Siunata ja kiittää

(Sils Maria, joka inspiroi Nietzscheä luomaan Zarathustran)

Miten on mahdollista, että Nietzsche puhui siunaamisesta? Eikö hän jos joku osannut ravistaa harteiltaan perimiään papillisia ilmauksia? On tunnettua, että Näin puhui Zarathustra, omituinen proosarunoelma, jäljittelee raamatullista kieltä. Vaikka kirjan sävy on leikillinen ja pilkallinenkin, kirja ei nähdäkseni parodioi Raamattua, vaan käyttää sen kieltä myöntäen sen voiman.

Moraalin katoaminen, ihmisen väsyminen elämään, nihilismi, teki välttämättömäksi uuden rakkauden, rakkauden elämään, jonka nimi on affirmaatio, myöntäminen. Zarathustra oli Nietzscelle ennen kaikkea joku joka sanoo: ”Kyllä.”

Nietzsche käyttää tästä rakkaudesta raamatulliselta kuulostavaa sanaa: siunaaminen. Hän käytti sanaa toista uskontojen sanaa vastaan: “On lakattava olemasta olentoja jotka rukoilevat ja muututtava lopultakin olennoiksi jotka siunaavat.”

Mitä on siunaaminen? Espankielinen käännös saattaa auttaa tuomaan esiin jotain. Siunaamisesta käytetään sanaa bendecir. Se tulee latinan sanasta benedicere,  joka merkitsee kirjaimellisesti “hyvän sanomista”. Latinan sana on suora käännös kreikan sanoista eulogein ja eulogia.  Aristoteleellä eulogia on “hyvän sanomisen taitoa”, taitoa sanoa hyvin se mitä pitää sanoa.

Tietenkin sana ”siunaaminen” löytyy myös Vanhasta Testamentista. Latinankielisissä käännöksissä käytettiin sanaa benedicere sanasta, jolla oli varsin erilainen merkitys; barak merkitsee pikemminkin polvistumista. Barak on kuitenkin läheisessä suhteessa toiseen sanaan: berakah merkitsee siunausta tai lahjaa. Miksi Vanhan Testamentin henkilöt polvistuvat? He polvistuvat kiittääkseen ja he kiittävät siunauksesta, lahjasta.

Kun rakastamaan oppiminen on Nietzschelle oppimista siunaamaan, se merkitsee sitä, että ”puhuu hyvää”, ei halveksi, ei halvenna elämää, vaan kiittää elämää. Zarathustra kiittää lahjasta antaen, tahtoen antaa iloa. Rakastaa, sanoa Kyllä: siunata ja kiittää.

(Mitään muuta en osaa sanoa nyt rakkaudesta... Heti kun keksin jotain, ilmoitan.)

Mikä on Eurooppa?

(Gustave Moreau: L'enlevement d'Europe 1869)

Nyt vaalien jälkeen voin sanoa tämän...

Olen otsikoinut yhden syksyn aiheista kysymyksellä: Keksivätkö filosofit Euroopan? Tarkoitukseni ei ole liioitella filosofien osuutta, heidän rooliaan, mutta myös he ovat tarttuneet kysymykseen, joka vielä keskiajalla oli outo ja turha: Mikä on Eurooppa?

Minä olen niin kuin monet älykötkin pitänyt etäisyyttä eurooppalaisuuteen, katsonut kylmästi sen ulkopuoliseen maailmaan kohdistamaa väkivaltaa ja kritisoinut noiden älykköjen kanssa eurosentrismiä. Monta kertaa elämäni aikana on silti kysymys Euroopasta ja kuulumisesta eurooppalaiseen kulttuuriin tullut ajankohtaiseksi: Berliinin muurin murtuminen (ns. Saksan kysymys, kysymys jaetusta Saksasta ja jaetusta Euroopasta), Länsi-Balkan (Sarajevon piiritys, Bosnian sodan keskitysleirit), joidenkin poliittisten voimien halu puhdistaa Eurooppa (muun muassa muslimeista), Ukrainan tilanne. Vaikka onkin syntynyt Euroopan laidalla, koko maailman laidalla, on pakko esittää kysymys: Mikä on Eurooppa ja mikä on tämä ”myytti”, johon olen osallinen?

Keskiajalla, kaiken hajaannuksen ja kaikkien sotien keskellä, Euroopassa oli yksi suuri ja yhdistävä valta: kirkko ja kristinusko. Ristiretket olivat eurooppalaisuuden luomista. Tarkoitus ei ollut niinkään käännyttää vääräuskoisia kuin sotia Eurooppaa valloittaneita maureja ja turkkilaisia vastaan. 1600-luvun puolessa välissä, kolmekymmenvuotisen sodan (Saksan sisäisenä uskonsota alkanut, mutta koko Euroopan voimasuhteita koskevaksi muodostunut sota) jälkeen, Westfalenin rauhan myötä, esitettiin vielä uusi kysymys siitä, mikä on Eurooppa. Kristinusko ei voinut kantaa ja palvella samalla tavalla kuin ennen, sillä kristinusko ei oman universaalin ja missionäärisen luonteensa takia voinut olla Euroopan luonne ja tunnus. Kristinusko kuului koko maailmalle, ainakin teoreettisesti.

Ei ollut myöskään yhtä imperiumia, oli monta suurvaltaa. Kysymys nousi esiin, koska kysyttiin, miten saataisiin aikaan rauha, enemmän tai vähemmän pysyvä. Erityisesti Englanti ja Ranska kohdistivat epäluuloisen katseensa Saksaan. Uudenlaisen liittoutumisen tarkoitus oli omalta osaltaan kontrolloida Saksaa. Euroopan unionin idea, sen siemen, on siis peräisin 1600-luvulta, mutta tarkoitus ei ollut luoda yhtenäisyyttä, vaan myöntää erilaisuus, rakentaa rauha pluralismin pohjalta. Ideana ei ollut rakentaa imperiumia, vaan kuningaskuntien muodostama tasavalta.

Euroopalla oli tuolloinkin epäselvät rajat. Englanti kuului Eurooppaan vain hädintuskin, Venäjä vielä vähemmän. Epäselvyys, hämäryys, tekee määrittelyn jatkuvaksi ja aina poliittiseksi toiminnaksi. Tämä jatkuu yhä. Toiset ukrainalaiset haluavat kuulua enemmän Eurooppaan, toiset toiseen valtaan, Venäjään. Ihmiset saavat tietenkin haluta mitä haluavat. Mutta näiden halujen ja toiveiden käyttö voi saada vaarallisia muotoja. Kyse ei ole vain kuulumisesta. On esimerkiksi niitä, jotka eivät tunne, että Katalonia kuuluu Espanjaan, mutta haluavat sen kuuluvan Eurooppaan. Tässä on kyse siitä, mihin halutaan osallistua.

Osallistuminen ja osallistumattomuus saattaa olla tärkeä kysymys, ainakin vaaleissa. Osallistumattomuus ei merkitse aina sitä, ettei tuntisi kuuluvansa johonkin, esimerkiksi Eurooppaan. Se voi olla merkki yksinkertaisesti halusta olla osallistumatta. Osallistuminen ei ole aina merkki rakkaudesta siihen, mihin osallistuu: näissäkin vaaleissa aktiivisia ovat olleet monet vihamielisesti EU:hun suhtautuvista.

Europa oli mytologiassa kaunis nainen. Häräksi muuttunut Zeus ryösti Europan vieden hänet Kreetalle. Toisen version mukaan Europan ryöstivät minolaiset eli kreetalaiset. Jokatapauksessa hänen ajatellaan olleen foinikialaisen ja hänen hahmoonsa liitetään aina nämä kaksi asiaa: Kreeta ja härkä. Eurooppa on muualta, Eurooppa on ryöstetty.

Todellakin voi kysyä, yrittää edes, onko Euroopalla mitään omaa? Onko Euroopan ominta ollut vain sen halu viedä oma kuvansa maailmasta muualle (ja ryöstää muiden kulta)? Onko Euroopalle ominta sen jatkuva sota itsensä kanssa? Mihin kuulumme? Mihin haluamme osallistua? Voimmeko keksiä Euroopan uudestaan? Osaisimmeko tehdä siitä jotain positiivista? Jos se vaikka voisi jonain päivänä olla kaunis foinikialainen nainen, ei enää kidnapattu...

Sitä tai tätä

(Lou Salomé, Paul Reé, Friedrich Nietzsche)

”Sitä tai tätä, niin  tai näin...” Näinhän puhuu filosofi, sanoo juu jaa tahi ei. Ota siitä selvää. Omituisinta on silti, että mutisevimpia sanoja ova tavalliset sanat kaikkien suissa: rakkaus, äly, usko jne. Ne merkitsevät kaikki kaikki sataa asiaa tai eivät yhtään mitään. Joskus on selvempää mitä sanoo hulluin filosofi, esimerkiksi Nietzsche, joka puhui vapaasta hengestä. Hän antoi sille täsmällisen merkityksen, vaikka koko olento olikin fiktiivinen.

Sitten ovat lauluntekijät, jotka villiintyvät olemaan filosofisia, puhumaan syistä ja seurauksista. He vapauttavat sanoillaan, jotka ovat hauskoja heilauttavia lyöntejä – sellaisia kuin Heikki Harman eli Hectorin kirjoittamat:

Minä olen seuraus

Sinä olet syy

Kun äly menee ämpäriin

Pää tyhjentyy.

Valmistautuminen on alkanut

(Demokritos)

 

Olen nyt yli kahden viikon ajan valmistellut ensi syksyn ohjelmaa, tehnyt tutkimustyötä – tai ainakin ajatellut, käynyt käsiksi tuleviin aiheisiin. Uskon valmistautumiseen, en muuhun.

Viime viikkoina olen lukenut Marcus Aureliusta, Kathryn Thieleä, Gaston Bachelardia, Alexandre Kojèvea, Jan Patočkaa, Roland Barthesia. Tulevaisuudessa on palattava esimerkiksi Dostojevskin Riivaajiin ja José A.Martin Garcían toimittamaan ja kääntämään jättiläiskokoelmaan Los filósofos cínicos y la literatura moral serioburlesca. Lukemieni tekstien joukossa on muistiinpanoja, artikkeleita, kirjelmä Ranskan hallitukselle, maanalaisia puheita, luentomuistiinpanoja jne. Kirjavaa väkeä, salaperäisiä fragmentteja.

”Tutkimustyö” on omituista. Se on vaikeaa ja stimuloivaa; koko ajan yllättyy ja aina onnistuu yllättämään itsensä, kun liikahtaa paikaltaan, liikkuu jonnekin, ajattelee yhtäkkiä muita asioita.

Minulla tulee olemaan monta asiaa näytettävänä: vivahteiden kauneus, totuuden omituisuus, mielikuvituksen arvo... Minun on selitettävä, miksi filosofien kotien seinät ovat niin kolhuiset.

Kyllä, kyllä, totisesti: Tämä on hauskaa, tulemme nauramaan, meissä tulee heräämään Demokritoksen henki...

Syksyn aiheista ja muusta

Ensin on kiitettävä. Kiitän kaikkia filosofiakahvilaistuntoihin osallistuneita, sekä Fuengirolan että Torre del Marin keskustelijoita. Ilman keskustelua ja ennen kaikkea ilman kuuntelua ei ole filosofointia.

Tulen julkaisemaan blogissa joitakin muistiinpanoja myös kesän aikana. Ne saattavat olla sivuhuomautuksia, jotka liittyvät käsiteltyihin aiheisiin tai ne ovat tulevien aiheiden valmistelussa syntyneitä huomioita tai muita hulluja päähänpistoja. (En tiedä miksi, mutta pidän kevytmielisestä sanasta päähänpisto.) Ihmiset voivat – jos haluavat – tuoda esiin omia ajatuksiaan, näkemyksiään ja kysymyksiään myös filosofiakahvilan omilla facebook-sivuilla:

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Syksyn aiheita suunnitellessani olen ottanut huomioon monia toiveita ja lisäksi vastaan (omalla tavallani) joihinkin liian vaikeisiin kysymyksiin tai tuon esiin ongelmia, joihin olemme törmänneet keskustelujemme aikana. Toisin sanoen tulevat huomautukseni ovat joskus vastauksia, vaikka ne jälleen kerran pyrkivät vain esittämään kysymyksiä, viiltämään auki meitä suojaavia sateenvarjoja.

Tässä on tulevan syksyn aiheet (otsikoihin saattaa tulla muutoksia):

1.Totuus ja tehtävä: kaikki virtaa

2.Totuuden pelisäännöt ja rituaalit

3.Huumori, todellisuus ja käytös

4.Keksivätkö filosofit Euroopan?

5.Mielikuvitus ja arvojen luominen

6.Motiivit, seuraukset ja hyveellisyys

7.Idios rythmos - Oma rytmi

8.Filosofien elämät ja filosofia elämäntapana

9.Tuomion luonne ja pidättäytyminen tuomitsemasta

10.Riivaajat meissä, terroristit ja omistushalu

Hyveiden talo

 (Arete)

 (Kaikesta pitää tulla ravintoa – Novalis)

https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
 
Jokaisella on oma hyveiden talonsa, ja jokainen talo on erilainen. Hyveen voi ajatella olevan kyky, joka ainakin osaltaan vaikuttaa siihen, että elämä on elämisen arvoista, onnellista, kukoistavaa. Eri ihmisille eri asiat tekevät elämän elämisen arvoiseksi ja siksi jokaisella on oma hyveiden talonsa.

Kreikkalaisten hyveestä käyttämä sana arete merkitsi erinomaisuutta. Hyve ei ole vain piirre, vaan se erinomaiseksi tekevä piirre. Kun joku suorittaa tehtävänsä erinomaisesti, hän on hyveellinen. Hyve on toimivuutta; se on  hedelmällisyyttä. Kreikkalaisten ja muinaisten kiinalaisten ajattelua ei ehkä voi pitää yhteismitallisina, mutta Lao Tse, joka käytti hyveestä sanaa de, toteaa: ”De ravitsee.” Tässä on nähtävä jonkinlaista vastaavuutta; hyve on hedelmällisyyttä, ravitsevuutta.

Kaikkien pitää rakentaa oma talonsa jo pelkästään siksi, että asuttaa eri paikkaa maailmassa, toimii eri olosuhteissa, eri tehtävissä. Mutta myös siksi, ettei kaikkia ravitse sama asia.

Millaisia esimerkkejä voisimme ottaa joitakin ihmisiä ravitsevista kyvyistä, taipumuksista, niin sanotuista hyveistä? Ne eivät välttämättä ole niitä asioita, piirteitä ja asenteita, joita hyveiden saarnaajat ovat mainostaneet. Ketä ravitsee siveys? Ketä ravitsee nöyryys? Ketä ravitsee tottelevaisuus? Tekevätkö nämä hyveet onnellisiksi? Jos tekevät, niin tiedä vaikka ne olisivat hyveitä.

Onko olemassa hyveiden hyvettä, sellaista hyvettä joka mahdollistaa muut, on kaikkien mahdollisten hyveiden perusta? Olen joskus todistellut niin kuin Cornel West, että rohkeus on perusta; ilman rohkeutta muutkaan hyveet eivät voi kehittyä, elää, toteutua. Ei voi esimerkiksi rakastaa, jos ei uskalla. Ei voi olla totuudellinen, jos ei rohkene. Ajatus hyveestä ravitsevuutena luo kysymykseen lisävalaistusta. Voisi kysyä, onko olemassa sellaista asennetta tai kykyä, joka auttaisi tekemään kaikesta ravintoa – kaikesta mikä meille tapahtuu, kaikista meihin vaikuttavista voimista, jopa meitä vahingoittavista, myös myrkystä?

Olisiko se uteliaisuus? Ei ehkä uteliaisuus, joka panee kurkistamaan ikkunasta tai aveimenreiästä, vaan seikkailumieli, valmius mennä tuntemattomille vesille, toiseen maisemaan tietämättä mihin se johtaa. Tietty avoimuus, ihmettely. Joku sellainen uteliaisuus, josta Foucault puhui ja jonka hän sanoi vapauttavan itsestään, mahdollistavan etääntymisen itsestä, tulemisen toiseksi – uteliaisuus, joka mahdollistaa sen että voi ajatella toisin (autrement).

Ehkä tänä päivänä tai huomenna tarvitsemillani hyveellä ei ole vielä nimeä. Tai sitten se on jotain kiinalaista – enemmänkin virtaavuus kuin aina samanlainen, jäykistynyt piirre, joka esiintyy voimana ja panee esiintymään vakavana. ”Kaikesta pitää tulla ravintoa”, kirjoitti Novalis. Jo tämän lauseen sanominen auttaa eteenpäin; se kannustaa ottamaan meille tapahtuvat asiat vastaan, tekemään niistä itsellemme ravintoa. Hyveiden hyve, kyky tehdä ravinnoksi, löytää lähteensä vain elämisestä – siitä että vastaanottaa ja hankkii kokemuksia. Niin kuin eräs sanoi loppusuoralla: ”Tärkeää on elää niin, ettei jätä mitään lautaselle.”  

Miten siis pitää tehdä hyveiden talo? Se täytyy tehdä itse. Apua voi pyytää, sitä voi vastaanottaa, mutta arkkitehtuurin suunnittelee itse ja materiaalina käyttää sitä mikä on käsillä...

Ulkopuolisuus, luovuus ja henkisyys

(Tzevetan Todorov)

 https://www.facebook.com/Filosofiakahvila

Mihail Bahtin puhui ulkopuolisuuden tärkeydestä, itsensä löytämisestä ulkopuolelta. Ulkopuolisuus (hän käytti sanaa vnenakhodimost), jonka Tzevetan Todorov käänsi eksotopiaksi, oli alunperin esteettinen käsite. Bahtinin mukaan ulkopuolisuus on tärkeää ja perustavaa taiteellisessa luomisessa. Lisäksi, varsinkin myöhemmin, Bahtin liitti sen ymmärtämiseen, luovaan ymmärtämiseen esimerkiksi vieraiden kulttuurien kohtaamisessa ja tutkimisessa.

Ymmärtämistä ei hänen mukaansa voi käsittää oman itsensä sijoittamiseksi toisen paikalle. Ymmärtäjä ei luovu omasta paikastaan, lähde omasta ajastaan tai kulttuuristaan, vaan säilyttää ulkopuolisuutensa. Kun kaksi ihmistä kohtaavat, rikastuttavaa ei ole toisiinsa sulautuminen, vaan toisen ulkopuolisuus ja mahdollisuus nähdä itsensä ulkopuolelta. Vieraan kulttuurin ”ymmärtäminen” auttaa ymmärtämään omaa kultturia.

Eksotopia merkitsee Bahtinille eräänlaista etääntymistä itsestä, mahdollisuutta etääntyä omasta näkökulmasta. Jos olen ymmärtänyt oikein, Todorov, joka kehittelee Bahtinin näkemyksiä, tekee siitä enemmän kuin prosessin, pysyvän tilan; se on tila, jossa tieto oman kulttuurin ja tilanteen rajoista ja rajoittuneisuudesta sekä niiden ylittämisestä mahdollistuu.

Minua ei kiinnosta kysymys ymmärtämisestä, vaan henkiseen työhön, taiteelliseen tai älylliseen, sisältyvä mahdollisuus henkisyyteen. Eksotopia on sen ehto.

Justo Navarro kirjoittaa johdannossaan Paul Austerin kirjan Punainen muistikirja espanjalaiseen laitokseen: ”...kirjoittaessasi itsestäsi alat nähdä itsesi toisena, kohtelet itseäsi niin kuin olisit toinen: etäännyt itsestäsi lähestyessäsi itseäsi. Olla kirjailija on  muuttumista toiseksi. Olla kirjailija on muuttumista vieraaksi, ulkomaalaiseksi: joudut kääntämään itseäsi. Kirjoittamisessa tapahtuu impersonation, persoonallisuuden syrjäyttäminen: kirjoittaminen on itsensä tekemistä toiseksi.”

Vaikka tässä on kyse erityisestä tapauksesta, puhumme yhä taiteellisesta tai älyllisestä työstä, siinä käynnistyvästä prosessista. Navarro käyttää erikoisesti englannin sanaa impersonation, joka merkitsee esimerkiksi osan tulkitsemista teatterissa, jonakin toisena esiintymistä. Kirjoittaessaan ei esiinny toisena, vaan näkee itsensä toisena. Kun näkee itsensä ulkopuolelta, irtaantuu omasta persoonallisesta näkökulmastaan.

Kun Bahtin ja Todorov puhuivat eksotopiasta, he ajattelivat sen mahdollistavan hedelmällisen ja merkityksellisen dialogin. Dialogi käydään minä ja sinän välillä, persoonien välillä. Kuvittelemani mahdollisuus henkisyyteen on muuta, enemmän: se mahdollistaa pääsyn siihen mikä on enemmän kuin persoona.

Kun taiteilija tai kirjailija – esimerkiksi Gustave Flaubert – pyrkii olemaan ”objektiivinen”, hän ei yksinkertaisesti katso ulkopuolelta, vaan pidättäytyy projisoimasta omaa persoonallisuuttaan. Hänen persoonansa katoaa. Hän ei ole yksinkertaisesti ulkopuolella, vaan alttiina ulkopuolelle sellaisella tavalla, että hänen sisäisyytensä kumoutuu. Tämä vastaa mystikon pyrkimyksiä, jos Simone Weiliin on luottaminen: ”Mystikon koko voimavara on aina ollut tulla sellaiseksi, ettei hänen sielussaan ole mitään, joka sanoisi ´minä´.”

Eksotopia, ulkopuolisuus, ei ole paikka, josta katsomme itseämme, vaan kenttä, jonka sisällä olemme. Ollessamme sille alttiita sisäisyytemme, siis erityinen suhde itseemme, lakkaantuu. Sisäisyys, joka muokkaantuu ja syntyy itsetutkiskelun, itsesyytösten ja tunnustusten kautta, hiljenee. Tässä on eksotopian mahdollistama henkisyys, muodonmuutos: emme ole enää persoona, pelkästään persoona, minän perityt tai opitut piirteet. Ulkopuolen kautta pääsee persoonattomaan. Tai ehkä ihmisestä tulee puhdas henki.