Filosofiakahvila 10./11.12./12.12. Huom. Torre del Marin eri
Filosofiakahvila zoomin kautta tiistaisin klo 17.00 Espanjan aikaa (klo 18 Suomen aikaa)
Filosofiakahvila Torre del Marissa keskiviikkoisin klo 12.00. Perinteinen paikka Massai Mara Beach Club ON KIINNI, uusi paikka (kokeilu) Restaurante Berebere, Paseo Maritimo Poniente S/N
Filosofiakahvila Fuengirolassa torstaisin klo 16.00. Hotel Ilunion, Paseo Maritimo Rey de España 87(ent.Rafaelin aukio).
Alustukseni ovat aina johdantoja. Haluan tehdä
poikkeuksen, pitää jälkipuheen. Olen yrittänyt houkutella ajattelemaan ja
sanonut, että ajattelemisella on paikka elämässä. Olen
sanonut, että filosofoiminen vaatii tahtoa. En tiedä, olenko onnistunut enkä
tiedä, mitä onnistuminen tarkoittaisi, kun pyrkimykset ovat tällaisia.
Tämän syksyn ohjelma oli tietyllä tavalla poikkeus. Halusin
tehdä selvennöksiä ja lisähuomautuksia jo käsiteltyihin aiheisiin ja
kysymyksiin, jotka ovat nousseet esiin filosofiakahvilan keskusteluissa –
vaikka vain sivulauseissa, ohimennen tehdyissä huomautuksissa. Todennäköisesti
en selvittänyt mitään ja olen velkaa toisen mokoman tänä syksynä käydyissä
keskusteluissa esiin nousseista aiheista.
Tahdoin puhua vaikeasta sanasta tahto, jota tahtoen ja
tahtomattani käytän. Halusin sanoa jotain tapahtuman käsitteestä, jonka sanon
olevan keskeisessä roolissa omassa ajattelussani. Ennen kaikkea yritin vastata
kysymykseen ihmiskunnan edistyksestä (kysymys, joka minulle esitettiin
kevättalvella tänä vuonna). En anna vastausta; pikemminkin selitän, miksen voi
sitä antaa. Yritin lähestyä aihetta sivupolkuja pitkin (menneisyys,
tulevaisuus, tapahtuma, humanismi, historian kuolema).
Jälkipuheeni aihe ei ole kuitenkaan onnistumiseni tai
epäonnistumiseni selvennöksien teossa tai vastaamatta jättäminen. Aiheeni on
pikemminkin jälkipuheen mahdottomuus. En voi tehdä synteesiä. Yritän elää ilman
vastauksia ja ilman synteesiä. Kun puhuu jälkipuheesta – kun puhuu jälkipuheessa – oletetaan, että
puhuja vetää yhteen, tekee johtopäätöksiä, viittaa ehkä lisätutkimuksen
tarpeeseen. Minulle jälkipuhe tarkoittaa vain sitä, että olen lopussa.
Olen lopussa, mutta uskon yhä epälopullisuuden
periaatteeseen. Sanoin vuonna 2015: “Mitä sanon
epälopullisuuden periaatteeksi? Nimitän näin ajatusta, jonka mukaan mikään
inhimillisessä olemassaolossa ei ole eikä sen tarvitse olla lopullista. Sanon
sitä periaatteeksi, koska pitämällä tätä ajatusta mielessäni ja edessäni autan
itseäni; se auttaa elämään.” Väitin, että periaate on eettinen. Kun ihminen
katsoo itseään keskeneräisenä, on itsensä suhteen käsityöläinen. Toisesta ei
anna lopullista määritelmää; hän saa olla jotain muuta. Sovellan periaatetta myös omiin puheisiini, alustuksiin. En
yritä saada mitään valmiiksi ja lopulliseksi, pyöreäksi. Kaiken on jäätävä
keskeneräiseksi. Silloin voimme yhä aloittaa alusta.
Olen yrittänyt tuoda esiin erilaisia näkökulmia.
Alkuperäinen ajatukseni oli, että kokeilisimme yhdessä, mihin se voi meidät
viedä, mitä voisimme saada näkyviin. Aika harvoin olemme varmaan sitä tehneet.
Yhä suuremmaksi oppimisen aiheeksi – ainakin minulle – on tullut kuunteleminen.
Yritän kuunnella ihmisiä, vaikken ymmärtäisi. Yritän myös miettiä, miten
ihmisten (myös minun) sana voisi tulla kuulluksi. Vaikka olisimme kuinka
hassuja filosofiakahvilassa, teemme jotain, joka kuolemassa: keskustelemme,
kuuntelemme, annamme toiselle tilaa. Olemme kuin Titanicin muusikot. Jatkamme
soittoa, vaikka laiva uppoaa. Meille pitäisi pystyttää muistomerkki. Lupaan
valmistella hienon puheen.
Keskusteleminen ei ole aina järkevää sanan
nykyaikaisessa mielessä eli siitä ei välttämättä ole mitään hyötyä. Kun käytän
sanaa “hedelmällinen” ajattelen jotain muuta kuin hyötyä. Ajattelen hedelmiä ja
ajattelen siemeniä sen sisällä. Emme voi haukkua itseämme pelkästään siksi,
että keskustelu poikkeaa polulta, aiheen käsittely keskeytyy, eksymme. Joskus
eksyminen on hedelmällisintä mitä on.
Kaiken on jäätävä keskeneräiseksi, myös jälkipuheen…
https://www.facebook.com/Filosofiakahvila
