Resepti

(Cristóbal Serra)

Syksyn viimeinen aihe oli laiskuus. Otsikko oli Laiskuus – Oikeus vai pahe? Aihe oli syksyn vaikein. Erikoista on, että olin jopa kohtalaisen selkeästi rajannut aiheen, luonut siihen näkökulman. Puheeni ei ollut erityisen raskas eikä tekninen. Eikä kukaan tarttunut lopussa antamaani mahdollisuuteen, eräänlaiseen takaporttiin; sanoin etten kehota henkiseen enkä moraaliseen laiskuuteen.

Oli kuin olisi ollut pakko puhua laiskuudesta. Ihmiset ajattelivat ehkä: ”Taas se Pasi teki tämän, pakottaa ajattelemaan jotain vastenmielistä...” Tilanne oli hullunkurinen: minä vaadin ponnistusta, ja laiskuuden vastustajat eivät suostuneet, eivät jaksaneet. Näin vähän yksinkertaistetusti sanottuna.

Olisin voinut olla paljon pahempi, ihan oikeasti. Olisin voinut ottaa otsikoksi Laiskuuden ylistys. Olisin voinut ottaa lähtökohdaksi tämän Cristóbal Serran (1922-2012) tekstin:

”Teit hyvin vapauttaessasi itsesi kuolleesta kirjaimesta ja kääntyessäsi henkiseen laiskuuteen. On tietty laiskuuden resepti, välttämätön hengen terveydelle. Joka ei toimi reseptin mukaisesti on tarttuvan taudin uhri. Säilytä siis koskemattomana laiskuutesi tietoisena siitä että olet varjeltu.”

Mutta lupaan, että keväällä kaikki aiheet ovat helppoja. Ihan totta.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Elämä ilman filosofiaa...

Jokaisella on omat joululaulunsa. Puita sahattuani, puita kannettuani ja siivottuani minäkin hyräilen jotain, ehkä se on Bachia. Ja edessäni ovat nämä markiisi de Saden sanat:

Mitä on olemassaolo ilman filosofiaa? Onko elämä elämä elämisen arvoista, kun elää muserrettuna valheen ja tyhmyyden ikeessä?

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Kevään aiheet, kiitokset ja muuta

Syksyllä filosofiakahvilaistuntoihin Fuengirolassa ja Torre del Marissa osallistui laskelmieni mukaan 79 eri ihmistä. Kiitos kaikille osallistujille, sillä filosofiakahvila elää osallistujista, keskustelijoista. Minä tuon mukaan sen pölyn, vanhojen kirjojen hajun. Tuon ne, koska kuivuneet lehdet palavat hyvin: saadaan sytyke.

Kevään aiheet:

1.Mitä on filosofin puhe? (2.vko)

2.Diagnoosi, filosofia ja kulttuuri (3.vko)

3.Totuus ja toiseus (4.vko)

4.Ilman perustaa (5.vko)

5.Negatiivinen teologia, usko ja palveleminen (6.vko)

6.Syyllisyys (7.vko)

7.Spinozan erilainen elämä (8.vko)

8.Poliittinen näyttämö ja oma itse (9.vko)

9.Valppaus (10.vko)

10.Nöyryyttämisen historia (11.vko)

11.Tunne itsesi (12.vko)

12.Margaret Thatcher ja sielu (13.vko)

13.Linji ja buddhan tappaminen (14.vko)

14.Kosmopoliitti (15.vko)

15.Mielikuvitus ja maailma (16.vko)

16.Yksinäisyys (17.vko)

17. Miten käyttää Wittgensteinia? (18.vko)

“Miksi elän? Mitä minun on elämästä opittava? Miten tulin siksi mikä olen ja miksi kärsin siitä mitä olen?” – Friedrich Nietzsche

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Käskyt

(Rembrandt: Mooses 1659)

Mikä on käsky? Onko se moraalin perusta? Sitäkö tarvitsemme, jotta olisimme moraalisia? En tiedä, mutta käskyistä ei pääse. En tee mitään muuta kuin kuuntelen puheita, joskus yritän niitä ihan työkseni analysoida. Tämä on tullut selväksi: kaikki puheet käskevät. Kaikki tietävät, että vaimon kysymys on käsky.

Kaikki tietävät, ettei sanakirjasta saa mitään selvää, mitään siitä ei opi. Kun kysyin itseäni tietävämmältä erästä sanaa suomeksi, hän vastasi: ”Katso sanakirjasta.” Noudatin käskyä toisen sanan kohdalla, sanan mandamiento, käsky, kohdalla. Sen yksi, ensimmäiseksi mainittu merkitys, on määräys tai ohje, jonka antaa joku, jolla on auktoriteettia antaa se.  Mitä helvettiä? Millä perusteella sitten vaimon sana olisi käsky? Eihän mikään pykälä anna puolisolle mitään auktoriteettia, ainakaan tässä maailman kolkassa.

Espanjan sana käskeä, mandar, tulee niin kuin arvata saattaa latinan sanasta mandare, joka merkitsi alunperin tehtävän antamista; se muodostui sanoista manus (käsi) ja dare (antaa). Käskeminen oli käteen antamista; jollekin luovutettiin jotain, hänelle annettiin käteen jotain, jotta hän antaisi sen jollekin kolmannelle. (Espanjassa on yhä muistuma tästä alkuperäisestä merkityksestä, sillä mandado on henkilö, jolle on annettu joku tehtävä tai on lähetetty toimittamaan jotain. Kuubassa se toki merkitsee myös penistä.)

Käskyssä ja sen noudattamisessa, tottelemisessa, on paradoksaalisuutta filosofisesti. Jos tottelen, en ole vapaa. Jos en ole vapaa, minulla ei voi olla mitään moraalista kysymystä mielessäni; ei ole vaihtoehtoa, valinnanvapautta. Etiikka moraalia koskeva pohdintana olisi turhaa. Etiikka ymmärrettynä ajatelluksi vapauden käytöksi olisi mahdotonta. Silti moraali ilmaisee itsensä käskyinä. Moraali ei selvästikään välitä filosofisuudesta tai johdonmukaisuudesta. Se ei välitä etiikasta.

Mutta käskyn tottelijakin ajattelee. Hän ajattelee omaa tottelemistaan, jopa perustelee sen. Ajatellessaan hän luo suhdetta itseensä, luo kuvaa itsestään ja luo enemmän tai vähemmän aktiivisen suhteen käskyyn. Jos tutkimme jonkun aikakauden tai kulttuurin moraalia, ainoa asia ei ole käsky, laki tai normi; on myös eettisen subjektin muotoutuminen. On esimerkiksi aivan erilaisia tapoja totella, koska totteleminen tai säännön noudattaminen perustuu erilaiseen perusteluun, erilaiseen alistumisen tapaan. Joku voi noudattaa lakia tai sääntöä pelkästään siksi, että se on tapana ja se on turvallisempaa, ei joudu vaikeuksiin. Silloin suhde käskyyn, lakiin, on erityisen passiivinen.  (Michel Foucault ottaa esimerkiksi uskollisuuden. Joku voi olla uskollinen siksi, että hän tunnistaa itsensä ryhmän jäseneksi, sellaisen ryhmän joka pitää sitä hyväksyttävänä tapana. Tai joku voi olla uskollinen aivan muunlaisista syistä: haluten antaa elämälleen tietynlaisen muodon, joka noudattaa tietynlaisia kriteerejä, sellaisia jotka tekevät elämästä jalon tai loisteliaan.)

Tämä passiivisuushan on suurin syy siihen, että jotkut ovat valmiita sanomaan, että kymmenestä käskystä voi pitää kiinni: niistä pidetään kiinni, koska niistä on ennenkin pidetty; niiden pysyvä asema todistaa niiden puolesta. Silti suurin osa ihmisistä ei tiedä, mitä nämä kyseiset käskyt merkitsevät, mitä niissä sanotaan, mitä ne implikoivat. Toinen käsky: ”Älä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä.” Uusi käännös: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä.” Tietääkö joku mikä on Jumalan nimi, siis osaako joku ääntää sen? Tietääkö joku mikä on nimen turhaa tai väärää käyttämistä? Kuinka moni tietää, että Mooseksen aikana Jumalan nimi oli todellinen voimasana; se oli maaginen sana, jonka avulla pystyi vaikuttamaan maailmaan, nostattamaan myrskyjä ja muuta vastaavaa. Käsky merkitsee: Älä käytä magiaa muuta kuin tiukan paikan tullen, esimerkiksi vihollisen lyömiseksi, siis tappamiseksi.

Jos kaikki puheet käskevät, ovat suoraan tai epäsuoraan imperatiivisia, mikä on tämän minun puheeni käsky? En sano: Hylätkää tämä tai tuo käsky. Puheessani on mieto, sanoisin ehdollinen käsky: Jos tahdotte vapautta, ajatelkaa, tutkikaa mitä käskyjä tottelette ja miksi, epäilkää niiden antajan auktoriteettia. Ehkä voitaisiin muotoilla toinenkin ehdollinen käsky: Jos tahdotte olla moraalisia,  älkää luottako siihen että käskyn totteleminen riittää.

Varmasti puheeni sisältää myös jotain kovempaa, ankarampaa, ehdottomampaa - varsinkin itselleni kohdistettua: Älä lannistu! Sillä suurin vaara tässä käskyjen ja vihan maailmassa on lannistuminen, toivon menettäminen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Laiskuus - Oikeus vai pahe?

(Paul Lafargue)

Tämä on omistettu Ellenille

Paul Lafargue julkaisi vuonna 1880 teoksen Oikeus laiskuuteen (Le Droit a la paresse). Teos on klassikko, mutta aina, alusta lähtien myös marginalisoitu; se on yritetty unohtaa, vaikka aluksi se olikin yksi levinneimmistä teksteistä sosialistisessa maailmassa, joidenkin arvioiden mukaan sitä levinneempi oli vain Marxin ja Engelsin Kommunistinen manifesti. Lafargue ei imartele kuulijoitaan, työväenluokkaa. Hän sanoo, että työväenluokan on vallannut outo hulluus, rakkaus työhön. Lafarguen mukaan työn ei pitäisi olla tällaisen rakkauden kohde, sillä se johtaa älylliseen ja ruumiilliseen rappioon. Sivistyneestä Euroopasta hän löytää kuitenkin yhden esimerkin maasta, jossa ennakkoluulot eivät ole kitkeneet vihaa työtä kohtaan: Espanjan.

Lafargue siteeraa anonyymin englantilaisen kirjoittajan teosta An Essay on Trade and Comerce (1770), jossa haaveillaan eräänlaisesta vankilan ja tehtaan yhdistelmästä, jolle annetaan nimi ideal workhouse. Näissä laitoksissa olevat ihmiset pakotettaisiin tekemään 12 tuntia päivässä – mikä olisi hyväksi heille, etteivät lankeaisi paheisiin. 1848 ranskalaiset työläiset, aseet kädessä, tekevät vallankumousta ja pitävät suurena voittona sitä, että tehtaat eivät voi teettää töitä enemmän kuin 12 tuntia päivässä.

Lafargue analysoi oman aikansa tilannetta ja puhuu yllättävän tutusta tilanteesta, meidän tuntemasta maailmasta: koneistumisesta ja työläisen muuttumisesta kuluttajaksi. Koska porvarillisen vallankumouksen julistus ihmisoikeuksista ei tyydytä kirjoittajaa eikä häntä vaakuta myöskään vaatimus oikeudesta työhön, hän esittää, että vaadittaisiin oikeutta laiskuuteen.

Vaikka Lafargue puhuu työn oppia vastaan, työn rakastamista vastaan, laiskuuden puolesta, hänen näkemyksensä ei ole naiivi; pikemminkin se on hätähuuto. Hän ei vaadi laiskuutta kaikessa, kaikkialla. Hänen kirjoituksensa alkaa siteerauksella saksalaiselta ajattelijalta ja runoilijalta, Gotthold Ephraim Lessingiltä (1729-1781): ”Olkaamme laiskoja kaikessa paitsi rakkaudessa ja viinissä, kaikessa paitsi laiskuudessa.”

Vaikka Lagarguen kirjoitus on huuto, protesti, se nostaa esiin ongelman, joka on todellinen ja se vaatii aikalaisiltaan toisenlaista ajattelua, muutosta ajattelussa. Ongelma, jonka se nostaa esiin, on yhä sama, vaikka tilanne on muuttunut ja hallitukset vaihtuneet. Kirjoitus kyseenalaistaa väitteen, että työ on ihmisen olemus ja se myös osoittaa historiallisen materiaalin avulla miten uskomus ja oppi luotiin: sen loivat filantroopit, moralistit ja tehtailijat.

Nykypäivän olosuhteissa on paljon syitä nostaa esiin sama kysymys, sama vaatimus. Ei vain siksi, että olemme työn orjia ja koska uskomme, että työ on ihmisen olemus – josta ajatuksesta Marxkaan ei irtaantunut. Myös siksi, ettemme tiedä mitä on laiskuus, tuo pahin pahe siitä lähtien kun länsimainen ihminen keksi olla homo economicus. Emme tiedä myöskään, mistä roomalaiset, kun he ylistivät jotain mitä nimittivät sanalla otium, joutilaisuus.

Jos laiskuus ymmärretään paheeksi, se ei ole jotain mitä ihminen on valinnut. Varsinkin kun ympäristö vaatii muuta. Silloin on turha moittia. Jos se on henkilökohtainen valinta, valittu olemisen tapa, se on jo paljon enemmän eettistä. Se voisi olla myös syvällinen ymmärrys ajattelun historiasta, ilmaisu näkemyksellisyydestä. Voisi ottaa monta esimerkkiä, mutta Epikuros riittää. Hänen ajattelunsa oli varmasti yksi esimerkki joutilaisuuden ylistämisestä; hän ajatteli, että ihmisten ponnistelu on kovaa, rajatonta työtä turhien ja pinnallisten asioiden saamiseksi.

Minä en halua toivottaa tervetulleeksi sellaista älyllistä ja moraalista laiskuutta, joka sanoo, toistaa koko ajan: ”Mikään ei muutu, sama järjestys ja sama valta ahdistaa meitä.” Työ ei ole enää samaa, rakkaus siihen ei ole samaa...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Yksinkertaisuuden idea

(Maurice Blanchot)

Ajattelussa on turhaa monimutkaisuutta. Monesti ajattelija rakentaa monimutkaista ajattelurakennelmaa ja käsitejärjestelmää yksinkertaisen ja mahdollisesti virheellisen idean puolustukseksi. Turhaksi sanon tällaista monimutkaisuutta siksi, että se ei vakuuta eikä se kehitä meitä ihmisinä.

Joskus monimutkaisuus on vain väistelyä ja väistelystä johtuvaa selittelyä, argumenttien keksimistä vastuun kiertämiselle. Minun pitäisi tehdä jotain, ja toiset tietävät sen. Joten selitän heille, liuennan vastuuta, selitän parhain päin, saan näyttämään siltä, että tekemättömyyteni on oikeastaan parempi ratkaisu, koska tekoon liittyy riskejä. Näinhän kehittyy ja saa ”oikeutuksen” yhteistyö vallanpitäjien  - valloittajien – kanssa.

Maurice Blanchot´n teksti Les intellectuels en cuestión kehittää yksinkertaisuuden ideaa, puolustaa yksinkertaisuutta voimana. Hän toteaa (ilman mitään ironiaa), että oikeusvaltiossa on asiantuntijoita, jotka pystyvät kykeneväisesti lukemaan kirjoja, joihin on merkitty erilaiset juridiset asiat, ja nämä asiantuntijat perustavat näihin kirjoituksiin yrityksen korjata tai estää suuren tai pienen vahingon. Blanchot kysyy, mihin sitten tarvitaan intellektuellia (joka ei nimityksestä huolimatta paljon tiedä; hän ei ole asiantuntija). Hän vastaa omassa kysymyksessään, kun sanoo, että intellektuelli tukeutuu yksinkertaiseen ideaan, jonka mukaan on olemassa vaatimus, josta on pidettävä kiinni hinnalla millä hyvänsä. Tämä yksinkertaisuus on hänen voimansa.

Blanchot antaa kolme esimerkkiä yksinkertaisuudesta. 1)Luther, joka pysyy lujana, koska ei voi muuta.2)Sokrates, joka hyväksyy kuolemansa.3)Hermann Brochin ajatus velvollisuudesta auttaa toista.

Jos yksinkertaisuus riittää, jos yksinkertaisuus on voima, mihin sitten tarvitaan filosofiaa, ajattelua?

Yksinkertainen idea saattaa vaatia filosofisuutta ainakin kahdella tavalla. Filosofia ymmärrettynä työksi, joka kohdistuu omaan itseen, voi olla itsensä varustamista ja vahvistamista siihen, että voi pitää kiinni tästä yksinkertaisesta ideasta, yksinkertaisesta oikeudenmukaisuudesta. Filosofista ajattelua saattaa vaatia myös se, että väärinpäin oleva asia huomataan; totumme kaikkeen, myös epäoikeudenmukaisuuteen, ja filosofia ravistelee tottumuksiamme, purkaa itsestään selvyyksiä.

Nämä filosofian kaksi mahdollista tehtävää yksinkertaisen idean, yksinkertaisuuden voiman keksimiseksi ja puolustamiseksi, ovat siis itseensä vaikuttaminen ja kritiikki, askeesi ja diagnoosi. Ajattelun ei tarvitse välttämättä olla monimutkaista, mutta se ei merkitse, että se olisi helppoa. Yksinkertaista ideaa tavoitteleva filosofinen analyysi voi myös olla vaikeaa – työlästä kirjoittaa ja hankalaa lukea – sillä itsestään selvyyksiä ei ole helppo purkaa. Usein näemme jonkun elämää tuhoavan voiman vain, jos se näytetään dramaattisimmassa, alhaisimmassa, kärjistyneimmässä muodossaan. Hiljainen, arkinen, jokapäiväinen on näkymätöntä, koska ne ovat koko ajan siinä, koko ajan näkyvillä.

Tietynlainen ajattelu, vääränlainen monimutkaisuus, tekee meidät vain voimattomiksi. Tai se ei yksinkertaisesti takaa mitään. Kategorinen imperatiivi on Blanchot´n mukaan menettänyt universaaliuden, jonka Kant tahtoi sille antaa. Hän puhuu siitä, miten se on muuttunut toisenlaiseksi periaatteeksi, jonka on muotoillut Theodor Adorno (filosofi ohimennen sanottuna) suunnilleen näin: Ajattele ja toimi niin, ettei Auschwitz koskaan toistuisi.

Ottakaamme tästä esimerkki, leikkikäämme: Pidetään minuutin ajan omanamme yksinkertaista ideaa, että meidän olisi ajateltava ja toimittava niin, ettei Auschwitz toistuisi koskaan. Mitä se vaatii? Ovatko kaikki pysyneet tässä ajatuksessa, periaatteessa, kyenneet koko ajan niin ajattelemaan ja toimimaan? Sillä jos tahdomme sen toistumiseen pyrkiviä voimia vastustaa, on meidän osattava ajatella noita voimia, analysoida niin kunnolla. Samalla on opittava vastustamaan itsessä sitä puhetta, viettelyä, joka panee keksimään tekosyitä.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sanat, asiat, käsitteet (Filosofista hassuttelua)

(Ludwig Wittgenstein)

Miksi filosofiassa käytetään niin vaikeita sanoja? Sokrates ja kumppanit ottivat keskustelunaiheeksi kaikenlaisia asioita, todellisia ja kuvitteellisia, ja yrittivät päästä yksimielisyyteen siitä, mistä he puhuvat. Tästä alkoi filosofien vimmainen halu määritellä. Jossain vaiheessa tietysti unohtui, miksi he sitä tekevät. Sokrates ja kumppanit kohtasivat sanojen vellovuuden, häilyvyyden, monimerkityksisyyden. Myöhemmin jotkut filosofit ovat ratkaiseet tämän monimerkityksisyyden antamalla sanalle oman merkityksen, määritelmän; silloin he ovat luoneet käsitteen. Käsite on aina enemmän kuin sana: se on sana ja määritelmä, vähintään. Joskus he ovat keksineet myös uusia sanoja, uusia termejä. Filosofian vaikeat termit ja käsitteet ovat syntyneet vaikeuden poistamiseksi, selkeyden luomiseksi.

En ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että filosofiset ongelmat ovat pseudo-ongelmia. Näin ajattelevat taipuvat ajattelemaan niin kuin Wittgenstein, että kyse on epäselvästä, huonosta, kielenkäytöstä. Tämä johtaa pohtimaan sanoja, ei muuta. On kuin nämä filosofit olisivat unohtaneet, miten koomisia Sokrateen ympärillä käydyt keskustelut olivat: nuoret ja vanhat partaiset miehet määrittelivät sanoja eivätkä päässeet tuloksiin.

Filosofinen ongelma, kysymys: Miten pitäisi elää? Tämä ei ole kielenkäytön surkeutta. Mutta vaikka tämä olisi pysyvä, merkittävä filosofinen ongelma, voi olla, että kysymyksen voisi asettaa toisin, muotoilla paremmin. Se on mitä filosofi tekee: nostaa esiin ongelman, muotoilee kysymyksen toisin. Toisin muotoiltu kysymys on ratkaisu, tie ulos kysymyksestä.

Ajatellaan sumuisasti, että sanat viittaavat johonkin asiaan, objektiin. Jopa wittgensteinilaisesti edeten huomataan, että tilanne on hiukan monimutkaisempi.  Sanon: ”Kissa.” Mihin sana viittaa? Johonkin tiettyyn eläimeen, lajiin? Useimmiten ihmiset voivat ymmärtää minua vain jossakin kontekstissa. Näemme kissan ja sanon: ”Kissa.” Viittaan tuohon tiettyyn eläimeen. On vaikeampia tapauksia, hankalampia sanoja ja monimutkaisempia konteksteja. Kissayksilö kuuluu kissojen lajiin. Mutta lajin käsite on biologiassa yllättävän häilyvä. Entä sitten, kun alamme puhua rakkaudesta, oikeudenmukaisuudesta, rohkeudesta niin kuin Sokrateen kumppanit?

Tietenkin tuberkuloosia aiheuttava bakteeri oli olemassa jo ennen kuin biologia keksi koko bakteerin käsitettä. Tietenkin oli olemassa ihmispopulaatio ennen kuin sanaa alettiin käyttämään 1700-luvulla hallitsemisen taitoa ja ekonomiaa käsittelevissä kirjoituksissa. Populaatio vaurauden lähteenä, työvoimana, ilmaantui ja alettiin synnyttää erilaisia tekniikoita sen valvomiseksi: valvottiin syntymiä ja kuolemia, ruokailutottumuksia jne. Sekä bakteerin että populaation käsitteet olivat ja ovat operatiivisia: bakteerin ja populaation todellisuus muuttuvat.

Luodessaan käsitteen filosofi tuo maailmaan samantapaisen operatiivisen toimijan tai ikkunan. Mutta aina ei ole olemassa sitä asiaa, objektia niin kuin olivat bakteeri ja populaatio. Joskus filosofi operoi virtuaalisessa maailmassa. Operoidessaan virtuaalisessa maailmassa hänen käsitteellään voi olla vaikutuksia todellisuudessa, täysin konkreettisia vaikutuksia. Tässä on siis toinen syy siihen, miksi filosofit käyttävät niin vaikeita sanoja: Heidän sanansa ovat ilman asiaa.

Leikitään, että filosofi luo uuden todellisen rakkauden käsitteen. Hän ei välttämättä ole ajatellut avioliittoaan ja ystäviensä avioliittoja ja luonut sitten niihin sopivaa määritelmää. Silloin hän olisi sosiologi tai jotain pahempaa. Kuvitellaan, että tässä todellisen rakkauden käsitteessä todelliseksi sen tekee tuntemattomien, aavistamattomien maailmojen ruokkiminen toisessa. Käsite voi siis toimia ikkunana toiseen elämään, toisenlaiseen tapaan olla toisen kanssa. Tietenkin käsite voi turmeltua, pahentua, toisin sanoen muuttua ideaaliksi. Tässä yksi filosofien pahe: ideaalit.

Filosofinen ongelma ei ole siis sana tai sanat. Se ei myöskään ole asia. Filosofia ei etsi bakteerin tai populaation käsitteiden määritelmää, sitä oikeaa. Se ei myöskään tutki bakteeria tai populaatiota. Tieteenfilosofia voisi tarttua näihin käsitteisiin ja sen ongelma voisi olla näiden käsitteiden historia. Meillä voi olla käsillä myös toisenlainen tapaus, virtuaalisen maailman todellinen rakkaus. Kummassakin tapauksessa – käsitteiden historiassa tai virtuaalisessa rakkaudessa – on kyse ongelmasta, sillä käsitteeseen liittyy aina ongelma. Filosofin ongelma ei ole sana, sen määrittely tai maailmassa oleva esine, objekti, asia, vaan ongelma.

Mikä on siis ongelma? Se on tapahtuma ajatuksessa, ajattelussa. Olemme koko ajan ympäristössä, jossa kohtaamme enemmän tai vähemmän vaikeuksia. Voimme elää vaikka kuinka kauan vaikeuksien kanssa ennen kuin kysymme kysymyksiä, problematisoimme. Ongelma on problematisoinnin seuraus, ja problematisointi on vapauttamme, sen käyttöä. Olemme syntyneet tänne, elämme elämäämme, tuskassa ja ilossa, mutta sitten vavahdumme, pysähdymme, kysymme: ”Miten pitäisi elää?” Kysymyksen jälkeen elämä ei ole enää annettua; se on ongelma.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila