Haaksirikko

Roberto Bazlen

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TORSTAINA 4.4. Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Sanoin kerran: ”Olkaamme pragmaattisia, älkäämme olko dogmaattisia. Mitä tämä merkitsee? Mielipide, itsestään varma ja omaan itseensä sulkeutunut mielipide, haluaa olla doxa. Se haluaa, että uskomme siihen. Mitä muuta voimme, kun luemme filosofista tekstiä, kuin päättää, olemmeko samaa mieltä vai eri mieltä? Voimme kysyä: Mitä voin tehdä tällä? Tämä on pragmaattinen, käytännöllinen kysymys.” Tämä on lähtökohta tänään.

Siteerasin vuosia sitten italialaista Roberto Bazlenia (1902-1965), joka ei kysynyt, onko filosofia enää mahdollista. Hän ei uskonut, että edes kirjoja voisi enää kirjoittaa. Koska hän ei uskonut, että kirjoja voi kirjoittaa, hän kirjoitti vain alaviitteitä olemattomaan tekstiin. Nämä muistiinpanot koottiin kirjaksi hänen kuolemansa jälkeen. Kirja, jota kirjoittaja ei halunnut kirjoittaa, on nimeltään Note sensa testo.

Postuumisti julkaistussa, ikuisesti keskeneräisessä romaanissaan Bazlen kirjoittaa: ”...ei pidä haaksirikkoutua siellä missä muut ovat haaksirikkoutuneet ... todellinen elämä merkitsee: keksiä uusia paikkoja missä haaksirikkoutua... jokainen uusi työ on vain uuden kuoleman keksimistä.”

Katkelma tuo esiin kysymyksen todellisesta elämästä. Se esittää yksilöllisyyden vaatimuksen: Ei pidä haaksirikkoontua siellä missä muut. Mutta miksi haaksirikko? Onko todellinen elämä aina epäonnistumista? En usko, että kyse on siitä. Teksti ei puhu epäonnistumisesta, vaan uusien paikkojen keksimisestä. Jokainen työ johtaa kuolemaan. Haaksirikkoontuminen samastuu enemmän kuolemaan kuin epäonnistumiseen. Todellinen elämä on uuden työn tekemistä.

Epäkirjailija Bazlen kykeni mielestäni nykyfilosofeja taitavammin luomaan tyylin, olemisen tavan. Tämä tyyli on silti luotu raunioille ja se on tyyli, joka myöntää mahdottomuuden, haaksirikon, joka on osa elämäämme tänään. Muoto oli Bazlenille sama kuin kuolema. Siksi hän oli epäkirjailija. Hän ei silti ollut kielteinen. Hän myönsi muutakin kuin mahdottomuuden: haaksirikko on mahdollisuutemme. On monenlaisia tapoja haaksirikkoutua, monenlaisia filosofisia elämäntapoja. Se on varmaan vieläkin elämäntapa, joka on erilainen, ei tavanomainen. Tällainen elämäntapa voi vaikuttaa liian vaativalta. Olemme tottuneet viihdyttämään itseämme, etsimään lepoa, mukavuutta ja pieniä nautintoja. Filosofia ei lupaa pakoa arjesta. Se tahtoo enemmän: ei viihdykettä, vaan ajattelemisen iloa. Edessä on haaksirikko, mutta toisessa paikassa.

Soveltakaamme pragmaattista kysymystämme tähän ajatukseen haaksirikosta. Unohtakaamme teksti tekstinä, unohtakaamme hermeneutiikka. Mitä voin tehdä tällä? Jos teen tästä kehotuksen, lähden etsimään uusia paikkoja. Haaksirikko merkitsee epävarmuuden hyväksymistä, sen vastaanottamista. Mutta ennen kaikkea se merkitsee uuden keksimistä: uuden työn, uuden haaksirikon, uuden kuoleman.

Filosofoiminen ei vaadi vain filosofisen kirjoituksen ymmärtämistä. Sekin voi vaatia joskus paljon ja liikaa. Kyse ei ole myöskään jonkin teorian soveltamisesta. Filosofinen teksti voi olla väline ja työkalu. Kysymme, miten käyttää sitä ja missä. Koetinkivikysymys tämän välineen edessä on kolmiosainen. 1) Mihin sitä voi käyttää? 2) Mitä se saa esiin? 3) Voimmeko käyttää välinettä uudella tavalla?

Filosofia ei ole satama. Se kulkemista merellä, haaksirikkoontumista. Siksi siinä on vielä jotain mielenkiintoista, houkuttelevaa, viettelevää. Kaikki eivät kuule kutsua. Älkää välittäkö. Ei ole pakko elää niin kuin kaikki. Hylkäämme ensimmäiseksi lauseet, joissa on sana kaikki: kaikki sanovat, kaikki ajattelevat...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epäilyttävät sanat

Kissa ja herra Bahtin

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Sanat ovat epäilyttäviä. Ne ovat niin epäilyttäviä, että monet (myös filosofit) ovat pyrkineet eroon niistä.

1.Epäily

Ottakaamme esimerkiksi sana epäily - sana jota filosofit hellivät.

Joku tarttuu sanakirjaan ja toteaa, että epäily on espanjaksi duda. Sanaa ei kuitenkaan käytetä samalla tavalla espanjassa ja suomessa. Esimerkkilause:

Dudo que haya un gato en la caja

Epäilen, että laatikossa on kissa

Suomennos on suora, mutta virheellinen. Lauseet merkitsevät päinvastaisia asioita. Espanjankielisessä lauseessa esitetään epäluottamus siihen, että laatikossa olisi kissa. Suomenkielisessä lauseessa esitetään uskomus, että se todella on siellä. Jotta suomenkieliseen lauseeseen saataisiin sama merkitys, sivulause pitäisi muuttaa kielteiseen muotoon.

Mitä tästä voisi päätellä? Ehkä ettei suomeksi voi epäillä?

Epäily on filosofiassa - on se metodista tai ei - kriittistä suhtautumista varmoina pidettyihin asioihin. Se on kysymistä, tyytymättömyyttä valmiisiin vastauksiin. Tällainen voi olla harvinaista tai sitten ei. Jokapäiväisessä kielenkäytössä sanalla epäily on usein aivan toisenlainen merkitys. Poliisi epäilee, että olen rikkonut lakia. Äiti epäilee, että lapsi on tehnyt pahoja. Tämä merkitys on yleisempi, koska tällaiset epäilyt ovat tavallisempia kuin filosofiset asenteet maailman edessä.

Kaksi englanninkielistä lausetta:

I doubt

I suspect

Ja niiden suomennokset:

Minä epäilen

Minä epäilen

Elokuva, joka minulle näytti epäilyn epäilyttävyyden, on John Patrick Stanleyn ohjaama Doubt (2008). Itse asiassa elokuva näyttää, miten syövyttävä epäily voi olla ja miten se voi vahingoittaa. Se näyttää myös, että epäilyllä voi olla monta suuntaa.

2. Radikaali

Kun käytetään sanaa radikaali, sillä tarkoitetaan yleensä (nykyään) jotain kielteistä; se on haukkumasana, yritys väheksyä toista, erityisesti poliittista vastustajaa tai vihollista. Todellisuudessa monet radikaaleiksi haukutuista ei ole radikaaleja, juuriin meneviä. He vain puhuvat, muodostavat suussaan kaavoja ja lauselmia.

Sana on suosittu, mutta sen kuullessaan pitäisi hälytyskellojen soida. Sana opettaa, että sanat eivät ole viattomia. Niitä käytetään poliittisessa pelissä, valtataistelussa ja strategioissa.

3. Kantasuomalainen

Mark C. Taylor sanoi: ”The words are telling stories.” En tiedä, millaisen tarinan kertoisi sana “kantasuomalainen”, jos sitä dekonstruoisi taylorilaisesti. Minulle tässä on yksi esimerkki epäilyttävästä sanasta, koska se koko ajan muistuttaa vieraan, toisen, toiseuden jatkuvasta invaasiosta: pelottavan erilaisen tunkeutumisesta suomalaisuuteen ja suomalaiseen.

En tiedä, mitä tapahtui ja mihin sanaa tarvittiin. Suomessa puhuttiin maahanmuuttajista ja huomattiin, etteivät he ole homogeeninen ryhmä, vaan osa on jopa suomalaisia. Siksi humanismin ja poliittisen korrektiudenkin nimissä kai keksittiin sana erottamaan yhdet suomalaiset toisista. Erottelu tehtiin, jotta vältyttäisiin yhdeltä erottelulta, mutta vaikutukset voivat olla samat.

Vaikka kissat tunnistavat kissat, koirat tunnistavat koirat, ihminen ei annan tunnista ihmistä ihmiseksi eikä suomalainen suomalaista. Minun kuulteni eräs suomalainen ihmetteli kerran, että hyvin se Ruben Stiller puhuu suomea. Stillerkin on kommentoinut termiä kantasuomalainen ja ehdottanut uusien sanojen lanseeraamista. Niistä osuvin on ehkä plasebosuomalaisuus. Hän kirjoittaa: 

”Suomalaisuutta käytetään nykyään yleisesti plasebona eli lumelääkkeenä. Kun globaali markkinatalous uhkaa, ja työpaikat lähtevät alta, suomalaisuuden plasebo parantaa oloa.”

 P.S. Kuvittelen, että sanan kanta on varastettu kielitieteessä käytetyistä sanoista varhaiskantasuomi (suomalais-saamelaisten kielten kantakieli) ja myöhäiskantasuomi (itämerensuomalaisten kantakieli).

Kissa ja herra Deleuze

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofin kuolema

Miguel de Unamuno

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Meidän ei tarvitse ajatella niin kuin Sokrates – ja moni muu – että filosofia opettaa kuolemaan, valmistautumaan siihen. Vaikkemme ajattelisi näin, voi filosofin tavassa kohdata kuolema olla jotain mielenkiintoista. Se saattaa näyttää jotain tavasta elää. Otan kolme esimerkkiä, anekdoottia.

1.Mihail Bahtin (1895-1975)

Kun Mihail Bahtin makasi kuolinvuoteellaan, hän halusi kuulla Boccaccion Decameronen ensimmäisen novellin. Se on tarina heittiöstä, valehtelijasta ja murhamiehestä, joka kuoleman läheisyydessä ripittäytyy papille valehdellen tekemisistään niin paljon ja niin taitavasti, että hänelle annetaan kaikki anteeksi ja kuoltuaan hänet haudataan luostariin.

Kertomuksella oli erityinen merkitys Bahtinille; se muistutti elämän yllätyksellisyydestä. Tarinan lukeminen kuolinvuoteella on varmasti ironinen teko. Se on nauramista kuolinvuoteella.

2. Miguel de Unamuno (1864-1936)

12.10.1936 Salamancan yliopiston rehtori Miguel de Unamuno osallistuu johtamansa laitoksen järjestämään tapahtumaan. Sali on täynnä oppineita, opiskelijoita ja falangen edustajia, muun muassa Francon vaimo Carmen Polo ja kenraali José Millán Astray, joka herjasi katalaaneja ja baskeja sanoen heidän olevan kansakunnan syöpä. Unamuno nousi ja sanoi: ”Tunnette minut hyvin ja tiedätte, etten voi olla pitkään hiljaa. Joskus hiljaa pysyminen on valehtelua...”

Unamuno kritisoi kenraalin huutoa ”Eläköön kuolema!” sanoen sen olevan vastenmielinen paradoksi. Sodan seurauksena raajarikko Astray haluaa Unamunon mukaan helpottaa oloaan tekemällä lisää raajarikkoja. Kenraali vastasi puheeseen yllyttäen falangisteja: ”Kuolema älymystölle! Eläköön kuolema!” Jotkut yleisössä vastasivat: ”Ei. Eläköön älymystö!” Tilanne oli sekasortoinen. Unamuno jatkoi: ”Voitatte, koska teillä on brutaalia voimaa. Mutta te ette vakuuta... Tarvitse jotain, jota teiltä puuttuu: järkeä ja oikeutta. Tämä on pahimman voitto. Tämä on militarismin kasvattamaa vainoharhaa ja katolisuutta, joka ei ole kristillisyyttä. Näen tarpeettomaksi pyytää teitä ajattelemaan Espanjaa...”

Carmen Polon kunniaksi sanottakoon, että Unamuno poistuu hänen tukemanaan ja suojelemana, sillä Unamuno oli selvästi vaarassa joutua aggression kohteeksi. Jo varsin huonokuntoinen Unamuno ei toivu kokonaan yhteenotosta falangistien kanssa ja kuolee kymmenen viikkoa myöhemmin.

3. Michel Foucault (1926-1984)

Pitkään sairastellut Michel Foucault aavisti kuoleman läheisyyden. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa hän kutsui Maailman lääkärit –järjestön edustajan luokseen. Foucault sanoi jättävänsä Colege de Francen ja totesi, ettei nyt ole aika kirjoittaa teoreettisia kirjoja. Hän pyysi anteeksi sitä ettei ole lääkäri ja esitti toiveen, että hänen ystävänsä järjestäisi hänelle projektin järjestön palveluksessa. Hanke oli toteutumassa. Foucault'n tarkoitus oli lähteä heti kun saa viimeiset kirjansa (Seksuaalisuuden historia II-IV) valmiiksi. Ne olivat miltei valmiita, osat II ja III ilmestyivät Foucault'n ollessa Pitié-Salpêtrièren sairaalassa, jonka arkistoja hän oli tutkinut väitöskirjaansa varten.

Foucault halusi siis auttaa pakolaisia viimeisenä tekonaan. Hän jätti silti myös toisen oven auki. Samoihin aikoihin, kun hän ehdotti hanketta, hän kirjoitti kalifornialaisille ystävilleen, joiden kanssa hän oli ottanut LSD:tä Death Valleyssä 1970-luvulla. He tulkitsivat jälkeenpäin, että Foucault uneksi kuolemasta nautinnossa ja ystävien ympäröimänä. 

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/02/tulevaisuus-ei-ole-entisellaan-torre.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sama laki härälle ja leijonalle

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00, Fuengirola 

William Blake (1755-1827) kirjoitti yhdessä pääteoksessaan (Marriage of Heaven and Hell) : “Sama laki härälle ja leijonalle on alistusta.” Tässä tiivistyy ongelma, jota ei haluta ajatella. Haluamme ihmisten olevan saman lain alla ja samanarvoisia lain edessä. On todellakin yhteiskunnallinen ongelma, jos esimerkiksi rikas on etuoikeutetussa asemassa lain edessä. Tämä vääryys, jota yritetään poistaa, ei kuitenkaan merkitse, ettei oikeus joutuisi ottamaan huomioon olosuhteita, ihmisen taustaa, esimerkiksi terveydentilaa jne. Lainlaatija ja oikeuslaitos tasapainoilee joskus onnistuneesti, joskus vähemmän. Missään ei kukaan uskalla silti ajatella, että sama laki voisi olla vääryys tai alistamista.

Minua ei nyt kiinnosta paremman lain ehdottaminen tai oikeuskäytäntöjen uudistaminen. Minua kiinnostaa se, miten lainopillinen ja oikeuteen liittyvä ajattelu siirtyy ihmisten välille, jokapäiväiseen elämään. Mitä tahansa kaunista periaatetta (varsinkin jos se on hyvin abstraktisti muotoiltu) voidaan käyttää melkein mihin tahansa tarkoitukseen. Kun vaikka ns. maahanmuuttokriittinen puhe ja retoriikka esittää, että maahanmuuttajien pitäisi noudattaa lakia, puhujat eivät aina huomaa omaa lainrikkomustaan. Harvoin jokapäiväisen elämän turhat tai tarpeelliset puheet ja teot ovat varsinaista lainopillista tulkintaa. Niissä pikemminkin jäljitellään oikeudenkäynnin tiettyjä piirteitä tai rooleja: olemme syyttäjiä, todistajia, syytettyjä, tuomareita.

Mitä tapahtuu lainopillisesta näkökulmasta, kun ihminen on näissä erilaisissa rooleissa? Laki ei ole heille sama; laki vaatii heiltä eri asioita. Toisin sanoen jopa oikeuskäytäntö katsoo parhaaksi määritellä erikseen, mikä on kunkin vastuu ja mikä heitä sitoo tai on sitomatta. Tämä ei silti vielä mahdollista sen ajattelemista, että sama laki kaikille – härälle ja leijonalle – olisi alistusta. Blaken ajatus edellyttää siirtymistä toisenlaiseen paradigmaan tai jopa eri sfääriin.

Miten Blaken ajatus on mahdollinen tai mikä tekee sen ymmärrettäväksi? Miksei lain pidä olla sama härälle ja leijonalle? Härkä ja leijona kuuluvat eri lajeihin, joilla on aivan erilaiset taipumukset ja tavoitteet elämässä, erilainen ruokavalio muun muassa. Koska puhe on metaforista, voimme arvata, että Blake puhuu yksilöistä, ei lajeista. Blaken lausunto puhuu radikaalin individualismin puolesta. Tämä voi kuulostaa kauhistuttavalta ja vaaralliselta. Ajattelemme heti natsien yli-ihmistä, vaikkemme tiedä miksi. Natsismissa ei kuitenkaan ollut kyse individualismista, päinvastoin. Ajatus on tämä: me olemme singulaarisuuksia, joille ei voi olla samaa mittaa. Jos meille ei voi olla samaa mittapuuta, sellaisen käyttäminen tekee vääryyttä.

Blake antaa vääryydelle nimen, alistuksen (alkuperäistekstin sana on oppression). Lauseen tekstuaalisen kontekstin analysointi olisi pitkä ja pitkäveteinen (pirun ja enkelin väittely Jeesuksen hyveistä – väittely, jossa piru puolustaa Jeesusta enemmän). Blaken outo uskontokritiikki kohdistuu kuitenkin erityisesti Lakiin ja lakitauluihin, kiveen hakattuihin lakeihin. On kuin hän haluaisi nähdä jotain lempeämpää kuin laki, jotain hellempää.

Jos ymmärrämme Blaken lauseen, sen ei tarvitse johtaa vaatimukseen lain tai oikeuslaitoksen uudistamisesta. Se saattaa olla vaatimus tavallisen ihmisten välisen vuorovaikutuksen muuttamisesta. Jos ajattelemme uskonnollisesti (Blaken kritisoimassa mielessä) tai abstraktin lainopillisesti, emme näe ja hyväksy ajatusta, että teon luonteeseen vaikuttaa se, kuka sen tekee.

Ottakaamme esimerkiksi varastaminen. Maailman järjestys on monesti se, että köyhä lapsiensa leivän takia varastava saa kovemman rangaistuksen kuin pankkiiri, joka ajoi tuhannet köyhyyteen. (Pyydän anteeksi sosialistiselta kuulostavaa esimerkkiä). Ottakaamme toiseksi esimerkiksi abortti, joka on monen uskonnollisen heimon mukaan synnillistä ja tätä seuraten laitonta (tai melkein laitonta) monessa maassa. Abortin puolustajat (ja vastustajat) selittelevät ja spekuloivat, milloin sikiö on ihminen tai persoona. Tällainen spekulointi on minusta tyypillistä ”humanismia”. Kyse ei ole siitä, onko sikiön poistaminen ihmisen tappamista; kyse on siitä, kenelle se tehdään ja missä olosuhteissa.

Vaikka emme oppisi rakastamaan varasta tai kiittämään häntä siitä, että vapautti meidät turhuudesta, voimme ehkä kysyä: ”Entä jos jonain päivänä ihmistä ei kohdeltaisi kaltoin, kun hän on raskaana raiskauksen seurauksena?” Tämä kysymys tietysti edellyttää, että ymmärrämme, mitä tarkoittaa, että ihminen on raiskattu.

P.S.

Lopuksi tahdon huomauttaa, ettei oma motiivini ole moralistinen. En tahdo saarnata. Oma ongelmani ei ole se, että punaisten valojen edessä minun on pysäytettävä autoni. Ongelma on se, että kaikkien pitäisi mennä nukkumaan tiettyyn aikaan ja nousta tiettyyn aikaan. Muu on epäsosiaalista ja epänormaalia, hirveän epäterveellistä, siis ehkä pahempaa kuin tupakointi (joka on – tai ainakin oli -  aika sosiaalista). Motiivini on siis uteliaisuus. Voiko Blaken ajatuksen ottaa vakavasti ja voisiko se auttaa meitä ajattelemaan todellisia tilanteita, joissa joudumme elämään?

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/02/tulevaisuus-ei-ole-entisellaan-torre.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Onko tyylillä väliä?

Rabelais lukee. Anonyymin muotokuva 1700-luvun alusta.

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU 
Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Onko tyylillä väliä? Kirjallisuudentutkimuksessa tyylillä tarkoitetaan usein ja yksinkertaisesti esitystapaa, joko yksittäisen tekijän tai aikakauden. Tyyli ei kuitenkaan rajoitu vain sanavalintoihin eikä tyyliopin pitäisi palauttaa sitä pelkästään joihinkin persoonallisiin ominaisuuksiin esityksessä tai edes tutkia sitä pelkästään filologisesti. Esimerkiksi Erich Auerbach (1892-1957) ymmärsi tämän.

Auerbachin klassikkoteoksen Mimesiksen 11.luku on nimeltään Maailma Pantagruelin suussa. Se käsittelee tietenkin Rabelais'n romaania ja monessa kohdassa erityisesti sen tyyliä.  Hän vertaa Rabelais'n tyyliä Montaignen tyyliin ja toteaa, että molemmat vetoavat Sokrateen hahmoon, hänen vapaaseen ja kansaomaiseen tyyliinsä, joka oli kosketuksissa jokapäiväiseen elämään. Rabelais'n tapauksessa korostuu vielä erityinen narrimaisuus, joka kantaa salaisesti mukanaan viisautta ja hyvellisyyttä. Auerbach kirjoittaa: ”Kyse on elämäntyylistä yhtä paljon kuin kirjallisesta tyylistä...”

Voi olla, että tyylillä on väliä, vaikkei se olisi muuta kuin tapa ilmaista. Voi olla merkityksellistä ja arvokasta, ettei tyyli esimerkiksi ole koristeellinen ja epäsuora. Wittgenstein kommentoi erästä kirjailijaa yhdessä monista postuumisti julkaistuissa muistiinpanoissaan: ”Tekee mieli sanoa: Elehdi vähemmän ja sano mitä sinun pitää sanoa.” Tämä on hyvä neuvo kirjoittajalle. Myös erittäin vaativa, koska se edellyttää kirjoittajalta, että hänen pitäisi tietää, mitä hänen pitää sanoa. Todellisuudessa tämäkin neuvo – vaikka Wittgenstein ei sitä sano tai muista -  palautuu Sokrateen sanoihin. Sokrateen puolustuspuheessa hän ilmaisee oman lähtökohtansa tavalle sanoa, oman tyylinsä periaatteen (17c): ”...ilman sanaston koristeita.”

Jos tyyli on enemmän kuin tapa sanoa ja se on myös elämäntyyli, voi se olla erityisen merkityksellinen ja tärkeä asia - ei vain kirjoittajan tai filosofin, vaan kenen tahansa elämässä. Kuvitelkaamme tapaus, ihminen, joka ottaa tosissaan tämän ajatuksen. Hänen eteensä avautuu aivan uudenlaisia kysymyksiä. Hän ei kysy vain, mitä hänen on sanottava, vaan hän kysyy, miten se täytyy sanoa. Hän ei kysy vain, mitä pitää tehdä, hän kysyy, miten hänen täytyy se tehdä. Eikä kyse ole vain älyllisestä asenteesta; siinä on sydän mukana. Tyyli on uskottavuutta. Uskomme kirjailijan sanovan mitä hän ajattelee, kun hänellä on tyyli. Se ei voi olla imitointia, pastissia, koristelua.

Emme voi päättää toisen puolesta, millaista tyyliä hänen pitäisi omassa ilmaisussaan ja elämässään kehittää. Tyylinluomisen, tyylittämisen, merkitys on siinä, että olemassaolon eri puoliin – puheeseen, erotiikkaan, urheiluun – tulee taidetta. Katsomme toisin; arvioimme esteettisesti, emme vain mittaa nopeutta tai voimaa.

Jos tyyli on enemmän kuin joitakin luokiteltavia olevia piirteitä sanojan tai kirjoittajan ilmaisussa ja se on asenne, voimme kysyä, voiko kritiikki, kriittinen asenne, olla tyyli? Voisiko kritiikkiä tarkastella tyylinä ja mitä se toisi esiin? Olisiko tyylitöntä vastata näihin kysymyksiin, jos kriittinen asenne merkitsee sitä, että on valmis luopumaan helpoista vastauksista ja haluaa pyyhkiä pois tutut kategoriat?

Kuvitelkaamme tutkija, joka haluaisi arvioida filosofien (tai muiden kirjoittajien) tyylejä luopuen retoriikan tutkijoiden tai kirjallisuudentutkijoiden oletuksesta, että tyyli on valmiin persoonan ilmauksia? Mitä se merkitsisi? Tyylin käsite olisi toinen. Se merkitsisi enemmän itsen luomista kuin itsen ilmaisemista.

Tutkija joutuisi varmaan kysymään, mistä (aineksista) itse luodaan. Se voisi olla ihan hyvä kysymys. Hän voisi myös kysyä, missä se luodaan. Tähän voisi antaa luonnostelevan, hypoteettisen, ainakin mahdollisesti mielenkiintoisen vastauksen. Se luodaan suhteissa (itseen, toisiin, maailmaan). Ajatelkaamme vaikka ironiaa. Se on tietynlainen asenne, tietynlainen suhde; siinä joku ottaa etäisyyttä, katsoo ehkä vinosti. Eteen avautuisi mahdollisesti mielenkiintoinen alue, jossa tutkija ei voisi enää olla filologi; hänestä saattaisi tulla jopa filosofi. Onnettomuus, joka sattui eräälle klassisen filologian professorille Baselissa...

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/02/tulevaisuus-ei-ole-entisellaan-torre.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Arkipäivä

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstai TORSTAIN RYHMÄ KOKOONTUU POIKKEUKSELLISESTI (28.2.) HOTEL ILUNION (alakerran kahvilatila) Paseo Marítimo 87, Rafaelin aukio klo 16.00 

Mitä on arkipäivä? Se on jotain, josta halutaan ulos lomalle ja paratiisiin. On silti toinen tapa lähestyä arkipäivän tuskaa. Voi yrittää katsoa toisella tavalla.  Monesti arkipäivä on epämääräistä huonovointisuutta. Se on sitä, että joku katuu tai tuntee tarvetta katua, vaikkei oikein tiedä mitä. Huonovointisuudessa syntyy silti poliittinen tietoisuus. Ainakin jos lääkäri ei estä sitä.

Otetaan esimerkiksi elokuva, joka kuvaa työttömäksi jääneen keski-ikäisen miehen arkea: Kaupan laki ( La Loi de marché, 2015), ohjaus Stéphane Brizé. Elokuva näyttää, mitä on jokapäiväinen elämä. Entiset työkaverit yrittävät saada päähenkilön mukaan poliittiseen taisteluun, mutta hän kieltäytyy, koska pyrkii omien sanojensa mukaan eteenpäin elämässä. Ihmiset, joilla on valtaa päättää miehen elämästä (työvoimavirkailija ja pankkitoimihenkilö) yrittävät auttaa; he tekevät ehdotuksia, puhuvat kohteliaasti, eivät käske.

Kun mies saa lopulta töitä myymälän vartijana, pomot ovat poissaolevia ja kauniisti puhuvia ihmisiä. Työkaveri kertoo, että johtaja haluaa tehdä leikkauksia ja siksi kannattaa valvoa kassatyöntekijöiden toimintaa. Elämässään eteenpäin pyrkivä mies tekee työtä ohjeen mukaisesti. Kukaan ei käske, kukaan ei määrää, kukaan ei pakota. Kun yksi työntekijä saa potkut jäätyään kiinni naurettavasta rikkeestä, hän tekee itsemurhan liiketilassa. Johtajat korostavat, etteivät työntekijät ole vastuussa; he tarjoavat psykologista tukea. Päähenkilö järjestää potkut vielä toiselle kassalle toisesta mitättömistä rikkeestä. Elokuva näyttää siis, ettei pahoinvointi johda aina poliittiseen tietoisuuteen, vaan tietoisuuteen omista eduista ja siitä miten kannattaa toimia, jotta pääsisi eteenpäin elämässä: tee käskemättä se mitä johtaja haluaa.

Toinen todellisuus, jossa pahoinvointi harvoin kehittyy poliittiseksi tietoisuudeksi: medikalisaatio, ts. lääketieteen aseman vahvistuminen ja esimerkiksi poikkeavuuksien lääketieteellistäminen. Ilmiö on monimutkainen ja nimenomaan tarkoittaa prosessia, jossa jokin potentiaalisesti yhteiskunnallinen kysymys siivotaan pois lääkäreiden ja psykologien ongelmaksi. Medikalisaatio ei merkitse vain lääkäreiden aseman vahvistumista – se tarkoittaa joskus jopa päinvastaista, kun suureksi tekijäksi, vahvimmaksi vaikuttajaksi, nousee lääketeollisuus. Kyse ei ole enää siitä, että herroilla ja isännillä pitää olla tervettä työvoimaa, jota käyttää. Ihmisillä on nyt oikeus terveydenhoitoon; se on valtion (tai hallituksen) tehtävä. Lääkärit eivät ole enää aktiivisia toimijoita tai päätekijöitä; he ovat porras, välikäsi, hoidon kulutuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei lääkäri voi pysäyttää medikalisaatiota.

Miten ilmiö kehittyi, miten se syntyi? Hallitsijat pelkäsivät – pelkäävät silloin tällöin vieläkin – vastarintaa, kapinaa. Tarvittiin tarkkaa ja konkreettista valvontaa, tarkkailua. Medikalisaatio liittyy tähän tarpeeseen. Samanaikaisesti kirkollinen valta ja pappien vaikutus ihmisten jokapäiväiseen elämään väheni, ja lääketiede tuli tilalle järjeksi ja ohjaukseksi. Medikalisaatio ei ole vain jokin epämääräinen ja globaali taipumus. Se ei ole myöskään valtion salajuoni. Se toteutuu jokapäiväisessä elämässä ja kaikkien, ei vain lääkäreiden, kautta: kiinnitämme huomiota lapsen jokaiseen naarmuun, kaikkin tapoihin, kysymme vointia, syötämme vitamiineja (emme appelsiineja).

Medikalisaation yksi vaikutus on se, että se ohjaa katsettamme ja ajatustamme tiettyyn suuntaan emmekä enää näe toisesta kulmasta. Emme näe emmekä voi kokea muuta kuin terveyden ja sairauden. Jopa moraaliset kysymykset liukenevat lääketieteellisen näkökulman sisään.

Tämä ei merkitse, että tietoinen ja aktiivinen elämänrakentaminen olisi kadonnut, mutta rakentaminen perustuu siihen, että syömme määrätyllä tavalla, liikumme määrätyllä tavalla ja muokkaamme ennen kaikkea kehoa – ja sitäkin pitäen silmällä erityisesti terveydellisiä tekijöitä. Tästä meidän nykyaikainen moraalimme: epäterveellinesti elävä on paha, rikollinen, epäkelpo. Samuel Butlerin (1835-1902) utopia (Erewhon) ei ole enää utopia.

Ehkä jokin muu olisi silti mahdollista, jos ihminen ajattelisi toisin, tekisi toisenlaista työtä itsensä kanssa. Ajattelu ja työ itsensä kanssa voisi ehkä olla sellaista elämänrakentamista, joka erottaa ihmisen joukosta, joka on antanut jokapäiväisen elämän imeä itsensä mukaan; se on erottautumista liian tavallisista ihmisistä.

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Gorgias tänään

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU
Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Platonin varhaiseen tuotantoon kuuluu teos nimeltään Gorgias (uusplatonistien luokituksissa sillä on alaotsikko Retoriikasta). Dialogi on kirjoitettu ilmeisesti aika pian Sokrateen kuoleman jälkeen. Alaotsikko on ymmärrettävä, sillä keskustelun aiheena on retoriikka eli puhetaito. Teos on Platonin kovasanaisin hyökkäys retoriikkaa vastaan. Sitä verrataan jopa ruonlaittotaitoon. Samalla tavalla kuin taitava kokki laittaa maukasta mutta epäterveellistä ruokaa taitava puhuja tuottaa nautintoa, muttei mitään hyötyä - päinvastoin vahinkoa, koska se synnyttää valheellisuuksia.

Retorikka samastuu tekstissä imarteluun ja lopulta Sokrates sanoo: ”Se ei ole mitään.” Kun Sokrates sanoo, ettei retoriikka ole mitään, hän tarkoittaa, ettei se pääse väittämäänsä tavoitteeseen, hyvään. Samalla hän asettaa retoriikan tekniikkaa (taitoa) vastaan toisenlaisen puheen, filosofian, joka hänen mukaansa on kykeneväinen ilmaisemaan totuuden. Sanoessaan että filosofia ilmaiseen totuuden hän ei tarkoita mitä tahansa totuutta, vaan filosofia näyttäytyy puheena, joka todella voi ohjata ihmisten sieluja (psykhagogia).

Jotta sieluja voisi muokata, niitä johdattaa kohti oikeudenmukaisuutta, täytyisi puheen synnyttää muutakin kuin mielihyvää; se pitäisi sattua ja häiritä. Platonin teos asettaa saman kysymyksen kuin minä olen tehnyt joitakin aikoja sitten: Kuka suostuu ajattelemaan? Platon menee pidemmälle ja kysyy myös, kuka pystyy ajattelemaan. Ongelma on se, että retorikka tekee ihmisistä parantumattomia.

Pythagorasta Wittgensteiniin saakka on filosofiassa ollut perinne, joka vaatii, että filosofian pitäisi parantaa – tai idea, jonka mukaan filosofia voisi tehdä meidät immuuneiksi. Perinne ja sen vaatimus voivat olla epäilyttäviä tai huvittavia, mutta Gorgiaksen teema on yhä ajankohtainen. Teoksen kysymykset ovat yhä eläviä. Me elämme yhä valheellisuuksia synnyttävän retoriikan keskellä. Me haluamme yhä tulla imarrelluiksi. Haluamme mielihyvää, emme työlästä ajattelua tai ponnistelua oikeudenmukaisuuden puolesta.

Yksi syy, miksi Gorgias esittää meille mielenkiintoisia kysymyksiä, on se, että meidän aikanamme vaikutelmalla on niin suuri merkitys. Oikeudenmukaisuuden teema esiintyy kysymyksessä retoriikasta, koska puhetaito voi antaa vaikutelman oikeudenmukaisuudesta. Sokrateen mukaan olisi kuitenkin tärkeää todella olla oikeudenmukainen, ei vain vaikuttaa siltä.

Nykyajan suuri retoorikko on tietenkin markkinoija. Markkinoinnin suuri sankari, Sokrateen todellinen vastakohta, Steve Jobs. Nykyaikainen puhetaito – journalistin tai poliitikon – synnyttää vaikutelmia ja usein ohjaa ihmiset pohtimaan pseudo-ongelmia tai sekoittaa asioita. Steve Jobsin poliittinen vastine: Donald Trump, jonka suurin valhe on siinä, että hän esiintyy antiretoorikkona.

Retoriikka on taitoa vaikuttaa, kykyä suostutella. Jotta voisimme kehittää immuniteettiamme, olisi opittava ainakin retoriikan tiettyjä tunnistettavia piirteitä. Ensinnäkin kaunopuheisuus. Retoorikko viljelee eufemismia. Kaunistelu ja lieventäminen synnyttää vaikutelman siitä, että jokin todellinen ongelma tai vaara ei ole mitään. Demagogian ja populismin tarkoitus ja vaikutus on päinvastainen: puhuja maalaa eteemme vaaroja.

Ottakaamme arkinen (ja poliittinen) esimerkki: imartelu (teema johon myös Gorgias viittaa). Imartelu on alemmassa asemassa olevan yritystä hankkia valtaa tai hyötyä. Joku siis sanoo toista kauniimmaksi ja mahtavammaksi kuin mitä hän on, jotta voisi saada jotain hyötyä hänestä. (Voimme ottaa esiin myös Quintilianuksen antaman  päinvastaisen tilanteen, jossa on eräänlaista kvasi-imartelua mukana. Kenraali voi tietää totuuden vihollisen voimasta, mutta suostuttelee miehensä hyökkäämään sanoen, ettei vihollinen ole mitään. Tässä tapauksessa kenraali epäsuorasti imartelee alemmassa asemassa olevia sotilaita.) Imartelu estää imarreltua tietämästä totuutta itsestään ja tilanteestaan. Mitä filosofia voi tehdä näin voimakkaan vihollisen edessä? Miten se voisi tehdä immuuniksi? Pitäisi lakata imartelemasta itseä...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila