Polemos

 

Camus

Filosofiakahvila 21.2./22.2./23.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Sartren filosofisesti sivistymättömäksi haukkuma Albert Camus (1913-1960) piti marraskuussa 1948 puheen, jonka otsikko oli Le témoin de la liberté (Vapauden todistaja).  Camus sanoo monta mielenkiintoista asiaa, mutta kiinnitän huomiota vain yhteen teemaan, polemiikkiin.

Lähtökohta on yksinkertainen. Ei ole elämää ilman dialogia. Camus kuitenkin toteaa, että 20.vuosisata on polemiikin ja loukkauksen vuosisata (hän ei nähnyt, mitä se voisi olla meidän vuosisadalla). Dialogin sijasta kansat ja yksilöt omistautuvat hyökkäyksille ja puolustuksille, yksinpuhelulle. Camus kysyy, mikä on polemiikin mekaniikka. Hän tekee terävän huomion. Polemiikissa vastapuolta kohdellaan vihollisena ja häntä ei siis nähdä. “En tiedä loukkaukseni kohteen silmien väriä enkä tiedä, hymyileekö hän joskus ja miten”, Camus sanoo.

Jos polemiikki on tätä, se on nimetty oikein. Sana tulee kreikan sanasta polemos, sota. Lyhyessä huomiossa on monta huomionarvoista kohtaa. 1)Polemiikki ei ole dialogia, vaan monologia. 2)Polemikki on sokeutta. 3)Polemiikki on toisen kohtelemista vihollisena.

Nämä toisiinsa kytkeytyvät asiat, joilla on sekä epistemologisia että eettisiä vaikutuksia, näyttävät meille piirteet, joiden avulla voimme arvioida maailman keskusteluja ja omaa itseämme keskustelussa. Voimme mitata, kuinka paljon dialogi on dialogia.

Polemiikki on hedelmätöntä. Nykyaikana sen näyttämöitä ovat tv-studiot ja parlamentit. Keskustelu ei ole yhteistä etsintää, tutkintaa, vaan esitystä, taistelua tai esitettyä taistelua, jossa yritetään voittaa toinen ja voittaa yleisön suosio. Nykyisin jopa poliitikot, päättäjät, ovat gladiaattoreita.

 Poleeminen tapaus: Päivi Räsänen. Kun joku niin kuin Päivi Räsänen joutuu oikeuteen, kaikilla on mielipide. Ihmiset teeskentelevät, etteivät he ole samaa mieltä kuin Räsänen; he vain ihmettelevät, voiko joutua oikeuteen Raamatun siteeraamisesta. Tämä on tyypillistä polemiikille. Mukana on jokin tapaukseen liittyvät elementti, yksityiskohta, jota käytetään poleemiikin luojana. Kysymys ei ole todellisuudessa kysymys, koska kysyjä tietää, ettei Suomen laissa ole kohtaa, joka kieltää Raamatun siteeraamisen (jos ei tiedä, saa kysyä).

Polemiikki vääristää asioita ja värittää asioita. Espanjassa on jatkuvan polemiikin aiheena se mitä koulussa opetetaan. Pääministeri Pedro Sánchezin aikana viholliset ovat keksineet hänen totalitarismiin johtavalle politiikalleen nimen: sanchizmo. Tätä oppia syötetään lapsille kouluissa, ja siksi jotkut toisen puolen, vapauden, kannattajat vaativat, ettei lapsille enää syötettäisi tätä katalaa oppia ja historian tunnilla ei puhuttaisi enää naisen roolista tai toisen tasavallan aikaisesta demokratisoitumiskehityksestä. Koulussa ei puhuttaisi myöskään ilmastomuutoksesta.

Polemiikin viljelijä on usein epäreilu.  Kun Sartre haukkui Camus´n sivistymättömyyttä, eliittikoulun käynyt Sartre ei ottanut huomioon, että Camus syntyi köyhään perheeseen Algeriassa ja sairasti kaiken lisäksi tuberkuloosin lapsena.  

Polemiikin välttäminen ei merkitse sitä, ettei koskaan ottaisi puolta tai olisi niin sanotusti neutraali. Joissakin tapauksissa se merkitsee sitä, että sanoo: “Kyse ei ole Raamatun siteeramisesta.” Joissakin tapauksissa se on kieltäytymistä keskustelusta, koska todelliselle keskustelulle ei ole mahdollisuutta. Polemiikista kieltäytyminen merkitsee, että tosiasiat otetaan tosiasioina, ei ideologian ja opin elementteinä. Tosiasiat tosiasioina: Päivi Räsänen  on yhteiskunnan vihollinen tai paras gladiaattori.

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kun päästät irti siitä mitä olet...

 

Rumi

Filosofiakahvila 14.2./15.2./16.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Yalal ad-Din Muhammad Rumi (1207-1273) oli persialainen runoilija ja ajattelija, nykyisin varmaan suosituin sufimystikko. Satoja vuosia myöhemmin hän kehottaa meitä elämään ja häpeämään, jos elämme rajoittuneesti. Hän sanoo, että meidän täytyy sytyttää elämämme tuleen ja etsimään heidät, jotka ruokkivat liekkejämme.

Minulle yksi hänen tärkeimmistä ajatelmistaan on tämä: “Kun päästät irti siitä kuka olet, sinusta tulee se kuka voisit olla.” Mietelmä on mielenkiintoinen, koska se liittyy takertumisen teemaan ja koska kysymys ei ole, kuka minä olen, vaan kuka voisin olla.

Takertumisen teema on keskeinen buddhalaisessa ajattelussa, mutta kukaan ei omista problematiikkaa. Buddhalaisessa opetuksessa kyse on siitä, että halusta tulee janoa (tanha); ihmisen mieli tarttuu johonkin ajatukseen, joskus hyvinkin pakkomielteisesti. Takertumaton antaa tapahtumien tulla ja mennä. Rumin mietelmässä puhutaan siitä, että takerrumme siihen mitä olemme ja mitä ajattelemme olevamme.

Länsimaisen kulttuurin ja henkisen elämän keskeisiä tavoitteita on vuosisatojen ajan ollut pyrkimys selvittää, kuka minä olen. Tämä pyrkimys ei ole heikentynyt, vaikka yhteiskunnat ja kulttuurit ovat maallistuneet. Länsimaisen individualismin yksi piirre on sen pakkomielle identiteettiin. Ihminen suhteessa itseensä on itsensä lukija, tulkitsija, ymmärtäjä. Olemme hermeneutteja, emme veistäjiä. Jopa kristitityn askeetikon kysymys ei ollut kuitenkaan vain se, kuka hän on. Hän kilvoitteli, pyrki jopa yhteyteen Jumalan kanssa, tavoitteli ekstaattista tilaa. Anteeksi, Pyhä Teresa, jos olen ymmärtänyt väärin. Askeetikko, kilvoittelija, kysyy: Mitä voin itsestäni tehdä?

Rumin mietelmä näyttäytyy nyt erityisessä valossa. Päästäminen irti itsestä mahdollistaa sen, että sinusta tulee se mitä voit olla. Päästäminen  itsestä irti on askeesia. Mutta miten tätä harjoitusta tehdään? Miten itsestä päästetään irti? Miten se olisi mahdollista meille, jotka pidämme siitä kiinni kynsin hampain? Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, mutta Rumin mietelmä pakottaa myös kysymään, mitä merkitsee tuleminen siksi kuka voisit olla.

Rumi tuskin tarkoitti, että sinusta voi tulla hammaslääkäri. Kun askeetikko kysyy, mitä voi tehdä itsestään, se ei tarkoita, että pyrkisi miljonääriksi tai presidentiksi. Kyse ei ole aseman, omaisuuden tai maineen tavoittelusta. Yleensä buddhalaiset, Rumi, kristitityt askeetikot tai muut vastaavat ovat pyrkineet johonkin viisauteen, täydellisyyteen tai kuolemattomuuteen, eivät hammaslääkäriksi tai presidentiksi.

Erityisen huomion Rumin mietelmässä ansaitsee sana “voisin”. Kuka voisin olla? Jos ja kun onnistun päästämään itsestäni irti, minusta ei tule mitä tahansa; minusta tulee se mikä voisin olla. Kyse ei ole vain sisäisistä rajoituksista, esimerkiksi pienen älykkyysosamäärän rajoittavasta vaikutuksesta. Eri aikoina ovat erilaiset kokemukset mahdolllisia ja mahdottomia. Pyhä Teresa ei voisi tulla pyhimykseksi nykypäivänä. Hän saisi psyykelääkkeitä tai hän olisi yritysjohtaja.

Nykypäivänä joudumme kysymään, voimmeko me vielä kysyä, mitä meistä voisi tulla. Vai onko tämä nimenomaan meidän kysymyksemme?  Jotkut ovat pelänneet, että meistä tulee koneita. Turha pelko. Meistä tuli jo. Meidät on ohjelmoitu. Osaammeko painaa reset-nappia?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toivo ja askeesi

Bloch
 

Filosofiakahvila 7.2./8.2./9.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Erich Fromm (1900-1980) sanoi, ettei toivo ole passiivista odotusta eikä epärealistista toimintaa,  jotta jokin mahdoton toteutuisi. Hän kirjoitti: “Toivo on sitä, että on joka hetki valmis vielä syntymättömälle ja sitä, ettei vajoa epätoivoon, jos se ei synny meidän elinaikanamme.” Hän liitti toivoon tietyn vahvuuden. Ihmisen täytyy olla vahva nähdäkseen ja vaaliakseen merkkejä siitä, että jokin on valmis syntymään.

Laajan teoksen toivosta kirjoittanut Ernst Bloch ei ollut naiivi. Ruumiin harjoittaminen oli natsien prioriteetteja. Treenaamisen tarkoitus oli saada tykinruokaa. Urheilu ei ole koskaan epäpoliittista, hän sanoo. Silti hän toteaa, että atleettinenkin harjoitus on toiveikasta; se ei tavoittele vain kuntoa, kehon kontrollia, rasvan polttamista. Harjoittelija pyrkii saavuttamaan enemmän. Hän toivoo kykenevänsä parempaan kuin mihin hän kykeni aikaisemmin ja mitä hänelle on syntymässä luvattu.

Nämä kaksi huomiota saavat minut kysymään kysymyksiä toivon ja askeesin, harjoituksen, yhteydestä. Frommin väitteet ovat mielenkiintoisia esimerkiksi siksi, että toivoa ei nähdä haaveiluna, pilvilinnojen rakentamisena, vaan todellisten mahdollisuuksien vaalimisena, valmiutena uuteen.

Tämä tuntuu vaativan kahdenlaista harjoitusta. Ensinnäkin se vaatii älyllistä harjoitusta, tutkimusta joka ei keskity vain siihen, mitä on, vaan myös mahdollisuuksiin, vaikka kuinka pieniin. Sanoessaan toivon olevan valmiutta (readyness) Fromm ei sano, että toivo vaatii harjoitusta; hän sanoo, että se on harjoitusta, silla askeesi on valmistautumista, itsensä tekemistä valmiiksi erilaisiin tilanteisiin. Ollaksemme valmiita, osataksemme vaalia merkkejä muutoksesta meidän on voitettava itsessämme epätoivo, tietynlainen pessimismi. Myös tämä vaatii tietynlaista ymmärryksen harjoittamista. Tosiasioiden toteamisesta ei pidä tehdä päätelmää, että kaikki tulee olemaan samalla tavalla aina ja ikuisesti.

Blochin teksti kiinnittää toivon suoraan harjoitteluun, vaikka atleetin harjoitteluun, ei niin sanotusti henkisiin harjoituksiin. Toivo paremmasta on harjoittelun motiivi, ja harjoittelu on edellytys sille, että toiveesta voi tulla totta. Siitä tulee enemmän totta harjoittelun myötä. Askeesi ja sitä motivoiva toivo, askeesin kasvattama toivo, mahdollistaa sen, että ihminen ei ole kiinni annetussa, siinä mitä luvattiin syntymässä. Bloch sanoi, että toivo on opittava. Väitän: Se opitaan askeesin avulla.

Onko toivo toivottavaa? Jotkut filosofit, esimerkiksi Spinoza, ovat liittäneet toivon vääränlaiseen asenteeseen, tulevaisuuden odotukseen, joka on rinnastettavissa pelkoon. Tätä vastaan voisi sanoa, että toivon toivottavuus riippuu siitä, millaisesta toivosta puhumme. Olisi myös tärkeää kehittää harjoittelun muotoja, joiden avulla voisi valvoa, ettei toivoamme väärinkäytetä.

Meidän pitää varoa. Mutta voidaan sanoa: Varokaa, voittajat. Ei voi aliarvioida ihmisten tahtoa, toivoa, vastarintaa. Ihmiset ovat kykeneväisiä taistelemaan, vaikka tosiasiat lannistaisivat ja ennusteet masentaisivat.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Toisella tavalla

 

Foucault

Filosofiakahvila 31.1./1.2./2.2.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Michel Foucault kirjoittaa Seksuaalisuuden historian toisen osan (L'Usage des plaisirs, 1984) johdannossa, että joskus elämässä on tärkeää kysyä, voiko ajatella toisin, nähdä toisin. Intohimoa tietoon motivoi uteliaisuus, mahdollisuus irtaantua itsestä tai ainakin ottaa etäisyyttä omaan itseen. Tämä toisinajatteleminen (penseer autrement) on ollut lukemattomien kommentaarien aiheena. Kunnioituksesta kuollutta ranskalaista filosofia kohtaan en tee kommentaaria, vaan otan tämän lähtökohdaksi, jopa tehtäväksi. Tavoite on melkein mahdoton, vaikka siihen on uskottava: tahdomme ajatella toisin. Jos ajattelemme toisin, myös tunnemme toisella tavalla. Ne eivät ole välttämättä eri tunteita, mutta ne eletään eri tavalla.

Olen oppinut ajattelemaan toisin omasta itsestä. Se nähdään yleensä jonain, jota tulkitaan ja ymmärretään. Oma itse löydetään tai se toteutetaan. Ajattelen toisin: sitä ei ole annettuna, se rakennetaan, luodaan, sitä muokataan. Kun ajattelee toisin, tuntee toisin. Tunne voi olla sama, mutta sen tuntee eri tavalla, koska ei etsi syytä eikä syyllistä.

Viime vuosina – osittain varmaan filosofiakahvilan ja siihen liittyvän treenaamisen ansiosta – näen, että vaikka ei uskoisi tarkoitukseen ja lopullisiin päämääriin, on hyvä ottaa itselleen jokin päämäärä tai maali, tähdätä siihen. Jos jo aikaisemminkin ajattelin, että filosofia voi olla valmistautumista tapahtumiin, olen oppinut näkemään, että harjoitus merkitsee sitä, että tapahtumasta voi tehdä itselleen jotain, esimerkiksi testin, kokeen. Filosofin päämäärä voi olla – tai se saattoi olla menneisyydessä – mielenrauha. Tapahtuma on silloin koe, joka mittaa, missä määrin hän on edennyt kohti tavoitettaan.

Mutta miksi ajatella toisin tai edes tuntea toisin tai tehdä toisella tavalla? Tekee mieli vastata brutaalisti: Jotta voisimme ottaa enemmän irti jäljellä olevasta ajasta emmekä olisi muumioita.  Brutaali muotoilu vaatii kehittelyä, jos ei filosofista muotoilua.

Jos yhteiskunnassa tai itsessä valmisteltu muutos on vain retoriikan, sanaston, muutosta, ei muutosta ajattelussa, meidän tuleva toiminta ja tulevat käytännöt tulevat synnyttämään samanlaisia vaikutuksia. Nykyisin rasistit eivät ole rasisteja. He eivät aina esitä rotuopillisia teorioita, vaan puhuvat kulttuurista, etnisestä nationalismista tms. Politiikka voi olla täysin samanlaista kuin puhtaasti rotuopillisessa politiikassa. Ajattelun muutos olisi irtaantumista essentialismista.

Vaikka ajattelu olisi muuttunut joiltakin osin, mutta instituutio tai käytäntö, jonka kautta vaikuttaa asioihin, on sama tai samantapainen, olemme kiinni entisessä tai saamme aikaan samanlaisia vaikutuksia. Kun rippi-isä pisti syntisen tunnustamaan, hän ei kaivanut esiin vain totuutta ihmisen synneistä. Hän teki riippuvaiseksi itsestään, omista tulkinnoistaan ja resepteistään. Vaikka tunnustan nyt lääkärille tai psykoterapeutille eikä esiin kaivettu totuus koske syntejä, minua sidotaan auktoriteettiin, mestaritulkitsijaan ja omaan identiteettiini.

Jos ajattelen, että tämä tai tuo käytäntö on välttämätön, en koe omaa vapauttani, jatkan sokeasti…  

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pila, viimeinen hyve

 

Filosofiakahvila 24.1./25.1./26.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Jossain vaiheessa huomaa epäonnistuneensa. Jos kuvittelee itsensä rohkeaksi, kohtaa tilanteen, jossa ei ole muuta kuin pelkuri. Jos haluaa olla lempeä, huomaa olevansa julma. Minultakin on mennyt usko omiin hyveisiini, siihen että kykenisin niihin. Yksi hyve on silti jäänyt ja uskon yhä kykeneväni siihen; se on pila, pilkka, iva, josta espanjalaiset käyttävät sanaa burla.

Miten kukaan voi sanoa pilkkaa hyveeksi? Hyve on toimivuutta. Sen voi ajatella olevan taipumus tai kyky, mutta sitä pitää käyttää, jotta se toimisi ja jotta voisi sanoa: “Hyve ei ole vain suussa, se on sydämessä.” Eri aikoina on ollut erilaisia käsityksiä siitä, millaisia taipumuksia tai piirteitä voidaan pitää hyveinä. Kreikkalainen ei olisi pitänyt nöyryyttä hyveenä; hän piti hyveenä esimerkiksi rohkeutta.

On ollut myös erilaisia käsityksiä siitä, mikä tekee hyveen hyveeksi, miksi jokin piirre on toivottava. Hiukan yksinkertaistaen voisi sanoa, että kreikkalainen ajatteli hyveen tekevän hyvää; hän ajatteli, että se tekee onnelliseksi tai hyveellisyys on jo onnellisuutta. Kristitty – hiukan yksinkertaistaen – ajatteli, että hyve on Jumalan tahto ja hyveellisyydestä saa palkinnon  tuonpuoleisessa.

Pila, iva ja nauru suhteellistavat. Jos joku päällikkö kiillottaa kuvaansa, tekee itsestään mahtavaa ja pelottavaa, pilkka rikkoo kuvan, näyttää kiilteen ja loiston alla olevan ihmisen. Suhteellistetulla kuvalla tai idealla ei ole enää samaa valtaa. Pilkka on siis vastarinnan muoto, mutta sillä on myös epistemologinen vaikutus. Kun pelko vähenee tai voitamme sen, voimme lähestyä asiaa, esinettä tai ihmistä ja tutkia, mikä se on.

Voiko pilkka sitten olla moraalinen hyve? Harvat kreikkalaiset olisivat sitä samastaneet onnellisuuteen (vaikka jotkut olivat Ateenassa alan mestareita). Harva kristitty uskoo, että pilkkaaja pääsee taivaaseen, ainakaan pilkan ansiosta. Kun ajattelemme moraalia, ajattelemme kieltoja ihan tottumuksen vuoksi. Kreikkalaiset “kielsivät” ylettömyyden, kristityt “kielsivät” laiskuuden. Moraalista hyvettä voisi kuitenkin katsoa toisesta näkökulmasta – myös kreikkalaiset ja kristityt tekivät niin: he puhuivat siitä, mikä on toivottavaa, haluttavaa, toimintaa. Kreikkalaiset halusivat rohkeutta, kristityt nöyryyttä.

Jos moraalisen toiminnan ytimessä on “hyvän tekeminen” suhteessa toisiin ja maailmaan, pilkka ei ensisilmäyksellä näytä hyvältä kanditaatilta hyveeksi.

Jos nauru mahdollistaa hierarkioiden rikkomisen, totutun näkemisen toisessa valossa, ja karnevaalissa toistaan eristetyt ihmiset saattoivat kohdata, pilkka ei näytä enää niin saatanalliselta. Toinen maailma, toinen olemisen tapa, tulee mahdolliseksi. Jos pilkkaa ei suostu näkemään moraalisena hyveenä, olen sitten moraaliton, koska se on viimeinen hyveeni.

Pascal sanoi: “Filosofien pilkkaaminen on filosofointia.” Tähän tehtävä lisäys. Filosofien pilkaaminen on välttämättä filosofointia, koska kunnon pilkka edellyttää, että se on (tässä tapauksessa) filosofinen kommentti. Diogenes kuuli, kun joku filosofi sanoi, ettei ole olemassa liikettä. Diogenes nousi ja käveli pois. Pascalin huomioon täytyy tehdä myös toinen lisähuomautus: Ehkä filosofointi on välttämättä filosofien pilkkaamista…

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Laiskuuden hyödyllisyydestä

 

Filosofiakahvila 17.1./18.1./19.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Kreikkalaisilla oli sana hesykhia, rauhallisuus. Se oli jotain, josta roomalaiset myöhemmin käyttivät sanaa otium. Latinan sanasta tulee esimerkiksi espanjan sana ocio, ajanviete. Monesti sana otium käännetään joutilaisuudeksi, mutta se merkitsi erilaista asiaa kuin sirkus tai huvipuisto.

Joutilaisuus oli arvostettua, mutta se saattoi sisältää aktiviteetteja, sekä ruumiillisia että sielullisia harjoituksia. Roomassa vanhemmatkin miehet saattoivat käydä lenkillä ja he tutkivat itseään. Itsensä harjoittaminen ei ollut vain koululaisten asia. Epäilemättä tunnen nostalgiaa otiumin, joutilaisuuden, aikaa kohtaan. En kuvittele hakevani sitä kadonneesta menneisyydestä.

Myönnän, että nyt joutilaisuus on laiskuutta eikä länsimainen kulttuuri ole mitään muuta niin halveksinut. Ajattelun tehtävä on silti arvioida arvoja ja kääntää ne aika ajoin ylösalaisin. Sen takia puhun laiskuuden hyödyllisyydestä. Puhuminen hyödyllisyydestä tässä yhteydessä on kuin jumalanpilkkaa – ei vain laiskuuden kohottamista arvoon, vaan pyhän hyödyllisyyden halventamista, profanoimista.

Jos asiaa pysähtyy ajattelemaan, laiskuudesta on ilmeistä hyötyä, koska se johtaa esimerkiksi teknologisiin uudistuksiin. Ei jaksa tehdä, vaatii liikaa voimia, pakko keksiä jokin laite.

Tämän innovatiivisuuden ja luovuuden edellytys on laiskuus, mutta ei vain motivoivana voimana, vaan olosuhteina. Jos ihminen tekee töitä 12h, hän ei jaksa olla luova. Laiskotellessa myös ikävystyy ja se panee keksimään asioita, ei tietenkään aina hyviä asioita. (Työetiikan kannattajat, sekä porvarit että kommunistit, ovat aina tuominneet laiskuuden, koska laiskana saa paheellisia ideoita.)

Laiskuuden suurin hyöty on kuitenkin siinä, että aikaa todella merkityksellisille asioille. Burn outin tai muun sairauden takia pysäytetyt ihmiset pistävät (joskus) elämän uuteen järjestykseen; he keskittyvät muuhun kuin rahaan, uraan ja maineeseen. He löytävät puutarhanhoidon, eläinten pitämisen, erotiikan, käsityön, matkustamisen jne.

Kun on laiska – opettaa itsensä siihen – tajuaa, ettei ole mitään poliittisempaa kuin laiskuus. 1660-luvulla tehtiin poliittinen päätös. Pariisin kaduilta siivottiin suljettuihin laitoksiin 6000 laiskaa (heitä sanottiin hulluiksi).

Jos nykyisin laiskotteleva ihminen ei pelkää tällaista kampanjaa, hän ehtii huomata, ettei kukaan ohjaa ja hallitse häntä, ainakaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Meitä ohjataan ja hallitaan aikataulujen, kellokorttien, työaikojen avulla. Meille ei vain sanota, että meidän pitää olla jossain paikassa, vaan meille sanotaan, mitä meidän pitää tehdä tiettynä hetkenä.

 Jos laiskana on aikaa itselle, huomaa olevansa autonomisempi kuin aikaisemmin. Tällä on suuri eettinen merkitys, jos etiikka merkitsee suhdetta itseen ja suhdetta toiseen. En ole enää toisen orja, en ole enää toiselle työntekijä, vaan ihminen, vaikka huono. En ole enää itseni ruoskija, vaan itseni hellijä. Tottakai hallitus tulee myös sohvan äärelle ja haukkuu: “Sohvaperuna!” Mutta jos on maannut siinä tarpeeksi kauan, on voinut tulla filosofiksi ja osaa tehdä vastrarintaa: “Teen sitä mikä on kaikkein hyödyllisintä.”

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Henkisten harjoitusten laboratorio

 

Pierre Hadot

Filosofiakahvila 10.1./11.1./12.1.

Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)

Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Massai Mara Beach Club, Paseo Maritimo Poniente S/N eli lännen suunnassa, ei numeroa.

Filosofiakahvila  Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).

Linkki zoom-tapaamisiin:

https://us02web.zoom.us/j/7322355221?pwd=ZDZxWTBGN1ZvU2g1Z3JjbXhKTnRzZz09

Vertailu on pahasta, sanotaan. Mutta joskus on hyvä vertailla, jota voisimme arvioida tai ainakin löytää erilaisia näkökulmia. Olen puhunut toistuvasti askeesista, itseensä vaikuttamisesta. Tässä yhteydessä voidaan puhua tekniikoista tai henkisistä harjoituksista. Miten meidän olisi hyvä vaikuttaa itseemme? Mikä olisi hyväksi?

Vastaus ei ole valmiina, meillä ei ole kriteerejä. Voimme vain tutkailla eri aikoina ja eri kultuureissa käytettyjä tekniikoita, niiden vaikutuksia. Ehkä voimme kokeilla niitä ja oppia, mikä sopii meille.

Olen löytänyt kaksi mielenkiintoista vertailevaa kirjaa. 1)André van der Braak: Nietzsche and Zen. Self-overcoming without a self. 2) Eske Møllgaard: An Introduction to Daoist Thought. Action, language, and ethics in Zhuangzi.

Møllgaard luettelee Zhuangziin (n. 369-290 eaa.) henkisiä harjoituksia: elämästä huolehtiminen (yansheng), vaeltelu (you), mielen ja sydämen paastoaminen (xinchai) ja istuminen unohduksen tilassa (zuowang). On kuin lukisimme Borgesin siteerausta kiinalaisesta ensyklopediasta. Kaikki tuntuu oudolta. 

Zhuangzilla on kuitenkin teksti, joka koskee erityistä harjoitusta, josta käytettiin nimitystä qiwu – se merkitsi eriyisen katsomistavan harjoittelemista; asiat yritettiin  nähdä samankaltaisinaa tekemättä eroa (englannin sana on equalizing). Møllgaard sanoo, että Zhuangzin teksti ei vain käsittele tätä harjoitusta, vaan on itsessään tätä harjoitusta. Tämä on mielenkiintoista vertailun kannalta. Pierre Hadot, antiikin Kreikan ja Rooman filosofian asiantuntija, sanoi antiikin filosofien puheen olleen usein henkistä harjoitusta, ei teoretisointia jostain aiheesta. Antiikin filosofeilta löytyy myös esimerkkejä ylhäältä, kosmisesta näkökulmasta, katsomisesta, jossa katse ei tee enää samalla tavalla eroja ja erotteluja. Zhuangzi ei ole enää niin outo tai hän ei olisi ollut outo kreikkalaiselle.

Braakin kirjan esimerkkiä käyttäen voisi puhua zenin ja Nietzschen etäisyydestä ja outoa valoa zeniin ja Nietzscheen luovasta samanhenkisyydestä. Nietzsche arvosteli tunnetusti buddhalaisuutta (samankaltaisista syistä kuin kristinuskoa), mutta buudhalaisuuden kritiikkiä on myös zenissä. Mielenkiintoinen samanhenkisyys löytyy samantapaisesta tavasta käsittää totuus. Totuus ei ollut Nietzschelle representaatiota (tai adekvaatiota). Hänen käsityksensä muistuttaa enemmän idän vanhojen ajattelijoiden lähtökohtaa: totuus ei ole lauseen ominaisuus, se on enemmän Tie (dao, Way). Sen täytyy ruumiillistua ihmisessä, ja se voi ruumiillistua vain askeesin, harjoituksen, avulla.

Tulevaisuuden instituutiossa, henkisten harjoitusten laboratoriossa, tutkitaan  näiden kahden esimerkin innoittamina muun muassa sitä, miten tärkeitä henkisiä harjoituksia ovat näkökulman vaihdokset (ja muut katsomisharjoitukset) ja millaisin erilaisin tavoin voidaan pyrkiä totuuden lihallistamiseen askeesin kautta…

 

P.S.

Jorge Luis Borgesin novellissa John Wilkinsin analyyttinen kieli on Borgesin keksimä kiinalainen kirja, jossa eläimet luokitellaan seuraavalla tavalla: ”Eläimet jakautuvat seuraaviin ryhmiin: a) Keisarille kuuluvat, b) balsamoidut, c) kesytetyt, d) siat, e) merenneidot, f) tarunomaiset, g) juoksukoirat, h) tässä luokitellut, i) ne jotka riehuvat kuin hullut, j) lukemattomat, k) hienonhienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt, l) ja niin edelleen, m) juuri nahkansa luoneet, n) etäältä kärpästä muistuttavat”