Pelin henki

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)


Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Jos jokapäiväinen elämä on epämääräistä huonovointisuutta ja tunnetta paineesta, tarvitsemme enemmän kuin lomaa. Tarvitsemme ajattelua, kysymyksiä. Vaikka pomo ei hengitä niskaan, vaatimus on silti siinä niin kuin Augusto Monterroson dinosaurus on heränneen ihmisen edessä. Miten se on mahdollista? Mikä näkökulma auttaisi näkemään, kiinnittämään huomiota siihen minkä sanotaan olevan välttämätöntä muttei sitä välttämättä ole?

Kun Ludwig Wittgenstein oppi katsomaan, miten sanoja käytetään, hän kehitti kielipelin käsitteen. Voisimme ehkä katsoa elämäämme pelin käsitteen näkökulmasta. Minkälaisia pelejä pelaamme, minkälaisten pelien sisällä olemme? Voisimme kiinnittää huomiota siihen mihin tässä tai tuossa pelissä ei kiinnitetä huomiota. Kiinnittää huomio johonkin: etsiä ja löytää tilaisuus uuteen alkuun. Ensimmäinen askel on monesti se, että kieltäytyy pelistä. Tähän pystyy jopa ahtaissa oloissa, jos omaa rohkeutta. Ottakaamme taas esimerkiksi Albert Camus'n sivullinen Meursault. Hän on ennen kaikkea pelistä kieltäytyjä. Meursault kieltäytyy valehtelemasta ja teeskentelemästä tunteita, joita hän ei tunne. Hän teeskentele, vaikka se auttaisi hänen puolustusta oikeudessa.

Peli säätää ja määrää, millä tiellä kuljemme. Pelin ei tarvitse olla paha; se vain tekee tien vangiksi. Aaro Hellaakoski runoili osuvasti: Tietä käyden tien on vanki,/vapaa on vain umpihanki.

Katsoessamme tilannetta pelin näkökulmasta osaamme ehkä kiinnittää huomiota taktiikkaan. Kyse ei ole aina mahdollisesti toimivista judo-otteista. Taktiikan lähtökohta voi olla meissä, tarkemmin sanottuna suhteessa itseemme. 

Kuvitelkaamme, että arkipäivän sankarimme lukee kirjaa. Leikkikäämme, että kirja sisältää väärää tietoa. Pelin henki on tämä: kirja kehottaa häntä tekemään jotain. Sankarimme on passiivinen suhteessa itseensä. Hän ei varusta itseään, suojele itseään. Näin hän on altis ohjaukselle. Taktiikan muutos merkitsisi toisenlaisen suhteen luomista itseensä. Jos hän olisi vähemmän passiivinen, vähemmän alaikäisyyden tilassa (käyttääkseni Kantin sanoja), peli muuttuisi.

Kirjan tekijä, pastori tai muu ohjaaja ei voi pelata enää samanlaista peliä, jos ohjattu (lukija, seurakuntalainen tai kansalainen) ajattelee itsenäisesti ja kunnioittaa itseään. Teemme pelin vaikeammaksi. Ohjaajamme joutuvat esimerkiksi selittämään päätöksiä, oikeuttamaan ne jne.

Kuka pelastaa itsensä, pääsee ulos? Se joka on valpas. Kuka muuttaa pelin? Se joka on vaikea. Jokapäiväisen elämän ei tarvitse välttämättä olla epämääräistä huonovointisuutta. Jos osaamme analysoida annettua tilannetta, näemme, missä ja miten huonovointisuus kasvaa.

Arkipäivästä ei tarvitse tehdä juhlaa. Sen voi tehdä silti hauskemmaksi. Ongelma ei ole vain huonovointisuus, vaan se, että pidämme sitä itsestään selvänä ja välttämättömänä. Joudumme ajattelemaan. Se on kauhea ponnistus, mutta se voi olla nautinnollista. Uteliaisuus tuottaa nautintoa. Elämää ei ole kirjoitettu valmiiksi. Voimme kysyä: ”Mitä pelejä voimme pelata? Mitä pelejä voimme muuttaa? Mitä uusia pelejä voimme keksiä?”

Pelit voisisi siis olla mielenkiintoinen näkökulma, vaikka edessämme sitten olisikin umpihanki.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Tarina filosofian opiskelijasta eli Kenen ongelma

L.Wittgenstein

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Joku eksyy opiskelemaan filosofiaa Essexin tai Helsingin yliopistoon. Jos hän suorittaa opintonsa loppuun, hän on oppinut jotain, sillä hänen on täytynyt näyttää oppineisuutensa. Harvoin kysytään, mitä se oppineisuus on, mitä tuo eksynyt oppi. Ehkä hän oppi lukemaan hitaasti, ehkä jopa huolellisesti ja tarkasti.

Ensin hänet ohjataan lukemaan tiettyjä teoksia – Platonin, Kantin, Wittgensteinin ja Derridan. Vaikeita kirjoja, vaikeita sanoja. Vähitellen opiskelijamme tajuaa jotain, myöhemmin hän osaa jopa syventyä sanottuun. Hän oppii sitä mitä hän tekee – ihan niin kuin kaikki muutkin. Kun joku kysyy häneltä, mitä Platon todella tahtoi sanoa, hän hymyilee. Hän tietää, etteivät asiat ole noin yksinkertaisia – että kyseessä olisi muka vain tekijän intentiosta. Ymmärrys on paljon enemmän. Kun hymyilijä katsoo omaa hymyään, hän tajuaa, että hän on jo syventävissä opinnoissa: hänestä on tulossa mestaritulkitsija ja hänellä on salaista tietoa.

Kun hän tekee tutkielmaa, epätoivo iskee. Työ ei suju. Ehkä hän tajuaa, että pitäisi osata myös kirjoittaa ja puhua, muotoilla sanoiksi se syvä oppineisuus, joka hänen sisällään on. Ehkä hän tajuaa, että ymmärrys oli harhaa. Molemmissa tapauksissa hän on surullinen ja lukossa.

Sekä lukijana että kirjoittajana hän on tulkitsija; hän etsii kirjasta ja opettajan sanoista jotain, liittää ne johonkin, etsii niiden takaa jotain. Eksyneen opiskelijamme tehtävä olla epäileväinen, mutta ennen kaikkea hänen tehtävänsä on olla hermeneutikko. Hän tietää sen hyvin, koska hän on lukenut monta kirjaa hermeneutiikasta. Jos hyvin menee, hän on niin oppinut, että tiedostaa hermeneutiikan historian, sen syvän yhteyden raamatun tulkitsemiseen.

Saatuaan tutkielman päätökseen hän on oppinut suuren opetuksen: tärkeää on osata muotoilla kysymys. Vasta paljon myöhemmin, avioeron jälkeen, itsemurhan partaalla hän avaa jonkun näistä vanhoista ja kirjoista ja näkee toisaalle. Kysymys, jonka hän oppi lopulta kysymään, oli suunnattu väärin. Hän oli opiskellut ja oppinut, mistä ongelmasta Platon tai Wittgenstein puhuivat, mitä he todistelivat, miten näkivät kielen tai mielen. Filosofian opiskelijana hän oli sisäistänyt ajatuksen, että tarkoitus oli ymmärtää Platonia ja Wittgensteinia, tietää mitä heidän  ongelmansa ja kysymyksensä olivat. (Siitä huolimatta, että sekä Platon että Wittgenstein vaikenivat.) Vodkaa ja pillereitä pöydällä hän lopulta sanoo itselleen:

”Filosofian ongelma, jonka filosofi esittää, koskee sinua.”

Hän tarkoittaa sanalla sinä itseään. Hän tajuaa senkin. Tietenkin. On melkein valaistunut. Hän ei enää hymyile ylimielisesti niin kuin syventävien opintojen kynnyksellä. Opiskelija ei ole enää opiskelija, vaan itsemurhakandidaatti. Hän nauraa.

Logiikkaa ahkerasti lukeneena hän oli ihmetellyt, eikö Wittgenstein ollut hassu, kun sanoi: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.” Eikö niin, että jos vaikenee, on joutunut sitä ennen puhumaan? Naurava itsemurhakandidaatti tietää, ettei kyse ole siitä, onko lause looginen tai mielekäs eikä siitä, ovatko teoksen pääväitteet moitteettomia (hän oli jo opiskelijana tiennyt, että Wittgenstein korjaili ideoita). Olennaisempaa olisi ollut tehdä kirjasta harjoitus, tehdä ongelmasta ja kysymyksestä oma. (Naurava itsemurhakandidaatti ei muista, että tämä oli ollut hänen silmiensä edessä koko ajan, kun hän opiskeli, sillä Wittgenstein sanoo kirjassaan, että hänen lauseensa ovat kuin  tikapuut, jotka voi heittää pois, kun ymmärrys on saavutettu.)

Hän toistaa itselleen: ” ”Filosofian ongelma, jonka filosofi esittää, koskee sinua.”

Kandidaatti katsoo pillereitä pöydällä, ei vielä mitä tulee tekemään ja jatkaa omalle peilikuvalleen:

”Jos sinä et kuuntele häntä, ongelma on filosofin.”

P.S.

Melkein satiirinen tarinani on satiirinen siinä määrin kuin se käsittelee filosofian opiskelua. Varsinainen ongelma – haluttomuus ja kyvyttömyys lukea tuon tai tämän tekstin kysymystä itseä koskevana – on yleismaailmallinen ja traaginen.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Ateismin lajit

Paul Tillich

EI ENÄÄ FUENGIROLASSA (syksyllä palataan)

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 

Octavio Pazin kirjassa Corriente alterna (1967) on essee, jonka nimi on Ateísmos. Sana on tosiaan monikossa. Paz sanoo, että on erilaisia ateismeja. On esimerkiksi sellaisia, jotka uskovat uskovansa elävään Jumalaan, mutta elävät niin kuin tämä ei koskaan olisi ollut olemassa (todelliset ateistit Pazin mukaan). Pseudoateisteiksi Paz laskee filosofisen vakaumuksen mukaiset ateistit, jotka ajattelevat, ettei Jumala ole kuollut, koska Jumalaa ei koskaan ollut, mutta uskovat kuitenkin johonkin Hänen korvikkeistaan (järki, edistys, historia). Lisäksi Paz mainitsee ateistit, jotka uskovat Jumalan kuolleen ja jakaa heidät kahteen kastiin. Jätän meksikolaiset ajatukset sikseen. Otan käyttöön vain Pazin idean, että on monenlaista ateismia lajeista. Leikittelen sillä. Puutteellinen lajiluokitukseni:

1.Ateistinen uskonto. On ainakin yksi uskonto (buddhalaisuus), joka on ateistinen. Joku voisi väittää, ettei buddhalaisuus ole uskonto, koska se kieltää jumalan. Minä en voi kieltää sen olevan uskonto, koska uskontotutkijat tutkivat sitä uskontona.

2.Ateismi, joka ei uskalla sanoa nimeään: agnostismi. (Ei uskalla sanoa nimeään niin kuin ennen oli rakkautta, joka ei uskaltanut sanoa nimeään.) Syy uskaltamattomuuteen on vanhaa perua. Jumalankieltämisestä sai ennen kuolemanrangaistuksen.

3.Hämmästyttävä ateismi. Se on hämmästyttävää uskovan silmissä: ei tahdo uskoa.

4.Raivoisa ateismi. Ajoittain joku kieltää jumalan huutaen häntä esiin.

5.Rauhallinen ateismi. Jumalan olemassaolemattomuus (tai kuolema) ei ole ongelma tai ahdistuksen aihe – päinvastoin se (joskus) merkitsee ajattelun ehtoa, suodullisia olosuhteita uusille kokeiluille.

6.Radikaali ateismi. Ei usko ihmiseenkään. Esimerkiksi Max Stirnerin ateismi. Max Stirner (1806-1856) näki, ettei Ludwig Feuerbach, ateisti ja uskontokriitikko, irtaantunut Jumalan auktoriteetista, vaan sisällytti sen ihmiseen.

Vaikka jatkaisin luetteloa, ei välttämättä tulisi selväksi, mitä merkitystä on sillä, minkä lajin ateisti on. Sillä saattaa olla merkitystä, koska yhden ja toisen ateismilajin intensiteetti voi olla erilainen – ja sen kautta se voi vaikuttaa enemmän tai vähemmän käyttäytymiseen, olemassaoloon, olemassaolon tapaan.

Voi myös kysyä, onko uskolla tai uskomattomuudella mitään merkitystä jokapäiväisessä elämässä, jos ateisti voi elää niin kuin Jumala olisi ja uskovainen voi elää niin kuin Häntä ei olisi. Tämä kysymys nostaa toisella tavalla esiin saman kysymyksen intensiteetistä.

Kohtaamme vastoinkäymisiä, koemme tuskaa ja turhaantuneisuutta, järkytymme. Toiset sanovat, että usko auttaa ja lohduttaa. Se voi silti myös lisätä tuskaa, nostaa esiin vihlovia kysymyksiä: ”Miksi Jumala salli tämän tapahtuvan?” Lohduton ateisti on pelastettu tältä lisätuskalta. Kysymys ei silti ole pelkästään siitä, kumpi (usko vai ateismi) auttaa enemmän ja paremmin. Ajatuksen, uskon tai periaatteen intensiteetti vaikuttaa siihen, miten hyvin kestämme tai jaksamme kaikesta huolimatta.

Olisi siis ehkä syytä lukea saksalaista teologia, Paul Tillichiä (1886-1965), sillä hän nosti esiin kysymyksen rohkeudesta. Siinä ei ollut hänelle kysymys vain uskalluksesta, vaan kyvystä pitää elävänä lujuus ja henki (jotakin josta espanjankieliset käyttävät sanaa ánimo) kaikesta huolimatta. Rohkeus on Tillichille tahtoa kukistaa pelko ja ahdistus.

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Haaksirikko

Roberto Bazlen

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

AJANKOHTAISTA ASIAA -KAHVILA TORSTAINA 4.4. Trattoria Gio, Centro Finlandia klo 13.30

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Sanoin kerran: ”Olkaamme pragmaattisia, älkäämme olko dogmaattisia. Mitä tämä merkitsee? Mielipide, itsestään varma ja omaan itseensä sulkeutunut mielipide, haluaa olla doxa. Se haluaa, että uskomme siihen. Mitä muuta voimme, kun luemme filosofista tekstiä, kuin päättää, olemmeko samaa mieltä vai eri mieltä? Voimme kysyä: Mitä voin tehdä tällä? Tämä on pragmaattinen, käytännöllinen kysymys.” Tämä on lähtökohta tänään.

Siteerasin vuosia sitten italialaista Roberto Bazlenia (1902-1965), joka ei kysynyt, onko filosofia enää mahdollista. Hän ei uskonut, että edes kirjoja voisi enää kirjoittaa. Koska hän ei uskonut, että kirjoja voi kirjoittaa, hän kirjoitti vain alaviitteitä olemattomaan tekstiin. Nämä muistiinpanot koottiin kirjaksi hänen kuolemansa jälkeen. Kirja, jota kirjoittaja ei halunnut kirjoittaa, on nimeltään Note sensa testo.

Postuumisti julkaistussa, ikuisesti keskeneräisessä romaanissaan Bazlen kirjoittaa: ”...ei pidä haaksirikkoutua siellä missä muut ovat haaksirikkoutuneet ... todellinen elämä merkitsee: keksiä uusia paikkoja missä haaksirikkoutua... jokainen uusi työ on vain uuden kuoleman keksimistä.”

Katkelma tuo esiin kysymyksen todellisesta elämästä. Se esittää yksilöllisyyden vaatimuksen: Ei pidä haaksirikkoontua siellä missä muut. Mutta miksi haaksirikko? Onko todellinen elämä aina epäonnistumista? En usko, että kyse on siitä. Teksti ei puhu epäonnistumisesta, vaan uusien paikkojen keksimisestä. Jokainen työ johtaa kuolemaan. Haaksirikkoontuminen samastuu enemmän kuolemaan kuin epäonnistumiseen. Todellinen elämä on uuden työn tekemistä.

Epäkirjailija Bazlen kykeni mielestäni nykyfilosofeja taitavammin luomaan tyylin, olemisen tavan. Tämä tyyli on silti luotu raunioille ja se on tyyli, joka myöntää mahdottomuuden, haaksirikon, joka on osa elämäämme tänään. Muoto oli Bazlenille sama kuin kuolema. Siksi hän oli epäkirjailija. Hän ei silti ollut kielteinen. Hän myönsi muutakin kuin mahdottomuuden: haaksirikko on mahdollisuutemme. On monenlaisia tapoja haaksirikkoutua, monenlaisia filosofisia elämäntapoja. Se on varmaan vieläkin elämäntapa, joka on erilainen, ei tavanomainen. Tällainen elämäntapa voi vaikuttaa liian vaativalta. Olemme tottuneet viihdyttämään itseämme, etsimään lepoa, mukavuutta ja pieniä nautintoja. Filosofia ei lupaa pakoa arjesta. Se tahtoo enemmän: ei viihdykettä, vaan ajattelemisen iloa. Edessä on haaksirikko, mutta toisessa paikassa.

Soveltakaamme pragmaattista kysymystämme tähän ajatukseen haaksirikosta. Unohtakaamme teksti tekstinä, unohtakaamme hermeneutiikka. Mitä voin tehdä tällä? Jos teen tästä kehotuksen, lähden etsimään uusia paikkoja. Haaksirikko merkitsee epävarmuuden hyväksymistä, sen vastaanottamista. Mutta ennen kaikkea se merkitsee uuden keksimistä: uuden työn, uuden haaksirikon, uuden kuoleman.

Filosofoiminen ei vaadi vain filosofisen kirjoituksen ymmärtämistä. Sekin voi vaatia joskus paljon ja liikaa. Kyse ei ole myöskään jonkin teorian soveltamisesta. Filosofinen teksti voi olla väline ja työkalu. Kysymme, miten käyttää sitä ja missä. Koetinkivikysymys tämän välineen edessä on kolmiosainen. 1) Mihin sitä voi käyttää? 2) Mitä se saa esiin? 3) Voimmeko käyttää välinettä uudella tavalla?

Filosofia ei ole satama. Se kulkemista merellä, haaksirikkoontumista. Siksi siinä on vielä jotain mielenkiintoista, houkuttelevaa, viettelevää. Kaikki eivät kuule kutsua. Älkää välittäkö. Ei ole pakko elää niin kuin kaikki. Hylkäämme ensimmäiseksi lauseet, joissa on sana kaikki: kaikki sanovat, kaikki ajattelevat...

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Epäilyttävät sanat

Kissa ja herra Bahtin

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Sanat ovat epäilyttäviä. Ne ovat niin epäilyttäviä, että monet (myös filosofit) ovat pyrkineet eroon niistä.

1.Epäily

Ottakaamme esimerkiksi sana epäily - sana jota filosofit hellivät.

Joku tarttuu sanakirjaan ja toteaa, että epäily on espanjaksi duda. Sanaa ei kuitenkaan käytetä samalla tavalla espanjassa ja suomessa. Esimerkkilause:

Dudo que haya un gato en la caja

Epäilen, että laatikossa on kissa

Suomennos on suora, mutta virheellinen. Lauseet merkitsevät päinvastaisia asioita. Espanjankielisessä lauseessa esitetään epäluottamus siihen, että laatikossa olisi kissa. Suomenkielisessä lauseessa esitetään uskomus, että se todella on siellä. Jotta suomenkieliseen lauseeseen saataisiin sama merkitys, sivulause pitäisi muuttaa kielteiseen muotoon.

Mitä tästä voisi päätellä? Ehkä ettei suomeksi voi epäillä?

Epäily on filosofiassa - on se metodista tai ei - kriittistä suhtautumista varmoina pidettyihin asioihin. Se on kysymistä, tyytymättömyyttä valmiisiin vastauksiin. Tällainen voi olla harvinaista tai sitten ei. Jokapäiväisessä kielenkäytössä sanalla epäily on usein aivan toisenlainen merkitys. Poliisi epäilee, että olen rikkonut lakia. Äiti epäilee, että lapsi on tehnyt pahoja. Tämä merkitys on yleisempi, koska tällaiset epäilyt ovat tavallisempia kuin filosofiset asenteet maailman edessä.

Kaksi englanninkielistä lausetta:

I doubt

I suspect

Ja niiden suomennokset:

Minä epäilen

Minä epäilen

Elokuva, joka minulle näytti epäilyn epäilyttävyyden, on John Patrick Stanleyn ohjaama Doubt (2008). Itse asiassa elokuva näyttää, miten syövyttävä epäily voi olla ja miten se voi vahingoittaa. Se näyttää myös, että epäilyllä voi olla monta suuntaa.

2. Radikaali

Kun käytetään sanaa radikaali, sillä tarkoitetaan yleensä (nykyään) jotain kielteistä; se on haukkumasana, yritys väheksyä toista, erityisesti poliittista vastustajaa tai vihollista. Todellisuudessa monet radikaaleiksi haukutuista ei ole radikaaleja, juuriin meneviä. He vain puhuvat, muodostavat suussaan kaavoja ja lauselmia.

Sana on suosittu, mutta sen kuullessaan pitäisi hälytyskellojen soida. Sana opettaa, että sanat eivät ole viattomia. Niitä käytetään poliittisessa pelissä, valtataistelussa ja strategioissa.

3. Kantasuomalainen

Mark C. Taylor sanoi: ”The words are telling stories.” En tiedä, millaisen tarinan kertoisi sana “kantasuomalainen”, jos sitä dekonstruoisi taylorilaisesti. Minulle tässä on yksi esimerkki epäilyttävästä sanasta, koska se koko ajan muistuttaa vieraan, toisen, toiseuden jatkuvasta invaasiosta: pelottavan erilaisen tunkeutumisesta suomalaisuuteen ja suomalaiseen.

En tiedä, mitä tapahtui ja mihin sanaa tarvittiin. Suomessa puhuttiin maahanmuuttajista ja huomattiin, etteivät he ole homogeeninen ryhmä, vaan osa on jopa suomalaisia. Siksi humanismin ja poliittisen korrektiudenkin nimissä kai keksittiin sana erottamaan yhdet suomalaiset toisista. Erottelu tehtiin, jotta vältyttäisiin yhdeltä erottelulta, mutta vaikutukset voivat olla samat.

Vaikka kissat tunnistavat kissat, koirat tunnistavat koirat, ihminen ei annan tunnista ihmistä ihmiseksi eikä suomalainen suomalaista. Minun kuulteni eräs suomalainen ihmetteli kerran, että hyvin se Ruben Stiller puhuu suomea. Stillerkin on kommentoinut termiä kantasuomalainen ja ehdottanut uusien sanojen lanseeraamista. Niistä osuvin on ehkä plasebosuomalaisuus. Hän kirjoittaa: 

”Suomalaisuutta käytetään nykyään yleisesti plasebona eli lumelääkkeenä. Kun globaali markkinatalous uhkaa, ja työpaikat lähtevät alta, suomalaisuuden plasebo parantaa oloa.”

 P.S. Kuvittelen, että sanan kanta on varastettu kielitieteessä käytetyistä sanoista varhaiskantasuomi (suomalais-saamelaisten kielten kantakieli) ja myöhäiskantasuomi (itämerensuomalaisten kantakieli).

Kissa ja herra Deleuze

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Filosofin kuolema

Miguel de Unamuno

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU

Filosofiakahvila keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00 ja torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00 

Meidän ei tarvitse ajatella niin kuin Sokrates – ja moni muu – että filosofia opettaa kuolemaan, valmistautumaan siihen. Vaikkemme ajattelisi näin, voi filosofin tavassa kohdata kuolema olla jotain mielenkiintoista. Se saattaa näyttää jotain tavasta elää. Otan kolme esimerkkiä, anekdoottia.

1.Mihail Bahtin (1895-1975)

Kun Mihail Bahtin makasi kuolinvuoteellaan, hän halusi kuulla Boccaccion Decameronen ensimmäisen novellin. Se on tarina heittiöstä, valehtelijasta ja murhamiehestä, joka kuoleman läheisyydessä ripittäytyy papille valehdellen tekemisistään niin paljon ja niin taitavasti, että hänelle annetaan kaikki anteeksi ja kuoltuaan hänet haudataan luostariin.

Kertomuksella oli erityinen merkitys Bahtinille; se muistutti elämän yllätyksellisyydestä. Tarinan lukeminen kuolinvuoteella on varmasti ironinen teko. Se on nauramista kuolinvuoteella.

2. Miguel de Unamuno (1864-1936)

12.10.1936 Salamancan yliopiston rehtori Miguel de Unamuno osallistuu johtamansa laitoksen järjestämään tapahtumaan. Sali on täynnä oppineita, opiskelijoita ja falangen edustajia, muun muassa Francon vaimo Carmen Polo ja kenraali José Millán Astray, joka herjasi katalaaneja ja baskeja sanoen heidän olevan kansakunnan syöpä. Unamuno nousi ja sanoi: ”Tunnette minut hyvin ja tiedätte, etten voi olla pitkään hiljaa. Joskus hiljaa pysyminen on valehtelua...”

Unamuno kritisoi kenraalin huutoa ”Eläköön kuolema!” sanoen sen olevan vastenmielinen paradoksi. Sodan seurauksena raajarikko Astray haluaa Unamunon mukaan helpottaa oloaan tekemällä lisää raajarikkoja. Kenraali vastasi puheeseen yllyttäen falangisteja: ”Kuolema älymystölle! Eläköön kuolema!” Jotkut yleisössä vastasivat: ”Ei. Eläköön älymystö!” Tilanne oli sekasortoinen. Unamuno jatkoi: ”Voitatte, koska teillä on brutaalia voimaa. Mutta te ette vakuuta... Tarvitse jotain, jota teiltä puuttuu: järkeä ja oikeutta. Tämä on pahimman voitto. Tämä on militarismin kasvattamaa vainoharhaa ja katolisuutta, joka ei ole kristillisyyttä. Näen tarpeettomaksi pyytää teitä ajattelemaan Espanjaa...”

Carmen Polon kunniaksi sanottakoon, että Unamuno poistuu hänen tukemanaan ja suojelemana, sillä Unamuno oli selvästi vaarassa joutua aggression kohteeksi. Jo varsin huonokuntoinen Unamuno ei toivu kokonaan yhteenotosta falangistien kanssa ja kuolee kymmenen viikkoa myöhemmin.

3. Michel Foucault (1926-1984)

Pitkään sairastellut Michel Foucault aavisti kuoleman läheisyyden. Muutamia viikkoja ennen kuolemaansa hän kutsui Maailman lääkärit –järjestön edustajan luokseen. Foucault sanoi jättävänsä Colege de Francen ja totesi, ettei nyt ole aika kirjoittaa teoreettisia kirjoja. Hän pyysi anteeksi sitä ettei ole lääkäri ja esitti toiveen, että hänen ystävänsä järjestäisi hänelle projektin järjestön palveluksessa. Hanke oli toteutumassa. Foucault'n tarkoitus oli lähteä heti kun saa viimeiset kirjansa (Seksuaalisuuden historia II-IV) valmiiksi. Ne olivat miltei valmiita, osat II ja III ilmestyivät Foucault'n ollessa Pitié-Salpêtrièren sairaalassa, jonka arkistoja hän oli tutkinut väitöskirjaansa varten.

Foucault halusi siis auttaa pakolaisia viimeisenä tekonaan. Hän jätti silti myös toisen oven auki. Samoihin aikoihin, kun hän ehdotti hanketta, hän kirjoitti kalifornialaisille ystävilleen, joiden kanssa hän oli ottanut LSD:tä Death Valleyssä 1970-luvulla. He tulkitsivat jälkeenpäin, että Foucault uneksi kuolemasta nautinnossa ja ystävien ympäröimänä. 

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/02/tulevaisuus-ei-ole-entisellaan-torre.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Sama laki härälle ja leijonalle

TIISTAIN RYHMÄ(t) EIVÄT KOKOONNU Filosofiakahvila  keskiviikkoisin Peña el Bujío, Av. Toré Toré 22, Torre del Mar klo 11.00, torstaisin La Carihuela Chica, Rafaelin aukio klo 16.00, Fuengirola 

William Blake (1755-1827) kirjoitti yhdessä pääteoksessaan (Marriage of Heaven and Hell) : “Sama laki härälle ja leijonalle on alistusta.” Tässä tiivistyy ongelma, jota ei haluta ajatella. Haluamme ihmisten olevan saman lain alla ja samanarvoisia lain edessä. On todellakin yhteiskunnallinen ongelma, jos esimerkiksi rikas on etuoikeutetussa asemassa lain edessä. Tämä vääryys, jota yritetään poistaa, ei kuitenkaan merkitse, ettei oikeus joutuisi ottamaan huomioon olosuhteita, ihmisen taustaa, esimerkiksi terveydentilaa jne. Lainlaatija ja oikeuslaitos tasapainoilee joskus onnistuneesti, joskus vähemmän. Missään ei kukaan uskalla silti ajatella, että sama laki voisi olla vääryys tai alistamista.

Minua ei nyt kiinnosta paremman lain ehdottaminen tai oikeuskäytäntöjen uudistaminen. Minua kiinnostaa se, miten lainopillinen ja oikeuteen liittyvä ajattelu siirtyy ihmisten välille, jokapäiväiseen elämään. Mitä tahansa kaunista periaatetta (varsinkin jos se on hyvin abstraktisti muotoiltu) voidaan käyttää melkein mihin tahansa tarkoitukseen. Kun vaikka ns. maahanmuuttokriittinen puhe ja retoriikka esittää, että maahanmuuttajien pitäisi noudattaa lakia, puhujat eivät aina huomaa omaa lainrikkomustaan. Harvoin jokapäiväisen elämän turhat tai tarpeelliset puheet ja teot ovat varsinaista lainopillista tulkintaa. Niissä pikemminkin jäljitellään oikeudenkäynnin tiettyjä piirteitä tai rooleja: olemme syyttäjiä, todistajia, syytettyjä, tuomareita.

Mitä tapahtuu lainopillisesta näkökulmasta, kun ihminen on näissä erilaisissa rooleissa? Laki ei ole heille sama; laki vaatii heiltä eri asioita. Toisin sanoen jopa oikeuskäytäntö katsoo parhaaksi määritellä erikseen, mikä on kunkin vastuu ja mikä heitä sitoo tai on sitomatta. Tämä ei silti vielä mahdollista sen ajattelemista, että sama laki kaikille – härälle ja leijonalle – olisi alistusta. Blaken ajatus edellyttää siirtymistä toisenlaiseen paradigmaan tai jopa eri sfääriin.

Miten Blaken ajatus on mahdollinen tai mikä tekee sen ymmärrettäväksi? Miksei lain pidä olla sama härälle ja leijonalle? Härkä ja leijona kuuluvat eri lajeihin, joilla on aivan erilaiset taipumukset ja tavoitteet elämässä, erilainen ruokavalio muun muassa. Koska puhe on metaforista, voimme arvata, että Blake puhuu yksilöistä, ei lajeista. Blaken lausunto puhuu radikaalin individualismin puolesta. Tämä voi kuulostaa kauhistuttavalta ja vaaralliselta. Ajattelemme heti natsien yli-ihmistä, vaikkemme tiedä miksi. Natsismissa ei kuitenkaan ollut kyse individualismista, päinvastoin. Ajatus on tämä: me olemme singulaarisuuksia, joille ei voi olla samaa mittaa. Jos meille ei voi olla samaa mittapuuta, sellaisen käyttäminen tekee vääryyttä.

Blake antaa vääryydelle nimen, alistuksen (alkuperäistekstin sana on oppression). Lauseen tekstuaalisen kontekstin analysointi olisi pitkä ja pitkäveteinen (pirun ja enkelin väittely Jeesuksen hyveistä – väittely, jossa piru puolustaa Jeesusta enemmän). Blaken outo uskontokritiikki kohdistuu kuitenkin erityisesti Lakiin ja lakitauluihin, kiveen hakattuihin lakeihin. On kuin hän haluaisi nähdä jotain lempeämpää kuin laki, jotain hellempää.

Jos ymmärrämme Blaken lauseen, sen ei tarvitse johtaa vaatimukseen lain tai oikeuslaitoksen uudistamisesta. Se saattaa olla vaatimus tavallisen ihmisten välisen vuorovaikutuksen muuttamisesta. Jos ajattelemme uskonnollisesti (Blaken kritisoimassa mielessä) tai abstraktin lainopillisesti, emme näe ja hyväksy ajatusta, että teon luonteeseen vaikuttaa se, kuka sen tekee.

Ottakaamme esimerkiksi varastaminen. Maailman järjestys on monesti se, että köyhä lapsiensa leivän takia varastava saa kovemman rangaistuksen kuin pankkiiri, joka ajoi tuhannet köyhyyteen. (Pyydän anteeksi sosialistiselta kuulostavaa esimerkkiä). Ottakaamme toiseksi esimerkiksi abortti, joka on monen uskonnollisen heimon mukaan synnillistä ja tätä seuraten laitonta (tai melkein laitonta) monessa maassa. Abortin puolustajat (ja vastustajat) selittelevät ja spekuloivat, milloin sikiö on ihminen tai persoona. Tällainen spekulointi on minusta tyypillistä ”humanismia”. Kyse ei ole siitä, onko sikiön poistaminen ihmisen tappamista; kyse on siitä, kenelle se tehdään ja missä olosuhteissa.

Vaikka emme oppisi rakastamaan varasta tai kiittämään häntä siitä, että vapautti meidät turhuudesta, voimme ehkä kysyä: ”Entä jos jonain päivänä ihmistä ei kohdeltaisi kaltoin, kun hän on raskaana raiskauksen seurauksena?” Tämä kysymys tietysti edellyttää, että ymmärrämme, mitä tarkoittaa, että ihminen on raiskattu.

P.S.

Lopuksi tahdon huomauttaa, ettei oma motiivini ole moralistinen. En tahdo saarnata. Oma ongelmani ei ole se, että punaisten valojen edessä minun on pysäytettävä autoni. Ongelma on se, että kaikkien pitäisi mennä nukkumaan tiettyyn aikaan ja nousta tiettyyn aikaan. Muu on epäsosiaalista ja epänormaalia, hirveän epäterveellistä, siis ehkä pahempaa kuin tupakointi (joka on – tai ainakin oli -  aika sosiaalista). Motiivini on siis uteliaisuus. Voiko Blaken ajatuksen ottaa vakavasti ja voisiko se auttaa meitä ajattelemaan todellisia tilanteita, joissa joudumme elämään?

TULOSSA SEMINAARI TORRE DEL MARIIN: TULEVAISUUS EI OLE ENTISELLÄÄN (luennoitsijoina Marjatta Jabe, Sam Sandqvist, Jenni Spännäri, Pasi Färm). 16.3. klo 13.00.-17.00, paikka. La Sorrentina  C/Paseo Maritimo de Poniente (Camping Laguna Playa)

Lisätietoja, ilmoittautumisia (olisi mukava, jos ilmoittaisi myös, aikooko syödä, niin osaavat ravintolassa pistää työkalut ja pöytäliinat sen mukaan) otetaan vastaan pasifarm@yahoo.es

http://koetinkivet.blogspot.com/2019/02/tulevaisuus-ei-ole-entisellaan-torre.html

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila