisuuden ja ihmisen todellisuuden välillä niin kuin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Minua se auttaa näkemään konkreettisia mahdollisuuksia ihmisen maailmassa.

Välttämättömyys ei ole yksinkertaisesti käsite, jonka avulla maailma tulkitaan tietynlaiseksi. Meille sanotaan, että asiat ovat välttämättömiä, jotta olisimme tietyllä tavalla. Se ei ole vain jokin neutraali modaliteetti, vaan väline, jonka avulla vaikutetaan siihen, millainen on meidän modaliteettimme.

Esimerkiksi sanotaan, että miesten ja naisten väliset suhteet ovat välttämättä tietynlaisia tai on välttämätöntä löytää selitys kärsimykseen: syyllinen on vihollinen, syyllinen olet sinä itse. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että keskinäiset suhteet, suhde itseen, pysyvät kaavat, ovat historiallisia keitoksia: muuttuneita ja yhä muuttuvia asioita. Olisi voinut olla toisin. Voisimme siis tajuta olevamme kontingentteja ja sitä kautta nähdä mahdollisuutemme muuttua.

Aikakauden moraali ja kulttuuri muokkaavat yksilöä. Ne voisivat olla toisenlaisia vaikutteita, siis ne eivät ole välttämättömiä. Tiedämme silti, millainen paino ja voima ympäröivällä perinteellä on. Jos vielä uskomme, että kaikki annettu, kaikki tavat ovat välttämätöntä, olemme kärpänen pullossa: yksikään filosofi, edes Wittgenstein, ei meitä pelasta.