Kuka suostuu ajattelemaan?

(Johannes Moreelse: Demokritos)

On aina sellaisia saarnaajia, jotka moittivat ihmisiä – jos eivät tuhmuudesta, niin sitten siitä, etteivät ihmiset ajattele. Heidän ei tarvitse olla edes saarnaajia. Ihminen on nykyään paossa ajattelua, väitti Heidegger. Ihmiset ajattelevat paljon enemmän kuin saarnaajat aavistavatkaan. Myös hiljaisuudessa ajatellaan, myös hiljaisuudessa on ajatusta. Ihmiset ajattelevat enemmän kuin filosofit uskovat, enemmän kuin hallitsijat uskaltavat myöntää. Silti on tilanteita, joissa joutuu toteamaan, etteivät ihmiset ajattele.

Se ei merkitse, ettei heillä olisi ajatusta toiminnassaan; se on valmiina, se vedetään heti hihasta ja mukana on koko joukko auktoriteetteja, joihin vedotaan. Se että on ajatusta, ei ole sama asia kuin ajatteleminen, suostuminen ajattelemaan. Minun kysymykseni on: Kuka suostuu ajattelemaan?

Mitä merkitsee se, että suostuu ajattelemaan? Uskoisin sanovani Gilles Deleuze´n hengessä: Suostuessaan ajattelemaan antaa ajatuksen tehdä työtään. Ajatus nimittäin tekee työtä meissä, toimii kuin meihin tunkeutunut bakteeri – joka voi olla edullinen tai vahingollinen.

Kuka siis suostuu ajattelemaan? Joku joka antautuu muutokselle, hyväksyy ajatuksen tekevän muutoksia hänessä. Meillä ei ehkä edes ole tarvetta ajattelemiseen. Asiat tuntuvat olevan niin kuin pitäisikin, voimme olla rauhassa. Mutta tapahtuu jotain, aina tapahtuu jotain ja meidät heilautetaan paikaltamme tai pohja vetäytyy jonnekin. Silloin voimme huomata, että olisi silti ollut tarpeellista ajatella, sillä ajatteleminen on – se voi olla - valmistautumista kohtamaan tapahtuman.

Me valmistaudumme kohtaamaan tapahtuman. Valmistautuminen tapahtuu ajatuksissa ja kohtaaminen tapahtuu ajatuksissa. Kohtaaminen ajatuksissa on etäisyyden synnyttämistä; ihminen ei toimi tai reagoi välittömästi tai vaikka toimisikin, hän on samalla hiukan itsensä vierellä. Suostuminen ajattelemaan on sitä, ettei vain reagoi, vain toimi. Filosofiseksi tällaisen ajatuksellisuuden ja tapahtuman kohtaamisen päässään tekee ajatuksen vaikutuksellisuus myös ajattelijaan, ei vain tilanteeseen.

Puolustamalla ajattelemisen tarpeellisuutta emme silti voi tehdä vielä erottelua, emme tiedä kuka suostuu ajattelemaan. Tiedämme, että ajatteleminen vaatii rohkeutta, mutta emme osaa sanoa, ajatteleeko rohkea palomies. Mikä valo ajattelijasta loistaa? Mistä tunnistamme hänet?

Kreikkalaisilla oli mielenkiintoinen sana: gnome. Sanalla viitattiin viisaiden sanoihin ja todellakin on samanniminen kirjallisuudenlaji. Lajin sisälle sisällytettiin lyhyitä viisauksia, sananlaskuja, maksiimeja, aforismeja. Sana merkitsee ilmeisesti monia asioita: tietämisen keinoa, ymmärryskykyä, älyä ja myös  tiedon vastaanottamisen tulosta, joka on tietynlainen halu, tahto, taipumus. Gnome merkitsee siis tiedon ja tahdon yhteenkietoutumista. Ehkä se, joka suostuu ajattelemaan, on ”gnominen”. Hänelle tieto tai totuus on voima, magneetti, jotakin joka on yhtä hänen tahtonsa kanssa. Silloin tunnistaisimme ajattelijan siitä, että hänen ajatuksensa vaikutus tekee vaikutuksen hänen tahtoonsa ja sitä kautta hänen toimintaansa.

Tämä on vain ehdotus, enintään hypoteesi. Tarkoitukseni on kysyä vain, kuka suostuu ajattelemaan. Kysyn, mistä tunnistamme ajattelijan. Vaarallisin, vaikein asia on tietenkin pistää itsensä selkä seinää vasten, kasvokkain näiden sanojen kanssa: ”Olenko joskus suostunut ajattelemaan?”   

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Särö ja räsähdys: nykyisyyden ajatteleminen

(Friedrich Nietzsche)

Kautta aikojen ajattelijat asettivat vastakkain ikuisuuden ja ajan. Sekä ikuisuutta että aikaa vastaan asettuu se mikä on aktuellia, ajankohtaista, se mikä on nykyisyyttä. On helppo nähdä, että Kantista, Hegelistä ja Nietzschestä lähtien filosofinen ajattelu on kohdistunut tähän nykyisyyteen, siihen mitä tapahtuu – ainakin tämä väite pätee osaan ajattelusta, joka ei ole ottanut tehtäkseen kysyä ikuisia kysymyksiä, katsella sub specie aeternitatis, ikuisuuden näkökulmasta.

Moderni aika ei tietenkään keksinyt kritiikkiä eikä myöskään nykyisyyttä. Antiikin maailmassa oli kirjallisuudenlaji, josta käytetään nimitystä menipposlainen satiiri. Mihail Bahtinin mukaan se poikkesi esim. tragediasta ja eepoksesta, koska sen lähtäkohta oli nykyisyys, oma aika. Menipposlainen satiiri oli usein filosofien käyttämä laji.

Olisi hienoa, jos kuulisi ruohon kasvavan. Minulle riittäisi myös, jos näkisin liian kivettyneessä todellisuudessa särön, kuulisin siinä räsähdyksen. Nykyisyyden ajatteleminen ei merkitse suremista, nostalgiaa, aikaisempien aikojen ihailua eikä uljaan tulevaisuuden odottamista. Vaikka joku arvostelisikin omassa ajassaan olevia virtauksia, apaattisuutta tai passiivisuutta, se ei merkitse oman aikansa, nykyisyyden halveksimista. Positiivinen suhde omaan aikaan ei merkitse negatiivisen kieltämistä, vaan sitä, että näkee nykyisyyden mahdollisuutena - näkee särön, kuulee räsähdyksen. Mikä on ollut itsestään selvää, ei enää ole sitä eikä välttämätön tunnu enää niin välttämättömältä.

Kun Immanuel Kant etsi omasta ajastaan merkkejä edistyksestä, hän otti esille Ranskan vallankumouksen. Erityistä ja erikoista hänen tavassaan lähestyä teemaa oli se, ettei hän puhunut vallankumouksen onnistumisesta tai sen seurauksista, vaan tavasta, jolla siihen suhtautuivat monet, jotka eivät siihen osallistuneet. Hän näki merkin edistyksestä innostuksesta, jota vallankumous herätti.

Kun etsimme säröä omassa ajassamme, on huomattava, ettei se ole välttämättä suuressa tapahtumassa, kansannousussa tai mullistuksessa, vaan jossakin lähes näkymättömässä, esimerkiksi innostuksessa. Vallankumousten tulokset voivat olla keskinkertaisia, mutta ihmisissä tapahtunut liikahdus ei ole silti merkityksetön. Espanjassa ollaan kyllästytty moniin asioihin järjestelmässä, muun muassa siihen miten kaksi puoluetta ovat monopolisoineet politiikan. Viimeisten EU-vaalien tulos herätti innostusta yli puoluerajojen: liikkumaton todellisuus ei olekaan niin liikkumaton.

Haluan ottaa esiin vaatimattomalta vaikuttavia esimerkkejä säröistä ja räsähdyksistä. Esimerkit ovat lähtökohtaisesti ”negatiivisia”. Yksityisessä sairaalassa työskennellyt psykologi erotettiin tehtävistään, kun hän oli julkisesti arvosteli tapaa määrätä masennuslääkkeitä. Tuomaria vastaan nostettiin syyte ja hänet erotettiin tehtävistään, kun hän yritti tutkia pankkiirin toimia. Entinen pankin työntekijä on joutunut painostuksen ja uhkailun kohteeksi, kun hän paljasti laitoksen toiminnan veroparatiisien kanssa ja kytkökset rikolliseen toimintaan. Näissä esimerkeissä on jotain vastaavaa ja samalla tavalla kielteistä, mutta ne ovat myös samantapaisesti mielenkiintoisia: muutamat yksilöt tekevät oikosulkuja, edes pieniä; he pakenevat systeemiä, tekevät edes lyhyen lennon. Positiivista näissä esimerkeissä on se, että vaikka tekijät joutuvat pulaan, he samalla paljastavat systeemin luonteen. Samalla nämä yksilöt omalla esimerkillään todistavat, että voi olla toisin, kaikesta huolimatta, vaikka systeemi tuntuisi olevan perustettu peruskallion eli rahan päälle. 

Nämä ovat vain julkisuuteen tulleita esimerkkejä. On nähtävissä vielä näkymättömämpiä esimerkkejä ”vastakulttuurista”. Tänään ei ehkä riitä liian pitkä tukka tai liian lyhyt hame. Joskus se on affektiivisuus, lämpö, toisenlainen suhde ihmisten välillä siellä missä sitä ei odoteta.

Tietenkin voi sanoa, ettei filosofi edes oman aikansa ajattelijana ole toiminnan nainen tai mies. Hyvä niin. Ollessaan outo hän on outo myös suhteessa omaan aikaansa, luo etäisyyttä joka tekee ajattelemisen mahdolliseksi. Silloin toiminta ei ole enää niin välitöntä, varmaa ja helppoa. Miten nämä oikosulkuihmiset muuten tulisivat mahdolliseksi? Ajattelun ikävyys, sen epämukavuus on siinä, että ei ole enää myöskään niin helppoa olla koneen osa.

On muistettava mitä Nietzsche kirjoitti Aurorassa (Morgenröte): ”Kaikki kunnia mielipiteillenne. Mutta pienet poikkeavat teot ovat paljon arvokkaampia.”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Voiko filosofiaa opettaa?

(Rafael Sanzio: Ateenan koulu, yksityiskohta)

Monet filosofiaa opettaneet ovat joutuneet kysymään, voiko filosofiaa opettaa. Käytännössä he silti jatkavat työtään, ehkä varovaisina, toisinaan salaten epäilynsä. Tietyssä mielessä on mieletöntä kysyä, voiko filosofiaa opettaa, kun sitä faktisesti opetetaan. Filosofiaa opetetaan ymmärrettynä se joksikin opiksi, teoriaksi: opetetaan jonkun filosofian – esimerkiksi husserlilaisen fenomenologian – sisältöjä. Opetuksen voidaan ajatella myös siirtävän joitakin taitoja, joita voi käyttää päättelyssä tai argumentoinnissa. Jos filosofia ymmärretään toiminnaksi tai asenteeksi, on vaikeampi sanoa, voidaanko sitä opettaa.

On suhteellisen helppoa välittää tietoa siitä, mikä oli esimerkiksi Immanuel Kantin filosofia: mitkä olivat hänen ongelmansa, teoriansa, käsityksensä, käsitteensä. Jos filosofia on muuta kuin opillinen sisältö ja se on enemmän toimintaa, filosofian opetus on enemmän esimerkin antamista siitä miten voi toimia. Opettaja voi antaa omalla toiminnallaan esimerkin siitä, miten Kantia voi lukea ja tulkita, miten Kantia (tai muuta filosofia) käyttää.

Toimiessaan näin – antaessaan esimerkin lukutavasta, näyttäessään oman filosofisen katseen työssään – opettaja saattaa silti tuntea jäävänsä puolitiehen: tässä yhä luetaan tekstejä, ollaan kiinni teorioissa. Turhautunut oppilas saattaa miettiä mielessään, mihin hänen pitäisi mennä näiden ”demonstraatioiden” kanssa.

Platonin Seitsemäs kirje on mielestäni yksi filosofian historian merkillisimpiä ja mielenkiintoisimpia dokumentteja kenelle tahansa, joka on kiinnostunut filosofian historiasta. En ota esiin tätä tekstiä demonstroidakseni, miten voi lukea ja tulkita, vaan siksi, että teksti saattaa viedä viedä kysymyksen filosofian opettamisen mahdollisuudesta vielä pidemmälle.

Kirje on osoitettu Dionin ystäville ja hänen sukulaisilleen. Dion on tyranni Dionysios II:n sukulainen ja Platonin oppilas. Lähtökohtana on Platonin vierailut Sisilian Syrakusaan. Dion, joka on jo vastaanottanut Platonin opetusta, houkuttelee häntä opettamaan myös Dionysiosta samalle tielle. Dion ja Platon uskovat molemmat, että tämä on kairos, tilaisuus. Platon ottaa haasteen vastaan, lähtee matkalle ajatellen, että häpeäisi itseään, jos olisi vain sanojen, ei myös tekojen, mies. Platon yrittää olla kärsivällinen, toivoo Dionysioksen päätyvän haluamaan filosofista elämää, mutta tämä toivoo vain Platonin ylistystä, imartelua. Opastus epäonnistuu; johtaja on ja tulee olemaan tyranni. Puhutaan siis opastamisen, opettamisen vaikeudesta. Tämä vain taustatietona. Kirjeen tarina on kokonainen elokuva.

Tartun (tällä kertaa) yhteen kohtaan ( 341 b-d), varsin tunnettuun ja kommentoituun. Platon kuulee, että Dionysios on kirjoittanut Platonin opetusten inspiroimana filosofisista kysymyksistä. Tämän Platon katsoo selväksi merkiksi siitä, ettei Dionysios ymmärrä mitään ja ole todella kiinnostunut filosofiasta. Hän sanoo myös, ettei tule itse koskaan kirjoittamaan ”näistä kystymyksistä”. Tämä avaa nähdäkseni vielä pidemmälle menevän, vielä problematisoivamman näkökulman kysymykseen siitä, voiko filosofiaa opettaa. Platon ei sano, ettei filosofiaa voisi opettaa; hän sanoo, ettei sitä voi kirjoittaa.

Mitä merkitsee se, ettei filosofiaa voi kirjoittaa? Se merkitsee ennen kaikkea sitä, ettei filosofiaa voi levittää huolettomasti, kaikille, kenelle tahansa. Platon ei todellisuudessa koskaan kirjoittanut ”filosofiaansa”, mutta voimme olettaa, että hän puhui siitä harvoille ja valituille. Tämä teema on keskeinen seitsemännessä kirjeessä: kysymys siitä, kenelle ja missä tilanteessa voi puhua, ketä opettaa.

Eikö ole kovin vaikeaa sanoa, kenelle voi opettaa? Mistä voi tietää, kenellä on korvat? Toinen, tähän liittyvä, kysymys on se, kuka ja mikä on filosofi. Jos filosofiaa opetetaan vain harvoille, emmekö tee filosofeista jotain omaa, erillistä kastia? Ovatko filosofin pää ja elämä sisällöltään erilaista kuin muiden ihmisten? Eikö ole kyse enemmän aste-erosta, innostuksen määrästä?

Voimme myös nähdä, ettei filosofian ainoa tapa tulla esiin, tulla teoiksi, ole opetus. Filsofia ei ole aina vain askel askeleelta etenevää, tietämättömyydestä tietämiseen edistyvää, opetusta. Filosofian vaikutus ei ole aina pedagoginen. Joskus kun filosofi sanoo totuuden, heittää sen ihmisten eteen, seuraus on raivo. Dion tapetaan, Platon myydään orjaksi. Silti tällaisenakin brutaalina ja raivostuttavana tekona sen kautta voi oppia, vaikkei se opetusta olekaan eikä mitään didaktista ohjelmaa seuraakaan...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Itsenäisyys

(Frederic Leighton: Antigone)

Mitä on itsenäisyys, riippumattomuus? Se ei merkitse, ettei ihmisellä olisi siteitä, tarkemmin sanoen yhteyksiä. Itsenäinen kulkee samalla tavalla muiden joukossa, hengittää samaa ilmaa, voi olla että käy kaupassakin – ei siis välttämättä ole oman ruokansa tuottaja. Itsenäisyys ei tarkoita irrallisuutta, vaan tietynlaista suhdetta omaan itseensä.

Sana autonomia sanoo paljon. Se tulee sanoista auto, itse ja nomos, sääntö tai laki. Se merkitsee itsemääräämisoikeutta, riippumattomuutta siinä merkityksessä, että joku on oman itsensä laki ja sääntö. Autonomia on sitä, ettei olemisen tapaa määrittele ulkopuolinen laki. Klassinen esimerkki on Sofokleen Antigone, josta käytetään näytelmässä sanaa autonomos,  autonominen. Antigone kapinoi Theban hallitsijan, Kreonin, käskyä ja lakia vastaan halutessaan haudata veljensä: hän seuraa siis omaa, moraalista lakiaan.  

Filosofien joukossa Immanuel Kant on esimerkki ajattelijasta, joka antoi autonomialle erityisen merkityksen. Se mitä hän sanoo kirjoituksessaan Mitä on valistus antaa sellaisen kuvan, että autonomia on nimenomaan suhde omaan itseen; se on sellainen suhde, joka sallii meidän käyttää omaa järkeämme ja toimia oman moraalimme pohjalta. Laiskuus ja pelko estävät meitä antamasta itsellemme lupaa, valtuuksia tähän.

Lähtökohtani ei ole erityisen teoreettinen. Minua kiinnostaa se mitä tapahtuu, mitä on tapahtunut viimeisten vuosikymmenien aikana – se miten autonomiasta on tullut vaatimus ja lähtökohta monien instituutioiden, käytäntöjen, arvostelulle. Naiset ovat vaatineet itsenäisyyttä, itsemääräämisoikeutta. Toiset ryhmät ovat vaatineet, etteivät muut määrittelisi, miten he saavat elää. Monta kertaa tällaisten vaatimusten sisältönä on, että ihmistä kohdeltaisiin itsenäisenä. Kun nostetaan esiin kysymys autonomiasta, kyse mistään teoreettisesta ongelmasta, vaan etiikasta ja konkreettisista ongelmista. Autonomia ei ole vain jotain, johon pystytään tai ei pystytä; vaatimus pitää sisällään ajatuksen, että myös toista pidetään itsenäisenä.

Autonomian vaatimus saa aina vastaansa vastustajan, heteronomian, pyrkimyksen lisätä valtaansa. Heteronomia merkitsee riippuvuutta toisen säätämästä laista. Koska autonomia merkitsee mahdollisuutta elää oman lakinsa mukaisesti ja sitä koskeva vaatimus esitetään kamppailussa, painiottelussa, vastustajan kanssa, eettinen kysymys on samalla poliittinen. Mukana on väistämättä mukana pohdinta siitä, miten ja missä pääsee osallistumaan itseä koskevien päätösten tai lakien tekemiseen.

Me emme elä ilman autonomiaa vain alisteisessa asemassa, suhteessa johonkin hierarkiassa meitä korkeampaan. Myös prinssi tai ministeri voi olla riippuvainen alemassa asemassa olevasta. Hän tietenkin tarvitsee työntekijöitään, palvelijoitaan tai alamaisiaan tekemään asioita, mutta hän voi olla riippuvainen näkymättömällä ja vahingollisella tavalla. Esimerkki tästä on imartelu. Alamainen imartelee prinssiään, jotta saisi tämän hyväntahtoisuuden ja anteliaisuuden osakseen. Prinssi, joka ei kestä totuutta ja suostuu tulemaan imarrelluksi, tulee riippuvaiseksi tästä imartelusta, valheesta tehden itsestään huomaamattaan myös erittäin haavoittuvaisen: imartelijan antama väärä kuva saattaa särkyä.

Autonomia merkitsee siis suhdetta itseensä itsenäisenä ja suhdetta toiseen itsenäisenä. Se syntyy, herää eloon, vain kamppailussa – myös itsensä kanssa. Niin kuin Jussi Kotkavirta sanoo Kantin valistustekstiä kommentoivassa kirjoituksessaan: ”Ihminen asettuu vastustamaan jotain itsessään.”

Jos tahtoo olla autonominen, ei voi olla tahdoton. Täytyy tahtoa ja tietää mitä tahtoo. Tahdotonta ohjaa joku muu. Jos joku on autonominen, se merkitsee, että hän rakentaa elämäänsä. Tässä elämälle annetussa rakenteessa – tai koheesiossa – ilmenee tekojen ja tahtomisen yhteys, oman tahtonsa aktiivinen suuntaaminen. Työ, jonka joutuu tekemään itsensä kanssa, vaatii ajattelua, itsetutkiskelua. Itsetutkiskelun tarkoitus ei kuitenkaan ole välttämättä vain kysyä, mitä tahtoo. On syytä kysyä, mikä on tarpeellista ja onko se välttämätöntä mitä on tarpeellisena, välttämättömänä, pidetty.

Kantia seuraten voisi (siis) sanoa, että tietty kriittinen asenne, pyrkimys luoda kuva tai idea tiedosta ja sen rajoista, on tärkeää autonomialle. Itsenäisyys ei silti merkitse, ettei koskaan, missään tapauksessa, noudattaisi toisten laatimaa lakia. Lain noudattaminen – tai totteleminen – vain perustuu eri asiaan. Se lähtee autonomiasta; se ei ole sokeaa tottelemista. Tämä on pysyvä haaste sille, joka laatii lain, antaa määräyksen tai ohjaa toimimaan jollakin tavalla. Hänen täytyy perustella, selittää, vakuuttaa; hänen ohjeensa on koko ajan, pysyvästi kyseenalaistettu, epäluotettu, kun ihminen on autonominen.

Antigone seisoo pysyvästi edessämme toisenlaisena esimerkkinä. Hän on lainrikkoja, rikollinen, koska ei noudata Kreonin ja kaupungin lakia, vaan seuraa omaa periaatetettaan, on omalakinen. Autonomiassa on tämä vaara: se saattaa joutua ristiriitaan vallan kanssa. Se saattaa näyttää, ettei oikeus ole oikeudenmukainen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Avoimuus ja kielteisyys

(Jan Patočka)

Jan Patočkalla (1907-1977) on lyhyt, mielenkiintoinen teksti tai puhe Spirituaalinen ihminen ja intellektuelli, jossa filosofi pohtii ”spirituaalisen ihmisen tilannetta maailmassa”, myös nykyisessä maailmassa. Patočka on täysin tietoinen sanan ”spirituaalinen” huonosta, epäilyttävästä kaiusta, mutta hän päättää käyttää sitä paremman puutteessa. Hän puhuu spirituaalisesta ihmisestä erottaen hänet kulturaalisesta toimijasta, kirjailijasta tai opettajasta; häntä ei voi määritellä tällaisen ulkoisen asian kautta. Hän voi olla opettaja tai kirjailija, mutta spirituaaliseksi hänet tekee jokin muu.

Patočkan lähtökohta on Hegelin väite, että filosofia on maailma ylösalaisin. Filosofi on joku, jolle maailma ei ole itsestään selvä. Elämme maailmassa, joka sanoo meille koko ajan jotain, ja me vastaamme reaktioillamme ja toiminnallamme maailmalle. Kohtaamme negatiivisia asioita, kielteisyyttä, näemme miten ihmiset pettävät sen mihin he uskoivat. Jos kohtaamme koko ajan negatiivisia asioita, näemme kaikkialla, kaiken takana negatiivisuuden, maailma ei enää sano mitään; se ei enää kutsu toimimaan, tekemään – se johtaa meidät tyhjyyteen. Tässä Patočka lausuu mielenkiintoisimmat sanansa: ”Näin ei voi elää. Ja kuitenkin juuri tässä on spirituaalisen elämän alku.”

Kun Patočka puhuu negatiivisesta, hän viittaa epäsuorasti saksalaismiehitykseen vuonna 1938 ja Neuvostoliiton miehitykseen vuonna 1968. Spirituaalinen asenne, josta filosofi puhuu, ei ole siis yhteydessä johonkin yleiseen pahaan tai siihen että voi sattua pahasti, vaan aikalaisten kokemuksiin, siihen mitä ihmisten ympärillä tapahtuu.

Patočka viittaa Sokrateehen, joka keskusteli ihmisten kanssa, koetteli heitä, tutki ovatko he todellisuudessa sitä mitä he sanovat olevansa. Sokrates, esimerkki spirituaalisesta ihmisestä, joka ei koskaan kadottanut silmistään negatiivista, ristiriitaista maailmassa ja ihmisissä. Tavallisesti ihmiset yrittävät unohtaa negatiivisen, mutta spirituaalinen ihminen asettuu altiiksi sille; hän elää ollen avoimena sille, paljaana, paljastettuna.

Tämä oleminen alttiina negatiiviselle, elämän projektin kehittäminen negatiivisesta lähtien, merkitsee Patočkalle  ”täydellisen uutta elämää”. Ihminen yrittää usein etsiä turvaa, turvallisuutta, perustaa elämänsä kestävälle pohjalle, mutta Patočkalle spirituaalinen merkitsee asennetta, joka lähtee liikkeelle negatiivisesta ja problematisoi sitä kautta jokapäiväisen elämämme ja luo uudenlaisia elämänmahdollisuuksia tätä kautta avautuneesta maailmasta.

Lyhyydestään huolimatta tässä tekstissä on useita ulottuvuuksia ja puolia, jotka on syytä nostaa esiin. Spirituaalisuus lähtee negatiivisesta; se käynnistyy altistuessa negativiiselle. Tämä merkitsee siis, että henkisyyttä ei voi määritellä ulkoisen asian, esim. sen kautta mitä ihminen tekee, opettaa tai kirjoittaa; kyse on asenteesta.

Eläminen alttiina, negatiiviselle valmis asenne, merkitsee selvää erottautumista tavanomaisesta elämästä; kyse on uudesta elämästä, täysin toisenlaisesta. Filosofia on maailma ylösalaisin.

Lopulta myös tämä on otettava esiin: henkisyys, tavanomaisesta poikkeava asenne, on altistumista – sitä ettei unohda, väistä, pakene – mutta myös katseen kohdistamista omaan maailmaansa, yhteiskuntaan, jokapäiväiseen elämään. Tämä katse on problematisoiva.  Patočkan henkinen ihminen ei siis todellakaan leijaile korkeuksissa; hän on maan päällä, vaikka se missä hän seisoo, ei olekaan liikkumaton alusta. 

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tieto, vapaus ja orjuus

(Apollon temppeli Delfoissa)

Apollon temppelin muuriin Delfoissa on kirjoitettuna sanat: Gnōthi seauton (Tunne itsesi). Sanoista on esitetty erilaisia tulkintoja. Ottaen huomioon antiikin ajattelun perusteita se on tarkoittanut ainakin sitä, ettei ihmisen pitäisi ylittää rajojaan, kuvitella olevansa jumala. Sanojen on ajateltu merkitsevän myös sitä, ettei pidä kiinnittää huomiota väkijoukkojen mielipiteisiin.

Ja länsimainen ihminen otti tämän tehtäväkseen ymmärtäen sanat mahdollisesti väärin. Ei se haittaa: kaikki on erehdystä. Jokin on mennyt silti vinoon, sillä tämän erehdyksen myötä meille on syntynyt outo vakaumus. Olemme vakuuttuneita, että tieto on vapautta. Ajattelemme tiedon olevan vapautta, tietämättömyyden orjuutta.

Heti aluksi helppo esimerkki. Joku tietää, että jos hän toimii toisella tavalla, odottamattomasti, mahdollisesti sääntöjen vastaisesti, hänet tuomitaan, erotetaan joukosta tms. Tekeekö tässä tapauksessa tieto vapaaksi? Ei tietenkään. Eikä tieto tee häntä orjaksikaan; hän voi silti tietäen seuraukset toimia sääntöjen vastaisesti. Tämä esimerkki tuo esiin olennaisen asian tiedosta, vapaudesta ja orjuudesta. Jotkut hallitsijat, ihmisen ohjaajat, nimittäin pyrkivät lisäämään ihmisen tietoa siitä, että jos hän toimii odottamattomasti tai sääntöjen vastaisesti, seuraukset ovat mitä ovat. Toisin sanoen ihmisen käytöstä yritetään ohjata tiedon avulla, tietoa käyttäen.

Monet ovat arvostelleet uskontoja, kiinnittäneet huomiota siihen, miten niiden avulla alistetaan ihmisiä. Tieto voi toimia kuin uskonto: se voi pitää meitä alaikäisyyden tilassa käyttääkseni Immanuel Kantin sanaa. Joku joka tietää, tekee itsestään tiedon avulla auktoriteetin ja hän päättää toisen puolesta. Yksinkertainen  esimerkki: lääkäri. Se ei ole tietenkään lääkärin vika, jos ihminen heittäytyy kokonaan lääkärin ohjattavaksi eikä ota vastuuta terveydestään, mutta tietäminen ei tässäkään tapauksessa auta ihmistä orjuudesta tai alaikäisyyden tilasta.

Joskus valta käyttää erilaisia tekniikoita saadakseen tietoa (inkvisiitio, poliisi) eikä tuon tiedon tarkoitus ole vapauttaa. Toisinpäin: jotta voi käyttää valtaa, on oltava tietoa, ainakin tietotaitoa (know how), esimerkiksi jos halutaan teloittaa joku. Monissa maissa käytännöt ovat sellaisia, että tässä käytetään myös kemian tuntemusta ja lääketieteellistä tietoa apuna. Tämä ei tietenkään  merkitse, ettei tieto olisi tärkeää, joskus myös vapaudellemme. Ei ole vain mitään mahdollisuutta rauhallisesti, ilman epäilyjä, sanoa mikä tieto on ”vapauttavaa” ja mikä ”orjuuttavaa”.

Lopulta uudestaan on palattava tähän kehotukseen: ”Tunne itsesi.” Kristinusko – tarkemmin sanottuna siihen liittyvät käytännöt, erityisesti henkinen ohjaus ja ripitys – vaativat tätä. Haluttiin että ihminen tunnetaan ja että hän tuntee itsensä, sielussa piilevät salaisuudet, siellä liikkuvat halut. Tämä vaatimus tietoon ja itsetuntemukseen ei johtanut ainakaan välittömästi mihinkään vapautumiseen, vaan se sitoi ihmisen häneen kohdistettuun ohjaukseen sekä johonkin auktoriteettiin, pappiin tai luostarinvanhempaan.

Itsensä tunteminen voi olla vapauttavaa, se voi olla ainoa todellinen vapautumisen tapa, mutta monet itseymmärryksen ja itsetutkiskelun muodot – tieto itsestä – sitovat ihmisen omaan identiteettiinsä ja tiettyihin kategorioihin, joiden kautta identiteetti hahmottuu. Kun ihminen sanoo olevansa sitä tai tätä, hän tekee itsestään sitä mitä hän sanoo olevansa, mutta hän ei enää voi kysyä, mitä hän voisi olla. Hän ei pidä ovia auki.

Ottakaamme kehotus tuntea itsemme tosissamme, mutta ottakaamme se tietoon kohdistuvan epäilyn valossa. Silloin kysymme ainakin: ”Mikä minussa haluaa tietää?”

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Hallitsijat ja hallitut

(Michel Foucault ja Jean-Paul Sartre)

Miten ihmisen omat valinnat ja häneen kohdistuva ohjaus suhtautuvat toisiinsa? Mikä on ihmisen etiikan, hänen asenteensa ja hallituksen suhde? Jos kysyy, mitä tapahtuu, huomion ei tarvitse kiinnittyä vain siihen, mitä Brysselissä tai jossain isossa talossa päätetään. On tärkeää nähdä, mitä meille tapahtuu. Tilanteesta, jossa elämme ja johon reagoimme, tunteemme ja valintamme kytkeytyvät yhteen meitä koskevien päätösten, meihin kohdistuvan ohjauksen kanssa. Asenteemme ja instituutiot törmäävät yhteen.

Michel Foucault pohti vuonna 1978 pitämissään luennoissa hallitukseen, hallitsemiseen, paimentamiseen ja ihmisen ohjaamiseen liittyviä kysymyksiä. Hän tarttui kreikkalaisten kirkkoisien termiin oikonomia psyckhon, joka merkitsee kirjaimellisesti ”sielun ekonomiaa”. Latinankieliset käänsivät termin näin: regimen animarum.  Foucault ehdottaa käännökseksi Ranskassa 1600-luvulla yleistynyttä termiä conduit (joka olisi espanjaksi conducta). Sana merkitsee toisaalta ohjausta, mutta myös tapaa ohjata itseään, tapaa antaa ohjata itseään ja tapaa käyttäytyä tietynlaisen ohjauksen alaisuudessa. Arkikielessä sana merkitsee käytöstä, mutta tämä sana sisältää käyttäytymisen erilaisia aspekteja; kyse ei ole vain reagoimisesta, vaan tulemista ohjatuksia ja itsensä ohjaamista. Oikonomia Foucault´n mukaan ymmärrettävä termissä oikonomia psyckhon joksikin, josta voi käyttää sanaa conduit.

Tartun tähän sanaan, koska se saa esiin jotain hallitsemisen ja hallitsemisen kohteen välisestä suhteesta. Kun ihmistä johdetaan, yritetään vaikuttaa siihen, millainen on hänen conduit eli vaikutetaan hänen käytökseensä, mutta myös siihen mikä on hänen tapansa ”johtaa itseään”. Ihmisen asenne – silloin kun se on aktiivinen eikä vain tapa reagoida, suhtautua asioihin – on conduit, tapa johtaa itseään. Tämä asenne voi olla myös kapinallinen, asettua vastustamaan sitä, kuka ohjaa, miten johdetaan ja mihin ohjataan (Foucault käyttää termiä contre-conduit).

Kun nyt, tänään, kysymme, mikä on hallituksen ja hallitun suhde, joudumme kysymään monenlaisia jatkokysymyksiä. Mikä on hallitus? Missä on hallitus? Ovatko hallitut kansalaisia? Otetaan ”iso” esimerkki: suunnitelma vapaakauppasopimuksesta Yhdysvaltain ja EU:n välillä. Tässä yhteydessä epäilyjä ja kritiikkiä on herättänyt salailu. Toisin sanoen arvostellaan tapaa, miten päätöksiä tehdään; kansalaiset jätetään ulkopuolelle. On myös epäilyjä, että valtioiden hallitukset menettävät toimivaltaansa; hallitukseksi tulevat monikansalliset yhtiöt, jotka voivat sanella maiden lainsäädäntöä.

Hallitsijoiden ja hallittujen välistä suhdetta muokataan, kun hallitsijat eivät olekaan maiden hallituksia. Siksi vasta-asenne vaatii mukaan uudella tavalla muotoillun kysymyksen kansalaisuudesta. Koska hallitsijat ovat ylikansallisia, kansalaisuuden pitää olla maiden rajat ylittävää; tarvitaan maailmankansalaisuutta.

”Pieni” esimerkki: johtaminen työpaikoilla, management. Monissa paikoissa vaaditaan joko sokeaa tottelemista tai samastumista yritykseen.  Totteleminen voi olla tuottava asia, mutta jotkut käytännöt voivat muodostua epäekonomisiksi, kun kukaan ei kysy, miksi näin tehdään. Samastuminen voi olla inspiroivaa, tehdä työntekijät joustaviksi, mutta jälleen kerran kyseenalaistaminen vaikeutuu. Nämä kysymykset ovat johtaneet yritysmaailmassa pohtimaan ja problematisoimaan jatkuvasti ns.johtamiskulttuuria.

Naisen asema on mielenkiintoinen esimerkki ohjauksesta ja ohjautumisesta (conduit) sekä niihin liittyvistä kapinoista, niiden kyseenalaistamisesta – ei vain viimeisen vuosisadan aikana; Foucault viittaa siihen, miten tämä kysymys oli olennainen myös silloin, kun erilaisissa liikkeissä keskiajalla kyseenalaistettiin ”pastoraalista ohjausta”. Hän mainitsee 1100-luvun kapinalliset mystikkonunnat ja naisprofeettojen kuten Jeanne Daubentonin ympärille kerääntyneet ryhmät.

Voimme etsiä muita esimerkkejä, jotka mahdollisesti valaisisivat hallitsijoiden ja hallittujen välisen suhteen luonnetta nykyisin. Ehdotukseni on yksinkertaisesti se, että tällaisessa kyselyssä ja analyysissä voi käyttää apuvälineenä, ”indikaattorina” toisaalta sitä miten hallitsijat haluavat meidän tuntevan ja toisaalta ihmisten ”vastauksia”, jotka eivät ole aina niin myöntyviä asenteita. Tällainen kysely epäilemättä koskettaa, lähestyy, aikanamme yhä vaikeammaksi muodostunutta kysymystä kansalaisuudesta, sillä me ehkä yhä haluamme ajatella, että olemme muutakin kuin alamaisia tai kohteita.  Haluamme ehkä muutakin kuin leipää ja sirkushuveja, joka oli muotoilu yhdelle tavalle järjestää hallittujen ja hallitsijoiden väliset suhteet....

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila