Itsekunnioitus tässä maailmassa

(Hannah Arendt)

Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina (klo 11.15) Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina (klo 16.00) Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona (klo 11.00) Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Itsensä kunnioittaminen on asenne, suhde itseen. Kun Immanuel Kant puhui itsekunnioituksesta, sen vastakohdaksi määrittyi orjamaisuus, kyvyttömyys arvostaa itseään ja siitä seuraava omien oikeuksiensa väheksyminen. Orjamaisuus, omien oikeuksiensa unohtaminen, on moraalista epäonnistumista. Tässä näkemyksessä on mielenkiintoista se, että suhde itseen, itsekunnioitus näyttäytyy poliittisena teemana. On merkityksellistä, ei sattumanvaraista, että 1700-luvun ajattelussa kysymys itsekunnioituksesta kytkettiin oikeuksiin.

Oikeuksia ei takaa mikään julistus eikä mikään laki. Ne hankitaan, ne taistellaan itselle. Mikään ei takaa oikeuksia ja ne voidaan ottaa pois, mutta nämä monesti epämääräiset ja yhtä usein heikot voimat, oikeudet, ovat ihmisten ase vallankäyttäjän edessä. Niiden tarkoitus on rajoittaa liiallista, liian pitkälle menevää vallankäyttöä. Kantin ajatuksissa niiden unohtaminen tai laiminlyöminen liittyy vääränlaiseen suhteeseen itseensä.

Voidaan siis sanoa, että itsekunnioitus on oikeuksien lähde. Koska oikeuksia ei takaa mikään, työ ja kamppailu jatkuu. Kun puheiden ja tekojen kautta jaetaan maailma kahtia, erotetaan ne joilla on oikeuksia niistä joilla niitä ei ole. Tämä monella tavalla vaarallinen operaatio. Ei ymmärretä, että olemme samassa veneessä. Jos joltain yksilöltä tai ryhmältä otetaan oikeudet, ne voidaan ottaa myös meiltä.

Niin Kantin kuin monen muunkin, esimerkiksi monessa kohdassa vastakkaisen Nietzschen ajattelussa, itsekunnioitus moraalisena ominaisuutena kytkeytyy autonomisuuteen. Moraalisen toimijan autonomisuus, kyky omalakisuuteen, näyttäytyy itsekunnioituksen perustana. Tai toisella tavalla sanottuna niitä ei ole ilman toisiaan.

Tietenkin itsekunnioitus on ollut suuri, merkittävä, arvostettu asia jo ennen 1800- ja 1700-lukuja. Se ei silti – jostain syystä – ole kovin selvästi hahmottuva, helposti määriteltävä asia. Todennäköisesti siksi, että kunnioitus sinänsä on poliittinen sana ja sellaisena ambivalentti. Vanhempaa, siis auktoriteettia, pitää kunnioittaa. Tässä ja monessa muussa paikassa kunnioittaminen samastuu pelkoon tai on ainakin samansukuinen. Miksi esimerkiksi Kant puhuu itsekunnioituksen puolesta? Kaiken aikaa, melkein missä tahansa tekstissä, missä hän puhuu moraalifilosofisista kysymyksistä, hän sanoo itserakkautta moraalisuuden vastakahdaksi. Hän vihaa itserakkautta tekemättä esimerkiksi samanlaista erottelua kuin Aristoteles, joka erotti todellisen rakkauden itseensä ja pseudoitserakkauden. Miksi siis itsekunnioitus on hyvä, jos itseään ei saisi rakastaa?

Mitä on itsekunnioitus tänään, tässä maailmassa? Tarvitaanko sitä? Onko sattumaa, ettemme oikeastaan tiedä mitä se on? Miten se meiltä otetaan pois? Miten voisimme rakentaa tällaisen, itseä kunnioittavan, suhteen itseemme? Koska katseeni on vino, melkein ilkeä, joudun toteamaan: Kunnioitus, niin toisen kuin oman itsenkin kunnioitus, ansaitaan. Ilkeä huomio tämä on siksi, että joutuu kysymään, ansaitseeko oman itsensä kunnioituksen.

Kun Hannah Arendt julkaisi tunnetut kirjoituksensa Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä ja pahuuden banaalisuudesta (1963), häntä vastaan hyökättiin; sanottiin hänen suhtautuvan epäkunnioittavasti uhreihin, juutalaisiin ja kaikkiin. Hän oli epämukava, ylimielinen ja suorastaan petturi. Mutta eivätkö nimenomaan itsekunnioitus ja itsenäisyys olleet hänen voimansa? Eivätkö ne mahdollistaneet hänen sanansa, suoruutensa ja kykynsä nähdä kauheampi, vaikeampi totuus? Kuka tahansa, ei kukaan, yksi harmaa byrokraatti oli oikeudessa: hänen tavanomainen puolustuksensa (”tottelin vain käskyjä”) osoitti, että kyseessä oli systeemi, ei yksittäisten hirviömäisten yksilöiden pahuus. Olisiko Hannah Arendt voinut kunnioittaa itseään, jos hän olisi kirjoittanut vain sen minkä ihmiset halusivat kuulla? Eikö itsekunnioitus vaadi monesti sitä, että rohkenemme olla epämukavia? Eikö se vaadi sitä, että kestämme epämukavuutta?

Margarette von Trottan Arendtista kertovan elokuvan (Hannah Arendt 2012) lopussa päähenkilön miesystävä kysyy, olisiko hän julkaissut sen mitä julkaisi, jos olisi tiennyt minkä vihan ja raivon saa päällensä. Ilman mitään dramaattisuutta, lyhyen hiljaisuuden jälkeen Arendt toteaa lakonisesti: ”Tietenkin.”

(Hannah Arendt)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Anaksimandros ja oikeudenmukaisuus

(Anaksimandros)
Filosofiakahvilan paikka Fuengirolassa tiistaina Los Bolichesin kaupungintalon kahvila, torstaina Restaurante Bahia "Rafaelin aukiolla", Torre del Marissa keskiviikkona Con Corazonmari El Copo -kadulla.

Simplikios kirjoitti, että Anaksimandros Miletolainen (610/609-546 eaa.) sanoi olioiden alkulähdettä ja elementtiä äärettömäksi. Tätä filosofian historiassa usein ensimmäiseksi filosofian lauseeksi sanottua kohtaa seuraa kohta, jonka usein arvioidaan olevan suora lainaus Anaksimandrolta: ”Mistä olioilla on syntynsä, siihen tapahtuu myös niiden häviäminen velvoitteen mukaan: ne näet korvaavat ja kostavat toisilleen oikeudenloukkauksen aikajärjestyksen mukaan.” Runollinen, monella tavalla hämärältä tuntuva teksti on ehkä yllättävä, jos ajattelee, että Anaksimandros oli varsin ”maallinen” ajattelija, maantieteen kehittäjä, kartantekijä, erilaisten teknisten uudistusten luoja.

Minua kiinnostaa tässä yhteydessä sana adikea, oikeuden loukkaus. Sanaa dike, oikeudenmukaisuus, ei  aina käytetty juridisena terminä; se merkitsee monien lukutapojen mukaan samantapaista asiaa kuin muissakin varhaisissa kreikkalaisissa teksteissä: se viittaa siihen mikä kullekin kuuluu ja on siis itselleen oikeutettu vaatimaan.  Sanan luonteen tajuaminen ei poista koko hämäryyttä. Tekstissä puhutaan ns. luonnollisisista ilmiöistä, olioiden synnystä ja kehityksestä ajallisessa jatkumossa. Miksi tähän prosessiin, ”kehitykseen” liittyy kysymys oikeudenmukaisuudesta? Sitäkin hämärämpää se on, kun muistaa, että Anaksimandron tiedetään kehittäneen evoluutioteorian ennen Darwinia: hänen uskotaan ajatelleen, että ihminen on kehittynyt kalasta.

Miten sanat pitäisi tulkita? Mitä tekemistä oikeudenmukaisuudella on tämän kanssa? Yksi tapa tulkita on se, että kaikkien yksilöiden olemassaolo ja kaikki tuleminen, muutos, on eräänlainen rike alkuperää, arche, vastaan. Kieltämättä syntyy myös vaikutelma, että tästä yksilöllistymisestä, prosessista automaattisesti ja välttämättä seuraa kaikkien olentojen asettuminen toisiaan vastaan ja väistämättömästi ne myös loukkaavat toisiaan, vahingoittavat toisiaan. Oli lukutapa mikä tahansa, emme pääse mihinkään: tässä on filosofia mennyt luonnon, fysiksen, taakse, tehnyt metafyysisen päätöksen. Tuleminen, muutos, saa kielteisen leiman; se on jo sinällään jotain pahaa tai ainakin epäoikeudenmukaisuutta tai sitä synnyttävää. Siksi Andaksimandroa olisi syytä verrata toiseen esisokraattiseen filosofiin, Herakleitokseen, joka myös myönsi ja näki tulemisen, jatkuvan muutoksen, virtauksen, mutta näki sen viattomana: Aika on lapsi, joka leikkii.

En tahdo puhua pahaa metafysiikasta. Anaksimandros tuskin oli ensimmäinen, joka teki ajatuksessaan tällaisen operaation, menemisen luonnon taakse. Tällainen operaatio on ehkä väistämätön. Jokainen ajattelija tekee muutakin kuin havainnoi ja tekee päätelmiä; hän tekee päätöksiä, valintoja ja oletuksia. Mutta silloin täytyy olla tietoinen ja vastuullinen, tietää että näillä päätöksillä ja valinnoilla on seurauksensa, vaikutukset ajatteluun ja ne voivat vahingoittaa silmiämme: alamme nähdä asiat jonakin, esimerkiksi pahana. Tällä on ollut valtavat seuraukset länsimaiseen ajatteluun; tässä, jo Anaksimandrosissa, ollaan lähellä niin sanottua teodikean ongelmaa. Teodikean ongelma liittyy pahan olemassaoloon: Miksi on pahaa, jos Jumala on rakastava ja hyvä?

Otetaan toinen muinainen esimerkki, joka on myöhemmin liittynyt teodiakean ongelmaan: Job. Hurskas mies elää maailmassa, joka uskoo, ettei mitään pahaa satu hurskaalle. Näin kuitenkin tapahtuu, kaikesta hurskaudesta huolimatta, ja Job vaatii Jumalaa eteensä. Molemmissa tapauksissa – sekä Anaksimandroksen visiossa että Jobin kulttuurissa perustetaan vahva, kyseenalaistumaton käsitys oikeudesta, joka kytkeytyy tuonpuoleiseen järjestykseen.

Ehkä Anaksimandroksen teksti vahvistaa sitä käsitystä, että oikeudenmukaisuus on yksi filosofian alkuperäisistä ongelmista, jopa varsinainen syy filosofoida. Jokatapauksessa se näyttää oikeudenmukaisuuden olleen alkuperäisesti metafyysinen, ei pelkästään käytännöllinen ja ihmisten organisoituun yhteiskuntaan kytkeytyvä ongelma. Tästä ei välttämättä voi tehdä päätelmää, että filosofia on alusta lähtien erehtynyt. Olisin valmiimpi sanomaan: Kysymystä oikeudenmukaisuutta ei ratkaista vain lain avulla, sitä ei ratkaista määritelmällä, sitä ei ylipäätään ratkaista. Jos oikeudenmukaisuus on jotain, se on jatkuvaa työtä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

1700-luvun koirat

Jean le Rond D´Alembert

Tiistaina Fuengirolassa paikka poikkeuksellisesti Barista, mutta poimin kunnantalon edestä/Keskiviikkona Torre del Marissa on, vaikka on pyhäpäivä/Torstain ryhmä kokeilee ravintolaa Bahia, Rafaelin aukiolla La Leonan vieressä.

Ideani ei ole omaperäinen. Muun muassa Peter Sloterdjik (1983) ja Louisa Shea (2009) ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että monet 1700-luvun valistusfilosofeista kääntyivät antiikin kyynikkofilosofien, koirien, puoleen. Diogenes Sinepolaisen hahmo nousee esiin Jean le Rond D´Alembertin, Denis Diderot´n ja Christoph Martin Wielandin teksteissä. Niin Rousseau kuin markiisi de Sade ottivat omakseen kyynikon roolin.  Kyynisen liikkeen uudelleensyntymä vahvisti kapinallisuutta: filosofia pyrki muuttamaan yhteiskuntaa. Kyynisen koulukunnan elävöityminen merkitsi ajattelijan roolin muuttumista.

Tilanne oli ironinen. Nyt ”koirat” liikkuivat salongeissa, peruukit päässä. Valistusajan filosofit saattoivat myös suhtautua ambivalentisti kyynikoihin tai kääntää kyynikot omaa hanketta, valistusta, vastaan. Diderot´n kyyninen mestariteos, Rameau´n veljenpoika, voidaan nähdä kyynikkojen filosofian epäonnistumisena tai myös eräänlaisena valistuksen filosofian kritiikkinä. Rousseauta sekä ihailtiin että haukuttiin ”modernina Diogeneksena”.

Mutta mitä 1700-luvun koirat, siis kyynikkofilosofit, meille opettavat? Voisiko heidän filosofinen tyyli, asenne, koiramaisuus, auttaa meitä? Voisivatko he antaa meille näkökulman omaan aikaamme? Epäilemättä esimerkiksi Voltairen kirjoituksissa kohtaamme osittain tutun maailman. Sosiaalista elämää hallitsee turhamaisuus ja kilpailu maineesta ja asemasta. Poliittinen tilanne oli silti 1700-luvun Saksassa ja Ranskassa oli tietenkin hyvin erilainen. Nykyajan koiran ei tarvitse pelätä tyrannimaista kuningasta. Hän ei kaipaa samaa vallankumousta tai muutosta.

Wielandin tai Rousseaun kyynikkomaisuus oli erilaista. Wieland vierasti Rousseaun häpeämättömyyttä, luonnonmukaisuutta. Epäilemättä hedonistista Wieland torjui myös Diogeneen askeettisuuden. Yksi kyynikkojen tärkeimmistä lähtökohdista, itsenäisyys, riippumattomuus, oli myös 1700-luvun koirien tavoite. Tietynlainen autonomisuus oli valistuksen ihanne, arvo – epäilemättä myös sen poliittinen vaarallisuus. Immanuel Kant määritteli valituksen nimenomaan ulospääsyksi itseaiheutetusta alaikäisyyden tilasta.

Todellista merkitystä tai mahdollista näkökulmaa ei tarvitse etsiä teoreettisista sisällöistä, vaan siitä tavasta, jolla teoria tai ajatus muuttui käytännöksi, elämäntavaksi. Mielenkiintoista 1700-luvun koirissa on se, että toiset näkivät ajatuksen manifestoitumisen. D´Alembertin ystävät näkivät hänessä Diogeneen. Frederick Suuri, joka ei ollut hänen lähipiiriään, sanoi, että D´Alembert oli se todellinen ihminen, jota Diogenes epätoivoisesti etsi. On mielenkiintoista ja hauskaa ajatella, että ihmiset vertasivat häntä tynnyrissä eläneeseen provosoijaan. D´Alembert loi nimittäin erittäin menestyksellisen uran, oli Ranskan Akatemian jäsen 24-vuotiaana ja oli aikansa arvostetuimpia matemaatikkoja.

Jos otamme vakavasti Diogeneen hahmon, jos otamme hänet eteemme, hän on peili, kauhea peili, joka näyttää miten puutteellisia olemme ajattelijoina ja eläjinä. 1700-luvun koirien esimerkki antaa meille hyvän omantunnon poiketa Diogeneen tavasta elää. Voimme pistää peruukin päähän. He näyttävät, omalla esimerkillään, että silti on tärkeää katsoa miten elää ja miten filosofiasta tekee osallisen yhteiskunnassa.

Voisimme oppia jotain ristiriitaisuudesta, ambiventista asenteesta. Voisimmeko olla todella kyynikkoja, koiria, jos emme pilkkaisi ihanteita, myös omiamme? Sillä yksi asia voidaan sanoa valistusta vastaan: Se epäonnistui, koska siitä tuli pateettista, vakavaa, itsensä vakavasti ottavaa. D´Alembert voisi edustaa kaikkein naiiveinta edistysuskoa, mutta on syytä muistaa: hän nauroi.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Pakolainen ja ajatus

(Hannah Arendt, pakolainen)
Fuengirolassa 4.10. ja 6.10./Torre del Marissa 5.10. 

1.Paossa

Euripideksen näytelmässä Foinikialaiset naiset on kohtaus, jossa yksi henkilö kysyy toiselta, onko maapako, joutuminen pois kotoaan, niin paha asia. Toinen vastaa, että se on suurin paha, sillä silloin sinulta on riistetty mahdollisuus sanan vapaaseen käyttöön (parrhesia). Tämä on mielenkiintoinen kohta, jos ajatellaan, että filosofia on nimenomaan tietynlaisen vapaan puheen harjoittamista. Filosofiakin tarvitsee kodin, ympäristön, joka ottaa sen vastaan.

Silti antiikin maailmasta löytää aivan toisenlaisia arvioita maanpaosta. Diogenes, joka eli Ateenassa pakolaisena, vastasi kysymykseen, eikö maanpako ole pahinta mitä voi olla: ”Typerys, maanpako teki minusta filosofin.” Wittgenstein sanoi vähän samassa hengessä: ”Filosofi ei kuulu mihinkään ideoiden yhteisöön, siksi hän on filosofi.”

2.Ihmiset tietävät mitä he tekevät

”Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”, hän sanoi, tapansa mukaisesti epäloogisesti. Mitä anteeksiannettavaa on siinä, jos tietämättä ja ymmärtämättä tekee? Lause on järjetön myös siksi, että ihmiset yleensä tietävät mitä he tekevät. Loihtui lausumaan Michel Foucault:

Ihmiset tietävät mitä he tekevät, he tietävät usein miksi he tekevät, mutta he eivät tiedä mitä se tekee mitä he tekevät.

Tämä on jo ajattelulle annettu tehtävä, vaatimus, ei mikään pyyntö korkeimmille voimille, vaan haaste ihmisille. Foucault´n sanoja voisi käyttää ”avaimena” hänen omien tekstiensä ja teostensa ymmärtämiseen. Tämä selittää, miksi hän valikoi niin outoja aiheita – hulluuden historian, seksuaalisuuden historian, vankilan – ja tarkasteli niitä erikoisesta, oudontavasta näkökulmasta. Länsimainen ihminen tiesi mitä hän teki, kun hän alkoi rankaisemaan rikoksentekijöitä sulkemalla heitä vankilaan. Hän myös tiesi, miksi hän tekee niin; perustelut ovat tuttuja, usein toistettuja. Näkymättömäksi ja tuntemattomaksi jää vaikutus, uuden järjestelmän synnyttämä uusi ekonomia, se mitä vankila tuottaa ja miten se tekee mielikuvasta kontrollimekanismin.

Kun puhutaan pakolaisista, siitä miten monta pitäisi vastaanottaa ja millaisia huonoja vaikutuksia sillä on omaan kulttuuriin, puhujat tietävät mitä he tekevät. He tietävät myös, miksi he niin tekevät: he haluavat suojella omaansa. Joissakin tapauksissa heille on epäselvää, miten rasistisia vaikutuksia, heijastuksia, heidän puheillaan on.

Se ettei ojenna kättään hukkuvalle poistaa ihmisestä ihmisyyden; se ei pelasta meidän ns. kulttuuriamme, ns. sivilisaatiotamme eikä anna työtä työttömille. Tällä teolla (tekemättäjättämisellä) samoin kuin rasistisisilla tai ekonomistisilla pakolaispuheilla on silti vaikutuksensa; ne eivät ole tehottomia. Niiden vaikutus ei kuitenkaan ole se, että meidän oma, se mikä on isän, pelastuisi.

Tänään, tässä maailmassa, kun niin paljon mielipiteitä ja käsityksiä levitetään, tarvitaan paljon tutkimusta ja ajattelua, jota ohjaa uteliaisuus, ei pelko. On myös uskallettava myöntää: He tietävät mitä he tekevät.

3.Ulkomaalaisuus

Giorgio Agamben puhui jo vuosia sitten (1993) pakolaisen statuksen aiheuttamasta ristiriidasta. Luulisi, että nimenomaan pakolainen olisi se, joka aktivoisi vastaukseksi ihmisoikeudet. Maaton, koditon, ojentaa kättään, ja me kuvittelemme tarttuvamme siihen käteen. Vastauksemme on silti toinen. Pakolaisia ohjataan, hallitaan ja asiaa säädellään sellaisella tasolla, että elämästä tulee ”alastonta elämää”, elämää pelkästään biologisella tasolla. Pakolainen on joku, joka nimenomaan on menettänyt oikeutensa. Hän ei ole poliittinen eläin, pelkästään eläin.

Itse asiassa jo Hannah Arendt, maanopakolainen, kiinnitti huomiota samaan asiaan 1943 (We Refugees): Kansallisvaltioissa on vaikea taata väliakaisuuden tilaan joutuneiden ihmisten oikeuksia, koska kansallivaltiot on järjestetty takaamaan oikeudet niille, jotka kuuluvat siihen, ovat kansalaisia.

Pakolainen paljastaa meidät, näyttää mikä systeemi on; hänestä tulee arvojemme koetinkivi.  Pakolaisuus on massailmiö. Se vaatii erilaisia teknisiä, taloudellisia ja humanitaarisia ratkaisuja. Se vaatii myös, että jonkin on muututtava meissä.  Olisi ajateltava toisin. Ehkä meidän pitäisi tehdä samanlainen hyppäys, joka tehtiin Kreikassa, kun ajattelija ei enää kaivannut kotia, ja exodus oli hänen elämäntapansa.

Kuuluminen johonkin – kansallisvaltioon, ryhmään, kulttuuriin – on tullut aikamme suureksi poliittiseksi kysymykseksi. Jos vastaus tähän kysymykseen on pelon kulttuuri, toisen näkeminen pelottavana, seuraus on turvallisuusjärjestelmän vahvistaminen, karkottaminen tai keskittäminen leireille. Toisenlainen ajattelu, vastarinta, ei kumpua pelosta eikä sympatiasta, vaan kuulumisen kyseenalaistamisesta; ajattelusta tulee ulkomaalaista.

Ajattelulla on aina ollut tämä tehtävä: vieraasta ei tehdä tuttua eikä vieras karkoteta, vaan tehdään tutusta vierasta, jotta ei enää kuuluisi kokonaan siihen mihin on kuulunut...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Miksi en ole filosofi?

Kun avaan jonkun filosofisen kirjan, minulla on usein tunne, ettei sillä ole mitään tekemistä kanssani. En edes vaivaudu kysymään ja tutkimaan, onko käsitellyt kysymykset pseudo-ongelmia. Ajattelen vain: Ne eivät ole minun ongelmiani. Kun joku nimittää minua filosofiksi, minulla on hämmentynyt olo. Nimitys tuntuu ansaitsemattomalta arvonimeltä ja myös jonkinlaiselta loukkaukselta.

Jos filosofiksi nimitetään ihmistä, joka on väitellyt alalta tohtoriksi, en ole filosofi. Jos nimityksen ansaitsee joku muu suuruus, ajattelija joka on liikauttanut jotain maailmassa, katson painivani eri sarjassa. Jotta voisi sanoa itseään filosofiksi, pitäisi varmaan tietää sitä ennen mitä filosofia on. Jos se on käsitteiden luomista (G.Deleuze), niin olen luonut aika vähän käsitteitä. Yritin luoda, melkein esimerkin omaisesti, yhden käsitteen: pinnallinen omistaminen. Lopulta se sai hyvin vähän vastakaikua ja se todellakin tuntuu toimimattomalta, hyödyttömältä tässä maailmassa, josta pitäisi selkoa tehdä. Jos filosofia on elämäntapa, valinta, jotain sellaista kuin se muun muassa Hadot´n mukaan oli antiikin maailmassa, niin en voi kehua itseäni filosofiksi: minua taitaa määritellä enemmän se, että ajan Mercedes Benz –merkkisellä autolla kuin ajattelu tai mielen tyyneys.

Monet 1900-luvun suuret filosofit – Heidegger, Arendt, Foucault – ovat kieltäneet olevansa filosofeja. Vaikka esimerkiksi Arendt tunnusti, kaikesta huolimatta, että Heidegger on aikamme suurimpia filosofeja. Fernando Savater on kieltänyt olevansa filosofi, sillä hän sanoo olevansa vain filosofian professori. Miten minä voisin siis nimittää itseäni filosofiksi, hyväksyä nimikkeen?

Hiljaa, kaikessa hiljaisuudessa, olen alkanut ajatella, että jos filosofialla on jotain merkitystä, se liittyy johonkin hyvin yksinkertaiseen, mutta vaikeasti harjoitettavaan asiaan: tarkkanäköisyyteen. Se on muutakin kuin että näkee selvästi; tarkkanäköisyys merkitsee sitä, että kykenee erottamaan, erottelemaan; se on erottamiskykyä. Jos ajattelen, että filosofian merkitys on tarkkanäköisyyden kehittymisessä, se ei tarkoita, että ajattelisin filosofian harjoittamisen olevan kontemplaatiota, katselemista. En ajattele, että filosofi on joku, joka kykenee erottamaan hyvän pahasta. Tarkkanäköisyys merkitsee filosofiassa sen muuttumista elämäksi. Filosofin elämä: huomiokyvyn elämää, joka kykenee koettelemaan, testaamaan, erottamaan.

Huomiokyvyn muuttuminen elämäntavaksi ei näy ja kuulu niinkään siinä, että ihminen istuisi kallion laella katselemassa eikä se ilmene puhumisessa, siinä tosiasiassa että puhuu niin sanotusti filosofisia. Se ilmenee ennen kaikkea kuuntelemisessa, tahdossa kuunnella. Miksi en ole filosofi? Se että puhun filosofisia, ei vielä todista, että olisin filosofi. Se ei vielä todista, että tahtoisin filosofiaa, suostuisin ajattelemaan. Jos ajattelen, että filosofia on huomiokyvyn, tarkkanäköisyyden, muuttumista elämäntavaksi, kysymys muuttuu. Kysymykseni on: Miksi en ole filosofi? Nyt se ei merkitse vain sitä, miksei nimitys sovi minulle käsitteellisistä, sosiaalisista tai psykologisista syistä. Nyt se merkitsee sitä, että etsin esteitä, omia esteitäni, omia rajoituksiani, syytä siihen etten kykene olemaan filosofi. Kun kysymys muuttuu tällaiseksi, olen kai jo ottanut ensimmäisen askeleen, liikahtanut kohti filosofiaa.

Kautta aikojen ollaan ajateltu, että filosofia vaatii harjaantumista. Se ei vaadi vain opintopisteitä; se vaatii, että todella lukee valtavan määrän kirjoja, omaksuu käsitteitä, oppii käyttämään niitä, kykenee perustelemaan johdonmukaisesti jne. Tämän seurauksena filosofiasta on tullut hyvin harvojen laji. Se ole vain elitistinen laji; se on oma maailmansa. Monet, joskus ihan hyvästä syystä, pitävät lajia turhana, samalla tavalla kuin golfia harrastamattomat pitävät golfia turhana ja turhan kalliina. Voi silti katsoa toisin, toisesta kulmasta. Lähes kaikki filosofoivat, ainakin joskus. Voisi jopa sanoa, että kaikki ovat filosofeja tai ainakin, että kaikki syntyvät filosofeiksi. Filosofia ei kuulu vain asiantuntijoille, tohtoreille. Siksi on olemassa filosofiakahvia. Se maksaa vain viisi euroa kerta.

Jos filosofia kuuluu kaikille, se ei kuulu kenellekään. Joku voi tulla ja sanoa: ”Olen filosofi.” Mutta silloin ainakin minussa herää pieni epäilys, toisin sanoen filosofi. Harjoittakaamme havaintokykyämme, kysykäämme, miten filosofin erottaa toisesta, joka ei ole filosofi. Missään tapauksessa eroa ei voi tehdä älyn tai oppineisuuden määrän mittaamisella. Pitäisi osata nähdä tahdon suunta, innostuksen määrä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tekniikat ja teknologia

(Tämä on julkaistu melkein kokonaan aikaisemminkin, tulee aiheeksi vasta nyt. Aiheena Torre del Marissa 21.9.)

1. Musta peili

1900-luvun alkupuolella oli taiteilijoita ja ajattelijoita, jotka varoittivat teknologiasta. Huudettiin sitä, että ihmisen elämä mekanisoituu. Joku kuvitteli ja nimesi sellaisen kauhistuttavan hahmon kuin robotti. Puhuttiin ajattelun muuttumisesta pelkästään kalkyloivaksi. Tekniikan ja teknologian kehityksessä aavistettiin ihmisen vallanhimo, halu tulla kaiken herraksi. Naiivia tai ei, tässä kaikessa on jotain huomionarvoista, sillä me tiedämme, mihin ollaan tultu ja tiedämme teknologian olevan merkityksellinen osa maailmaamme myös tulevaisuudessa. Robotti on totta.

Kukaan ei halua kiistää teknologian vaikutusta ja vaikuttavuutta, varsinkaan alan ihmiset. Toisaalta teknisten saavutusten herättämä euforia muistuttaa ihmisen naurettavuudesta: ihan kuin ihminen olisi valloittanut avaruuden, kun on onnistuttu pääsemään kuuhun tai jollekin läheiselle planeetalle. Perusideologia – perustelu, oikeutus ja myyntipuhe - on sellainen, että teknologia helpottaa elämää. Kaikki tiedämme silti, että se synnyttää muutakin; se synnyttää uuden elämänmuodon. Tekniikka on läsnä kaikessa. Voi olla, ettei se ole robotisoinut minua, mutta se on aina minun ja asioiden, minun ja muiden ihmisten välissä, modifioi suhdetta maailmaan.

Yksinkertainen esimerkki: valokuvakamera. Katja Ketun Kätilö-romaani keskeisen hahmossa, SS-upseeri Johannissa, on olennaista, että hän on valokuvaaja. Johann itse kertoo: ”Tahdon kameran taakse, tahdon pois tästä läsnäolosta. Minä kestän maailman silloin kun se on ylösalaisin kameran okulaarissa.” Mielenkiintoista on, että Villisilmää, todellista rakkauttaan, hän ei halua kuvata.

Ihmisten välissä voi olla jokin muukin tekniikan saavutus, jokin vaatimattomampi tuote, esimerkiksi pöytä. Pöytää ja muita huonekaluja käytetään koko ajan strategisesti suhteessa alamaisiin tai alaisiin, ei pelkästään pitämään sen päällä papereita tai PC:tä.

Black Mirror – Musta peili – on brittiläinen televisiosarja (Channel 4), jonka ensimmäinen tuotantokausi alkoi joulukuussa 2011. Sarjan jaksot ovat erillisiä episodeja, jotka käsittelevät teknologiaa, sen vaikutusta siihen, miten ihmiset rakentavat suhteita toisiinsa. Voisi sanoa, että sarjaa leimaa teknoparanoia. Näkemäni jaksot (olen nähnyt vain kolme ensimmäistä jaksoa) nostavat esiin kysymyksiä ja mielenkiintoisella tavalla. Sarjan luojan, Charlie Brookerin, sanoin: ”Jos teknologia on huume – ja se tuntuu huumeelta – niin mitkä ovat sivuvaikutukset?”

Toinen jakso – 15 Million Merits – sijoittuu oudon tutulta ja silti painajaismaiselta vaikuttavaan tulevaisuuteen. Joukko miehiä ja naisia osallistuu eräänlaiseen reality show –ohjelmaan tai keräävät pisteitä päästäkseen sinne. He keräävät niitä ajamalla kuntopyörää. Ajaessaan ja asuessaan kapselihuoneissaan heidän täytyy koko ajan katsoa mainoksia. Niitä ei voi keskeyttää menettämättä pisteitä. Jaksossa on monia satiirisia oivalluksia: kaikki haluavat olla kuuluisia, hinnalla millä hyvänsä. Kaikki on pisteiden keruuta ja televisiolähetyksen keskeyttäminen maksaa. Jopa kapinasta ja protestista tulee lopulta vain show, televisio-ohjelma.

Ehkä vieläkin arkipäiväisempi on kolmannen jakson – The Entire History of You – lähtökohta. Jakson henkilöillä on kehossaan chip, mikrosiru, joka mahdollistaa kaiken nähdyn taltioimisen ja uudellenkatsomisen. Episodi tutkii tämän teknologian vaikutusta ihmissuhteisiin. Ihmiset vaativat toisiaan näyttämään, mitä toinen on elänyt ja kokenut. He myös käyttävät aikaisempia, parempia, kokemuksia lisämausteena, artefaktisena elementtinä tehdessään tai kokiessaan jotain – esimerkiksi rakastellessaan.

Molemmissa näissä esimerkeissä mielenkiintoista on se, että ne eivät ole utopistisia, vaikkei meillä ole aivan samanlaista teknologiaa. Haluamme tuollaista teknologiaa. Me jo käytämme olemassaolevaa samantapaisesti. Taltioimme koko ajan elämäämme, kuvaamme kaikkea, koko ajan ja välitämme näitä taltiointeja muille ihmisille monenlaisista syistä ja monenlaisiin vaikutuksiin pyrkien. Me olemme sarjan maailmasta vain kymmenen minuutin päässä niin kuin tekijät ovat sanoneet.

Joskus on hyvä katsoa mustaan peiliin ja katsoa, millaisena se näyttää maailmamme ja meidät itsemme. Tässä tapauksessa – ironisesti – peili näytetään meille televisiosta. Ironisuus ei silti poista sitä, että on mielenkiintoista ja tärkeää tutkia, miten teknologia vaikuttaa ihmisten välisiin suhteisiin.

2. Laiminlyödyt tekniikat

 Tekniikka merkitsee taitoa. Usein sana samastetaan koneisiin tai laitteisiin, mutta tällainen assosiaatio kadottaa näkyvistä jotain olennaista. Sanaa teknologia käytetään hiukan epämääräisesti, jopa monimielisesti. Joskus sitä käytetään tekniikan synonyyminä ja joskus sanalla tahdotaan ilmaista, että kyse on kehittyneemmästä tekniikasta. Selkeimmillään sanalla teknologia tarkoitetaan erilaisten tekniikoiden kokonaisuutta.

On monenlaisia tekniikoita, monenlaisia toisistaan erotettavissa olevia tekniikoiden lajeja. On esimerkiksi tuotannollista tekniikkaa, jonka avulla tuotamme, kehitämme asioita tai käsittelemme asioita tai materiaaleja. On myös – esimerkiksi – dominoimisen tekniikoita. Laitteita tai välineitä, joita näissä tekniikoissa käytetään, ei pitäisi samastaa tekniikkaan; ne ovat sananmukaisesti vain välineitä, ei tekniikka tai tekniikoiden kokonaisuus. Esimerkiksi jotain laitetta käytetään metallinjalostuksessa, mutta se ei tietenkään ole sama asia kuin metallinjalostusteknologia. Käsiraudat ovat väline, ei sama asia kuin dominoinnin tekniikka ja taito hallita tai kontrolloida.

Voitaisiin puhua myös sellaisesta tekniikan lajista, jonka tarkoitus ei ole käsitellä jotain materiaalia, kehittää tai tuottaa mitään tai jonka tarkoitus ei ole kontrolloida joitakin ihmisiä, vaan tekniikan käyttäjä pyrkii vaikuttamaan itseensä. Jotkut historioitsijat, filosofit ja ajattelijat ovat kiinnittäneet näihin tekniikoihin huomiota viimeisten vuosikymmenien aikana. Voitaisiin puhua ”minätekniikoista”, vaikka sana on kömpelö ja joissakin tapauksissa hyvin harhaanjohtava.

On väitetty, että nämä ”minätekniikat” ovat jotain unohdettua tai jopa kadonnutta; annetaan vaikutelma, että niitä oli ennen olemassa eikä enää ole. Epäilemättä niihin kiinnitetään vähemmän huomiota kuin niin sanottuun huipputeknologiaan. Silti niitä on ja niitä käytetään ja niille on suuri tilaus. Kiinasta on saatu tai chi, Intiasta jooga jne. Vanhastaan länsimaissa on ollut erilaisia meditaation ja itsetutkiskelun muotoja, joista osaa käytetään vieläkin tai joiden jälkiä on nähtävissä nykyaikaissakin tavoissa vaikuttaa itseensä.

”Minätekniikat” eivät ole kadonneet; ne ovat lisääntyneet. Mutta ne ovat sillä tavalla laiminlyötyjä, että niiden historiasta on kirjoitettu vähemmän kuin muista tekniikoista. Ne eivät ole arvioinnin kohteena – niitä saatetaan harjoittaa, mutta niitä ei ajatella. Myös muut tekniikat ovat tietyllä tavalla laiminlyötyjä; niitä kehitetään, mutta niiden yhteyksiä muihin tekniikan lajeihin ei ajatella eikä varsinkaan kyseenalaisteta. Erilaiset tekniikan lajit ovat suhteessa toisiinsa, joskus ne tarvitsevat toisiaan. Tuotannollinen tekniikka saattaa tarvita kontrollitekniikkaa. Tuotantolinja on ollut varsinkin sen primitiivisissä muodoissa yksi esimerkki kuritekniikan soveltamisesta.

Nykyaikainen työelämä vaatii usein sitä, että työntekijä omaksuu tietynlaisen asenteen – esimerkiksi joustavan tai sitten positiivisen. Siksi työntekijän ohjaaja, hänen ”hallitsijansa” pyrkii itse asiassa siihen, että hän käyttäisi tietynlaisia minätekniikoita itseensä. Ja niin edelleen. Esimerkkejä ja aiheita voisi löytää monia. Huomautukseni on vain tämä: Tekniikat ovat usein laiminlyötyjä, niiden välisiä suhteita ei tutkita, niitä ei ajatella. 

3.Ehdotus

Vaikka on syytä katsoa ja arvioida, millaista tekniikkaa kehitetään ja millaisiin tarkoituksiin, ehdotukseni on jotain muuta kuin teknofobian ruokkimista, sen jatkamista uudessa muodossa (se ei tietenkään ole myöskään sokeaa teknofiliaa). Ehdotukseni on ”metodologinen”: tehdään tekniikoista perspektiivi. Monesti esimerkiksi yhteiskunnallista elämää kuvataan ja siitä kerrotaan ideologioiden kautta, niiden näkökulmasta. Tai puhuttaessa jostain tietämyksen – tai tekniikan – lajista, puhutaan sisällöistä, dogmasta. Kuitenkin esimerkiksi lääketiede (tekniikka tai tekniikkojen kokonaisuus) on käytäntönä muutakin kuin se sisältö, jonka opiskelija sisäistää (hyvin tai huonosti) lääketieteellisessä tiedekunnassa. Voi olla, ettei opiskelija tai lääkäri – vaikka kuinka tietävä ja oppinut – tiedä kaikkea omasta alastaan, siitä mitä se käytännössä on. Tekniikat voisivat olla lähtökohta, näkökulma ja sen pitäisi kiinnittää huomiota ennen kaikkea strategiaan, ei esimerkiksi uusiin tekniikoihin sinänsä.

Lääketiede voi olla hämäävä esimerkki, koska se sinänsä on tekniikoiden kokonaisuus, niiden käyttöä. Keksitään muita esimerkkejä, jos haluatte...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mitä sanoa itselleen?

(Rainer Maria Rilke)
Aiheena Torre del Marissa 14.9.

Mitä sanoa itselleen? Tähän kysymykseen ei voi vastata suoraan, ilman että puhuu siitä miten tulisi sanoa.

Ei ole pakko kuunnella sisäistä ääntä, sitä jonka sisäisti jo lapsena. On silti tärkeää toimia suhteessa itseensä, puhua itselleen, sanoa olennaisia asioita. Vaikeus on itsensä kuuntelemisessa ja itselle kohdistetun sanan erottaminen tuosta sisäisestä äänestä. Itselle sanominen ei merkitse vain tietämistä; se tarkoittaa, että vielä sanoo tietämänsä itselleen, muistuttaa siitä, sanoo sen itselleen auttaakseen itseään.

Olen ajatellut – niin kuin muutamat muutkin – että olisi oltava itsensä ystävä. Ystävyys, tuo muodoton suhde, suhde ilman kulttuuria, voi olla malli. Tarkoitan, että ystävyys, joka ei ole valmiiksi koodattu, yhtä säädelty kuin jokin muu suhde, voi olla vapaampi ja siksi myös sisältää jotain rikasta. Se mitä se voi sisällyttää itseensä, on haastaminen ja kannustaminen.

Lopulta ne, jotka filosofoivat ystävyydestä, sisällyttävät siihen paljon, sille annetaan suuri merkitys. Se voi saada tällaisen merkityksen joidenkin käytäntöjen, esimerkiksi haastamisen ja kannustamisen avulla. Sen jälkeen se voi olla malli, jotain jota voi käyttää muuallakin, esimerkiksi opetuksessa tai kasvatuksessa; opettaja voi ottaa tehtäväkseen haastaa ja kannustaa. Mutta jos tällainen vaativa ystävyys on myös suhde itseensä, itselleen ei voi puhua vai pehmeitä, itseään ei voi vain lohduttaa ja silitellä.

Liittäisin haastamiseen ja kannustamiseen silti kolmannen elementin, ystävyyden kolmannen ulottuvuuden. Ihan pelkästään siksi, että kokemus opettaa ystävyyden olevan muutakin kuin tällaista ankaruutta, jotain nautinnollisempaa. Ystävät, ystävyys voivat pelkän olemassaolon kauttaa näyttää, että tässä ja nyt on jotain ilon aiheita; se auttaa rakastamaan mitä on käsillä.

Mitä sanoisin itselleni itseäni auttaakseni, tullakseni itseni ystäväksi? Rainer Maria Rilken runo Apollo ilmaisee ensimmäisen asian, haasteen: ”Sinun on muutettava elämäsi.” Jos haastan itseni näin, on minun myös kannustettava, sanottava: ”Sinä kykenet, olet vapaampi kuin kuvitteletkaan, löydät voimia jos ponnistat.” Minun on lisättävä, sanottava itsellesi, muistutettava itseäni siitä mikä on hyvää ympärilläni, myös siitä mikä on hyvää minulle. Nietzsche kirjoitti usein kirjeissään: ”Mihi ipsi scripsi” (Olen kirjoittanut vain itselleni). Tämä itselleen puhuminen, sanominen itselle, on yksi olennainen ulottuvuus filosofisessa elämässä.

Mitä olen itselleni sanonut? Olenko kysynyt tarpeeksi usein, miten olen tänään toiminut ystävyyttä vastaan? Olen sanonut, esimerkiksi, Bachelardia lainaten: ”On parempi elää väliaikaisuudessa kuin lopullisuudessa.” Se on nietzscheläinen lause, sillä Nietzsche tiesi ja opetti, että käärme, joka ei voi vaihtaa nahkaansa, kuolee ja sama tapahtuu hengelle. Se että itseään tästä muistuttaa, itsensä vie väliaikaisuuteen, keskeneräisyyteen, epälopullisuuteen, on yritystä huolehtia itsestään. Itselleen puhuminen, itsestään huolehtiminen, ystävyys itsensä kanssa, ei ole itsekkyyttä; se on suurin lahja jonka voi antaa. Itsensä harjoittaminen ei sulkeutumista itseensä, toisen unohtamista, maailmasta vetäytymistä, vaan päinvastoin asioiden ottamista huomioon, huomion kiinnittämistä maailmaan, tapa olla maailmassa, tapa toimia ja luoda suhde toiseen.

Itsensä ystävä ei ole joku, joka vain ajattelee etuaan, omii itselleen; suhde itseen heijastuu ulos, ilmenee suhteessa toiseen. Aina, hyvässä ja pahassa.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila